Liam Neesonin vuoro olla Marlowe

Edesmenneen öljymiljonäärin kaunis tytär Clare Cavendish tulee Philip Marlowen toimistoon kysymään, voisiko Marlowe ottaa tehtäväkseen Claren kuolleen rakastajan Nico Petersonin etsimisen ja tapauksen selvittämisen. Marlowe on tällä kertaa Liam Neeson, joka on ainakin kahdeskymmenes näyttelijä Marlowen roolissa, kun lasketaan mukaan myös pelkästään tv-jakeluun tarkoitetut elokuvat ja sarjat sekä kuunnelmat. Yleisradion kolmessa kuunnelmassa 1980-90-luvuilla Marlowena oli Hannu Lauri.

Liam Neesonin Marlowe esiintyy viime vuonna valmistuneessa elokuvassa, jonka nimi on yksinkertaisesti Marlowe; samalla nimellä tehtiin elokuva 1969, jolloin Marlowena oli James Garner. Tunnetuimmat ja parhaina pidettävät Philip Marlowet ovat olleet Humphrey Bogart ja Robert Mitchum.

Liam Neeson tuntuu yllättävältä valinnalta rooliin. Hän on humaanin Schindlerin listan (1993) jälkeen vaihtanut kovemmalle linjalla ja on viime vuosina suorastaan profiloitunut armottomien kostotarinoiden suoraviivaiseksi tappajaksi. Eikä sille mitään mahda, että katsojat luovat filmitähdistä luonnekuvia, joiden perusteella näytellijöitä sijoitellaan ketä mihinkin lokeroon. Tästä huolimatta Liam Neeson istuu Marlowen rooliin sikäli hyvin, että hän on siinä juuri sellainen rauhallinen pohdiskelija, jollainen Marlowe onkin Raymond Chandlerin luomana hahmona. Marlowe on moraaliltaan korkealla tasolla ja vihaa yksilöiden oikeusturvan puutteita sekä ennen kaikkea yhteiskunnan yläluokan korruptoitunutta hyvä veli -järjestelmää, johon usein poliisikin on kytköksissä.

Toisaalta Liam Neeson on liiankin herrasmiesmäinen olemukseltaan. Tupakkaa ja viskiä ei mene yhtä paljon kuin edeltäjillään, eikä ole krapula-aamujakaan, eivätkä vaatteet ole kurtussa. Neeson on 72-vuotias, joten ero alle 50-vuotiaana Marloweksi valittuun Humphrey Bogartiin on selvä. Yhdessä kohtaa Neeson vastaakin jonkun korston Haista vittu -sanomiseen, että ”olen jo liian vanha”.

Yleistunnelma elokuvassa on joka tapauksessa kohdillaan. Elokuvan on ohjannut irlantilainen Neil Jordan ja Neeson on syntyisin Pohjois-Irlannista. Lisäksi pohjana on Chandlerin jälkeen Marlowe-tarinoita kirjoittaneen irlantilaisen John Banvillen romaani Tummasilmäinen blondi (2014). Sopii hyvin tämä kaikki, sillä Chicagossa 1888 syntyneen Chandlerin äiti oli irlantilainen. Kyllä siitä tunnelmasta silti tunnistaa sen L.A.:n Santa Monican, jonka Marlowet ovat tätä ennen tutuiksi tehneet – vaikka elokuva onkin nyt kuvattu pääasiassa Dublinissa ja Barcelonassa.

Clare Cavendish saa Philip Marlowen palkatuksi, ja juoni lähtee tälläkin kertaa sujuvasti luistamaan. Ollaan vuodessa 1939 ja heti alussa soi taustamusiikkina Duke Ellingtonin 30-luvun kova hitti Caravan. Petersonin katoaminen ei tietenkään ole kovin yksinkertainen juttu. Koska Peterson on kuollut auton yliajamana eliitin luksuspaikan Corbata Clubin lähellä, Marlowe haistaa palaneenkäryä. Siitä se sitten lähtee ja Marlowen syyniin joutuvat Corbata Clubin omistaja Floyd Hanson, elokuvastudion omistaja ja tuleva Englannin-suurlähettiläs Philip O´Reillyn, huumeparoni Lou Hendricks, Claran filmitähtiäiti Dorothy Quincannon ja tietenkin myös toiminnallisia roistoja. Marlowe tuumaa heti, että olikohan studiolla lavastemestarina toiminut Peterson saanut vihiä jostakin hämäräpuuhasta...

Naiset ovat aina olleet kuumina Marloween ja toisinpäin on mennyt vähän vaimeammin. Elokuvan naiset tytär ja äiti ovat Diana Kruger ja Jessica Lange.

kari.naskinen@gmail.com

Yli 323 kelviniä – tuho odottaa muitakin kuin Ikarosta

Luettuani pari viikkoa sitten Pirkko Saision Passio-romaanin (2021) tuli siinä eteen 1500-luvulla eläneen alankomaalaisen Pieter Brueghelin maalaus mereen pudonneesta ja hukkuneesta Ikaroksesta. Ei Ikaroksen putoamista muuten olisi mitenkään tajunnut, mutta se mainitaan maalauksen nimessä. Vain Ikaroksen jalat enää näkyvät, kun siipensä liian lähellä aurinkoa polttanut sankarimatkailija oli syöksynyt veteen. En ole mitenkään kuvataiteen tuntija, mutta Pieter Brueghelin nimi iski heti, koska elokuvien tuntija jotenkin olen.

Vastikään televisiostakin tulleessa Andrei Tarkovskin Solariksessa (1972) Brueghelin tunnetumpi maalaus kotikylään palaavista metsästäjistä on merkittävällä tavalla esillä. Avaruusasemalla työskentelevä tiedemies Kris Kelvin tutkii maalausta, joka muistuttaa häntä kauniista menneestä maailmasta. Toisaalta se on myös pelottava tulevaisuudenkuva, sillä lasten luistelua ylhäältä mäentöyräältä katsovat metsästäjät ovat myös arvoituksellisia. Pukeutuneita tummiin. Ovatko sittenkin sotilaita tai terroristeja? Näyttää uhkaavalta.

Sama maalaus on mukana Lars von Trierin apokalyptisessa elokuvassa Melancholia (2011). Musiikkina tässä tuhon fantasiassa on Richard Wagnerin alkusoitto Tristan ja Isolde -oopperasta, jossa Kuoleman yö yhdistää Tristanin ja Isolden kohtalokkaasti, ja menee siinä lopulta muitakin. Oikeassa maailmassa ei loppu luultavasti tule vieraan planeetan törmäyksen takia, mutta tulee joka tapauksessa. Solariksessa tätä ennakoi sekin, että tiedemiehen nimi on Kelvin lämpötilan perusmittayksikön mukaan.

Tarkovskilla tällainen viittaus maapallon tuhoon tuli seuraavan kerran hänen omaelämäkerrallisessa elokuvassaan Peili (1975). Siinä ei ollut Brueghellin maalausta, mutta kun nyt myöhemmin on katsonut elokuvaa uudestaan, sen kuvat muistuttavat yllättävän paljon Brueghelin metsästäjämaalauksen asetelmaa ja henkeä.

Brueghelin maalaukset ovat nopeasti katsottuina kauniita realistisia maisemakuvia – paitsi tämä moniosainen, karmea Kuoleman voitto, joka on kuin pysäytyskuva lopun ajan tuhosta, maailman hulluudesta ja barbaarisesta logiikasta. Ei ole sattumaa, että Tarkovskin Peilissä brueghelimäistä kuvastoa täydentävät dokumenttiaineistot Hitleristä ja ydintuhosta. Maailma ei ole kaunis, kun sitä tarkemmin katsoo.

Metsästäjät talvimaisemassa ovat mukana myös Alain Tannerin Valkoisessa kaupungissa (1983), Abbas Kiarostamin 24 Framesissa (2017) ja Roy Anderssonin elokuvassa Kyyhkynen istui oksalla, olevaista pohtien (2015), jossa Andersson katsoo maailmaa metsästäjämaalauksessa olevien mustien lintujen tavoin ylhäältä päin ikään kuin huolissaan olevana ulkopuolisena.

Yritin netistä löytää taideasiantuntijoiden selityksiä Brueghelin maalauksista. Ne olivat pääasiassa sellaisia, että esimerkiksi metsästäjämaalausta pidettiin kauniina talvikuvauksena miehistä, jotka koirineen lähestyvät kotikylää. Saalista eivät ilmeisesti olleet saaneet, mutta ehkä luistelijoiden käyttämän suvannon takana olevaan kirkkoon mennään iltavesperiin ja pyydetään metsästäjien suojeluspyhimykseltä Hubertukselta parempaa tuuria seuraavaksi kerraksi. Hubertus-nimisen tavernan ovella oleva Hubertus-kyltti repsottaa. Näihin muutamiin elokuviin yhdistettynä maalaus jättää kuitenkin toisenlaisen maun, eikä se ole hyvä. Varsin huolestuttavalta tuntuu, että viime aikoina on eri puolilla maapalloa kärsitty kuumuudesta, joka on ollut jopa yli 323 kelviniä.

kari.naskinen@gmail.com

Kekkonen kusetti paholaista

Vaikka Suomi ei kylmän sodan aikana kuulunut yhtä jyrkällä tavalla Neuvostoliiton etupiiriin kuin Itä-Euroopan sosialistivaliot, oli asetelma kiikkerä. Suomi ei kuitenkaan joutunut jonon jatkoksi siihen listaan, johon kuuluivat Neuvostoliiton väkivaltaisiin asioihin puuttumisten takia DDR 1953, Unkari 1956, Tshekkoslovakia 1968, Afganistan 1979 ja melkein Puolakin 1980. Urho Kekkonen hoiti homman taitavalla ulkopolitiikalla, jota ymmärtämättömät kutsuvat edelleen ”suomettumiseksi” tarkoittaen huonoa, kerrassaan tuomittavaa politiikkaa.

Kekkonen oli kuin vanhan legendan tohtori Faust, joka myi sielunsa paholaisen hahmossa esiintyvälle Mefistofeleelle. Mefistofeles lupasi vastapainoksi Faustille ikuisen onnen, mutta ikuiseen kadotukseen Faust kuitenkin joutui. Kekkonen oli ovelampi. Kekkonen ei vienyt Suomea ikuiseen kadotukseen, vaan pelasti sen elämän haluamassamme muodossa. Joitakin ilkeitä nootteja tuli, K.-A. Fagerholmin ”yöpakkashallituksen” piti erota ja sisäpoliittisesti vaikutti nololta, että Kekkonen piti Neuvostoliiton painostuksesta valita jatkuvasti presidentiksi kummallisilla erikoisjärjestelyillä.

Kanava-lehdessä 4/2023 kirjoittaa pitkän diplomaattiuran tehnyt Antti Kuosmanen, että Kekkosen suomettumispolitiikan ansiosta Yya-sopimuksesta tuli paljon löysempi kuin Neuvostoliitto oli esittänyt, kaikenlaiset Suomen talouselämän haltuunottoyritykset tehtiin tyhjiksi ja Suomi pystyi liittymään läntisiin talous- ja kauppapoliittisiin järjestelyihin Neuvostoliiton tahdon vastaisesti: Efta, OECD, GATT-sopimus ja vapaakauppasopimus EEC:n kanssa.

”Moralisoivan ulkopolitiikan hinta olisi ollut korkeampi kuin kauempana Neuvostoliittoa sijaitseville maille”, kirjoittaa Kuosmanen, joka on toiminut suurlähettiläänä Pekingissä, Mongoliassa ja Singaporessa sekä Suomen pysyvänä edustajana OECD:ssä ja Unescossa ym.

Hintaa siis maksettiin, mutta vaikea oli tilannekin. Kuten Kuosmanen kirjoittaa, Suomi ei ollut mitenkään turvassa naapurin painostukselta, uhkauksilta tai vielä pahemmalta. Kuvaavaa oli, että länsi ei tehnyt mitään, kun Neuvostoliitto toi hyökkäysvaunujaan Budapestiin tai Prahaan. Olisiko tullut apuun, jos niitä olisi tullut Imatralle ja Lappeenrantaan?

”Kaikki tämä pitäisi muistaa, kun asioita arvioidaan jälkikäteen”, sanoo Kuosmanen.

Kun nyt arvioidaan, haukutaan suomettumista Neuvostoliiton edessä nöyristelynä. Neuvostoliiton ulkopolitiikkaa tai sen huonoja oloja ei virallisesti arvosteltu, mutta kuten Suomen puolueettomuuspolitiikkaa Kekkosen kanssa rakentanut Max Jakobson sanoi, Suomelle olisi hinta moralisoivan ulkopolitiikan kaviaarista ollut kovempi kuin se oli suomettumisen ansiosta.

Suomettumiskäsitteeseen sekoitetaan yleensä myös se, että Suomessa oli vasemmistolaisia radikaalipiirejä, jotka pitivät kommunistista yhteiskuntajärjestelmää ihanteena, vaikka Neuvostoliitto ei sellaiseen ollut päässytkään. Nämä varsinkin akateemisissa ja kulttuuriympyröissä pyörineet suomalaiset eivät olleet erityisesti ”suomettuneita”, vaan pelkästään vilpittömiä kommunisteja: Kaj Chydenius, Kristiina Halkola, Kaisa Korhonen, Leif Salmén, Anssi Sinnemäki, Nils Torvalds, Björn Wahlroos jne.

Eivätkä taistolaiset suomettumista edes toitottaneet. Enemmän hyvistä naapuruussuhteista piti ääntä Keskustapuolue.

Kuosmanen selittää suomettumistermin syntyvaiheet. Laajasti tunnetuksi sen teki 60-luvulla Franz Josef Strauss (CDU), joka käytti Suomea varoittavana esimerkkinä siitä kuinka suurvalta määräilee pienempää naapuriaan niin, että pienen itsenäisyys muuttuu tyhjäksi kuoreksi. Straussin varsinainen kohde ei kuitenkaan ollut Suomi, vaan liittokansleri Willy Brandtin (SPD) kekkoshenkinen idänpolitiikka ”Ostpolitik”, jota Strauss ei hyväksynyt.

Politiikan teoriassa suomettuminen (finlandizierung, finlandisation) viittaa erpäsymmetriseen valtasuhteeseen kahden valtion välillä, erityisesti pienemmän sopeutumiseen vahvemman vaikutusvallan alaisuudessa. Faust oli tietenkin se pieni, kuten Kekkonenkin. Faust-tarinasta on monenlaisia versioita, joista osassa Faustin ei käy kaikkein pahimmalla tavalla. Yhdessäkään versiossa Faust ei kuitenkaan ole niin menestyksekäs kuin Kekkonen.

Nyt tilanne on toinen. Suomessa monet ajattelevat, että se pienempi on Venäjä, koska meidän Natomme on isompi. Siksi Venäjälle voidaan sanoa päin näköä, että me vihaamme teitä. Kyllä rippunen vanhanaikaista suvaitsevaisuus- ja suomettumuspolitiikkaa olisi edelleen tarpeen. Vai onko tarkoituksenmukaisempaa pyrkiä tietoiseen konfliktiin, joka voisi johtaa vaikka sotaankin, ennemmin kuin rauhanomaiseen rinnaiseloon?

kari.naskinen@gmail.com

Tekoäly ja robotit päästävät meidät vapaalle

Päivittäin saa nykyisin lukea juttuja uusista tekoäly- ja robottikeksinnöistä. Tarvitseekohan lasten tulevaisuudessa käydä kouluakaan, kun ihmisiin asennetaan heti syntymässä tietokonesirut, joihin syötetään vieraiden kielten ääntämisohjeet ja kasvien latinankieliset nimet?

Paul McCartney kertoi BBC:n haastattelussa, että Beatlesilta tulee tänä vuonna vielä yksi ennen julkaisematon levy, joka on viimeistelty tekoälyn avulla. Etelä-Koreassa johti Söulin sinfoniaorkesteria robotti, Harrison Ford pystyy esittämään Indiana Jonesia kuoltuaankin, koska tekoälyn avulla hänet pidetään hologrammina entisessä kunnossaan jne.

Suomi on digitaalitekniikan hyödyntäjänä maailman kärkeä ja robotti-idean ottivat ensimmäisenä käyttöön suomalaiset ravintolat, joissa keksittiin, että työntekijöitä voidaan vähentää, kun tehdään asiakkaista robotteja, jotka itse palauttavat astiat keräilypaikkaan. Nämä asiakkaiksi tulleet robotit eivät ajattele, vaan tekevät ohjelmoidusti sen, mitä seinässä lukee: "Palautathan astiat tähän." Näin ravintolat säästävät 20 000 työpaikan kustannuksista.

Oleellinen asia koko tässä touhussa onkin, että työntekoa pystytään vähentämään. Kun tekoäly hoitaa herrojen sisätyöt ja robotit duunareiden raskaat työt, voidaan Raamatusta pyyhkiä yli Jumalan uhittelu, että ”otsasi hiessä sinun pitää syömän leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen”. Eikä maaksi tuleminenkaan pian ole varmaa, kun Harrison Fordin tavoin meistä muistakin saattaa tulla kuolemattomia.

Koska Raamattu on näin havaittu valeuutisten levittäjäksi, niitäkin saa ruveta polttamaan. Eikä ole väliä kiihkouskovaisten maiden suuttumisesta, koska minkäänlaisiin kahakoihin ei ihmisten tarvitse ensi vuosikymmenestä alkaen enää osallistua, vaan sodat käydään tekoälyjen kesken tietokoneiden näyttöruuduilla.

Sitten kun mennään seuraavalle vuosikymmenelle, on joka ukolla kotonaan 3D-tulostin, jolla voi itse tehdä robotin.

Toistaiseksi on kuitenkin petrattavaakin. Miten esimerkiksi kauppojen automaattikassat eivät ymmärrä, että nollaoluessa ei ole alkoholia, eikä päästä niitä tölkkejä läpi ilman automaattikassan valvojan operaatiota? Verkkokaupasta robotin kuskaamat ruokatavarat puolestaan jäävät kadulle alaovelle, kun robotti ei osaa soittaa summeria ja vaikka osaisikin, ei ainakaan meille pääsisi, kun meidän talossa ei ole hissejä.

Automaattiautot ovat jo aika pitkällä, mutta ongelmiakin on. Hyvä asia joka tapauksessa, sillä liikenneonnettomuudet tulevat vähentymään. Toistaiseksi lehdissä on isot jutut, kun automaattiauto kaikesta huolimatta tulkitsee jonkin tlanteen väärin ja aiheuttaa kolarin tai sähköauto syttyy palamaan. Nämä ovat kuitenkin pikkujuttuja ihmisten aiheuttamien miljoonien liikenneonnettomuuksien rinnalla. Tänä vuonna on liikenteessä kuollut jo yli 800 000 ihmistä.

Mercedes-Benz on juuri aloittanut USA:ssa kolme kuukautta kestävän kokeilun, joka tuo sen autoihin Chat GPT -tekoälysovelluksen. Sen saa päälle äänikomennolla ”Hey Mercedes, I want to join the beta programme”. Eikä tarvitse toista ihmistä kyytiin edes juttukaveriksi, sillä Chat GPT:n ansiosta auton ja kuljettajan kommunikointi muistuttaa luonnollista keskustelua ja spontaania dialogia, kuten Mersu kehuu.

Kunnallisalan kehittämsissäätiön viime viikolla julkistaman kyselytutkimuksen mukaan enemmistö suomalaisista uskoo, että tekoäly vaikuttaa myönteisesti teollisen tuotannon tehokkuuteen (62 %) ja työn tuottavuuteen (50 %). Sen sijaan tekoälyn arvioidaan heikentävän yksityisyyden suojaa (49 %), työpaikkojen määrää (37 %) ja asiakaspalvelua (35 %).

Monipuolisessa kyselyssä kokoomuslaiset ja vihreät vastasivat selvästi hyväksyvimmin menossa olevaan ja kiihtyvään kehitykseen. Persujen kannattajat olivat eniten vastahankaan, mikä oli tietysti odotettua, koska persut vastustavat kaikkea, Yle Teemaa, hintojen korotuksia, autojen stop and go -järjestelmää, korkealta kirkumista oopperatalossa, ulkomaisia elokuvia ym.

Entä hyväksytäänkö, jos Olavi Virta pannaan laulamaan Kari Tapion Olen suomalainen? Tällainenkin on mahdollista. Freddie Mercury on jo esittänyt Abban kappaleen The Winner Takes It All.

Ei vain olisi yli 50 vuotta sitten uskonut, että nyt melkein lähestytään Stanley Kubrickin elokuvassa 2001: Avaruusseikkailu (1968) olevaa tilannetta, jossa avaruusaluksen tietokone HAL-9000 ottaa yhden konfliktin seurauksena koko aluksen omaan hallintaansa. Eikä ollut hajuakaan sellaisesta tulevaisuudesta, että 2020-luvulla pörssiarvoiltaan kovimpia yrityksiä olisivat Apple, Microsoft, Google, Amazon, Facebook, Instagram ja Tesla.

Joka tapauksessa on tärkeintä, että kehitys jatkuu ja helpottaa ihmisten elämää. Se vain on selvitettävä, miten järjestetään verotulojen jatkuminen valtiolle, kun töitä ei enää tehdä hiki hatussa. Vaikka yksinkertaista sen luulisi olevan: verot maksatetaan tekoäly- ja robottijärjestelmien omistajilla ja käyttäjillä.

kari.naskinen@gmail.com

Ihminen haluaa kaikkea samaa kuin lammas ja lisäksi kultaa

Kun avaa Pirkko Saision romaanin Passio (Siltala, 2021), näyttää tekstin taitto siltä kuin kysymyksessä olisi aforismikirja. Kappaleiden välissä ja monessa kohtaa muutenkin on tyhjä rivi. Sivut ovat kauniita ja helppolukuisia. Kun on lukenut kaikki 730 sivua, vaikutelma on edelleen hämmentävä. Tätähän voi melkein sanoa eepokseksi, vaikka ei runomittainen olekaan. Lavea kertomus on kuin 500 vuotta käsittävä kronikka Euroopasta, ja kun mukana on hieman mystisiäkin tapahtumia, niin jotain selittämättömän suurenmoista tässä on.

Romaanissa ei ole yhtään vuosilukua, mutta muutamat todelliset henkilöt ja tapahtumat auttavat. Alussa ollaan Firenzessä, jossa dominikaanimunkki Girolamo Savonarola hirtetään ja poltetaan roviolla Piazza della Signorialla kerettiläisyydestä syytettynä 1498. Edellisenä vuonna Savonarola ja hänen kannattajansa olivat sytyttäneet samalla paikalla ”turhuuksien rovion”, jolla poltettiin pakanallisia kirjoituksia, pornokuvia, ylellisyysesineitä ja muuta turhaa.

Romaanin nimi voisi olla myös "Turhuuksien rovio", mutta ei tietenkään voi, koska amerikkalainen Tom Wolfe sen nimen jo käytti kirjoitettuaan tarinan New Yorkin pörssijupeista (1987).

Passion ensimmäinen luku alkaa turhuuksien markkinoiden kuvauksella, jossa Savonarola ja Pirkko Saisio näkevät, ettei ihminen ole yhtään viisaampi kuin lammas. Ihmisen halut vain ovat monimutkaisempia, mutta yhtä lyhytnäköisiä kuin lampaan. Lammas haluaa ruohoa, vettä, parittelua, etsii toisista lampaista turvaa. Ihminen haluaa kaikkea samaa, mutta lisäksi kultaa. Kulta ja muut rikkaudet tekevät ihmiset hulluiksi. Ne saavat ihmisen polvistumaan ihmisen eteen, ne tanssittavat ihmisiä öisin, ne liittävät lihan lihaan väärissä vuoteissa.

Rikas ihminen on luontojaan ahne, tai ainakin hänestä sellainen tulee rikastuttuaan. Rikasta ihmistä polttaa kaksi ajatusta: miten säilyttää rikkautensa ja miten kartuttaa rikkauttaan. Kirjassa päädytään 1950-luvulle, eikä näissä asioissa mikään ole muuttunut.

Muranolaisen peilipajan omistaja Pietro Calimani on kokenut, että kaikki ovat samaa sakkia. Ystävättäret, rakastajattaret, vaimot, omat lapset. Kaikki samanlaisia susia. Käännä selkäsi, niin jo kulmahammas välähtää. Jos lampaaksi rupeat, joudut kerittäväksi ja lopulta lahtipenkkiin. Palautui mieleen pilapiirtäjä Kerberoksen piirros Etelä-Suomen Sanomissa WTC-torneihin kohdistuneen terrori-iskun jälkeen, kun susi katsoo sivusta tornien palamista ja ajattelee: ”Ihminen on ihmiselle ihminen.”

Pirkko Saisio kuvaa suurta passiota, aina vain jatkuvaa kärsimystä. Romaanissa on kahdeksan lukua niiden mukaan, missä kulloinkin ollaan: Firenze, Venetsia, Krakova, Goluboje Selo, Haapsalu, Helsinki, Solovetsk, Helsinki. Jokainen luku on kuin itsenäinen novelli, mutta niitä yhdistää vanha kultakoru, jossa on timantteja ja rubiineja. Koru siirtyy erinäisten tapausten myötä ihmiseltä toiselle ja näihin tapauksiin liittyy mytologialtakin vaikuttavia asioita. Tosin tämä mielikuvituksellisempi aines arkipäiväistyy, kun kirjassa päästään lähelle omaa aikaamme.

Muillakin seuduilla käydään, esimerkiksi Budassa, Pestissä, Moskovassa, Pietarissa, Obudassa, Sienassa, Kiovassa ja Hersonissa, jonka linnoitus oli vielä rakenteilla, mutta keskeneräisenäkin se julisti umpimielistä uhkaa niille, jotka sen tarjoamaa turvaa yrittäisivät murtaa. Lopullista turvaa ei kuitenkaan ole eikä tule, kuten äiti Katarzyna luostarissaan tiesi: kaikki oli katoavaista, kaikki kuihtuu ja hajoaa, puut, ruoho, eläimet, ihmiset, lopulta koko maailma, ensin vastentahtoisesti ja huomaamattomasti, sitten yhä kiihtyvämmin ja epätoivoisemmin, ja miten peruuttamatonta tämä kaikki on, matkalla kohti syvempää pimeyttä.

Passio on suuri kulttuurihistoriallinen taideteos, jossa Pirkko Saisio käy surutta läpi myös kommunistista järjestelmää epäonnistuneesti tavoitelleen Neuvostoliiton elämänmenoa. Huumoria unohtamatta hän panee Solovetskin ojennusleirin komendantin 1930-luvulla pilkkaamaan taiteilijoita: ”Taiteilijat ovat harkitsematonta väkeä. En tunne henkilökohtaisesti, mutta olen lukenut ja kuullut. Majakovskit ja Jeseninit, kaikki nämä, ensin ollaan mukana ja touhutaan ja touhutaan, touhutaan niin kauan kuin painokoneet jaksavat jyskyttää ilmoille runoiksi kutsuttuja riemun kiljaisuja, sitten kyllästytään, pelästytään niitä keinoja, jotka eivät ole miellyttäneet mutta joita ilman ei sosialismia rakenneta. Pelästytään varjoja, vajotaan neitimäisiin synkkyyden tiloihin. - - - antavat heti periksi, ampuvat itsensä, tai hirttävät, kuka mitenkin.”

Solovetskissa käyvä näyttelijä kysyy yhdeltä ojennettavalta, onko täällä mielestänne menossa tragedia vai komedia, vaiko peräti farssi. Pirkko Saision romaani joka tapauksessa on tragedia. Se oli kaunokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokas, mutta palkinnon sai Jukka Viikilä teoksellaan Taivaallinen vastaanotto (Otava, 2001); en ole Viikilän kirjaa lukenut, mutta sen on pakko olla Nobel-tasoa, koska elokuvaohjaaja Zaida Bergroth valitsi sen ohi Passion.

kari.naskinen@gmail.com

Hauskaa pesäpalloa

Meillä oli eilen hauskaa Hyvinkään pesäpallostadionilla. Käynnissä oli Maailmancupin loppuottelu Suomi - Australia ja tunnelma katossa. Turnauksesta jo pudonneiden joukkueiden pelaajat ja kannattajat pitivät kovaa metakkaa Australian puolesta, minä muiden mukana, koska Suomi näytti tänäkin vuonna olevan liian ylivoimainen. Näin siitä huolimatta, että en tuntenut edes nimeltä ketään Suomen joukkueen pelaajista. En tietenkään Australiankaan pelaajista, vaikka pelipaitojen seljissä oli tuttuja suomalaisia sukunimiä. Katsomossa pärjäsin rallienglannillakin tai oikeastaan ei sitäkään tarvinnut käyttää, kun vieressäni istuneet kaksi kanadalaista neitoa puhuivat myös suomea.

Turnaus järjestettiin nyt yhdennentoista kerran, aikaisemmin on pelattu Brisbanessa, Melbournessa, Luzernissa, Münchenissä, Södertäljessä, Intian Punessa sekä Helsingissä, Porissa, Turussa ja kerran aikaisemminkin Hyvinkäällä.

Ottelut vietiin läpi kahdella Pihkalan kentällä kolmen päivän ajan ja kun ohjelmassa olivat miesten, naisten ja sekajoukkueiden sarjat, piti pelien keston olla tavanomaista lyhyemnpi, 50 minuuttia ja tasavuorot. Otteluita tuli paljon, koska osallistujamaita olivat finaalijoukkueiden lisäksi Kanada, Ruotsi, Saksa, Sveitsi ja Viro.

Oli varmaan ollut hauska reissu vieraille, vaikka vähän ripottelikin. Niin oli pelikin, jota ei niin vakavasti otettu kuin Pihkalan stadionilla normaalisti. Vaikka voittoa kyllä yritettiin tosissaan, yksi vihrepaitainen pelaaja syöksyikin kerran. Välillä jännitys oli niin korkealla, että Suomen pelaajatkaan eivät aina muistaneet sääntöjä: eräskin kunnarin tehnyt lähti tilanteen jälkeen kävelemään kolmoselta kohti kotipesää, jolloin Australian kolmospesävahti meni neuvomaan suomalaista, että sääntöjen mukaan kunnarin tehnyt jää kolmoselle yrittämään sieltä vielä juoksua kotipesään. Vaikeahan sitä kaikkea oli pelin tiimellyksessä hoksata, kun pelinjohtajana ei ollut viuhkamiestä.

Lyöminen on taitolaji. Yksi australialainen löi ensin kaksi hutia ja kolmannella tuli sellainen viiden metrin lurpsahdus, jota lukkari lähti hakemaan, mutta pallo oli siinä tohinassa kuin kuuma peruna, eikä lukkari saanut siitä kunnolla otetta, joten juoksija ehti ykköspesälle.

Taktiset hienoudet eivät tähän otteluun kuuluneet. Kenttää ei ulkopelijoukkue täyttänyt tahallaan eli kun pallon sai kopiksi, se myös pidettiin räpylässä ja yleisö taas taputti. Kerran yhdeltä aussilta kuitenkin koppipallo lipsahti takakentällä maahan, jolloin kuuluttaja korjasi tilanteen sanomalla, että se oli taktinen pudotus.

Useampi kunnarikin tuli. Varsinkin kakkospuolen läpilyönneistä suomalaiset tekivät kunnareita, koska sieltä kakkosrajalta eivät australialaiset jaksaneet kunnolla heittää kolmospesälle.

Kun tuli laittomia lyöntejä, joista pallo vieri kentän aidan luo, sekin haettiin sieltä kaukaa, koska budjettisyistä oli vain yksi pelipallo, joten pallopojat olleet viskaamassa uutta palloa tilalle.

Suomi voitti World Cupin finaalin 14-5 ja sitten otettiin yhteiskuva. Naisissa Suomi voitti Sveitsin 19-1 ja sekajoukkueissa Suomi voitti Saksan 16-5. En muista, milloin edellisen kerran olin näin hyväntuulisessa kilpaurheilutapahtumassa.

Pesäpallo on kiva seurapeli, vaikka säännöt ja taktiikkapuoli (halutessaan) ovatkin monimutkaisemmat kuin missään toisessa palloilulajissa. Tästä on kymmenkunta vuotta, kun sukulaisten, tuttavien ja kylänmiesten kanssa pelasimme joka sunnuntai Kasakkamäen koulun kentällä. Osa oppi säännötkin kolmentena kesänä. Silloin huomasin, että vanha pesismies osasi kyllä lyödä ja kiinniottokin sujui jotensakin, mutta juoksu tuotti vaikeuksia. Yhdet housutkin repesivät kaatuessani, koska oli kiire ykköseltä kakkoselle. Viime syksynä sama juttu tennishallissa, jossa jalat eivät toimi niin kuin pää olettaa – neljä tikkiä otsaan.

Ensi viikonvaihteessa ovat kahden suomalaisen kansallislajin juhlapäivät: Itä - Länsi Sotkamossa ja Jyväskylän ralli.

kari.naskinen@gmail.com

Suomalaisten onnellisuus korostuu taas

Suomalaisten oleminen kansainvälisessä vertailussa maailman onnellisin kansa ei kaikkien mielestä perustu tosiasioihin. Jos oma elämä ei ole kunnossa, ei tuollaista tilastoakaan voi hyväksyä. Tällä viikollakin on kuitenkin taas havaittu, että kylläpä meillä menee hyvin. Kun osassa Eurooppaakin on lämpötila noussut yli 50 asteen, niin täällä on ollut aivan tavallinen kesäsää. Ei tilastoa miksikään muuta se, että jonkun mies ryyppää ja käy vieraissa tai että Kalevan kisojen aikana voi vähän sataa.

Korona-aikana pidettiin meilläkin kasvoilla maskeja, mutta se oli väliaikaista. Kaukoidässä, esimerkiksi Delhissä, on maskeja pidettävä aina, koska ilma on saastaista suoraan hengitettäväksi. Intiassa kuolee vuosittain 100 000 ihmistä myös veden aiheuttamiin sairauksiin. Suomessa voi järvivettäkin juoda ilman kuolemanvaaraa.

Nämä ovat niitä isoja asioita, jotka tekevät Suomesta onnellisuuden mallimaan. Samoin kuin tietenkin se, että suomalaiset kuuluvat maailmassa siihen yhteen kymmenesosaan, joka elää terveessä demokraattisessa yhteiskunnassa. Tästä seuraa, että myös heikoimmassa asemassa olevista pidetään huolta.

Usein ”suuressa maailmassa” ihmetellään sitäkin, miten Suomessa voi panna alakoululaisen kävelemään yksin kouluun, eikä ole vaaraa kidnappaamisesta eikä raiskaamisesta. Yksittäisiä hulluja tietenkin on, mutta sellaiset eivät kokonaiskuvaa muuta miksikään.

Yhdessä asiassa on kuitenkin vielä petraamista, sillä näissä vertailutilastoissa Suomea vähemmän korruptoitunut maa on Tanska.

Huolestuttavaa on myös ainakin Etelä-Suomen Sanomissa tänään oleva juttu rasistisesta syrjinnästä. EU:n perusoikeusviraston FRA:n selvityksen mukaan rasistinen häirintä on Suomessa niin yleistä, että Afrikasta tänne tulleista oli 63 prosenttia kokenut rasistista häirintää viiden vuoden tutkimusjakson aikana. Tämä on enemmän kuin missään muussa EU-maassa!

Kun maailman onnellisuustilasto tänä vuonna antoi saman tuloksen kuin edellisilläkin kerroilla, kiinnitti amerikkalainen Huffington Post -lehti huomiota niihin asioihin, joita on Suomen ykköstilan taustalla: työ ja vapa-aika ovat tasapainossa, puhtaassa luonnossa liikkumisen mahdollisuus (jokamiehenoikeudet), tasa-arvoiset koulutusmahdollisuudet ja ihmisten luottamus toisiinsa. Tästä luottamuksesta yksi osoitus on, että suomalaiset luottavat perinteisten tiedotusvälineiden jakamaan tietoon aivan toisella tavalla kuin yleensä muualla. (Otsikkokuvan otin Huffington Postin Suomi-jutusta.)

Yksittäiset epäonnistumiset tai harmitukset eivät tätä kokonaisuutta miksikään muuta. Rakenteellisesti suomalainen yhteiskunta ja koko elämäntapa ovat sellaisia, että on syytä olla tyytyväisiä.

Ehkä näissä sanoissakin olisi kuitenkin vähän justeeraamista. Makean onnellisuus-sanan sijasta voitaisiin puhua tyytyväisyydestä. Englanninkielinen onnellisuus ”happy” on siirretty meille liian suoraan, koska happy-sanalla on englannin kielessä väljempi sisältö. Nyt tosin menen omalla rallienglannillani vaikealle alueelle, mutta kun Rovanperä, Lappi ja Suninen sanovat pikataipaleen jälkeen englanninkieliselle haastattelijalle olevansa ajoonsa ”happy”, niin koulussa oppimani mukaan parempi olisi sanoa ”satisfied” (tyytyväinen).

Onnellisuus on suomen kielessä niin vahva ilmaus, että eihän sellaista koe oikeastaan muulloin kuin tuoreen rakastumisen huumassa ja lasten syntyessä. Sen sijaan liikennevalojen toiminnasta, pullonpalautusjärjestelmästä ja täsmällisesti tulevasta eläkkeestä kannattaa olla tyytyväinen, satoi tai paistoi.

kari.naskinen@gmail.com