Esko on Esko vaikka voissa paistais

Mikko Jurkka (vas.), Tomi Enbuska, Tuomas Korkia-Aho, Laura Huhtamaa
(kuva: Tommi Mattila)

”Niin muuttuu maailma, Eskoni”, sanoo Eskon isä pojalleen Nummisuutareiden alussa Lahden kaupunginteatterissa. Niin muuttuu ja siksi on hyvä, että 150 vuotta vanhaa näytelmääkin on muutettu enemmän nykyaikaan istuvaksi. Aleksis Kiven kieltä ja tapahtumia sinänsä ei ole muutettu, mutta heti lähtö on uudella tavalla vetävä, kun Esko selittää asiaansa katsojille kännykän kautta puhuen ja isolle kankaalle heijastettuna. Välillä puhe muuttuu nykynuorison diggaamaksi räpiksi. Esko on kuitenkin se sama Esko kuin ennenkin. Edellisen kerran Lahdessa 1999 oli Eskona Hannu-Pekka Björkman ja nyt Tuomas Korkia-Aho. Molemmat aivan mainioita, mutta Korkia-Aho edustaa kyllä selvästi tätä oman aikamme selfie- ja instagram-jengiä.

Lahdessa Nummisuutarit on viimeisten sadan vuoden aikana esitetty kymmenkunta kertaa, edellisen kerran Nastolan Pisarateatterin toimesta Taarastin taidekeskuksessa kesällä 2022. Samuli Reunasen nyt isolle Juhani-näyttämölle ohjaama esitys on värikäs ja vauhdikas, mutta Esko on edelleen se sama suomalainen mies, joka on tehty rehellisyydestä ja sisusta. Eskolla on yksinkertaista maalaisjärkeä, jonka mukaan asiakirjat ovat totta ja ne pitävät. Toisaalta jonkinlainen maalaistyhmyys estää häntä älyämästä, että on myös valeita ja huijauksia, enemmän kuin 150 vuotta sitten, jolloin huijaripukeilla ei ollut käytettävissään sellaisia digitaalisia apuvälineitä kuin nykyisillä.

Samuli Reunanen on tuttu tekijä Lahden kaupunginteatterissa, sillä aikoinaan hän Kärkölässä asuessaan ohjasi täällä useita näytelmiä, joista parhaiten jäi mieleen Dostojevskin Rikos ja rangaistus (2006). Nyt Reunanen irrottelee ennen väliaikaa olevassa hääjuhlakohtauksessa niin railakkaasti, että on helpotus päästä kahville ja vessaan pakoon sitä riehakkaan sekavaa menoa, mekastusta ja rokkimelua. Varsinaista typeryyttä ohjauksessa edustaa se, että isä ja lukkari tatuoivat naimaluvan Eskon takapuoleen, minkä jälkeen Esko näyttää tätä ”asiakirjaa” kaksi kertaa meille katsojille. Väliajan jälkeen siirryinkin istumaan katsomon takaosaan, jos sattuisi, että Esko esittelisi persettään vielä toisellakin jaksolla.

Väliajan jälkeen meininki rauhoittuu ja on esityksen parempi osa. Se alkaa hyvällä kohtauksella puolimatkan krouvin karaokeillasta. Sen jälkeen Esko ja Mikko Vilkastus tulevat metsäksi muuttuneelle näyttömälle ulkoa sen takaseinän avatusta isosta ovesta. Edellisen kerran tällainen kohtaus toteutettiin, kun Raija-Sinikka Rantala ohjasi Täällä Pohjantähden alla 1989. Mutta niin maailma muuttuu: silloin ovesta näkyi Kannaksenkadulle, mutta nyt siellä on Tunnelikatu. Mikko on kuitenkin huono ihminen ja jättää Eskon yksin metsään lähtiessään itse asioille Lidliin.

Modernia teatterikäsitystä edustaa taas kerran se, että miesten ja naisten roolit sekoitetaan, nyt Mikko Vlkastusta esittää Liisa Vuori. Kumma juttu, että Helsingissä mesotaan, jos transua ei teatterissa näyttele oikea transu tai saamelaista saamelainen – täällä enemmän maalla saa nainen kuitenkin näytellä miestä.

Näyttelijät ovat joka tapauksessa erinomaisia. Tuomas Korkia-Ahossa on niin aidontuntuista hyväsydämisyyttä ja oikeudenmukaisuudentajua, että hänen petkuttamisensa naima-asiassa on todella iso vääryys. Hyvä ihminen on myös isä Topias Mikko Jurkka, jonka möreä-äänisestä puheilmaisusta ei saa selvää silloin, kun hän vääntää sitä väkinäisesti komedialliseksi. Eskon viinaanmenevä velipoika Iivari on taas outo, sillä Tuomas Enbuska puhuu nenäänsä honottaen; katsoin hänen olevan kotoisin Pellosta, mutta eivät kai lappalaisetkaan tuolla tavalla ääntele, eivätkä känniläisetkään.

Karrin talon isäntää, merimies Nikoa ja karaokemestaria esittää monipuolisuusnäyttelijä Tapani Kalliomäki, joka lusmuilee selville vesille kaikista tilanteista, on pääsyyllinen myös muiden väärinymmärrykseen naimakaupoissa. Naisten rooleissa Laura Huhtamaa, Lumikki Väinämö, Nenna Tyni ja Annukka Blomberg saavat vähemmän tilaa, kun feminismi kuitataan Mikko Vilkastuksen roolilla.

Käsiohjelmassa Samuli Reunanen vääntää meille rautalangasta, että polttopisteessä on ”nuori ihminen, joka kaikesta sielustaan yrittää nousta omille siivilleen ja lentää kohti valoa. Voi kunpa me osaisimme auttaa nuoret siivilleen tässä myrskyävässä maailmassa. Tilulii.”

Hienosti muotoiltu, mutta kyllä Nummisuutareista edelleen jää tätä teennäistä filosofointia vahvempana mieleen se tilulii. Tästä esityksestä myös Altti Uhleniuksen (Janin poika) musiikki, jota Martti Peippo klanetillaan esittää.

kari.naskinen@gmail.com

Suomipop on huonoa

Tutustuin puolentoista vuoden ajan nykyiseen suomalaiseen popmusiikkiin. Abreu, Alma, Ellinoora, Pehmoaino, Robin, Sanni… Ei onnistunut, palasin kotiin. Lastenlasten välityksellä lähdin tähän ihmiskokeeseen, kun siinä porukassa varsinkin suomipop on tärkeintä musiikkia + yhdellä K-pop. Niin ummikkona hyppäsin tähän mukaan, että jopa ennakkotilasin Erinin levyn, kun oli tuttu nimi Nylon Beat -yhtyeestä. Sitten vain huomasin, ettei levyjä enää tarvitse ostaa, koska kaikki ne kuulee heti ilmestymispäivästä alkaen Spotifysta.

Vuosi siinä joka tapauksessa meni. Spotifyn monipuoliset listat olivat hyvä katsaus tämän lajin musiikkiin, minkä lisäksi autoradiossa oli koko ajan päällä Yle X, joka useimmiten piti kuitenkin sammuttaa musiikkikappaleiden välissä olevien juontajien läpätyksen ja käkätyksen takia.

Kyllä vuodessa ehti paljon kuulla, mutta ei auttanut, kokonaisuus osoittautui huonoksi. Melodiat yksinkertaisen tasapaksuja, korkeatasoisemmasta musiikista tuttu harmonia puuttuu lähes kokonaan ja rytmi on lyömäsoittimilla ja bassolla rynkytettävää monotonista jyskytystä, jota nykyisin kuulee kaupungilla nuorisoautojen avoimista ikkunoista niin, että kadunvarren talojen ikkunat tärisevät.

Vanhempi popmusiikki ei tällaista ollut – Beatles, ABBA ja sellaiset. Niiden jälkeen tulivat uudet virtaukset, progressiivinen rock, punk ja räppi, jota ei varsinaisesti musiikiksi voi sanoakaan. Uusinta muotia ovat nyt varsinkin nuorten naisten honottavat esitykset, joiden sanoista ei saa selvää.

Suomipoppia ei voi luokitella iskelmämusiikiksi, enkä vuoden aikana kuullut yhtään yhteiskunnallista kannanottoakaan. Agit Prop ei enää levytä, eikä esiinny vasemmistopuolueiden tilaisuuksissa. Sen sijaan rakkaus ja sen vaikeudet ovat esillä niin kuin olivat Reijo Kalliollakin, mutta eivät yhtä riipaisevasti, vaan lähinnä vaivalloisesti pihisemällä ja ynisemällä.

Paljon tämä musiikinlaji joka tapauksessa saa tilaa, Yle X:kin soi ja pälpättää 18 tuntia vuorokaudessa ja myös kaupalliset kanavat tuuttaavat runsaasti tätä musaa.

Tässä iltapäivällä lueskelin netistä asiaa suomipopista. Sitä tietenkin löytyi, mutta en tullut hullua hurskaammaksi. On varmaan kysymys samasta asiasta kuin Frank Zappan määritelmässä rockjournalismista: ”Ihmiset, jotka eivät osaa kirjoittaa haastattelevat ihmisiä, jotka eivät osaa puhua kirjoittaakseen ihmisille, jotka eivät osaa lukea.”

Lisäksi olen pitkin tätä koejaksoani lukenut suomipop-kappaleiden sanoituksia. Niissä onkin paljon mielenkiintoisia sisältöjä, mutta parhaatkin menevät hukkaan, kun niitä lauletaan inisemällä, meluamalla tai jostain muusta syytä niin, ettei sanoista saa tolkkua.

Oma juttunsa on sitten se, että popmusiikin esityksiä korjaillaan digitaalisesti, kuten Ilkka Mattila Helsingin Sanomissa kirjoitti viime sunnuntaina. Esimerkiksi hän otti Anna Puun laulaman kappaleen Pelasta maailma, jossa Anna Puu oli pelastettu käsittelemällä hänen laulamistaan "tavallista jyrkemmillä asetuksilla",

Nyt kun olen palannut vanhaan iskelmämaailmaan, niin huomenna torstaiaamuna Yle Radio 1:ssä klo 9.05 alkavassa Muistojen bulevardissa Laila Halme esittää Muistojeni laulun, Kaseva-yhtyä laulaa Vanhasta miehestä ja Leevi and The Leavings kysyy, Mitä kuuluu, Marja-Leena.

kari.naskinen@gmail.com

Teatteria valtuustosalissa

Jotkut sanovat, että eduskunnan ja valtuustojen kokoukset ovat pelkkää teatteria, koska päätökset lehmänkauppoineen kuitenkin varsinaisesti tehdään suljettuen ovien takana kabineteissa. Nyt kävin Joensuussa tarkistamassa, että ainakin siellä kaikki näyttää olevan teatteria: kaupungintalossa nimittäin järjestetään teatterin ja kaupunginvaltuuston esitykset samassa salissa.

Joensuun kaupunginteatterissa menee näytelmä Mestari ja Margarita, joka Suomessa tunnetaan paremmin nimellä Saatana saapuu Moskovaan, koska Mihail Bulgakovin suomeksi 1967 ilmestynyt romaani sai tämän nimen. Välillisesti romaani liittyy politiikkaankin, sillä Bulgakov sai kirjansa valmiiksi 1940, mutta sen julkaiseminen estyi Neuvostoliitossa niin, että se ilmestyi täysin lyhentämättömänä vasta 1989. Bulgakovin vielä eläessä Neuvostoliiton taidepolitiikkaa hallitsi sosialistisen realismin jyrkkyys, eikä hänen romaaninsa siihen kaavaan istunut alkuunkaan. Sos. realismi ei hyväksynyt taikuutta eikä yliluonnollisia tapahtumia puhumattakaan siitä, että Josif Stalinin aikana olisi kirjoitettu Jeesuksesta todellisena henkilönä ja jopa tavallisia ihmisiä suurempana tekijänä.

 

Sen verran näytelmässäkin viitataan politiikkaan, että yhdessä lyhyessä kohtauksessa on seinällä Josif Stalinin muotokuva. Tapahtumien päähenkilö on kuitenkin mustan magian professori Woland, vaikka hän ei eniten esillä olekaan. Woland on kuitenkin sellainen taikuri, joka saa Moskovan sekaisin. Vain ”Saatanalla” voi olla sellaiset taidot, ja onpa hän ollut paikalla seuraamassa myös Jeesuksen ja Pontius Pilatuksen keskusteluja.

Mestari puolestaan on kirjoittanut kirjan noista 2000 vuoden takaisista pitkänperjantain asioista, ja yhdessä kohtaa Jeesus sanoo, että kaikkinainen valta merkitsee väkivaltaa ihmisiä kohtaan ja että tulee aika, jolloin ei enää ole caesareiden valtaa eikä mitään muutakaan maallista valtaa. ”Totuuden valtakunta on on tuleva”, sanoo Jeesus, jolloin Pilatus hermostuu ja sanoo, että ”se ei tule milloinkaan tapahtumaan”.

Näytelmä alkaa Varietee-teatterista, josta nopeasti siirrytään takaumana Patriarkan lammille. Kirjailijaliiton puheenjohtaja Mihail Berlioz, runoilija Ivan Ponyrjov ja tuntematon mies, polyglotti Woland keskustelevat puistotiellä lähellä Malaya Bonnaja -katua, joka taas on lähellä Bolshaja Sadova -kehätietä Moskovan ydinkeskustan luoteispuolella. Tuttuja paikkoja Bulgakovin kannalta, koska Sadova 10:ssä on Bulgakovin kotimuseo ja lähellä ovat myös Margarita-bistro ja Moskovan Satiiriteatteri, jonka paikalla olleeseen rakennukseen Bulgakov sijoitti Wolandin sirkusseurueen vierailullaan käyttämän Varietee-teatterin.

Joensuussa mennään vauhdilla eteenpäin, mutta 500-sivuisesta kirjasta ei tietenkään läheskään kaikkea saa mahtumaan mukaan, kun näytelmä ei kestä paljon yli kahden tunnin. Jotenkin luonnollista on, että Varietee-teatterin sensaatiomaista esitystäkään ei näytelmässä ole, koska sen illuusiotemppuja olisi mahdoton tavallisella valtuustosalin näyttämöllä toteuttaa. Ymmärrettävästi ei myöskään Margarita Nikolajevnan noita-akkamaista lentoa lattiaharjalla ole näytelmässä.

Joensuusta kotoisin oleva freelancerohjaaja Aleksis Meaney (s. 1979) on kokenut tekijä, oli mm. apulaisohjaana, kun Esa Leskinen ohjasi saman näytelmän Ryhmäteatteriin 2007. Joensuussa häiritsee nyt se, että osa rooleista on tehty falskeiksi farssikarikatyyreiksi, vaikka romaani on taikuuteen ja fantasiaan liittyvistä tapahtumista huolimatta vakava, joskin tietysti satiirinen. Ohjaaja ei ole malttanut olla ”irrottelematta” pelletyylillä, mutta onneksi roolinsa vetävät kunnolla Samu Stenberg (Woland), Markku Maasilta (Pontius Pilatus) ja Regina Launivuo (Margarita), joka rakastui Mestariin äkillisesti kuin salama, kuin suomalaisen puukon iskusta.

Hyvä on myös, ettei ole lipsahdettu siihen sudenkuppaan, jossa näytelmä olisi siirretty Stalinin ajasta Putinin aikaan. Näin Joensuussa meneteltiin edellisessä Bulgakov-näytelmässä, jossa Iivana Julma ei Bulgakovin tekstin mukaisesti tullut Saatanan tavoin Stalinin Moskovaan, vaan Putinin Moskovaan 2018. Siinä näytelmässä mentiin aikakoneella menneisyyteen ja tässä nyt esitettävässä teoksessa Bulgakov näyttää ennustavan tekoälyrobottien tulon, sillä psykiatriselle klinikalle joutunut runoilija Bezdomnyi näkee sängyn jalkopäässä lieriön, johon ilmestyy sana ”juotavaa” ja hetken kuluttua lieriö alkaa pyöriä ja tekstiksi tulee ”hoitaja”.

Sitä nykymuodin mukaista temppuilua ei Joensuussakaan ole vältetty, että miesten rooleja on muutettu naisten esittämiksi: runoilija Ivan Sergejev on Ivanna Sergejevna, Varietee-teatterin talouspäällikkö Rimski on rouva Rimskaja ja tohtori Stravinsky on nyt tohtori Stravinskaja.

Visuaalisesti parhaan kohtauksen muodostavat täydenkuun tanssiaiset, joissa orkesteria johtaa Johann Strauss. Mestari ja Margarita on maagisen realismin keinoin kerrottu haave oikeudenmukaisesta maailmasta, mielikuvituksen voimasta ja puheenvuoro sananvapauden puolesta, mutta Mihail Bulgakov sanoi myös: ”Ihmiset ovat valmiita kärsimään nälkää ja demokratian puutetta vain siksi, että voivat kokea elävänsä suurvallan rajojen sisäpuolella.”

Joensuun rajojen sisäpuolella ei kuitenkaan olisi kiva asua. Teatterista oli teatterikerho lopettanut väliaikatarjoilun, joten ei saanut muuta kuin Pielisen vettä pöntöstä, eikä Joensuussa ole enää myöskään rautatieasemaa, joten junaa odottavien on mentävä 300 metrin päähän parkkitalossa olevan R-kioskin takahuoneeseen, ja jos pitää päästä vessaan, on soitettava johonkin numeroon, ovi avautuu ja saa myöhemmin maksaa puhelinlaskun yhteydessä; mutta kun minulla oli unohtunut puhelin kotiin...

kari.naskinen@gmail.com

P.S. 9.10.2023 tuli Joensuun kaupunginteatterin tiedottajalta Eveliina Salomaalta viesti: "Joensuun kaupunginvaltuusto on korona-ajoista alkaen kokoustanut Joensuun Tiedepuistossa. Suurta näyttämöä käyttää tällä hetkellä ainoastaan Joensuun kaupunginteatteri. Pitkä yhteinen historia salin käytöllä kuitenkin on. 

Vuodenvaihteessa koko kaupungin hallinto muuttaa kaupungintalolta Torikadulle uuteen hallintorakennukseen. Hallinnon tilalle kaupungintalolle tulee remontin jälkeen Pohjois-Karjalan museo.

Ensi vuonna teatterilla on siis edessä väistötilavuosi. Remontissa mm. narikka- ja lipunmyyntitilat uusiutuvat. Teatteri on ensi vuoden osin evakossa, mutta tästä huolimatta suurella näyttämöllä pyritään pyörittämään esityksiä niin normaalisti kuin voidaan.

Osin edellä mainituista syistä teatterista erillinen ja itsenäinen yrittäjä sulki Teatteriravintolan ovet kesäkuussa 2023. Tämän jälkeen teatteri on koettanut löytää uuden väliaikatarjoilujen järjestäjän tuloksetta, koska edessä oleva remonttiaika ja tilojen suhteellisen korkea vuokra ei ole kovinkaan kannattava yhdistelmä."

Digitaalisuuden ykkösmaa tarjosi havaintoesimerkin

Aamulla luin Elinkeinoelämän keskusliiton nettisivulta uutisen, jonka mukaan Suomi on palannut digibarometrin tulosten mukaan ykköseksi maidenvälisessä vertailussa, kun verrataan yhteiskunnan digitalisaation astetta. Vertailu oli tehty 22 maan kesken yritysten, kansalaisten ja julkinen sektorin kannalta kolmella eri ulottuvuudella (edellytykset, käyttö, vaikutukset). Pääsin heti tuoreeltaan ottamaan havaintoja asiasta, kun Kansallisoopperan kevätkauden esitysten lipunmyynti alkoi tänään klo 12. Olin tietokoneella näpyttelemässä klo 12.02 ja siitä se ykkösmaan kansalaisen kokemus alkoi karttua.

Läppärin ruudulle ilmestyi tieto, että olen jonossa numerolla 1468. Edelläni on 1402 muuta, joten odota hetki. Jäin siihen koneen luo kököttämään, koska piti olla varuillaan, kun oma tulisi. Vihdoin klo 12.34 lävähti ruudulle tieto, että nyt on minun vuoroni. Vaikka olen netistä tilannut liput oopperaan ennenkin, niin nyt oli outoa. Meni 20 minuuttia, ennen kuin olin saanut liput ostettua verkkopankin kautta.

Tätä nyt kirjoittaessani kello on 13.40, mutta vielä eivät liput ole tulleet sähköpostiini, kuten pitäisi. Viisitoista vuotta sitten homma toimi, kun soitin lipunmyyntiin, josta liput lähetettiin postitse ja lasku mukana.

Tänään postista sen sijaan tuli ilmoitus siitä, että kerrostalossa asuvien on rekisteröitävä asunto-omistuksensa Maanmittauslaitokselle, jossa tällainen rekisteröinti muuttuu digitaaliseksi kokonaisuudeksi. Palvelumaksuna peritään 63 euroa + sama maksu autotallista, jos sellainen on eri osakekirjalla. Jos haluaa säilyttää paperisen osakekirjan muistona, Maanmittauslaitos veloittaa sen palauttamisesta 11 euroa - onpa kallis kirjelähetys.

Suomea huonompia digimaita ovat toiseksi jäänyt Tanska ja kolmanneksi jäänyt Hollanti.

kari.naskinen@gmal.com

Bitcoin, Dogecoin, ETH, Versocoin, Shiba Inu…

Otsikossa ovat muutaman kryptovaluutan nimet. Viime viikolla kävin Helsingissä teatterissa, jossa kryptovaluutta oli isosti esillä näytelmässä Ape Army (Studio Pasila). Koska näytelmän yksi henkilö markkeeraa Elon Muskia, kysymyksessä oli Bitcoin, jota oikea Musk jatkuvasti puffaa somessa. Versocoin sen sijaan on tuttu MTV3:n sarjaelokuvasta Kansan vihollinen, jossa sen on polkaissut pystyyn tamperelainen yrittäjä. Tulossa ovat vielä kaksi viimeistä jaksoa, mutta siltä näyttää, että Versocoin on vanhaa tuttua pyramidihuijausta muistuttava järjestelmä.

Kun en juurikaan ymmärrä koko kryptovaluutan ideasta, perehdyin asiaan internetissä, jossa siitä on runsaasti sekä mainos- että varoitusjuttuja. Näitä kummallisia digitaalisia valuuttoja on esimerkiksi Bitcoinkeskus.com-sivuston mukaan tuhansia. Ensimmäiset otettiin käyttöön ison finanssilaman jälkeen 2008. Alkoivat puhua demokraattisesta ja vapaasta valuutasta, jota on vaikea ymmärrettävästi perustella. Kumpaakaan näistä ominaisuuksista esimerkiksi bitcoin ei mitenkään täytä, vaan sitä hallitsevat monopolit ja kartellit.

Yli sata vuotta toiminut amerikkalainen tutkimuslaitos The National Bureau of Economic Research laski pari vuotta sitten, että yli neljäsosaa liikkeessä olevasta bitcoin-valuutasta hallitsi 0,01 prosenttia bitcoinien haltijoista. Tästä voi päätellä bitcoin on eräänlainen rikkaiden peli. He saattoivat vielä 2010-luvulla käyttää tätä keinotekoista valuuttaa aivan kuin oikeata rahaa ainakin Microsoft- ja Tesla-ostoksillaan, mutta tällä hetkellä kryptovaluutat pitää ennen ostoksia muuntaa dollareiksi joidenkin välikäsien kautta.

Kun Versocoinin kehittänyt huijari tulee jäämään kiinni, niin todellisessa maailmassa näin ei läheskään aina käy. Suomessakin on jo monta bitcoin-sijoittajaa menettänyt rahansa. Facebookissa joku huijari mainosti kryptovaluuttaa Sanna Marinin kuvalla varustetulla mainoksella ja meni läpi kuin häkä. Yksi tapaus oli sellainen, että valeuutisessa kerrottiin uutistenlukija Matti Röngän sijoittaneen bitcoineihin ja tienanneen nopeasti suuria summia. Nettihakkerit huijasivat maailmassa viime vuonna 4-5 miljardin dollarin edestä kryptovaluuttoja.

Näyttää siltä, että kryptovaluuttojen kanssa voidaan keplotella sata tai tuhat kertaa suurempia summia kuin tamperelaisen Wincapitan puitteissa, kun se 2000-luvun alussa toimi. Myös Tupperwaren muoviastiamyynti kotikutsuissa on joskus mainittu pyramidipeliksi, mutta se ei ilmeisesti ole rikollista, koska toimii edelleen.

Pyramidihuijauksen yksi muoto on Ponzi-järjestelmä, jota Versocoin muistuttaa. Siinä ensimmäisille suursijoittajille maksetaan luvattua korkoa ja tuottoa niistä varoista, joita myöhemmät sijoittajat tuovat järjestelmään. Versocoin-tapauksessa näitä alkusijoittajia oli mm. Tampereen pormestari, poliisimestari ja Tampereen kaikkien aikojen paras jalkapalloilija. Jossain vaiheessa tulee tietenkin stoppi ja Versocoin-huijari käryy. Niin kovaksi on jo touhu mennyt, että pormestari (kuvassa, Tobias Zilliacus) kävi Barcelonassa murhaamassa tämän jalkapalloilijan, ja asioista hajulla oleva Aamusanomien toimittaja on tällä hetkellä vaarassa.

Kryptovaluttojen louhinta ja lohkoketjut ovat jo niin outoja asioita, että en lähde edes siteeramaan netin tietoja, koska en niistä saa mitään tolkkua.

kari.naskinen@gmail.com

Muistakaa: Musk ja Wahlroos ovat aina työläisten asialla

On vitun siistii, et on ne rikkaat, ketä tätä maailmaa pyörittää, niin ei köyhien tarvi hakkaa päätä seinään. Björn Wahlroosin elämäkerran toinen osa ilmestyi juuri ja sopivasti samoihin aikoihin alkoi Studio Pasila (Hkt) esittää näytelmää Ape Army. Molemmissa viesti on sama: ilman suurpääomaa taskuissaan pitäviä ei työläisillä menisi niin hyvin kuin menee. Tässä asiassa Suomi on jopa läntisen maailman johtopaikalla, sillä meillä on myös työväen presidentti. Näytelmässä ei Wahlroosia mainita, mutta monilla video- ja tietokoneruuduilla vilahtelevat Elon Muskin, Bill Gatesin, Warren Buffetin ja Henry Fordin nimet. Musk on saanut oman pilakuvaroolinsakin rakettimies Elmon, jonka yhtiö SpiceX vie esityksen lopussa milleniaalisijoittaja Oton Marsiin.

Okko Leon kirjoittama näytelmä on enemmän revyy kuin perinteinen puhenäytelmä. Menoa ja meininkiä on niin runsaasti, että hengästyttää. Esityksen jälkeen pitää kotona perehtyä esityksen nettisivuihin, joilla on selitetty osakesijoittamiseen ja muuhunkin nykymaailmanmenoon liittyvää sanastoa, jota näyttelijät käyttävät kahden tunnin ajan meitä boomereita häkellyttäen.

Kaiken takana ovat Suurpääomat 1, 2 ja 3. He edustavat oman yligalaktisen lajimme korkeinta astetta. Heidän kielensäkin on niin alkuperäisen amerikkalaisuuden muokkaamaa, että he puhuvat Osuusbänkistä ja känsän käpitälismistä. Suurpääomat 1, 2 ja 3 vetelevät naruista, jotka saavat nuoret rakastavaiset Oton ja Janican sijoittamaan työttömyyskorvauksensa meemiosakkeisiin ja kryptovaluuttoihin. Otto ja Janica eivät haaveile pitkistä työurista tai omistusasunnosta, vaan elävät hetkessä ja tähtäävät korkeammalle. Huippua olisi, jos pääsisi boomereiden raamatun Forbesin kanteen. Otto ja Janica edustavat tätä milleniaalien (1981-96 syntyneet) Yolo-sukupolvea (You only live once), jolle tulevaisuuteen suhtautuminen on varsinaisesti välinpitämätöntä, mutta riippuu kuitenkin somesta saatavista ohjenuorista.

Ihan sama, mitä maailmassa muuten tapahtuu. Maailmassa ei parilla miljardilla ihmisellä ole omaa bänkkitiliä, eivätkä he ole käytännössä osallisina taloudessa. Heitä kuitenkin lohduttaa se, että veropolitiikan suosimilla rikkaillakin on isona ongelmana jatkuva pelko varallisuuden menettämisestä, kuten Wahlroos kirjoittaa. Tällaista katastrofia estävät kuitenkin Kansainvälinen valuuttarahasto, Maailmanpankki, suuryritykset ja ylikansalliset instituutiot, joiden luoma demokratian ulkopuolinen koneisto päättää globaalisti kaikkia ihmisiä koskevista asioista. Okko Leo sanoo, että ne ovat luikerrelleet poliittiseen päätöksentekoon, eivätkä suuret uudistukset toteudu ilman niiden hyväksyntää. Yksittäinen työläinen on talouden passiivinen uhri, jonka olemassaolon tarkoitus on vain sopeutua. Pääomilla 1, 2 ja 3 ei sopeutumisongelmia ole, ne eivät korvaansa lotkauttaneet edes 2008:n finanssikriisistä - miksi olisivatkaan, kun niitä ei edes rangaistu siitä.

Näytelmässä kuitenkin annetaan toivonkipinää. Okko Leo sanoo idean tähän satiiriseen näytelmään syntyneen, kun nettifoorumi Redditissä tapahtui 2021 jotakin ennenkuulumatonta: Redditin sijoituspalstalla r/wallstreetbetsissä (WSB) piensijoittajat alkoivat ostaa alihintaisina pitämiään osakkeita sijoitusrahastojen ”shorttauksia” vastaan. Yleensä ahneet hedge-rahastot voittavat sekä kurssien noustessa että laskiessa, mutta nyt käynnissä oli jotakin poikkeavaa. Vanhan kivijalkakauppaketjun Game Stopin (GME) osake ampaisi pilviin, vaikka yrityksen liikeideaa pidettiin jo auttamatta vanhentuneena ja sitä vastaan oltiin shortattu aggressiivisesti. Aliarvostettu osake nousi yhden viikon aikana yli 400 % ja vuoden aikana se oli noussut jopa 2700 % aiheuttaen hedge-rahastoille 20 miljardin dollarin tappiot.

Netissä olevassa käsiohjelmassa asiaa selvitetään ymmärtämättömälle katsojalle. Tällaiselle boomerille (1946-64 syntyneet) jo käsiohjelma oli kummajainen: Studio Pasilassa sain vain pienen brosyyrin, jossa lueteltiin näytelmän tekijät, minkä lisäksi siinä oli sellainen mustavalkoinen neliökuvio, joka neuvottiin avaamaan älypuhelimen kameralla tai QR-sovelluksella. Vanhalla Nokian puhelimella en saanut sitä auki, eikä minulla ole mitään Queer-sovellusta. Kotona läppärillä pääsin kuitenkin lukemaan käsiohjelmaa.

Käsiohjelmakaan ei kuitenkaan auttanut pätkääkään ymmärtämään Bitcoinia, kryptovaluuttaa ja lohkoketjuja, joista esityksessä puhutaan koko ajan. Todennäköisesti ovat joitain meemihuijauksia.

Mutta silti: vetävä esitys, vaikka osa asioista meni täysin hutiin. Näyttelijöitä on toistakymmentä, joista parhaiten nousevat esille kuvassa olevat Olli Riipinen Otto ja Anna-Sofia Tuominen Janica sekä Vuokka Hovatta Suurpääoma 1, Jouko Klemettilä Suurpääoma 2, Jari Pehkonen Suurpääoma 3, Pekka Huotari Elmo, Vappu Nalbantoglu monessa roolissa ja Mikko Virtanen pääapina.

Nettikäsiohjelmassa kerrotaan, että Ape (Apina) on internetfoorumeilla toisten kaltaistensa kanssa heimoontunut piensijoittaja, joka tekee sijoituspäätöksensä meemien perusteella ja seuraa päätöksissään toisia apinoita. Meemiä ei selitetä, mutta luulen sen tarkoittavan jonkinlaista muotivirtausta, joka leviää somessa. Sananselitystä ei ole myöskään sille sanonnalle, että joku antaa toiselle lovee. Asiayhteydestä päättelin, että se ei tarkoita konkreettisesti lovea, vaan tosiaankin rakkautta suomeksi äännettynä. Ape Armyn on ohjannut hurjaksi ja hauskaksi kapitalismikritiikiksi Tuomas Rinta-Panttila.

kari.naskinen@gmail.com

Näyttelijälakko oli hyväksi suomalaiselle elokuvalle

Käsikirjoittajien lakko Hollywoodissa päättyi tällä viikolla, mutta heinäkuussa alkanut näyttelijälakko jatkuu. Vetoa voisi kuitenkin lyödä siitä, ettei lakko kestä yhtään pitkään kuin Suomessa 60 vuotta sitten. Suomen näyttelijäliitto meni lakkoon 1963, kun palkkioneuvottelut Suomen filminvalmistajien liiton kanssa eivät tuottaneet tulosta. Lakko loppui vasta 1965.

Näyttelijöille tilanne ei johtanut työttömyyteen, koska siihen aikaan valtaosa heistä oli vakinaisesti töissä teattereissa, minkä lisäksi palkkioneuvotteluissa näyttelijät saivat läpi palkkionkorotuksen televisiossa esitettävistä elokuvista. Varsinainen vaikutus lakolla oli siihen, että vanhat ohjaajat Edvin Laine, Hannu Leminen, Armand Lohikoski, Valentin Vaala ja kumppanit lopettivat siihen paikkaan, ja yli 30 vuotta toiminut Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) teki konkurssin. SF:n suursaavutuksia olivat mm. Tuntematon sotilas ja Kulkurin valssi. Hyvä puoli lakosta oli kuitenkin se, että suomalainen elokuva uudistui, vanhan tilalle tuli ”uusi aalto”.

Oli jo nähty ranskalaisen uuden aallon elokuvia ja kun omakin elokuvaharrastukseni oli lukioikäisenä päässyt hyvään vauhtiin, oli kova juttu, kun Erkko Kivikosken Kesällä kello 5 tuli teattereihin loppuvuodesta 1963. Juoni oli kevyt, mutta ote oli aivan toisenlainen kuin vanhoissa Suomi-filmeissä. Näyttelijät olivat amatöörejä ja se näkyi, mutta vapautuneisuus vanhoista kaavoista näkyi myös. SF:n konkurssiin loppui samalla suomalaisen elokuvan studiokausi, kun Pohjoismaiden suurimmassa studiossa Liisankadulla ei enää kuvattu.

Muita uusia tekijöitä olivat Risto Jarva, Maunu Kurkvaara, Aito Mäkinen, Jaakko Pakkasvirta ja Eino Ruutsalo, joista osa oli tehnyt pienimuotoisemmin elokuvia jo aiemmin, mutta nyt heistä tuli laajemminkin tunnettuja ohjaajia. Näyttelijänimien lista on mielenkiintoinen, kun sitä nyt selaa: Lenita Airisto, Aarre Elo, Pekka ”Johnny Walker” Haukinen, Lasse Liemola, missit Kaarina Leskinen, Tarja Nurmi ja Ritva Wächter, Pertti ”Spede” Pasanen, Kansan Uutisten elokuva-arvostelija Modest Savtschenko, tv-kuuluttaja Sirkka Timoska jne. Näyttelijäliiton jäseniä näkyi kyllä muutamissa elokuvissa, joihin he olivat saaneet erikoislupia.

Harrastajanäyttelijöiden kanssa homma toimi ja välillä ei. Uuden Suomen kriitikko Heikki Eteläpää kirjoitti, että harrastajanäyttelijäkunta tarjoaa havaintoesityksiä Suomen kansan kaikista mahdollisista puhevioista. Vaikka samaa voi nykyisin sanoa nuorista ammattinäyttelijöistä, etenkin naisista, joiden suhinoista ja muminoista on usein vaikea saada selvää, paitsi televisiossa, jossa voi kytkeä päälle huonokuuloisille tarkoitetun tekstityksen.

Elokuva oli kuitenkin suurissa vaikeuksissa, kun uuden aallon elokuvat eivät keränneet kovin suuria katsojamääriä ja lisäksi televisio oli alkanut syödä katsojalukuja merkittävästi. Vasta lakon jälkeen tapahtui muutos, kun Mikko Niskasen ohjaama Käpy selän alla tuli teattereihin syksyllä 1966. Kartano- ja tukkilaisromantiikka tekivät tilaa nuorisoelokuvalle, joka sai 700 000 katsojaa. Erinomainen elokuva, joka oli eräänlaisena merkkipaaluna koko yhtyeiskunnan muutokselle vanhasta uuteen. Otsikoihin nousi myös uusi suomalainen filmitähtikvartetti Pekka Autiovuori, Kristiina Halkola, Eero Melasniemi, Kirsti Wallasvaara, suoraan Teatterikoulusta. Vuoden 2022 katsotuin kotimainen elokuva oli Eskorttia etsinyt Mielensäpahoittaja, 193 000.

Nyt kun teattereihin on juuri tullut Spedestä itsestään kertova elämäkertaelokuva, niin näyttelijälakon aikaan osui se elokuva, jossa koomikko-Speden varsinainen menestystarina alkoi: X-paroni (1964), jonka käsikirjoittivat ja ohjasivat yhdessä Pasanen, Jarva ja Pakkasvirta. Jarvan ensimmäinen itsenäinen kokoillan elokuva ja läpimurto oli Onnenpeli (1965), jossa näytelmällisen replikoinnin korvasi rento puhe ja muuttuen välillä luontevasti lauluksi (Kaj Chydenius, Kaisa Korhonen). Toisenlainen kipale oli Speden itsensä säveltämä ja sanoittama Pronomini-rock, jonka esittivät Jaakko Pakkasvirta ja Eija Pokkinen. Spedestä kirjoitettiin, että ainesta hyväksi koomikoksi on, jos vain malttaisi jättää massojen kosiskelun halvoilla tempuillaan sikseen. Ei jättänyt.

Lakon takia jäi harmittavasti tekemättä Matti Kassilan ja Mika Waltarin suunnitelmissa ollut neljäs Palmu-elokuva Lepäisit jo rauhassa, komisario Palmu. Sitä ei voinut kuvitella amatöörien kanssa tehtäväksi, eikä Joel Rinne, Leo Jokela eikä Matti Ranin olleet käytettävissä.

Uuden aallon elokuvat olivat rohkeampia kuin vanhan aallon. Paljasta pintaa näkyi enemmän ja Valtion elokuvatarkastamo määräsikin suunnilleen joka toisen elokuvan alle 16-vuotiailta kielletyksi. Olihan se tietenkin häijyä, kun rakastelukohtaukset siirtyivät heinäladosta auton konepellille.

Elokuvatuotannon kokonaisuuteen lakko vaikutti suuresti. Kun 1962 oli ensi-illan saanut 21 suomalaista elokuvaa, niin täytenä lakkovuotena 1964 vain 9. Tehtiin näitä uuden aallon elokuvia kuitenkin sen verran paljon, että pitäisi niitä esittää myös television päiväohjelmissa; tälläkin viikolla ne päiväelokuvat ovat olleet vuosimallia 1939-53.

kari.naskinen@gmail.com