Syksyn Lehti

Tapasin iskelmälaulaja Pirjo Lehden ensimmäisen kerran lokakuussa 1981. Se ei ollut hyvä aika, sillä Pirjo sanoi, että syksy ei ole hänen vuodenaikansa – syksyssä on aina jonkinlainen luopumisen, luovuttamisen maku. Taas on syksy, ja Pirjo Lehdeltä on tullut uusi levy. Jotain syksyisen haikeaa tunnistan siitäkin.

Levyn neljä kappaletta ovat säveltäneet Raimo Hast, Esa Roine ja Rauli Nordberg, joka myös on tehnyt sanat jokaiseen. Tuttuja kavereita, Hast soitti Pirjo Lehden Lahti´set-yhtyeessä jo tuolloin syksyllä 1981 ja Roine oli mukana Pirjon bändissä myöhemmin 1980-luvulla. Nyt ilmestyneellä levyllä ovat muusikkoina Raimo Hast, Pekka ”Devil” Virtanen ja Mikko Kalliomaa.

Jos ei ole soittolistojen kärkipäässä, joutuvat muusikot tekemään muitakin töitä, ja Lahdessa olen ollut sekä Pirjo Lehden että Devil Virtasen kyydissä heidän ajamissaan takseissa.

Pirjo Lehti aloitti laulajanuransa jo 14-vuotiaana voitettuaan iskelmälaulukilpailun Lahdessa. Kaksi vuotta siitä ja ilmestyi ensimmäinen single Auringonpistos / Kai vielä kohdataan. Sen jälkeen hän opiskeli konservatoriossa 3-4 vuotta klassista laulua, mutta ei osannut mieltymyksiään eritellessään tehdä jakoa eri musiikinlajien kesken: ”On vain hyvää musiikkia ja vähemmän hyvää musiikkia.”

Tuolloin syksyllä 1981 Pirjo Lehti lauloi solistina myös Lahden kaupunginorkesterin viihdekonsertissa, jonka johti Seppo Korhonen. Edellisvuonna hän oli laulanut Lahden oopperakuorossa Bedrich Smetanan Myydyssä morsiamessa, jonka johti Jouko Saari.

Sibelius-akatemiassa Pirjo suoritti musiikkiterapian kurssin ja ryhtyi sitten tekemään työtä kehitysvammaisten lasten parissa, lisäksi veti viikoittain kehitysvammaisten aikuisten musiikkiterapiaryhmää.

Vinyyliaikana Pirjo Lehti teki neljä albumia. Niistä menestyksekkäin oli 1985 ilmestynyt Mua älä jätä yöhön. Tämän kauniin nimikappaleen sävelsi Keijo Laitinen. Toinen hittikappale levyllä oli käännösiskelmä Se on rakkautta oikeaa, jonka myöhemmin tulkitsivat iskelmä-Suomen kärkeen nousseet Arja Koriseva ja Tapani Kansa.

Pirjo Lehti on laulanut monilla Lahti-aiheisilla levyillä, joissa tutusti on Rauli Nordbergin kappaleita. Jos nyt ilmestyneen levyn jotenkin saisi radioasemien soittolistoille, siitä nousisi vetävimmäksi kappaleeksi Esa Roineen säveltämä Väärä paikka. Roine on jännä tyyppi, lähtee aina Lahdesta Lappiin ruskan ja kaamoksen ajaksi ja esiintyy siellä kitaransa kanssa Savottakahvilassa muutaman kilometrin päässä Saariselältä.

kari.naskinen@gmail.com

The Square – Yhteistä neliötä ei ole

”Modernin ajan jälkeen, kun kaikki oli saatu valmiiksi, aitous katosi maailmasta. Siirryttiin postmoderniin vaiheeseen, jossa kaikki tapahtuu lainausmerkeissä.” (Valt. tri Timo Vihavainen)

Näin on tapahtunut ainakin taiteessa. Cannesin pääpalkinnon voittanut The Square alkaa kohtauksella, jossa taidegallerian johtaja selittää tv-haastattelijalle, mistä modernissa taiteessa voi olla kysymys: haastattelijanaisen käsilaukku tämän tuolin vieressä lattialla on käsilaukku, mutta jos se sijoitetaan gallerian lattialle, se on taideteos.

Elokuvassa käy myös niin, että gallerian siivooja pilaa näyttelyssä olevan teoksen. Viime vuosina on voitu lukea tällaisista tapauksista ainakin Helsingissä, Tukholmassa ja Lontoossa, kun siivoojat ovat korjanneet pois roinaa, jota eivät ole tunnistaneet taideteoksiksi.

Ruotsalaisen Ruben Östlundin elokuvassa pääasia on kuitenkin se, miten nykyajassa ei ole minkäänlaista yhteisöllisyyttä. Galleriassa valmistellaan näyttelyä, jonka pääteos on neliö. Se kuvaa neliötä, jollaisessa ihmisten pitäisi elää. Olisimme samassa neliössä, jossa apua tarvitsevia autettaisiin ja oltaisiin muutenkin kuin yhtä isoa perhettä. Tällaista ei kuitenkaan ole. Tuloerot, tunneköyhyys, muukalaisvastaisuus ja muut erottavat tekijät tekevät mahdottomaksi ihanne-elämän neliössä. Sellainenkin ongelma on, että tällaisessa kuvitellussa neliössä pitäisi myös pelätä, että mukana on vaikka terroristejakin.

Siksi ei ole vain yhtä neliötä, vaan rikkailla on omansa, keskiluokalla omansa, köyhillä omansa ja sitten on vielä ne, jotka eivät sovi mihinkään neliöön.

Museonjohtajan tytär voimistelee tyttöjen naisvoimisteuryhmässä. Se esiintyy urheiluhallissa, jossa voimistelualue on merkitty neliöksi. Ryhmä voimistelee hienosti yhteisymmärräyksessä ja toisiinsa luottaen. Neliö toimii.

Tv-toimittajan kotona näyttää asuvan myös ihmismäinen apina. Östlund kuvannee tällä sitä, että ihmistä hieman kehittymättömämmässä elämänpiirissä vielä eletään neliössä, jossa lajitoverit pitävät yhtä.

Oman pienen neliönsä muodostaa kulttuurieliitti, joka on erkaantunut todellisesta elämästä täysin lainausmerkkien sisään. Sen ainoa voimavara on paskanpuhuminen installaatioista ja performansseista. Uusia museoitakin se kuitenkin haluaa, ja ne pitäisi niissä muissa neliöissä olevien kustantaa.

X-Royal Museum sijaitsee Tukholman kuninkaanlinnassa. Museota johtaa kuraattori, jota näyttelee hienosti tanskalainen Claes Bang. Kansainvälisiksi houkuttimiksi on pieniin sivurooleihin saatu Elisabeth Moss (Mad Men) ja Dominic West (The Wire).

Houkuttimia pitää olla, kuten X-Royalissakin tiedetään. Pelkkä taide ei riitä, vaan ihmiset on saatava siitä kiinnostumaan jollakin ulkotaiteellisella tempulla. Parasta on synnyttää jokin kohu, joka tuo julkisuutta. Tässä X-Royalin käyttämä mainostoimisto onnistuukin.

Östlundin satiiri kestää 140 minuuttia ja pitää hyvin otteessaan loppuun asti. On selvästi parempi elokuva kuin Östlundin edelliset Play (2011) ja Turisti (2014).

kari.naskinen@gmail.com

Ei ole enää matruuseja Kronstadtissa

Kronstadt tunnetaan parhaiten matruuseistaan. Pietarin edustalla Suomenlahden pohjukassa olevan laivastotukikohdan matruusit tukivat sata vuotta sitten lokakuun vallankumousta, mutta talvella 1921 matruusit muuttivat mieltään ja nousivat kapinaan Leninin johtamaa bolshevikkihallitusta vastaan. Enää ei Kronstadtissa matruuseja ole, sillä laivastotukikohta on museoitu. Muutama vuosi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Kronstadt avattiin myös ulkopuolisille. Pietarista tuolle Kotlinin saarelle on tunnin matka, Viipurista reilun kahden tunnin. Mantereelta sinne pääsee autolla 17 kilometriä pitkää patovallia pitkin.

Kronstadtin kapina tunnetusti epäonnistui. Noin 5000 matruusia erosi kommunistisesta puolueesta, ja sitten aloitettiin neuvottelut, joita bolshevikkien puolelta johti uuden vallankumousvaltion seremoniallinen presidentti Mihail Kalinin, Helmikuun lopulla matruusit esittivät 15-kohtaisen vaatimuslistansa, mutta kun se tyssäsi, alkoivat taistelut. Aluksi matruusit pääsivät voitolle, mutta kun 18.3. tuli vastaan 50 000 miehen sotajoukko, kapinoivat matruusit kukistuivat.

Yöllä ja seuraavana päivänä Kronstadista pakeni noin 6500 matruusia jäätä pitkin kohti Terijokea, jonne matkaa on yli 20 kilometriä. Jäihin hukkui moni mies, mutta perille pääsi suurin osa. Suomessa nämä pakolaiset sijoitettiin Terijoen, Inon, Koiviston ja Raivolan keskitysleireille punavankien joukkoon. Myöhemmin heidät armahdettiin, osa palasi itärajan taakse tai johonkin muualle, mutta noin 1600 matruusia jäi Suomeen.

Toisen maailmansodan jälkeen Kronstadtin vanhojen linnoitusten viimeisetkin laitteet purettiin, joskin linnoitus toimi Nevuostoliiton Itämeren laivaston tukikohtana vuoteen 1985. Nykyisin Kronstadtissa asuu noin 45 000 ihmistä. Kävin siellä pikaisella päivämatkalla, oppaana tänään 70 vuotta täyttävä Lenin-museon entinen johtaja Aimo Minkkinen, ja koska siellä on myös useita hotelleja, sinne kannattaa tehdä pitempikin vierailu. Kaupunki vaikuttaa mukavalta, paljon puistoja ja pieniä kanavia. Kronstadtin vanha keskusta ympäröivine linnakkeineen hyväksyttiin 1992 UNESCOn maailmanperintölistalle. Samalla listalla ovat Itämeren alueen merilinnoituksista myös Suomenlinna ja Ruotsin Karlskrona.

Kotlinin saari (Retusaari) on 12 kilometriä pitkä ja 2 kilometriä leveä. Linnoitus käsittää myös 17 keinotekoista saarta puolustusrakennelmineen. Linnoittaminen toteutettiin 1703-25 suuren Pohjan sodan aikana, ja suunnitelman Kronstadtin kaupungin perustamiseksi laati sveitsiläissyntyinen arkkitehti Domenico Trezzini 1712.

Krimin sodan aikana 1853-56 linnoitusta suojelemaan laskettiin mereen 1865 miinaa, joista osa oli Alfred Nobelin valmistamia. Sotaministeriön ja Nobelin välisen sopimuksen mukaan kaikki miinojen vahingoittamat ja upottamat vihollisen laivat varusteineen siirtyivät Nobelin omaisuudeksi.

Kuusikaistainen moottoritie pitkin patoa lähtee Siestarjoelta. Kronstadtin jälkeen se jatkuu saaren toisella puolella kohti Suomenlahden etelärantaa Lomonosovin kaupunkiin. Se on osa Pietaria ympäröivää kehätietä A-118. Padon rakentaminen alkoi 1979 ja se tuli kokonaan valmiiksi 2011.

Kronstadtin komein rakennus on 70 metriä korkea Pyhän Nikolain Laivastokatedraali (kuvassa), joka valmistui 1913. Ulkoisesti se muistuttaa Istanbulin Hagia Sofiaa, paitsi että sen ympärillä ei ole niitä neljää ”muslimitornia”. Katedraali on hienosti kunnostettu (2013), on kultaa ja kimallusta.

Vallankumouksen jälkeen kirkosta tehtiin merimiesten klubi ja siellä toimi myös Maksim Gorki -elokuvateatteri.

Nyt Kronstadtissa käy arviolta kaksi miljoonaa turistia vuodessa. Pietarista sinne pääsee linja-autolla nro 101, joka lähtee Staraja Derevnjan metroasemalta.
kari.naskinen@gmail.com

Jääkärin morsian: pimpsautuksia ja äksiisiä

Koska on itsenäisyyden juhlavuosi, pitää näyttämölle tuoda myös jääkärivänrikki Sam Sihvon laulunäytelmä Jääkärin morsian. Tämän teki tällä kertaa Keravan oopperayhdistys, jolle se oli samalla 40-vuotisjuhlaesitys. Näytelmä tuli heti tuoreeltaan helmikuussa 1921 ohjelmistoon Kansallisteatterissa ja Viipurin Näyttämöllä, mutta myöhemmin sotien jälkeen se joutui esityskieltoon, kun jääkäriliike ei enää tuossa vaiheessa ollut hyvässä huudossa. Kun Jääkärin morsian oli 1943 esitetty Lahden teatterissa, piti odottaa viisi vuotta, ennen kuin se pääsi seuraavan kerran esille revyyteatteri Punaisessa Myllyssä.

Esityskieltoa puolsi itse näytelmän aiheen takia sekin, että näytelmän oli kirjoittanut ja säveltänyt nimenomaan Sam Sihvo, joka oli kouluttautunut jääkäriksi Lockstedtissa ja Libaussa sekä osallistunut taisteluihin Jääkäripataljoona 27:n riveissä, ja kaiken lisäksi kuului tunnettuun veljessarjaan, jonka muut olivat jalkaväenkenraali Aarne Sihvo, kenraalimajuri Jussi Sihvo ja jääkärikapteeni Ilmari Sihvo, kaikki Saksassa jääkäreiksi valmistuneita.

Keravalla Jääkärin morsiamen ensi-illan päätyttyä lavalle nousivat Jp 27:n perinneyhdistyksen edustajina prikaatikenraali evp. Pertti Laatikainen ja kenraalimajuri evp. Sami Sihvo, jotka ojensivat oopperayhdistyksen johtajille Jp 27:n lipun.

Esitys näyttäytyi juuri sellaisena, että sen sopiva estradi olisi nimenomaan Punaisen Myllyn kaltainen revyyteatteri. Jääkäriaatetta siinä ei paljon esille tuoda, vaan kysymyksessä on lähinnä romanttinen hupailu. Viimeksi ennen tätä näin Jääkärin morsiamen 1995 Lahden kaupunginteatterissa, jossa sen oli ohjannut vasemmistolainen Kalle Holmberg, mutta hänkin oli tehnyt sen aivan normaalin kaavan mukaiseksi saippuaoopperaksi.

Jääkäreiden koulutuskaan ei oikeastaan ole esillä. Yksi korpraali kuitenkin sanoo jääkäreille, että kohta on sitten edessä ”pimpsausta ja äksiisiä”. Tämän jälkimmäisen tiedän, mutta pimpsaus oli outo termi, ehkä se liittyy Sam Sihvon omiin kokemuksiin. Sihvolla oli nimittäin Libaussa suhde nuoren naisen kanssa, joka ei ollut kahvila Kulta-ankkurin tanssija, ”mutta viihdyttäjä kuitenkin”, kuten ohjelmalehtisessä kerrotaan.

Kulta-ankkuri on keskeinen tapahtumapaikka. Siellä laulu raikaa ja tytöt tanssivat. Sam Sihvon laulut ovatkin vetäviä: Kuin kelpo gentlemanni, Muistoja Pohjolasta, Oon vuosia monta jo harhaillut, Meill viini laulu naiset jne. Keravalla esitys vain meni poskelleen siksi, että sähköinen äänentoisto pienessä Kerava-salissa oli liian kovalla. Eivätkä solistitkaan kummoisia olleet, vain baritoni Olli Tuovinen päähenkilönä täytti kriteerit.

Nurmeksesta kotoisin ollut Sam Sihvo oli mennyt vapaaehtoisena jääkärikoulutukseen syksyllä 1915, ja Jp 27:n riveissä hän osallistui taisteluihin Preussin itärintamalla Aa-joella, Misajoella ja Riianlahdella. Jääkäreiden pääjoukon mukana Sam Sihvo palasi Vaasaan varavääpeliksi ylennettynä helmikuussa 1918, osallistui kansalaissotaan Viipurissa ja ylennettiin vänrikiksi 1919.

Jääkärin morsiamen Sam Sihvo teki jääkärikautensa jälkeen. Alkunsa näytelmä oli kuitenkin saanut jo Lockstedtin leirillä, jossa Sihvo oli säveltänyt ainakin Muistoja pohjolasta, jonka sanoitti R.R. Ryynänen. Boheemia taiteilijaelämää Helsingissä ns. Brondan piirissä viettänyt Sam Sihvo kuoli 1927 vain 34-vuotiaana keuhkokuumeeseen – On harhaa vain tää elo ihmisen.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Pohjantähti ei lopu sovinnontekoon

Lahden kaupunginteatterin kaksiosainen Täällä Pohjantähden alla ei ole näkemykseltään samalla tavalla sovinnollinen kuin Väinö Linnan trilogian kolmas osa. Näytelmän toisen osan alaotsikko on Mäensyrjäkansan kärsimystie. Linnakin tietenkin kuvaa tätä kärsimystietä, mutta romaanisarjan kolmannessa osassa eletään kuitenkin jo paljolti yhteiskunnallista tasaantumisvaihetta, kun olot ovat vakiintuneet. Ari-Pekka Lahden dramatisoimassa ja Juha Malmivaaran ohjaamassa näytelmässä ollaan ankarampia, keskeiseksi repliikiksi nousee Akseli Koskelan turhautunut toteamus: ”Mitä varten kaikki, jos mitään ei jää jäljelle?”

Edellisellä kerralla Lahdessa 1989-90 Raija-Sinikka Rantalan sovittamassa ja ohjaamassa Pohjantähdessä lopetettiin ylevämmin, kun näyttämön takaseinä avautui ja ulkona liehui siniristilippu. Juuri sentapainen henki on Linnan trilogiankin lopussa, kun Suuren isänmaallisen vapaussodan jäljet on siistitty ja kansa on vieläkin isompien sotien jälkeen saatu yhdistetyksi.

Tosin ei Linnakaan lopeta mihinkään suureen riemujuhlaan, vaan Täällä Pohjantähden alla päättyy kirjassa Inarinjärvi-lauluun, jota Elina Koskela kuuntelee radiosta kansakoululaisten kuoron esittämänä, sanat Topeliuksen Maamme kirjasta soveltaen: etäällä pohjanmaalla hylätty järvi on, sen saaret nimeä vailla ja ranta alaston, syyskuun yöt san aallot taas jäädyttää…

Torpparien ankea elämä joka tapauksessa saatiin parempaan järjestykseen. Pohjoismainen hyvinvointivaltio syntyi ja vastakkainasettelun aika oli rajuimmalta osaltaan ohi. Kevään 1918 jälkeen Suomesta oli tullut kiistattomasti porvarien hallitsema oikeistovaltio, jolle nosket (kommunistien pilkkanimi sosiaalidemokraateille) antoivat hyväksyntänsä. Välillä oli vielä yritystä fasistiseenkin järjestelmään, mutta siinä sentään epäonnistuttiin. Nyt ollaan jatkumossa, jossa optio-ovi on raollaan Natoon, vaikka kansan enemmistö vetäisi oven kiinni. Sovinnonteon aika ei vielä ole.

Väinö Linna oli historioitsija, joka nämä asiat tunsi. Akateemikon arvonkin hän sai 1980 nimenomaan tieteen edustajana, ei taiteen. Akateemikkoja oli alettu nimittää 1948 ja Linnasta tuli ensimmäinen tieteen akateemikko, joka ei ollut suorittanut akateemista tutkintoa.

Linnan suurteoksista tohtorinväitöskirjan tehnyt Jyrki Nummi on sanonut, että Linnan romaanit ylittivät kirjallisuuden instituution, ne olivat enemmän. Historioitsija Pauli Mannisen mukaan suomalaisen yhteiskunnan muutoksen ”ykkösketjuun” kuuluivat keskushyökkääjä Urho Kekkonen sekä Erik Allardt ja Väinö Linna oikeana ja vasempana laitahyökkääjinä.

NAISET, NUO
TOIVOSSA VÄKEVÄT

Näytelmän kakkososa on jämäkämpi esitys kuin ykkösosa. Se saa henkilöt ja tapahtumat paremmin yhteen kokonaisuuteen. Siinä on näyttämöllisesti komeita kohtauksia. Jussi Koskelan (Aki Raiskio) kuolemasta ja hautajaisista on tehty patriarkaalinen spektaakkeli ja kuolemantuomio-oikeuden istunto on jykevä, puistattavan vahva (Jori Halttunen, Mikko Jurkka, Aarre Reijula). Suojeluskuntalaisen kansakoulunopettajan Pentti Rautajärven (Jarkko Miettinen, kuvassa) tulo on kuin Vihtori Kosola olisi saapunut panemaan vähäväkisiä järjestykseen.

Pääosassa on edelleen Akseli Koskela (Tapani Kalliomäki), joka täpärästi välttää teloituksen. Ensin Akseli onnistuu pakenemaan lähtiessään viemään pakolaisia kohti itää. Lahdessa Akseli kuitenkin jää kiinni ja joutuu Hennalan keskitysleirille. Kaikkia näitä vaiheita ei näytelmässä ole mukana, mutta lopulta presidentti armahtaa Akselin.

Näytelmän toisessa osassa korostuvat naisten roolit (Liisa Loponen, Lumikki Väinämö, Anna Pitkämäki, Ritva Sorvali, Eeva-Kirsti Komulainen, Saana Hyvärinen, Raisa Vattulainen). Tulee mieleen Lauri Viidan Alfhild: Äidit, nuo toivossa väkevät, heille on annettu voima ja valta. Pentinkulman naiset seuraavat sivusta, kun miehet tappavat ja tulevat tapetuiksi. Naiset kuitenkin pitävät pystyssä kaiken sen vähän, mitä pidettävissä on.

Ruustinna Ellen Salpakari (Laura Huhtamaa) nousee myös voimakkaasti esiin, kun Lapuanliike alkaa tehdä valkoista kapinaansa. Laura Huhtamaa on kuin sotainen valkyria, joka lottapuvussaan haluaa lopullisen ratkaisun.

Ritva Sorvali on Töyryn emännän lisäksi punakaartilainen Elias Kankaanpää, joka on sen verran kylähullu, että saa olla vapaana, vaikka muut punikit ovat Hennalassa. Tässä roolissa pääsee Ritva Sorvali vetämään komediennen osaa, ei kuitenkaan niin paljon kuin romaani antaisi mahdollisuuden, koska näytelmästä on huumori muiltakin osin jätetty pois.

Raija-Sinikka Rantalan Pohjantähti on Lahden kaupunginteatterin kaikkien aikojen katsojatilastossa puhenäytelmien ykkönen, 53 000 katsojaa. Sitä ennen Lahdessa oli ammattikoulun salissa esitetty Pohjantähden ykkös- ja kakkososat 1962-63 ja 1963-64 sekä kolmososa 1978.

kari.naskinen@gmail.com

Kalevalanmaa: Suomi 11 000

Kansallisbaletin Kalevalanmaa on hieno ja mukava teos itsenäiselle Suomelle. Tämä historiasta nykyaikaan ulottuva esitys ei kuitenkaan rajoitu viimeisiin sataan vuoteen, vaan se alkaa jo 11 000 vuoden takaa, kun tämä alue oli vasta esihistoriallisessa muokkautumisvaiheessaan. Ensimmäinen elävä olento näyttää isolta hirveltä ja lopussa soi ”Darude” Virtasen säveltämä elektroninen Sandstorm, joka ei kuitenkaan kuvaa hiekka-, vaan lumimyrskyä, ison tuulikoneen avulla levitetään paperisilppuna komeasti koko saliin yleisön päälle.

Kalevalanmaa on Kansallisbaletin taiteellisen johtajan, tanskalaisen Kenneth Greven lopputyö 2018 päättyvällä johtajakaudellaan. Se on ylistyslaulu Suomelle, josta vierasmaalaisen on varmaan vaikea saada kunnon selvyyttä tämän perusteella, niin pienistä yksityiskohtia meille suomalaisille tutuista asioista se koostuu.

"Ihailen sitä voimaa, joka on tässä yhteiskunnassa ja Suomen historissa", sanoo Greve. "Haluan haastaa suomalaiset löytämään sisun uudelleen myös tuleviksi sadaksi vuodeksi."

Musiikki on koostettu niin suomalaisista aineksista kuin vain voi. Ideasta saa jonkinlaisen käsityksen, kun luettelee säveltäjänimiä esityksen aikajärjestyksessä:

Uuno Klami
Mari Kaasinen
Kimmo Pohjonen
Leevi Madetoja
Tuomas Kantelinen
Fredrik Pacius
J.L. Runeberg
Oskar Merikanto
P.J. Hannikainen
Jean Sibelius
Unto Mononen
Kaj Chydenius
Seppo Pohjola
Simo Salminen

Musiikista vastaa oopperan orkesteri, jota johtaa Nick Davies. Lisäksi lavalla on haitarinsa kanssa melkein koko ajan Kimmo Pohjonen, Kansallisoopperan mies- ja naiskuorot laulavat väkevästi ja välillä käy laulaa luikauttamassa myös Värttinä.

Henkilögalleriakin on monipuolinen. Päähenkilöt ovat Kalevalan Aino, Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Pohjan akka, mutta kun tarina etenee, mukaan tulee monenlaista tuttua sankaria (kaikilla ei kuitenkaan tanssiroolia):

Elias Lönnrot
J.V. Snellman
Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli
Minna Canth
viisi Urho Kekkosta
Lasse Viren
Marja-Liisa Hämäläinen
Irwin Goodman
Katri Helena
Sisu
Pessi ja Illusia
Jääkiekkoleijonat
Saappaanheittäjä
Eukonkantaja
Angry Bird

Kaikkia roolihahmoja en tunnistanut, mutta yksi parhaista kohtauksista on, kun Timo Mäkinen ajaa Minillä konepelti pystyssä Ouninpohjan pikataipaleella.

Hyvin vaikuttavia kohtia ovat sotiin liittyvät. Kun kansalaissodan loputtua valkoinen ja punainen lyövät kättä, soi musiikkina Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Baletissa ei luultavasti ennen ole liikuttu Narvan marssin tahtiin, ja tämä kohta jatkosotaa kuvaten on niin tunteet pintaan nostava, että samaan ei ole pystytty Tuntematon sotilas -elokuvissa.

Kalevalanmaan ensimmäinen osa vakava ja musiikillisesti hieno, väliajan jälkeen puolestaan siirrytään eräänlaiseen hurlumheihin, jossa sodat on käyty ja Suomi nousee. Enkä ole ennen ollut tilanteessa, jossa yleisö laulaa oopperan kuoron kanssa, lauluna Unto Monosen Satumaa.

Aina välillä lavalle ilmestyy Sisu-poika, ja taas mennään läpi vaikka harmaan kiven. Sitten taas rakennetaan uutta Suomea, Aalto-jakkaroita, Marimekon vaatteita ja Nokian puhelimia. Skitsin puolellekin mennään, mutta perustellulla tavalla.

Huvittavin kohtaus on, kun mieskuoron äijät rehvastelevat lavalla, ottavat vähän kossua ja laulavat Rotestilaulua; ”Se se vaan on sillä lailla, että tässäkin maassa sitä on paljon mälsää, olispa taas nuijalla töitä.” Jos esityksen olisi ohjannut Kristian Smeds, olisi takaseinälle heijastettu tässä kohtaa Juha Sipilän kuva, mutta Kansallisbaletin tähän tyylivalintaan sellainen ei passaa, Kuvia kyllä heijastetaan, heti alussa Paavo Nurmesta Lahden hyppyrimäkiin ja Alvar Aallosta Mauno Koivistoon, ja ennen esityksen alkua pyörii valkokankaalla ihmisten haastatteluja, joissa Suomi-mielipiteitään esittävät mm. Irja Askola, Lola Odusoga ja monet ns. kadunihmiset.

Kokonaisuudessaan vakuuttava esitys. Tansseista en kuitenkaan sano mitään, kun sen alan kokemukseni on vähäinen. Joukkokohtaukset varsinkin näyttävät komeilta.

Ainoa turhuus on esityksen alkuun ja loppuun sijoitetut puheosuudet, joissa vahtimestari ja oopperan tekniikkamies väittelevät muka hauskasti mutta paperinmakuisesti siitä, mikä on suomalaisuutta. Ei toimi.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Mikko Vainio 1923 - 2017

Entinen lahtelainen kansanedustaja Mikko Vainio oli värikäs henkilö värikkäässä puolueessa. Hän kuoli 94-vuotiaana eilen isänpäivän aamuna. Mikko Vainio oli syntynyt 15.10.1923 Mäntsälässä. Hän oli niitä SMP:n perusvoimia, jotka 1960- ja 1970-lukujen taitteessa olivat tekemässä oman aikansa jytkyä. Vuoden 1970 vaaleissa tämä tapahtui, kun SMP:n iso vaalivoitto sai Yleisradion tietokonepohjaisen ennustejärjestelmänkin sekaisin: kansanedustajien määrä nousi yhdestä 18:aan, yhtenä heistä Mikko Vainio. (Kuva Vesijärven kovasta kalamiehestä: Mirja Hussain/ESS 2013)

Eduskunnassa Mikko Vainio oli 1970-75, kun puoluetta johti Veikko Vennamo, ja uudelleen 1983-87, kun puheenjohtajana oli Pekka Vennamo. Presidentin valitsijamiehenä Vainio oli 1978. Hän oli myös SMP:n puoluehallituksen jäsen, eduskuntaryhmän varapuheenjohtajana, SMP:n Etelä-Hämeen piirin puheenjohtaja ja SMP:n lehteä kustantaneen yhtiön hallituksen puheenjohtaja. Lahden kaupunginvaltuustossa Mikko Vainio oli 1969-92, joitakin vuosia mm. toisena varapuheenjohtajana. Kaupunginhallituksen jäsen hän oli 1981-84. Perussuomalaisten jäseneksi hän liittyi 1995.

Mikko Vainio lähti politiikkaan mukaan 1960-luvulla ja liittyi SMP:hen 1968. Vielä 1950-luvun alussa Mikko sanoi kuuluneensa ”nukkuvien puolueeseen”.

”Sitten kun aloin äänestää, se oli useimmiten tapahtunut pelkästään henkilön perusteella. Siksi olin äänestänyt vähän kaikkia puolueita äärilaidasta toiseen”, muisteli Mikko Vainio 30 vuotta sitten.

SMP:stä Vainioon oli yhteyttä ottanut Sirkka Vennamo. Hän oli jossakin kokouksessa Messilässä ja oli siellä kysellyt, löytyisikö Lahdesta ehdokasta presidentin valitsijamiesvaaleihin. Silloin Vainio ei vielä innostunut asiasta, mutta kun Sirkka 1967 soitti uudestaan, hän sai houkutelluksi Mikon mukaan politiikkaan. Syksyllä 1968 olivat sitten kunnallisvaalit, joissa SMP:n ehdokkaat Mikko Vainio ja Eero Tuomela menivät läpi valtuustoon. Tuohon aikaan Vainio oli käsitöiden ja teknisten aineiden opettajana Salpausselän yhteiskoulussa. Metallipuoli oli Vainiolle tuttua, jo ennen sotia hän oli seppänä Kellokosken ruukilla Tuusulassa.

VIISASTEN KERHOSSA
JA MUSTALLA LISTALLA

Puoluetuki ja poliittiset virkanimitykset ottivat Vainiota päähän. Unohdetun kansan siivellä -kirjassa (Otava, 1970) hän sanoi, että ”puolueille syötetään valtavat määrät rahaa, jonka me veroina saamme koota. Viisi miljoonaa jokaista kansanedustajaa kohti annetaan tällaista hämäysrahaa. Tällä rahalla sitten meidän silmälasit värjätään.”

Sitten virkanimitykset: ”Se on kiusallinen tilanne, että puolueen jäsenkirja on nykyään korkein oppiarvo. Sillä pärjää jo ihmeesti.”

Veikko Vennamon johdolla SMP teki huomiota herättänyttä politiikkaa. Puolueen sisälläkin tapahtui monenlaista. Mikko Vainion toisella eduskuntakaudella Vennamo nimitti yhtä kolmen kansanedustajan ryhmää ”viisasten kerhoksi”. Tämän kolmikon muodostivat Mikko Vainio, Pentti Kettunen ja J. Juhani Kortesalmi, jotka toimivat SMP:n ministereitä avustavana erikoisryhmänä, kun valmisteltiin valtion seuraavan vuoden talousarviota.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat, ja elokuussa 1986 Ilta-Sanomat kertoi, että Vennamon pitämän mustan listan kärjessä oli Mikko Vainio, ”etuja saalistava poliittinen pelle”. Tämä oli sitä normaalia ”esempeeläistä” kielenkäyttöä, millä kansan syvien rivien suosiotakin saatiin.

Jo Vainion ensimmäisellä eduskuntakaudella oli tapahtunut paljon, kun eduskuntaryhmän sisälle muodostunut oppositio erotettiin SMP:stä syksyllä 1972. Erotetut kansanedustajat alkoivat valmistella uuden puolueen perustamista. Yleisradion A-studiossa 6.2.2016 Vainio sanoi, että se oli rahalla ostettu puolueen hajotusoperaatio. Ohjelmasta on juttu Ylen nettisivuilla.


Vainion johtopäätös perustui siihen, että puolueriidan aikaan eduskunta alkoi valmistella muutosta puoluetukilakiin. Eduskunta hyväksyi tuon muutoksen eli Lex Vennamon joulukuussa 1972. Uusi puolue SKYP merkittiin puoluerekisteriin seuraavana päivänä heti päätöksen jälkeen.”Laki määräsi, että jos puolue menettää yli puolet eduskuntaryhmänsä jäsenistä, puoluetukirahat siirtyvät kansanedustajan mukana toiseen puolueeseen”, kertoi Vainio, joka SMP:n taloudenhoitajana näki läheltä kuinka raju isku puolueeseen osui.”SMP:stä irtautui 13 kansanedustajaa. Heitä alettiin ilkkua seteliselkärankaisiksi. Meitä uskollisia jäi jäljelle viisi. Selvitäkseen veloistaan SMP otti vekseleitä ja me viisi takasimme puolueen lainat. Kaikki tuolloiset velat saatiin lopulta maksettua.”

Vekselit tulivat tutuiksi myös, kun Vainio oli Suomen Uutiset -lehden taloudenhoitajana. SMP:n hajaannuksen aikana 1970-luvun alussa lehden ilmestyminen oli vaakalaudalla. Rahaa ei ollut, mutta kun taas pantiin nimet vekselipaperiin, niin jäsenistölle tärkeä lehti jatkoi toimintaansa. Lehden odotetuin juttu oli aina Veikko Vennamon puheenjohtajapalsta.Puoluehajaannuksen jälkeen SMP:n toiminta vaikeutui huomattavasti, ja seuraavissa vaaleissa SMP sai enää kaksi kansanedustajaa. Vainiokaan ei päässyt läpi, vaikka sai Hämeessä 10 000 ääntä. Toiselle kansanedustajakaudelle hän pääsi vasta 1983, kun SMP sai taas 17 edustajanpaikkaa Pekka Vennamon johdolla.

Sitten rivit hajosivat myös vaalikaudella 1983-87, kun isä ja poika Vennamo joutuivat keskenään hakaukseen. Uusi puheenjohtaja Pekka Vennamo edusti puoluetta hallituksessa, mutta Veikko Vennamo johti eduskuntaryhmää vanhalla oppositioasenteella. Mikko Vainiolla oli selvä käsitys siitä, mistä tässä riidassa oli kysymys:

”Veikolla ja Pekalla oli mielipide-ero siitä, mitä on parlamentarismi. Pekan selvä ajatus oli, että eduskuntaryhmän on aina muistettava ruotunsa. Jos puolue on hallituksessa, se on silloin kirjaimellisesti hallituspuolue. Jos hallituksessa alustavasti sovittuja asioita halutaan muuttaa johonkin suuntaan, on muutoksista sovittava hallituspuolueiden yhteisillä päätöksillä. Tästä huolimatta yksityiset kansanedustajat voivat pitää omat vakaumuksensa, mutta minkäänlaisia selän takana tehtyjä iltalypsyjä Pekka ei hyväksy.”

Mikko Vainion värikkääseen uraan kuului myös pieni rooli Aki Kaurismäen elokuvassa Calamari Union (1985). Siinä oli mukana Mato Valtonenkin, jonka Vainio houkutteli myös politiikkaan. Eduskuntavaaleissa 1983 Valtonen pääsi varasijalle ja Lahden kaupunginvaltuuston jäsenenä hän jaksoi vähän aikaa osallistua kokouksiin kaudella 1985-88.

kari.naskinen@gmail.com