Verkkopalveluista vaikea irtisanoutua

Olen katsonut maksullisista Ruutuplus-verkkolähetyksistä pesäpalloa. Nyt kun kausi loppui, yritin netissä irtisanoa tilaukseni (12,95 euroa/kk), mutta ei onnistunut. Vaikka en ole mitenkään tumpelo tällaisten tavallisten tietotekniikka-asioiden kanssa, niin Ruutuplussaa en pystynyt peruuttamaan. Kahtena päivänä olen nyt koittanut ja koittanut, yhteensä noin 45 minuutin ajan, mutta ei kun ei.

Tällaisten verkkosivustojen katsojaksi ja maksajaksi sen sijaan pääsee helposti: yksi klikkaus, annetaan sähköpostiosoite ja luottokortin numero, niin heti toimii. Irtisanomisen tekeminen mahdottoman vaikeaksi on törkeää. Seuraavaksi yritän puhelimitse, mikä kestää ja maksaa pitkien jonotusaikojen takia. Jos onnistun puhelimen kanssa, niin enää ensi kesänä en silti pesäpalloa Ruutuplussasta katso.

Tämä digitaalinen ja sekä tv:n maksukanavien bisnes on muidenkin kanssa samanlaista petkutusta. Äskettäin Viasat muutti tarjontaansa niin, että kun olin ennen maksanut sen tiettyjen urheilutapahtumien katsomisesta tietyn summan, niin nyt hinta nousi, koska urheilun lisäksi ko. kanavapakettiin pantiin mukaan muutakin kuin urheilua. Jos siis haluan edelleen katsoa haluamiani autokilpailuja, niin joudun maksamaan enemmän, koska samalta kanavalta tulee myös kokki-, luonto-, muoti- ym. minulle tarpeettomia ohjelmia.

Suomen sanotaan olevan digitaalisessa kehityksessä maailman yksi kärkimaita. Paljon on hyvää saatukin aikaan, mutta rosvoukselle on tullut uudenlaisia tilaisuuksia.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden kaupunginteatterissa ei hallita kaaosta

Yksi kaikkien aikojen parhaita esityksiä Lahden kaupunginteatterissa on ollut Lars Norénin Kaaos on Jumalan sisar (1985). Nyt Mika Myllyahon kirjoittama Kaaos sijoittuu sinne toiseen päähän. Täydellinen epäonnistuminen esityksen, nimenomaan esityksen osalta, sillä teksti on ajankohtainen ja tärkeä. Kolme keski-ikäistä naista on ajautunut ns. ruuhkavuosissaan vaikeisiin tilanteisiin, joista ohjaaja Tapani Kalliomäki on pannut heidät selviytymään pelkällä huutamisella. Kun olin katsonut ja joutunut kuuntelemaan tuota järjetöntä huutoa 35 minuuttia, lähdin pois.

Sofia on 42-vuotias opettaja (Anna Pitkämäki), jonka 100-vuotiasta koulua ollaan lakkauttamassa ja tätä protestoiva Sofia joutuu kahden kuukauden pakkolomalle. Sofian perheen omakotitalo on homeessa ja lapset sairastelevat. Psykoterapeutti Julia (Liisa Vuori) rakastuu potilaaseensa, mutta freelancertoimittaja Emmin (Laura Huhtamaa) kaaoksesta en ehdi saada selvää. Aiheet joka tapauksessa ovat isoja, työelämän muutokset ja niihin sopeutuminen, työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen, ainainen kiire ym. Tämän takia esityksen totaalinen pilaaminen harmittaa.

Kalliomäki on viime vuosina siirtynyt yhä enemmän näyttelijästä ohjaajaksi. On onnistunutkin, mutta tätä kaaosta hän ei ole osannut käsitellä. Käsiohjelmassa Kalliomäki sanoo, että esityksen soisi toimivan ”puhdistavana ja vapauttavana kokemuksena, joka tarjoaa arkeen toivoa ja edes hetkellisen harmonian”. Harmonian? Kaikki repliikit huutamalla, useimmat toistensa päälle puhumalla. Vaikea uskoa, että nimenomaan tämä on se muoto, jonka avulla Myllyahon näytelmä on viimeisten kymmenen vuoden aikana saavuttanut myös suurta vientimenestystä.

Mikä ihme on saanut tekemään esityksestä tällaisen? Pienessä Aino-salissa on kuudella penkkirivillä 80 katsojapaikkaa, mutta näyttelijät huutavat enemmän kuin olisi tarpeen isolla Juhani-näyttämölläkään. Vai sekö on tarkoitus ilmaista, että kun naiset joutuvat vaikeisiin ongelmiin, he tulevat hysteerisiksi?

LISÄÄ KAAOSTA

Kotiin palattuani katsoin yöllä Espoon kaupunginteatterin digitaalisen ohjelmiston kanavalta englantilaisen Gecko Theatren näytelmän Institute, kun sen esittelytekstissä sanottiin: ”Teoksen tapahtumapaikkana on hämyisä instituutti, jonka asukkaat pyrkivät luomaan järjestystä sisäiseen tunteiden kaaokseen.” Erinomaisen mielenkiintoista absurdia teatteria, joka käsittelee toisista välittämistä ja huolenpitämistä. Esitys koostuu puhe-, tanssi- ja pantomiimiteatterista, mutta täyttä selkoa ei saa siitä, millaisessa instituutissa ollaan.

Teemana on, kuka pitää meistä huolen, jos otteemme lipsahtaa. Entä jos hoitajat horjahtavat ja joutuvat itse hoidettaviksi? Absurdi teatteri antaa tilaa tulkinnoille, ja tässä näytelmässä yksi linja vie pohdinnan sellaiseen suuntaan, että voiko hoito tehdä ihmisistä marionetteja, voiko hoivaaminen johtaa totalitarismiin.

Espoon teatterin digikanavalta näkee kuukausittain esityksiä sekä maailmalta että teatterin omia esityksiä tallenteina, suomeksi ja englanniksi tekstitettyinä. Gecko-teatterin esityksen katsominen maksoi 8 euroa. Viime keväänä katsoin sieltä Samuel Beckettin näytelmän Huomenna hän tulee.

kari.naskinen@gmail.com

Komedia hiihtohulluudesta jankuttaa – terävöityy vasta aivan lopussa

Teatteri Vanhan Jukon Kaksi sisarta -näytelmän käsiohjelman kannessa ei olla Mika Myllylän Tervanevalla, mutta asia on sama. Kurkelan perheen sisaruksista ollaan tekemässä olympiasankareita. Näytelmä kuitenkin tapahtuu Kurkeloiden olohuoneessa Lahdessa, jossa ovat juuri käynnissä vuoden 2001 MM-hiihdot. Helena ja Hilkka eivät vielä ole maajoukkuehiihtäjiä, mutta sellaisiksi pitää tulla.

Näytelmä alkaa kuitenkin leikkauksella nykyaikaan: Yleisradion toimittaja yrittää tavoitella sisaruksia ja jättää puhelinvastaajaan soittopyynnön, koska Yle ja Netflix ryhtyvät tekemään elokuvaa Pekingin olympiakisoissa neljä kultaa voittaneesta hiihtäjästä; kun maailmanmestaruuksiakin on jo 31, niin kysymyksessä on maailman kaikkien aikojen menestynein hiihtäjä. Sitten paluu vuoteen 2001 ja musiikkina soi Jari Isometsän ja Souvareiden Karpaasi on jätkä raju. Alkuelementit komedialle ovat siis hyvät, mutta kunnolla lentoon ei tämä Veikka Heinosen kirjoittama näytelmä lähde. Vasta yllättävän loppukohtauksen terävöityminen pelastaa jotakin.

Näytelmä kertoo siitä urheiluhulluudesta, johon vanhemmat ovat sairastuneet pyrkiessään tekemään lapsistaan suurmenestyjiä. Tyttöjen äiti on nuoruudessaan hiihtänyt maajoukkueessa, mutta jonkin loukkaantumisen ja Hiihtoliiton huonon kohtelun katkeroittamana hän valmentaa nyt tyttöjä korvaamaan kaiken menneen. Tällaisista vanhempien ja lasten projekteista on paljon ollut puhetta – jonkun isä ”tekee” pojastaan NHL-pelaajaa, joku Mestareiden liigan voittajaa, joku jotain muuta suurta. Kurkelan olohuoneen seinällä on ikonimainen taulu Siiri Rantasesta ja sen äärellä hiljennytään rukoilemaan päivittäin.

Välillä seurataan television uutislähetyksiä, joissa kerrotaan suomalaisten dopingkäryistä, mutta ne eivät tahtia haittaa, mars ladulle. Maria Nissin näyttelemä äiti on kaiken moottori, hänen kunnianhimonsa täyttämiseksi eivät mitkään uhraukset ole liikaa. Näytelmän ongelma on kuitenkin, että se on alusta melkein loppuun asti yhtä ja tasapaksua pötköä kuin Karpaasi-makkara. Jos kerrontaan olisi välillä keksitty jotain erinomaisen loppukohtauksen kaltaista omaperäisyyttä, se toimisi paremmin.

Näytelmä toimii Teatterikorkeakoulun taiteellisena maisteritutkinnon opinnäytteenä neljälle tekijälle: käsikirjoitus ja dramaturgia Veikka Heinonen, ohjaus Vanhan Jukon uusi johtaja Esa-Matti Smolander, valosuunnittelu Topias Toppinen, äänisuunnittelu Antti Kainulainen. Näyttelijät ovat teatterin omaa väkeä, vanhoina tuttuina Maria Nissi ja Markus Karekallas sekä hiihtäjätyttöinä Jukon uudet nuoret Suvi Blick ja Annika Hartikka. Esityksellisesti kaikki sujuu erinomaisesti.

Hieman väkinäisesti on isän rooliin ympätty sellainen yksityiskohta, että hän tuntee ilmeisen hyvin Tshehovin tuotannon. Tällainen on tarvittu, jotta kahden sisaren haikailu Helsinkiin linkittyy Tshehovin Kolmeen sisareen, jossa samanlaista kaipuuta on Moskovaan. Eivät kaikki urheiluhulluperheet tietenkään mitään pölvästejä ole, mutta tässä tapauksessa Tshehov ei istu kokonaisuuteen.

kari.naskinen@gmail.com

Jean-Luc Godard muutti elämänkulun

Joitakin vuosia sitten ostin Cinecittan studioiden myymälästä Jean-Luc Godardin dvd-paketin, joka käsittää 8-osaisen, 4,5 tuntia pitkän dokumenttielokuvan elokuvan historiasta. Kun Filmihullu-lehti (2/2015) esitteli tämän Histoire(s) du cinéman, sanottiin, että se ”voi muuttaa elämänkulkusi suunnan”. Eilen 13.9.2022 Jean-Luc Godard kuoli 91-vuotiaana ja presidentti Emmanuel Macron sanoi: "Olemme menettäneet kansallisen aarteen, neron silmän."

Oman elämäni suuntaan Godard vaikutti jo 1960-luvulla. Godardista tuli jonkinlainen majakka, elokuvaharrastuksen kovin vakavasti ottaneelle pojalle suorastaan jumala. Godardin elokuvat muuttivat jos eivät aivan elämäni suuntaa, niin ainakin rakensivat osaltaan pohjaa yhteiskunnalliselle maailmankatsomukselleni ja käsityksilleni taiteesta. Edelleen on sadan parhaan elokuvan listallani kuusi Godardin elokuvaa.

Godard oli historioitsija, filosofi ja maailmanselittäjä jo uransa alussa. Heti ensimmäisessä pitkässä elokuvassaan Viimeiseen hengenvetoon (1960) hän käsitteli elämää kirjallisiin ja moniin muihin lainauksiin sitoen. Se oli muoto, joka lopulta sai huipennuksensa niissä kahdeksassa elokuvassa, jotka hän teki 1988-98 ja kokosi Histoire(s) du cinémaksi.

Godard ei kuitenkaan jäänyt kiinni tähän eikä mihinkään muuhunkaan muotoon. Godard oli elokuvan suuri uudistaja. Oli sitä loppuun asti. Hän ei missään vaiheessa jämähtänyt esimerkiksi siihen monien cinefiilien jankutukseen, että ainoa oikea tapa tehdä elokuvia on kuvata ne filmille, ja mieluiten mustavalkoiselle. Päinvastoin Godard tuntui jopa hylkäävän filmin, kun tuli mahdollisuus kuvata moderneimmilla tavoilla. Godard siirtyi sujuvasti digitaaliseen kuvaamiseen, ja kätevimmillään tämä tapahtui kännykkäkameralla. Histoire(s) du cinéma -videon Godard teki nimenomaan televisiolle, ja Godard oli tässäkin etuajassa eli tunnisti jo aikaisessa vaiheessa, että elokuvia ei enää pidä tehdä vain teattereiden valkokankaita varten.

Uusinta uutta Godardin tuotannossa olivat kaksi 3D-elokuvaa 2010-luvulla. Niistä ostin dvd-versiona elokuvan Adieu au Langage (2014), jota ei Suomessa pystynyt 3D-teatterissa näkemään. Siinä Godard jätti ironisesti – tai tosissaan? – hyvästejä kielenkäytölle.

Martin Heidegger sanoi, että ”kieli on talo, jossa elämme”. Godard on tätä teemaa lähestynyt ennenkin, mutta tässä elokuvassa ollaan kai sillä rajalla, että talo on hajoamassa. Ludwig Wittgensteiniinkin viitataan, sillä Wittgenstein sanoi, että ”kieleni rajat ovat maailmani rajoja”. Kieli on sosiaalinen rakennelma ja se muodostaa kansan, se on käsitteenä isompi kuin isänmaa. Kieli pysyy, vaikka rajatkin muuttuvat silloin tällöin. Adieu au Langage on täynnä godardimaista filosofointia monista asioista. Siirrytään Hitlerin valtaannoususta Ranskan ympäriajoon, Dostojevskista Frankensteiniin ja helikopterihyökkäykseen, ja viitteitä maailmankuvalliseen ajatteluun on laajasti: Platon, Darwin, Gogol, London, Mao, Rilke, Solzhenitsyn jne. Suurista taidemaalareista Godard viittaa Claude Monet´hen ja venäläis-ranskalaiseen modernistiin Nicolas de Staeliin.

Kirjoitan tässä nyt enemmän tästä ”kielielokuvasta”, koska sen olen katsonut viimeemmäksi – Histoire(s) du cinéman vuoro tulee taas seuraavaksi. Yksi elokuvan henkilöistä etsii älypuhelimestaan (onkohan jo 3D?) ranskalaista filosofia Jacques Ellulia, kommunisti ja teologi. Hänen mukaansa anarkismin ja kristillisyyden tavoitteet ovat osin samat. Uhkana on joka tapauksessa Godardinkin pelkäämä teknologian ”valtaannousu” tai lähinnä sen maksimaalista tehokkuutta ajava ideologia. Teknologian tyrannia uhkaa humanismia ja vapautta, ja samalla luontoa. Tässä siis ristiriita Godardin oman teknologiauskon kanssa. Teknologiasta kannattaa kuitenkin ottaa hyödyt käyttöön, mutta ei mennä kokonaan sen vietäväksi.

Godardin elokuvassa luonto on voimakkaasti esillä. Luonto on kaunis. Tulevat mieleen Terrence Malickin elokuvat. Lisäksi luontokappaleena esiintyy Godardin Roxy-koira. Sellainenkin ajatus tulee, että koko elokuva voi tavallaan olla Roxyn näkemys ihmisen rakentaman maailman tilasta.

Elokuvan yhdessä repliikissä kysytään, ”oletko elänyt täällä pitkään”. Oikea vastaus on: ”Ei väliä, tärkeintä on, että on elänyt”. Godard eli 91 vuotta ja teki 131 elokuvaa. Historioitsijana Godard on nimenomaan Histoire(s)du Cinemassa. Se on myös maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaa, ja vieläkin enemmän: ihmisen historiaa siltä ajalta, minkä Godard parhaiten tunsi ja muistikin. Eikä Godardin tuntema historia ole hyvä, se on surumielinen. Tätä korostaa myös elokuvan toinen päämelodia, Sibeliuksen Valse triste. Toinen keskeinen melodia on Tshaikovskin Slaavilainen marssi.

”Taiteessa meitä kiehtoo se, mikä paljastaa kaikkein salaisimman omassa itsessämme”, sanoi Godard. Entä luontoa rakastanut Claude Monet: ”Ihmiset keskustelevat taiteestani ja ovat ymmärtävinään sitä, ikään kuin pitäisi ymmärtää silloin, kun yksinkertaisesti täytyy rakastaa.” Minä ymmärrän Godardin elokuvista osan ja rakastan niitä.

Histoire(s)du Cineman alussa Godardin ystävä, elokuvantekijä ja historioitsija Jean Douchet sanoo opastukseksi näiden videoieden katsojille: ”Kuvitelkaa olevanne avaruusraketissa ja katsovanne maapalloa elämänne viimeisen kerran.”

kari.naskinen@gmail.com

Koulunkäynti kannattaa aina

Haluatko miljonääriksi -ohjelmassa voitti elämäntapacowboy Rauli Nordberg 60 000 euroa, kun muisti, että koivujen suvun tieteellinen nimi on Betula. Kysymys koski varsinaisesti rauduskoivua ja yhdeksi neljästä vaihtoehdosta annettiin visailussa Betula pendula. Koska Nordberg muisti Betulan, oli loogista päätellä, että tämän täytyy se rauduskoivu olla.

Nordberg kuuluu siihen koululaispolveen, joka oppikoulussa joutui keräämään kasveja ja opettelemaan niiden latinankieliset nimet. Onneksi joutui, tuli 60 000 euroa.

Se kerääminen oli kova homma. Jos oikein muistan, meidän luokalla piti kahtena kesänä kerätä yhteensä 120 kasvia juurineen. Ne prässättiin painon alla ja neulottiin kiinni kartongille. Ei siis riittänyt teippaaminen, koska opettaja sanoi, että teipit kuivuvat ja kasvit irtoilevat. Jossain vaiheessa syyslukukaudella oli sitten tentti, jossa piti muistaa ulkoa kasvin latinalainen nimi ja se laajempi heimo, johon kasvi kuuluu. Minua helpotti, kun isä oli kiinnostunut luonnosta ja keräsi kasveista suurimman osan, äiti puolestaan hoiti neulomisen, mutta minä jouduin kuitenkin opettelemaan ne nimet.

Kasvien nimeäminen ei ollut aivan yksinkertainen tehtävä. Tuli monta sellaista, joiden heimon ja nimen löytäminen oli hankalaa. Piti vain koulukirjoista tutkia mustavalkoisten kuvien perusteella, että tästäköhän on kysymys. Sitten kun selvisi, oli löydettävä latinankieliset nimet.

Joskus 60-luvun lopulla kasvien kerääminen kiellettiinkin, kun oli tultu sellaiseen johtopäätökseen, että luonnonsuojelun kannalta koko touhu ei ole hyväksi. Lisäksi oli ollut voimakasta arvostelua siitä, että tällaisten kasvistojen tekeminen oli täysin tarpeetonta. Nykyisin kasveja on kuitenkin alettu uudelleen kerätä peruskoulun luokilla 5-9, ja hyvä niin, sillä kaikenlainen koulusta saatava ja päntättävä tieto on hyväksi. Enää eivät keräysmäärät kuitenkaan ole yhtä isoja kuin elämäntapacowboyn aikana.

Joissakin kouluissa voi kasveja kerätä nyt myös digitaalisesti. Herbaarion voi koota niin, että ottaa kaksi kuvaa kasvista, lähikuvan ja laajemman, josta näkyy kasvuympäristö. Herba puolestaan on tuttu yrttilikööri, jonka Simo Salminenkin tiesi Pornolaulussaan: ”Ensin tuli herpaa sitten tuli turpaan...”

Jokikoivu - Betula occidentalis
Vaivaiskoivu - Betula nana

Mustakoivu - Betula nigra
Kuparikoivu - Betula albosinensis
Rauduskoivu - Betula pendula
Rautakoivu - Betula schmidtii

Koska elämäntapacowboy Nordberg on ajanut Route 66:n päästä päähän, hän tuntenee myös Pohjois-Amerikan alkuperäiskoivut:

Keltakoivu - Betula alleghaniensis
Sokerikoivu - Betula lenta
Paperikoivu - Betula papyrifera
Poippelikoivu - Betula populifolia

kari.naskinen@gmail.com

Matti Rönkä automiesten kylästä

”Autoista puhuminen ja kirjoittaminen on vähän kuin tupakanpoltto. Se maistuisi nautinnolliselta, mutta on väärin, tässä ajassa ja tulevaisuudessakin. Mutta muistot ja tunteet eivät koskaan ole vääriä”, kirjoittaa Matti Rönkä erikoiskirjassaan Automiesten kylä, jonka tällä viikolla sai kaupanpäälliseksi Kirjakauppaliiton jäsenkaupoista. Kirjailija ja uutisankkuri Matti Rönka tuntuukin olevan varsin kova automies. Omakohtaista kokemusta on rutkasti ja siihen liittyen myös tarinaa autojen ropaamisesta.

Rönkä on kirjoittanut autoista 180 sivua. Mukavia muisteluita ajoilta, jolloin auton ei vielä tiedetty saastuttavan, kiihdyttävän ilmastonmuutosta eikä kuluttavan luonnonvaroja. Nostalgia vie Röngän ensimmäiseksi hänen isänsä vanhan työkaverin luo, jolla on vanhassa navetassa Karttulassa museoituna vuoden 1951 mallia oleva avolavapaku Chevrolet Loadmaster. Isä oli ollut autonkuljettajana Jääskeläisen firmassa Kuopiossa ja oli ajanut tälläkin autolla. Piirroskuva autosta on kirjan kannessa, mutta tähän juttuun etsin netistä myös valokuvan tuollaisesta autosta. Myöhemmin isä oli siirtynyt ajamaan linja-autoa ja yhdeksi reitiksi tuli Kuopion ja Outokummun väliä kulkenut vuoro.

Matti Rönkä syntyi Kuusjärven maalaiskunnassa, joka 1968 muuttui Outokummun kauppalaksi ja 1977 kaupungiksi. Elämänmenosta Kuusjärven kylässä ja lähiseuduilla Rönkä kirjoittaa leppoisasti kaikenlaista, ensimmäisistä pussailuista takapenkillä, kesätöistä, television tulosta 1964, Outokummun Partiosta pesäpallon mestaruussarjassa ja omasta lentopalloharrastuksestaan, johon yhtenä kaverina kuului myöhemmin maajoukkuekiekkoilijana tunnettu Erkki ”Elmo” Mononen (Lahden Reipas, Jokerit).

Merkkitapaus oli tietenkin, kun isä auton osti, kolme vuotta vanhan Neckar Jagst 770:n (-64). Maksoi 3500 mk, isän kuukausipalkka oli verojen jälkeen 600 mk, uusi vastaava auto olisi maksanut 6000 mk.

Inssinajon Matti suoritti Bedford-kuormurilla täsmällisesti 18-vuotispäivänään 9.9.1977. Muuten ei vuosilukuja juuri ole kirjattuna, mutta Röngän ensimmäisen oman auton ostamisen ajoitan johonkin 80-luvulle. Eikä ollut ihan mikä tahansa auto, vaan bensa-Mersu 190 C (-64). Sen jälkeen myöhemminkin Rönkä on ollut aikalailla mersumies, varsinaisina käyttöautoina viisi Mersua ja yksi harrasteikäluokan Mersu (-74). Nykyinen on MB GLK -maasturi, ajettu 150 000 km.

Jos ei ole pätkääkään kiinnostunut autoista, voi Röngän kirja olla tylsää lettavaa. En pitänyt kirjaa siitä montako autoa Röngällä on ollut, mutta luultavasti ainakin 25. Monenlaisia: Saab 96, Opel Kadett (harvinaisesti uutena), turbo-Volvo, 30 vuotta vanha Porsche 924, Lada 1200, monta erilaista Sitikkaa jne. Kaikki kavereiden, naapureiden ja tuttavien autokin käydään läpi.

Välillä tietenkin joutui pulaan, kun kaikki autot eivät ihan priimaa olleet. Aikoinaan tienvarsillakin oli kuitenkin oikeita huoltoasemia, joissa joku pystyi korjaamaan ohikulkijan auton pikkuvikoja pyhänäkin. Toisin on nyt, kuten Rönkäkin on kokenut:

”Parikkalassa on iso ABC. Pysähdyin kahville. Pois lähtiessä virrat naksahtivat heikosti päälle, mutta startti ei jaksanut pyörähtää. Akku oli tyhjä. Palasin huoltamolle. Tai paremminkin ravintolan ja päivittäistavarakaupan yhdistelmään. ABC:ltä olisi löytynyt balsamicoa ja parmesaania, mutta ei auton akkua.” Kahvipöydästä Rönkä löysi reissumiesten näköisen porukan, jolta sai apukaapelit ja Röngän auto saatiin käyntiin. Matka jatkui ja Luumäellä Rönkä pysähtyi pienelle vanhalle huoltoasemalle, josta osti akun.

Mukavia tarinoita tässä keräilyharvinaisuudeksi jäävässä kirjassa. Paikoin vaikuttaa kuin lukisi Wikipediasta juttua vanhasta suomalaisesta maalaiselämästä. Pohjois-Karjalassa äijät joivat Karhu-viinaa, Champion-katkeroa ja Patras Muscatellia. Kuusjärven kansakoulussa Matti sai Hymypojan. Sitä vain ihmettelen, että siellä Kuplafolkkari oli lempinimeltään Volski. Joitakin tuttujakin vilahtelee; Sanomain toimittajakoulussa kurssikavereina olivat mm. Jari Tervo, Jouko Jokinen, Jouko Heikura ja tuleva puoliso Suvi Ahola. Yhteen Mersuun Rönkä osti suksiboksin Arvi Lindiltä.

kari.naskinen@gmail.com

Pillipiipari ajaa koulubussin järveen

Kanadalaisessa elokuvassa Suloinen ikuisuus (1997) luetaan lapsille iltasatuna Grimmin veljesten kirjoista tuttua ikivanhaa saksalaista kertomusta Hamelnin pillipiiparista, joka lumosi rotat soittamalla pilliä, sai ne ulos kaupungista ja hukkumaan Weserjokeen. Kun kaupungin asukkaat eivät olleet halukkaita maksamaan pillipiiparille palkkiota, hän kosti lumoamalla huilullaan kaupungin lapset ja houkutteli heidät läheiseen vuoreen, jonka sisään he katosivat. Atom Egoyanin ohjaamassa elokuvassa ei ole pillipiiparia, mutta koulubussia ajava nainen suistuu auton kanssa järveen ja 14 lasta hukkuu. Erinomainen elokuvalöytö, jossa käsitellään ison murhenäytelmän vaikutusta pienen paikkakunnan elämään. Ei lopulta selviä, oliko onnettomuus kuljettajan syytä, olivatko auton jarrut epäkunnossa, oliko syynä huono tienhoito vai oliko auton vauhtia pitänyt lisätä kunnan tekemän aikataulumuutoksen takia. Näitä asioita tulee tutkimaan ryhmäkanneasiakkaita mukaansa houkutteleva asianajana, mutta mikään ei ole niin yksinkertaista, että tuosta vain lähdettäisiin tuomioretkelle.

Omanlaisensa pillipiiparitragedia vaivaa myös asianajajaa. Hänkin on menettänyt lapsensa, ei jokeen eikä vuoren sisään, vaan pahasti huumeidenkäyttäjäksi. Niin kuin asianajajalta on loppunut kaikki toivo tyttärensä saamiseksi takaisin kunnon elämään, niin myös onnettomuudessa lapsensa menettäneet vanhemmat ovat kuin turtana – mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä, lapsia ei enää ole, eikä jonkun tuomitseminen asiaa miksikään muuttaisi.

Mitähän asianajaja miettii, kun hän elokuvan lopussa ilmeisesti muutaman vuoden kuluttua näkee koulubussia ajaneen kuljettajan jonkin toisen kaupungin bussilaiturilla valmistautumassa ajoon?

Kaikki tämä kerrotaan lakonisesti ja niin surullisesti kuin voi. Koulubussin uppoaminenkin näytetään hitaasti etenevänä murhenäytelmänä, ei viihteellistä kohahduttamista, vaan hiljaisena, kaukaa kuvattuna tapahtumana, jonka aikana katsoja kärsii ja ajattelee. On talvi, järvi jäässä ja koulubussi alkaa vajota hitaasti jään läpi. Tuskallista – ja tällainen tunnehan on harvinaista, koska kuolema on nykyisissä elokuvissa lähinnä kaupallisuutta edistävä hyödyke.

Atom Egoyan (s. 1960) syntyi armenialaisille vanhemmille Kairossa, jossa hän sai etunimensä Egyptin ensimmäisen ydinvoimalan kunniaksi. Vuonna 1963 perhe muutti Kanadaan.

kari.naskinen@gmail.com