Marseillen hyvät ihmiset

Tuttu mies kuvassa, ranskalainen näyttelijä Jean-Pierre Darroussin, joka Aki Kaurismäen Le Havressa (2011) esittää humaania poliisia. Nyt hän on yliopistonlehtori ranskalaisessa elokuvassa Talo meren rannalla. Edelleen hän on humaani, mutta elämä ja maailma ovat tehneet tehtävänsä, eikä Darroussin tässä elokuvassa enää usko kaiken voittavaan hyvyyteen. Saman ohjaajan Robert Guédiguianin elokuvassa Kilimanjaron lumet (2012) Darroussin myös tavoittelee ”parempaa maailmaa”, mutta ei onnistu, koska nykyinen maailmanmeno perustuu yhä enemmän itsekkyyteen ja omanedun tavoitteluun.

Meren rannalla oleva talo sijaitsee pienen Mejeanin kylän lahdenpoukamassa Marseillen länsipuolella. Talossa asuva vanha mies saa aivohalvauksen ja joutuu mitään puhumattomaksi vuode- ja pyörätuolipotilaaksi. Kolmesta lapsesta yksi asuu myös talossa ja pitää pientä ravintolaa. Nyt kun tilanne muuttuu kriittiseksi, Mejeaniin tulevat tilannetta tarkastelemaan myös toinen pojista ja tytär. Alkavat keskustelut ja pohdinnat.

Tytär on Pariisissa työskentelevä näyttelijä, joka on ollut mukana mm. Bertolt Brechtin Sezuanin hyvässä ihmisessä. Näytelmässä kysytään, miten maailma voi olla tällainen, että hyvä ei riitä, vaan että selviytymisen edellytyksenä on pahuus? Elokuvassa tuleekin esille se kyynisyys, millä sisarukset suhtautuvat elämään. Varsinkin Darroussinin esittämä Joseph on kaiken toivon menettänyt. Vanha vasemmistointellektuelli sanoo, että sydän on kyllä edelleen vasemmalla, mutta mitä siitä on hyötyä… Edes nuori tyttöystävä (Anais Demoustier) ei helpota tuskaa, mennyttä mikä mennyttä.

Muutenkin ”kaikki oli ennen paremmin.” Mejeanin kylässäkin on kadunvarsille pystytetty muovisia tolppia erottamaan jalkakäytävät ajoradasta. Ovat rumia. Pillerit lääkepakkauksissa ovat sellaisissa painettavissa muoviliuskoissa, kun ne ennen olivat helposti otettavissa tavallisesta pillerirasiasta. Eikä asuminenkaan ole enää turvattua, kun vuokrat nousevat hurjasti. Kiinteistöjenomistajat haluavat pysyvät asukkaat pois, koska vuokratuotto on suurempi pelkillä kesäasukkailla. Poukamassa käyvätkin rikkaat miljoonaveneillään ajelemassa ja kiikaroimassa sopivia kohteita.

Rauhallisesti etenevä ja hienosti näytelty elokuva on kuin pienoismalli siitä nykymaailmasta, josta tulee mieleen vanhan musikaalin nimi Seis maailma – tahdon ulos. Elokuvan päähenkilöiden talon naapurissa asuu vanha pariskunta, joka toteuttaakin tämän omalla tyylikkäällä tavallaan: tappavat itsensä lääkkeillä, nukkuvat pois omassa vuoteessaan käsi kädessä. Erikoinen sattuma on, että vastaavanlaisen yhteiskuoleman toteuttaa vanha eläkeläispariskunta myös parhaillaan teattereissa menevässä elokuvassa Viimeinen loma.

Ravintolaa pitävä Armand käy välillä raivaamassa kuntoon kävelypolkua, joka tuppaa metsittymään. Myös elämässä on asioita ja ajatuksia pidettävä toimintakelpoisina, ettei jää aivan jumiin. Näillä raivausretkillään hän törmää kolmeen pakolaislapseen, jotka ovat tulleet Välimeren yli. Tilanteesta tulee melko samanlainen kuin Le Havressa, mutta kuitenkin niin, että siitä ei muodostu elokuvaan mitenkään keskeinen asia. Sen verran joka tapauksessa nostetaan framille sitä kysymystä, onko tällaisiin tapauksiin parempi suhtautua militarismin vai humanismin keinoin. Pakolaisia Mejeanissa eivät nimittäin etsi sosiaaliviranomaiset eivätkä avustusjärjestöt, vaan päästä varpaisiin aseistetut tappajasotilaat.

Sezuanin hyvä ihminen ei ole esillä elokuvassa sattumalta. Brecht itsekin oli maanpakolaisena natsi-Saksasta, kun hän kirjoitti näytelmän, jonka viimeisteli ollessaan Hella Wuolijoen vieraana Marlebäckin kartanossa Iitissä 1940-41. Näytelmässä kolme jumalaa tulee maan päälle etsiäkseen edes yhden ihmisen täältä kylmäksi ja kovaksi muuttuneesta maailmasta. Guédiguianin elokuvassakin on pyhä kolminaisuus veli-sisko-veli, kolme hyvää ihmistä, mutta ulkopuolisset olosuhteet ovat entistä kylmemmät ja kovemmat. Sekin siinä vielä on, että vaikka sydän olisikin vasemmalla, niin oma keskiluokkaisuus antaa sen olla vain nostalgisena muistona entisestä hyväsydämisyydestä.

Näin vain nyt kävi. Ällistyen näämme:
on verho kiinni, ratkaisutta jäämme.
Siis ihmistäkö muutetaan? Vai maailmaa?
Vai jumalatko lähtöpassin saa?
Te itse järjestäkää asiat
niin että hyvä ihmisemme saa
luontonsa mukaan hyvää harjoittaa.
(Sezuanin hyvä ihminen)

kari.naskinen@gmail.com

27.4.1918

Tämän kirjoituksen omistan tyttärilleni Johannalle ja Hannelille sekä veljeni tyttärille Sarille ja Sadulle, jotta he eivät koskaan unohtaisi, eivätkä anteeksi antaisi.

Jäljempänä oleva kirjoitus on isäni Onni Naskisen, jonka oma isä Juhani Naskinen kuoli valkoisten teloittamana Viipurin maalaiskunnassa Juustilassa sata vuotta sitten 27.4.1918. Isäni itse ei tuosta tapahtumasta tietenkään mitään muista, koska oli silloin vasta alle kaksivuotias. Isäni kirjoitti asiasta niiden tietojen pohjalta, jotka hän sittemmin oli saanut äidiltään, enoiltaan Eljas ja Juho Ouviselta sekä muilta lähialueen asukkailta. Seuraavassa isäni kirjoitus:

”Syntymäkotini oli lähellä Juustilanjokea. Mökissä oli keittiö ja kamari, jossa olen syntynyt 8.7.1916. Lisäksi oli sauna ja navetta. Matkaa Juustilan kanavalle oli 2,5 km. Isäni oli käynyt Juustilan sahalla töissä.

Sitten tuli vuosi 1918. Isä oli haettu punakaartiin, mutta haavoittunut käteen ja sitten karannut kapinan loppuvaiheessa kotiin. Viimeiseksi hän lienee ollut Kilpeenjoella noin 10 kilometriä kotoa. Isä oli ottanut mukaan nuoremman veljensä Edvardin, äidin ja minut 2 kilometrin päähän pieneen latoon piiloon ja turvaan. Oli huhtikuun puolivälin aika ja vielä osittain lunta maassa. Sieltä äiti kulki hakemassa kotoa mummon luota ruokaa ja maitoa. Olin vasta vuoden ja 10 kuukauden ikäinen.

Yhden kerran isä ja Edvard halusivat lähteä äidin mukaan kotimökille ja kantamaan ruokatavaroita. Siinä se kohtalokas virhe tuli. Kun olivat päässeet pihaan, tulivat valkoiset ratsuillaan. Juustilasta oli samalla rouva Kauhanen hakemassa mummolta maitoa ja hän lähti välittömästi kotiin. Valkoiset sitoivat molemmat veljekset käsistä satuloihin. Rva Kauhanen kuuli lahtareiden sanovan, että mitäs me näitä tutkittavaksi viedään, tapetaan tähän.

Eivät kuitenkaan siinä niin tehneet, vaan veivät veljekset aina Hanhijoelle asti (10 km) ratsuihin sidottuina. Siellä oli ilmeisesti käyty kova epätoivoinen kamppailu, sillä paikalle oli haudattu myös yksi valkoinen. Eljas sanoi, että Jussi on rotevana miehenä saattanut vielä yrittää pelastautua. Sitten tuli Hanhijoelta lähinaapureilta äidille tieto, että Naskisen veljekset on haudattu sinne, niin pintaan, että jalkaterät näkyvät. Eljas oli lähtenyt hakemaan Naskisen pojat kotiin.

Äiti kertoi, että isällä oli runsaasti pistimen jälkiä selässä. Ehkä ratsastaja oli antanut lisää vauhtia. Myös rannetta oli jollain teräaseella kovasti hangattu. Edvardilla oli hatunlipassa reikä, samoin otsassa.

Äiti oli lähtenyt Viipuriin maaseurakunnan virastoon pyytämään pappia siunaamaan. Äiti sai seuraavan vastauksen: En ehdi tulemaan, suoritan siunauksen, kun käyn siellä.

Ei tullut koskaan. Isääni ja hänen veljeään ei siis hyväksytty siunattaviksi eikä kirkkomaahan haudattaviksi. Heidät haudattiin metsään Nuijamaalta Viipuriin menevän tien lähelle. Sanomalehteen sentään hyväksyttiin kuolinilmoitus, johon äiti kirjoitti värssyn

Oi isä, miksi jouduit sä täältä
pois niin varhain?
Olisi apusi ollut meille parhain.
Lähdit, me jäimme niin orvoiksi tänne,
niin vajavaista on elämämme.
Sun muistos on meille niin suuri,
niin kallis, niin pyhä,
siksi säilytämme muistosi yhä.

Isäni oli kuollessaan 25-vuotias, Edvard 18-vuotias. Edvardin kuolinilmoitus oli isän kuolinilmoituksen alapuolella.

Sitten isoäitini Ouvisen mummu kutsui tyttärensä entiseen kotiinsa, ja minut tietenkin. Pappa oli kuollut ennen syntymääni. Niin alkoivat äidille raskaat vuodet, joita hän ei koskaan unohtanut.

Valkoisten lesket alkoivat saada heti valtiolta korvausta, samoin orvot, mutta valkoinen Suomi ei huomioinut toista osapuolta. Minä sain kouluun mentyäni joka syksy kengät ja pientä kuukausirahaa, äiti ei mitään.

Äiti itki usein ja muistan miten siitä kärsin, että on paha olla. Kun käytiin nukkumaan, niin äiti itki omassa sängyssä, mutta ei tiennyt, että minä itkin peiton alla.

Olen vielä hiljattain lukenut porvarilehdistä, että nämä tapahtumat on syytä unohtaa. Nämä rivit kuitenkin jäävät.”

Onni Naskinen 15.7.1995.
----------------------------------------
Kuvassa on isoisäni. Sen piirsi valokuvan perusteella lyijykynällä neuvostoliittolainen sotavanki, joka oli Ouvisilla töissä välirauhan aikana. Myös puisen kehyksen ja olkikoristeet siihen teki sama taiteilija.

Arki on liian tavallista?

Surrealismi on teatterissa harvinainen tyylilaji. Luultavasti olen nähnyt sitä vain jossakin Eugène Ionescon näytelmässä, mutta nyt Q-teatteri on syöksynyt täysillä tähän epätodelliseen maailmaan. Lisäksi näytelmä Arki ja kauhu lainaa elokuvan keinoja esittämällä yhden pitkän kohtauksen hidastettua kuvaa markkeeraamalla. Näytelmän kirjoittajaa ei mainita, mutta ohjaajaksi ilmoitetaan Aksu Pettersson, joka entuudestaan tunnetaan lähinnä Q-teatterin Kaspar Hauser -näytelmän (2014) kirjoittajana ja ohjaajana.

Todennäköisesti näytelmä on syntynyt teatterilaisten yhteistyönä. Mitään tietoa ei näytelmän käsiohjelmakaan tarjoa, sillä se on täysi nolla, siinä ei kerrota muuta kuin nimilista tekijöistä. Kun en ole nähnyt Kaspar Hauseria, olisin kaivannut käsiohjelmaan jotakin tietoa ainakin Petterssonista.

Näytelmä ”kertoo” arkielämän tavallisuudesta. Arki vain on ja menee eteenpäin. Rutiinit toistuvat. Näytelmä alkaa nelihenkisen perheen heräämisestä aamulla. Isä käy suihkussa ja panee kahvin tulemaan, äiti avaa tietokoneen, lapset avaavat television, pelaavat Playstationilla ja räpläävät kännyköitä. Kukaan ei puhu mitään. Ei kukaan vihainen ole, puhumattomuus vain on normaalia. Mitä sitä mitään turhia sanomaan, kun ei mitään sanottavaa ole. Aamun sanomalehtikin on samanlainen kuin aina, ei mitään sisältöä, pelkkää valkoista paperia. Ainoaa puhumista on, kun isä lepertelee Sylvi-koiran kanssa muiden lähdettyä kotoa.

Aki Kaurismäen elokuvat ovat vuolaita puhevirtoja tähän verrattuna. Kun näytelmää on kestänyt tunnin ja kymmenen minuuttia, perheen tytär alkaa valmistaa lounasta ja siihen kohtaan tulee ensimmäinen ihmistenvälinen repliikki, kun tytär sanoo isälle: ”Mä laitan nyt kerman pannulle.” Tuo arkinen sanontakin on tässä näytelmässä puhdasta surrealismia.

Omakotitalon pihassa matelee kaksi metriä pitkä etana. Lounaan valmistamisen jälkeen tytär muuttuu karhuksi, tai ehkä ei muutu, vaan karhu on karhu itsessään. Myös susi käy pihassa ja sisälle asti tulee dinosaurus. Alkaa siis tapahtua. Mutta televisio-ohjelmat ovat edelleen niin paskoja, että telkkari paiskataan mäsäksi. Onneksi se on tehty superlonista, toisin kuin se televisio, joka meidän talossa toissa viikolla heitettiin ikkunan läpi kadulle. Aina ei arki tyydytä.

Tämä komedia arkirealismin ankeudesta panee kysymään, onko se lopultakaan niin huono juttu. Voisiko tavallisuutta sittenkin pitää onnellisuutena, turvallisena, vaikkakin vähän tylsän?

Vai millaista elämän pitäisi olla? Onko sillä edes mitään väliä, kun kaikki kuitenkin loppuu? Näytelmäkin päättyy takaseinän täyttävään videokuvaan maailmankaikkeuden tähtitaivaasta. Ei siellä ihmistä näy.

Q-teatterin esitys on naurettavan hauska, mutta välillä myös niin hurja, että monet katsojat näyttivät kääntäneen katseensa pois karmeimmista kohtauksista. Näyttelijät Joonas Heikkinen, Sonja Kuittinen, Pirjo Lonka ja Eero Ritala ovat kuin hahmoja Luis Bunuelin oudoimmista elokuvista. Yhdessä kohtaa jännite kuitenkin lässähtää, kun Ritala alkaa jutella tavallisia asioita yleisön kanssa sillä aikaa, kun näyttämöä siistitään kuntoon. Enkä pysynyt jyvällä siitäkään, miksi Ritala sen jälkeen imitoi ilmeisesti jotakin tuttua iskelmälaulajaa, tuttua siksi, että nuoremmalla yleisönosalla tuntui olevan hauskaa. Ei mitään tekemistä näytelmän muun sisällön kanssa.

Näytelmän jälkeen oli taas kiva palata omaan arkeen. Auto käyntiin, tavallista rajoitusnopeutta kotiin, 5 senttiä votkaa, nukkumaan. Seuraavana aamuna taas tavallinen herääminen, keilahalliin, takaisin kotiin lounaalle, sitten tätä juttua kirjoittamaan, illalla televisiossa alkaa uusi sarjaelokuva Pablo Picassosta, sen jälkeen nukkumaan.

kari.naskinen@gmail.com

Pertti Kärhä (80), Suomen monipuolisin moottoriurheilija

Harvinainen kuva: Pertti ”Konsta” Kärhä Eläintarhanajoissa 1957, ajokkina tehtaan 500-kuutioinen Jawa. TT-ajot olivat tuolloin yksi osa Kärhän monipuolista moottoriurheiluharrastusta. Nuorempana hän ajoi myös motocrossia ja maarataa. Parhaiten hänet tietenkin tunnetaan Päijänneajon kuusinkertaisena voittajana 1960-luvulta ja kilpailun ratamestarina ajajauran jälkeen. Laaja-alaisimmaksi kansallisella huipputasolla kilpailleeksi moottoriurheilijaksi Kärhän tekee se, että kaksipyöräisten jälkeen hän siirtyi ajamaan rallia. Limittäinkin nämä lajit menivät, sillä 1966 ja 1967 hän ajoi sekä enduroa että rallia. Jyväskylän Suurajoissa Kärhän paras sijoitus oli viides Isuzu 1600 GT:llä vuonna 1968. Tänään Pertti Kärhä täyttää 80 vuotta.

Kun joskus 1970-luvulla tein haastattelun Kärhästä hänen asuessaan Lahdessa, jäi talteen sellaista aineistoa, jota en kirjoittamassani lehtijutussa käyttänyt, joten tässä niille tulee käyttöä:

”Kyllä moottoripyöräilyssä ajaja ratkaisee huomattavasti enemmän kuin autoilussa”, sanoi Kärhä. ”Tästä on hyvänä esimerkkinä se, että autourheilussa nouseminen aivan huipulle käy paljon nopeammin kuin mp-urheilussa. Eli kun kaverille annetaan tarpeeksi hyvä auto, hän on valmiimpi tasapäiseen kilpailuun muiden hyvän kaluston omaavien kanssa kuin jos sama tilanne olisi moottoripyöräilyssä.”

”Fyysisesti varmasti kaikkein raskain laji on motocross. Eikä luotettavuusajo jää tässä suhteessa paljon jälkeen. Esimerkiksi Päijänneajon läpi ajaminen ilman myöhästymisiä vaatii varmasti puolen vuoden kovan harjoittelun.”

”Moottoripyörän selässä oppii myös autolla ajamista varten. Ajosilmä kehittyy herkäksi ja oppii valitsemaan parhaat ajolinjat yhdellä silmäyksellä. Ovathan ne kuitenkin hyvin erilaisia ajopelejä. Moottoripyörällä voi käyttää hyväkseen enemmän kikkoja, kun pystyy tekemään taittoja, kevennyksiä ja sellaisia. Ensimmäisissä ralleissa nyin jatkuvasti ratista, kun luulin, että etupäätä sai näin ilmaan.”  

”Kun minä ensimmäisen kerran lähdin rallikilpailuun autolla (Porvoossa 1966 Isuzu Belletillä), tuntui siltä kuin moottoripyörällä aikaisemmin ajamani tiet olisivat muuttuneet paljon mutkaisemmiksi. Alkuun ei tiennyt kaikkia systeemejä, enkä hankkinut autoon esimerkiksi ralli-istuinta. Tämä aiheutti sen, että monta kertaa putosin istuimen ja oven väliin. Niin paljon minussa on vieläkin moottoripyöräilijää, että ralliakin ajaessani kallistelen vartalolla mutkissa”, kertoi Kärhä.

Aikoinaan rallikilpailut järjestettiin ”pimeinä”, mikä tarkoitti, että minkäänlaista ennakkotutustumista pikataipaleisiin ei sallittu. Kärhälle tämä oli mieleen. Hän ei pitänyt siitä, että esimerkiksi Jyväskylän rallia piti jo 1969-luvun lopulla harjoitella reittiin tutustumalla ja nuotteja kirjoitellen. – ”Vie kesälomankin”, sanoi Kärhä.

Päijänneajoon Pertti Kärhä osallistui ensimmäisen kerran 16-vuotiaana 1955. Ajokkina oli pieni Puch, jossa ei ollut kai yhtään korjaamatonta osaa. Perille Konsta kuitenkin pääsi. Niin rankka oli kilpailu, että kun sen rasitusten jälkeen piti vielä ajaa Helsingistä kotiin Lahteen, niin nukahtaa meinasi pyöränsarviin. Päijänneajot Kärhä voitti 350-kuutoisella Jawa-CZ:lla. Rallia hän ajoi Isuzujen lisäksi Alfa Romeo 2000:lla, Sunbeam Avengerilla ja Mitsubishi Lancerilla.

Toinen erinomaisesti menestynyt monipuolisuusmies on ollut myös Kärhää kolme kuukautta vanhempi Rauno Aaltonen, joka auto- ja moottoripyöräkilpailujen lisäksi harrasti  aikoinaan myös kilpaveneilyä.

kari.naskinen@gmail.com

Pasifisteilta nirri pois

Sata vuotta sitten ei pasifismilla pitkälle pötkitty. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Akseli ja Eelo Isohiiden kohtalo. He olivat Leo Tolstoin ja Arvid Järnefeltin seuraajia siinä tolstoilaisessa maailmankatsomuksessa, jossa minkäänlainen väkivalta ei missään tilanteessa ollut hyväksyttävää. Kun veljekset näin ollen eivät tietenkään suostuneet osallistumaan sotatoimiin, heidät teloitettiin. Tämä tapahtui huhtikuun 22. päivänä Iitin Sääksjärvellä sen jälkeen, kun he olivat kieltäytyneet liittymästä punaisten taistelujoukkoihin. Kotkalaiset punaiset olivat tulleet hakemaan veljeksiä, koska miehiä tarvittiin lisää punaisten alkaessa olla selvästi tappiolla. Akseli ja Eelo kuitenkin seurasivat Tolstoin ja Vuorisaarnan oppeja, eivätkä lähteneet mukaan pahantekoon.

Punaiset olivat mieltäneet Isohiidet omikseen, koska yleisesti oli tiedossa, että veljekset olivat isosydämisiä hyväntekijöitä. He auttoivat muita ihmisiä sekä talkootyötä tekemällä että rahallisesti, ja heidän talonsa ovet olivat aina auki vieraille avunpyytäjille. Perheitäkään he eivät perustaneet, jotta pystyivät täysipainoisesti keskittymään lähimmäisten auttamiseen. Tästä kaikesta saattoi tehdä sen johtopäätöksen, että Isohiidet olivat aina ja kaikessa heikompien ja vähäosaisimpien puolella, siis punaisia.

Veljeksillä oli kaksi taloa, joista toisessa he itse asuivat ja toisessa asui Venny Soldan-Brofeltin taiteilijaveli August L. Soldanin perhe. Muita satunnaisia vierailijoita asui taloissa myös, ja Isohiisien paikka olikin muodostunut eräänlaiseksi tolstoilaiseksi keskukseksi Suomessa.

Arvid Järnefelt kirjoitti veljeksistä jo Vanhempieni romaani -trilogiassa (WSOY, 1928-30). Uudempi kirja heistä on Maija Salonius-Hatakan Ei saarnalla vaan elämällä (Atena, 2000) ja viimeksi Isohiisien kohtalosta kirjoitti Matti Salminen Toisinajattelijoiden Suomessa (Into, 2016).

Kun punaiset käsivarsinauhoineen tulivat hakemaan veljeksiä, he hämmentyivät, koska eivät ymmärtäneet ilmeisesti kuulemiaan pasifistisia perusteita sille, etteivät lähde aseiden kanssa touhuamaan. Hakijat lähtivätkin pois ja menivät kysymään neuvoa esimiehiltään. Neuvo oli selvä ja hakijat palasivat veljesten talolle. Järnefelt kertoi kirjassaan:

”Heillä oli kiväärit mukanaan. He vaativat veljeksiä tulemaan punaisten esikuntaan, joka oli kaukana toisessa kylässä. Isohiisi sanoi panevansa pyhäpuvun ylleen, koska niin tärkeään paikkaan oli lähdettävä, ja pyysi naisväkeä laittamaan sillä aikaa hakijoille kahvit. Juotuaan kahvit he ystävällisesti puheltuaan keskenään nuo neljä miestä lähtivät matkaan. Akseli nousi toisen kiväärimiehen kanssa etumaisille rattaille ja Eelo ajoi toisen kanssa perässä tulevilla.- - - Sitten tuli vastaan korkea mäki, ja miehet käskivät heidän nousta rattailta ja mennä edeltä ylämäkeen ja seisahtua puolivälissä. He tekivät niin kuin oli käsketty. Ja kun he mäen puoliväliin tultuaan seisahtuivat ja katsoivat taakseen, niin nuorukaiset ampuivat heidät ja raahasivat heidän ruumiinsa metsään.” Tämä tapahtui Kausalan ja Haapa-Kimolan välisellä metsätiellä.

Isohiisien syvästä vakaumuksesta kertoo se, että he olivat ilmoittaneet jo ennen hakijoiden toista tuloa läheisilleen antavansa anteeksi mahdollisille surmaajilleen.

Akseli Isohiisi oli 1911 kirjoittanut ystävälleen Eino Johannes Ellilälle Sysmään, että kaikki kurjuus, puute, väkivalta jne. ovat seurauksia sivistyneiden ihmisten väärästä elintavasta, siitä, että on luovuttu ruumiillisesta työstä ja siirretty se muiden harteille:

”Sivistynyt, varallisuutta omistava ihminen ei voi tehdä hyvää asemassaan pysyen. Puute, kurjuus, väkivalta ja liikatyö eivät ole hävitettävissä meidän käyttämillä keinoilla.”

E.J. Ellilästä tuli myöhemmin WSOY:n kustannusvirkailija. Parhaimmillaan hänellä oli suurimpia yksityisiä kirjakokoelmia Suomessa, 32 000 nidettä. Vuonna 1977 Ellilä lahjoitti 85-vuotispäivänään Lahden kaupunginkirjastolle 3200 teosta, 140 kirjallisuusaiheista mitalia ja kirjeenvaihtonsa jäljennöksiä. Akseli Isohiiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa 1911-14. Kirjeissä käsiteltiin isoja moraalikysymyksiä, jotka koskivat väkivallasta kieltäytymistä, uskontoa ja seksuaaliasioita.

Elias Isohiisi oli syntynyt 1883 ja Axel Isohiisi 1886. He olivat syntyjään Örnmarkin tunnettua talonpoikaissukua Perniön seudulta. Vuosisadan alussa he muuttivat nimensä suomalaisuusaatteen innoittamina. Heidän vanhin veljensä Kalle Örnmark asui jo Iitissä Massin kartanossa, jonne Akseli tuli perässä 1908 ja Eelo 1909. Kartanon länsipuolelle he rakensivat omat talonsa.

Isohiiden veljeksiä tunnetumpi pasifisti oli Arndt Pekurinen, jonka Suomen armeija teloitti jatkosodan aikana. (Mustaa valkoisella 2.11.2016)

kari.naskinen@gmail.com

Näkymätön neste palautti näkökyvyn…

Saksalais-itävaltalainen elokuva Mademoiselle Paradis kertoo sokeasta pianistista Maria Theresia von Paradisista (1759 - 1824), joka hetkellisesti sai näkönsä takaisin Wienissä toimineen poppatohtori Franz Mesmerin avulla. Tyttö oli sokeutunut nelivuotiaana, mutta päästyään vihdoin 18-vuotiaana Mesmerin hoitolaitokseen näkö palautui ainakin hieman. Täyttä selvyyttä ei kuitenkaan ole siitä, oliko sokeus aivan täydellinen ja yhtä epäselväksi jäi, millaiseksi Mesmer tytön näkökyvyn sai.

Elokuva ei näihin kysymyksiin tietenkään voi vastauksia antaa. Asioiden etenemistä se joka tapauksessa kuvaa mielenkiintoisesti, kun koko ajan on samalla kysymys Mesmerin kyseenalaisesta ammattitaidosta. Mesmer nimittäin oli tyypillinen uskomushoitoihin uskova huuhaalääkäri tai niitä käyttävä huijari. Jo hänen tohtorinväitöskirjansa Wienin yliopistossa 1766 kertoi hänen suuntautumisestaan: ”Kiertotähtien vaikutus ihmisruumiiseen”.

Mesmer osasi myös markkinoinnin. Hän oli yhteen puistoon ”magnetisoinut” yhden puun, jota koskettelemalla köyhät ihmiset voisivat parantua erilaisista sairauksistaan. Magnetismia tärkeämpi konsti Mesmerillä oli kosminen fluidium-hoito, josta varakkaat pääsivät osallisiksi; fluidium oli näkymätön neste, jonka magneettisen virtauksen avulla sairaat paranivat kuin Kapernaumin torilla.

Mesmerin hoitolalaitoksessa oli vedellä täytetty puinen sammio, jonka pohjalla oli lasimurskaa ja rautalastuja. Sammion kannen läpi tuli rautatanko, jolla piti koskettaa kipeää paikkaa. Ympärillä hääri violetissa puvussaan Mesmer itse kädessään taikasauva. Näitä kaikkia yksityiskohtia ei itävaltalaisen Barbara Albertin kuivakkaasti ohjaamassa elokuvassa ole, mutta luin niistä lääketieteen historioitsijan, professori Arno Forsiuksen nettisivuilta.

Pianistityttöä esittää taitavasti romanialainen Maria Dragus, joka on tuttu hienoista roolitöistään mm. Michael Haneken Valkoisessa nauhassa (2009), Anne Zohra Barrachedin 24 viikossa (2016) ja varsinkin Christian Mungiun Valmistujaisissa (2016). Paranemista seurataan, mutta se todella jää auki, mitä tyttö alkoi nähdä? Eikä näkökyky pysyväksi jäänytkään. Ehkä kysymyksessä oli psykosomaattinen sairaus, joka vain hetkellisesti hieman hellitti. Muusikonuraansa Maria Theresia jatkoi ja saavutti menestystäkin eri puolilla Eurooppaa. Mesmer puolestaan riitautui Wienin lääkintäviranomaisten kanssa ja kun hänen toimintaansa pantiin tutkimuskomitea selvittämään, pakeni Mesmer lopulta Pariisiin.

Elokuva kattaa sokean tytön vaiheista vain vuodenpäivät, jotka hän oli Mesmerin laitoksessa. Mielenkiintoisempi henkilö on kuitenkin Mesmer, josta yksi elokuva on tehtykin, mutta tiettävästi sitä ei ole Suomessa esitetty (Roger Spottiswoode: Mesmer, 1994).

Forsiuksen perusteellisen kirjoituksen mukaan mesmerismin lähtökohtina olivat kosmologiset, fysiologiset ja hoidolliset aatteet, joista alkoi myös hypnoosihoitojen kehittäminen. - ”Mesmerismiä voidaan pitää psykosomaattisen lääketieteen, psykoanalyysin ja ryhmähoitojen esivaiheena. Romanttisen luonnonfilosofian piirissä siitä muodostui sielutieteessä käytetty tutkimusmenetelmä. Salatieteissä, parapsykologiassa ja vaihtoehtoisissa hoidoissa mesmerismi otetaan vakavasti vieläkin”, sanoo Forsius.

Elokuvassa ei kovin paljon käydä läpi musiikkipuolta. Tyttö kyllä soittelee, mutta koska elokuva loppuu hänen hoitolaitoksesta lähtemiseensä, ei varsinaista pianistinuraa seurata. Yksi erikoinen kohtaus on, kun tyttö on alkanut jotakin nähdä: soittaminen sekoaa hänen alkaessa katsoa sormiaan.

Sitten maallikon ihmettely: kun elokuvissa on sokea ihminen, niin miksi hänen silmänsä ovat aina kierot tai jotenkin niin vinksallaan, että ihminen näyttää pöntöltä?

kari.naskinen@gmail.com

”Koko työväestöä ei saa rangaista”

Kaikki työväenluokkaan kuuluneet eivät sata vuotta sitten olleet kapinallisia, eivätkä kaikki porvarit olleet mieleltään lahtareita. Yksi rauhanmiehistä oli Edistyspuolueen kansanedustaja K.J. Ståhlberg, josta seuraavana vuonna tuli Suomen ensimmäinen presidentti. Kun punaisten kansanvaltuuskunnan 2.2.1918 lakkauttamat porvarilehdet alkoivat taas huhtikuussa ilmestyä, oli Helsingin Sanomissa heti toisena ilmestymispäivänä 16.4.1918 Ståhlbergin kirjoitus sovinnollisten ratkaisujen puolesta. Kovimman laidan valkoiset eivät nimimerkki K.J.S.:n kirjoituksesta kuitenkaan pitäneet, ja äärioikeistolaiset eivät myöhemminkään kokeneet Ståhlbergiä omakseen.

Kansalaissota oli täydessä käynnissä, kun Helsingin Sanomat sata vuotta sitten julkaisi Ståhlbergin mielipidekirjoituksen:

”Suomen työväestöä ei saa rangaista sosialistien vallankumouksesta kieltämällä siltä tarpeellisia ja oikeutettuja lainsäädäntötoimenpiteitä. Vaikka valitettavan suuri osa työväestöä johtajainsa ja muukalaisten houkuttelemana antautuivatkin tuohon rikolliseen yritykseen, olisi väärin pitää työväestöä kokonaisuudessaan valtionkavaltajina kapinoitsijoina.”

Helsingin Sanomat oli tuolloin Edistyspuolueen äänenkannattaja, ja kaksi päivää myöhemmin 18.4. lehdessä oli toinen Ståhlbergin kirjoitus, jonka hän osoitti suoraan sos.dem. puolueelle:

”Kansalaissodan kauhujen jälkeen saataneen toivottavasti meillä Suomessakin työväen asiaa ajamaan länsieurooppalainen sosialidemokraattinen puolue, sellainen kuin muuallakin kehittyneissä sivistysmaissa, ja sen johtoon ei ainoastaan tarmokkaita vaan myös valistuneita ja siveellisen vastuunalaisuutensa tuntevia kunnon miehiä, jotka käsittävät, että puolueen ei ole luovuttava parlamentaarisesta kehityksestä saadakseen hetkisen näytellä yksinvaltaista työväen diktatuuria sekä työväen että yhteiskunnan onnettomuudeksi, vaan että on pyrittävä laillisin keinoin eteenpäin yhä uusiin saavutuksiin samalla työväen ja koko kansan eduksi.” (Poliitikoilla ei näköjään silloin vielä ollut avustajia, koska kukaan ei ollut jakanut Ståhlbergin ylipitkää virkettä pienempiin osiin.)

Ståhlbergin sovinnollisuus ei siis kaikkia miellyttänyt. Pahimmillaan häntä nimiteltiin saatanan riivaamaksi, pakanaakin pahemmaksi. Pahinta tekstiä painetussa sanassa iski Hufvudstadsbladet. Ståhlberg sentään sai pitää henkensä, mutta vierestä vietiin, kun hänen luottoministerinsä Heikki Ritavuori murhattiin 14.2.1922. Ampuja oli suomenruotsalainen Ernst Tandefelt, jonka motiiveja ja taustoja ei vieläkään ole kunnolla selvitetty. Murhan tutkinnan lopetti oikeuskansleri Albert von Hellens 1930 ja Tandefelt kuoli Nikkilän hullujenhuoneella 1948.

Ståhlberg joka tapauksessa jatkoi linjallaan, ja SDP sai varmaan häntä tyydyttävän puheenjohtajan Väinö Tannerin, jonka johdolla sosiaalidemokraateista tuli seuraavan vuoden eduskuntavaaleissa ylivoimaisesti suurin puolue.

Ståhlberg ei kuitenkaan saanut rauhaa äärioikeistolaiselta liikkeeltä. Hänet oli eduskuntavaaleissa 1.-2.10.1930 vaalittu takaisin eduskuntaan, mutta niin hurjaksi asetelma äityi, että Lapuan Liike ry:n fasistit muiluttivat Ståhlbergin ja hänen vaimonsa 14.10.1930 väkisin Helsingistä Joensuuhun.

Kyyditysmatkalla Ståhlberg haukuttiin mm. siitä, että oli kansalaissodan jälkeen presidenttinä vapauttanut pakkotyöhön tuomittuja kommunisteja ennen aikojaan. Samoin peloteltiin, että eduskunnassa ei sitten vahingossakaan mennä äänestämään muuten kuin oikeistopuolueiden kantojen mukaisesti. Muiluttajien tarkoitus oli pakottaa Ståhlbergit rajan yli Neuvostoliiton puolelle, kuten tehdään Antti Tuurin Ikitie-romaanissa Jussi Ketolalle. Jotenkin hanke kuitenkin tyssäsi ja Ståhlbergit päästettiin vapaiksi Joensuun kaupungintalon edessä. Vaiherikkaan päivän päätteeksi he pääsivät yöksi Pielisjoen linnaan sen jälkeen, kun suojeluskuntapiirin jääkäriluutnantti Lang oli kadulla tunnistanut entisen ylipäällikkönsä. Helsinkiin Ståhlbergit palasivat junalla.

kari.naskinen@gmail.com