Pyhän Issan Elämä

Kirjamessuilla tekee aina mielenkiintoisia löytöjä. Yksi sellainen osui kohdalle Kimmo Välkesalmen antikvaarisen kirjakaupan osastolta: Viides evankeliumi eli ”Pyhän Issan, Parhaimman ihmisen pojista, Elämä”, jonka oli vuonna 1906 Helsingissä kustantanut Elämä Osuuskunta I. L. Tekstin oli englannin kielestä suomentanut Matti Kurikka, inkerinsuomalainen teosofis-sosialistinen lehtimies ja kirjailija, jonka elämästä tulee 18.11. ensi-iltanäytelmä Lappeenrannan kaupunginteatteriin. Näytelmän nimi Sointula tarkoittaa 1900-luvun alussa Kanadaan perustettua suomalaisten siirtolaisten osuustoiminnallista yhteisöä, jonka johtaja Kurikka oli.

Viidenneksi evankeliumiksi sanottu alkuperäinen teksti on ote muinaisintialaisesta käsikirjoituksesta, jonka oli venäläinen tiedemies Nikolai Notowich saanut käsiinsä Himis-luostarissa Ladakin maakunnassa Intian pohjoisosassa. Notowich oli päässyt luostariin hoidattamaan tutkimusmatkalla murtunutta jalkaansa. Kurikka kertoo kirjan esipuheessa, että Notowich sai luvan jalan parantumista odottaessaan kääntää luostarin käsikirjoituksia eurooppalaiselle kielelle, mikä oli mahdollista, koska hänellä oli oma kielenkääntäjä mukana. Notowichin kova väite oli, että Jeesus oli lähtenyt Galileasta Intiaan, jossa oli opiskellut buddhalaisten ja hindujen kanssa ennen paluutaan Juudeaan. Nowitchin mukaan tämä perustui asiakirjaan, jonka hän kertoi nähneensä luostarissa. Jotkut muutkin tutkijat ovat kirjoittaneet tästä Jeesuksen Intian-ajasta, mutta eri mieltä ollaan siitä, ajoittuiko se ennen vai jälkeen ristiinnaulitsemisen.

Eurooppaan palattuaan Notowich ei meinannut millään saada myydyksi tekstiä julkaistavaksi. Korkeasti oppineet kirkonmiehet eivät rohjenneet tarttua asiaan Kiovassa, Konstantinopolissa, Roomassa eivätkä Pariisissa. Vihdoin Notowich itse julkaisi Viidennen testamentin ja laajan kertomuksen matkansa vaiheista ranskan kielellä, ja siitä teoksesta tehtiin englanninkielinen käännös, jonka Kurikka sai käsiinsä.

Kirjassa Jeesus on nimeltään Issa. Kurikka sanoo esipuheessa, että Issan eli Jeesuksen nimessä länsimaailman jumalaton kirkko on harjoittanut noituuksiaan.

Pyhän Issan elämästä kerrotaan Kurikan 32-sivuisessa käännöksessä 14 luvussa, 244 jakeessa. Egyptistä aletaan:

II: 13 Suuri onnettomuus kohtasi Egyptin; rutto tappoi nuoria sekä vanhoja, terveitä sekä sairaita ja pharao uskoi, että hän oli saattanut omien jumaliensa vihan lankeamaan hänen päällensä.

II: 14 Mutta prinssi Mossa selitti isällensä, että hänen orjiensa jumala se oli ryhtynyt toimiin kovaonnisen kansansa eduksi, rangaisten Egyptiläisiä.

II: 19 Heidän valtakuntansa [Israel] tuli mahtavimmaksi koko maailmassa; heidän kuninkaansa tulivat kuuluisiksi rikkauksistaan ja pitkä rauhan aikakausi vallitsi Israelin lasten keskuudessa.

IV: 5 Ihmeellinen lapsi syntyi Israelin maassa; Jumala itse lapsen suun kautta puhui ruumiin mitättömyydestä ja sielun ylevyydestä.

IV: 8 Tämä jumalallinen lapsi, joka sai nimekseen Issa, alkoi jo hennoimpina lapsuuden aikoinaan puhua yhdestä näkymättömästä Jumalasta, kehottaen ihmisiä, jotka olivat eksyneet hurskauden tieltä, katumaan ja puhdistamaan itsensä heidän synneistään.

(Nuorukaiseksi vartuttuaan Issa lähti Jerusalemista ja uusina paikkakuntina mainitaan Sindh, Radjipontan, Juggernaut, Rajegriha, Benares, Gothamide, Nepal, Himalaya, Persia.)

VII: 5 Issa sanoi: ”Meidän Jumalamme ihmeet alkoivat silloin, kun avaruus luotiin; niitä tapahtuu joka päivä ja joka hetki; jokainen, joka ei niitä näe, on menettänyt yhden elämän ihanimmista lahjoista.”

VIII: 3 ”Kuka on se uusi Jumala, josta sinä puhut? Etkö sinä polonen mies tiedä, että pyhä Zaratustra on ainoa hurskas, joka on saanut kunnian päästä Korkeimman Olennon yhteyteen?”

X: 3 Pilatus, Jerusalemin kuvernööri, määräsi, että Issa oli vangittava, tuotava pääkaupunkiin ja vietävä tuomarien eteen; jotta kansan tyytymättömyys ei nousisi tulvilleen, Pilatus käski Heprealaisten pappien ja oppineitten tuomitsemaan hänet temppelissä.

XII: 10 Kuulkaa siis mitä minä [Issa] sanon: Kunnioittakaa naista, sillä hän on avaruuden äiti ja jumalallisen luomistyön koko totuus piilee hänessä.

XII: 16 Vaimo ja äiti ovat arvaamattomia aarteita, jotka Jumala on teille antanut; he ovat avaruuden ihanimpia koristuksia ja heistä tulee kaikki ne syntymään, jotka saavat maailman asuttavakseen.

XIV: 1 Kuvernöörin käskystä sotamiehet ottivat huostaansa sekä Issan että ne kaksi varasta, vieden ne rääkkäyspaikalle, jossa he naulitsivat heidät valmistamiinsa ristipuihin.

XIV: 7 Kolme päivää myöhemmin löysi kansa hautakammion avoimena ja tyhjänä; ja sellainen huhu levisi heti, että Korkein Tuomari oli lähettänyt enkelinsä ottamaan pois maalliset jäännöksetkin

kari.naskinen@gmail.com

Oleminen on merkityksetöntä

Prahalainen kirurgi Tomas on keikalla kylpyläkaupungin sairaalassa, jonka vieressä olevan hotellin kahvilassa hän iskee silmänsä kauniiseen tarjoilijaan Terezaan. Kun Tereza tuo pöytään Tomasin tilaaman konjakin, Tomas näyttää avaimenperää, jossa on numero 6. ”Huoneen laskuun”, sanoo Tomas. Tereza sanoo iloisesti: ”Hienoa, kutonen, minun työvuoroni loppuu kuudelta.”

On yksi hienoimpia suureen rakkauteen johtavia elokuvakohtauksia. Philip Kaufmanin elokuvassa Olemisen sietämätön keveys (1988) Tomas on Daniel Day-Lewis ja Tereza on Juliette Binoche. Harvoin nykyisin nähtävä mestariteos oli ohjelmistossa, kun Sodankylän elokuvajuhlat viime viikolla vieraili Karkkilan Kino Laikassa. Elokuvajuhlien taiteellinen johtaja Timo Malmi (kuvassa alla) kertoi elokuvan oikeudet Hollywoodissa omistavan yhtiön pitävän esitysvuokraa niin korkeana, että sitä ei esimerkiksi Yleisradio tohdi maksaa. Yle on esittänyt muiden Pohjoismaiden tv-yhtiöille yhteishankintaa, mutta muut eivät ole innostuneet.

Elokuvan pohjana on Milan Kunderan romaani (1984), joka kertoo vaikeista rakkaussuhteista – vaikka voi niitä kevyestikin välillä ottaa – ja maailmanpoliittisesta valtapelistä 1968, kun Neuvostoliitto miehitti Tshekkoslovakian. Niin vaikea tästä katastrofista tuli, että Yhdysvaltoihin jo muuttanut Milos Forman ei suostunut ottamaan elokuvaa ohjattavakseen, koska se olisi saattanut hänen sukulaisensa Tshekkoslovakiassa vaaraan. Taustalla oli sekin, että miehityksen alkaessa Forman oli Pariisissa neuvottelemassa amerikkalaisen elokuvan ohjaamisesta, ja prahalainen tuotantoyhtiö erotti hänet syyttäen maasta poistumisesta ilman lupaa. Se sai Formanin jatkamaan matkaa Yhdysvaltoihin, ensin Columbian yliopistoon elokuvataiteen professoriksi.

Olemisen sietämätön keveys on kokonaisuudessaan kuitenkin paljon muutakin kuin Prahan kevät ja Prahan elokuu. Kundera on jopa kirjoittanut, että hänen kirjaansa lukevan ei tarvitse tietää Tshekkoslovakian historiasta sen enempää kuin minkä romaani itsessään siitä kertoo – ”Romaanikirjailija on olemisen löytöretkeilijä, ei historioitsija tai profeetta.”

Sen sijaan Tomas tuntee historian ja tietää, mistä on kysymys, kun punatähtiset tankit jyristävät kotikaduille lähellä puoltayötä 20.8.1968. Eikä elokuvankatsoja heti ymmärrä, mitä se olemisen keveys voi tarkoittaa, koska enemmän tuntuisi oikealta puhua olemisen sietämättömästä raskaudesta. Ilmaisu on Kunderan oma, eikä esimerkiksi Friedrich Nietzschen, jolta suunnalta lähdin sitä kotiin tultuani etsimään.

Se on kuitenkin selvää, että sanonta on jotenkin sidoksissa saksalaiseen sanontaan ”einmal ist keinmal” eli ettei yksi kerta vielä merkitse mitään. Kundera jopa kirjoitti esseen nimeltä Merkitsettömyyden juhla (2014). Voisikohan olla, että edes rakkaus kahden ihmisen välillä ei ole paljon mitään, koska se kuitenkin perustuu sattumanvaraisuuksiin ja koska se pian häviääkin kuoleman tullessa. Toisaalta pitäähän asiat ottaa tosissaan, jolloin ne joskus tuntuvat raskailta, koska elettävänä on vain tämä yksi elämä. Toista mahdollisuutta ei tule. Entä jos ottaa kaiken kevyesti, nauttii vain, rakastelee vuoroin Terezan ja Sabinan (Lena Olin) kanssa? Onko se sietämätöntä?

Ei ole, jos ajattelee kuin Tomas. Mitä väliä, koska ei mistään tilille joudu. Koska ei ole ikuista elämää eikä jälleensyntymistä, kaikki tekemiset painuvat lopulta maan alle tai krematorion piipusta taivaalle (ei taivaaseen). Jos olisi jotain muutakin kuin tämä yksi kevyt elämä, pitäisi olla kunnolla velvollisuudentuntoinen ja moraalisesti korkealla tasolla. Tämä jälkimmäinen lähestysmistapa taas on synkronissa sen kanssa, että Nietzsche kirjoitti "ikuisen paluusta", johon Kundera viittaa kirjassaan. Nietzsche itse piti ikuisen paluuta ”sietämättömimpänä taakkana, mitä voi kuvitella”. Mutta keveys, miten se voi olla sietämätöntä? Normaalielämässä näyttää usein siltä, että tyhjänpäiväisimmät ihmiset ovat asenteiltaan kevyimpiä, kun ei tarvitse välittää mistään vakavasti. Mutta ovatko myös sietämättömiä? Pakko nyt kuitenkin lopettaa, koska ei minusta filosofia saa, ja alkaa tämä miettiminenkin tuntua sietämättömältä.

Elokuvana tämä kolmituntinen kertomus on joka tapauksessa tärisyttävä, eikä ainakaan kevyt. Vakavahenkisen Terezan roolissa Juliette Binoche teki kansainvälisen läpimurtonsa art house -elokuvien suureksi näyttelijäksi. Hän sai roolin vain pari päivää ennen kuvausten alkua: ”Opin kaiken lennossa. Se oli toisinaan tosi vaativaa. Varsinkin intiimin suhteen esittäminen heti ensimmäisinä kuvauspäivinä Daniel Day-Lewisin kanssa, koska en tuntenut häntä entuudestaan.”

Koekuvauksissa tähän rooliin kävi Tukholmassa myös Terhi Panula, jonka tuottajat olivat bonganneet tshekkiläis-suomalaisesta Vojtech Jasnyn elokuvasta Eläköön itsemurhaaja (1984). Matkalla Ruotsinlaivalla Terhi Panula luki Kunderan romaanin, mutta ei tärpännyt. Samoista kuvauksista pääsivät elokuvan pieniin rooleihin Erland Josephson ja Stellan Skarsgård. Pääkuvaajana oli Sven Nykvist.

Daniel Day-Lewis on tähtinäyttelijöiden joukossa sillä tavalla harvinaisuus, että hän lopetti uransa 2017 täytettyään varhaiseläkeiän 60. Hän päätti ottaa loppuelämänsä kevyesti; viimeiseksi elokuvakseen häneltä jäi Paul Thomas Andersonin Phantom Thread.

Eikä maailma ole 55 vuodessa mihinkään muuttunut. Eikä Praha ollut vain einmal.

kari.naskinen@gmail.com

Maailmanensiesitys: Cinéma Laika

Sodankylän elokuvajuhlat teki nyt viikonvaihteessa kolmen päivän vierailun Karkkilan Kino Laikaan, jonka Aki Kaurismäki ja Mika Lätti (kuvassa) perustivat Högforsin rautaruukin entisen emalilaitoksen tiloihin. Kino Laika avattiin syksyllä 2021 avajaiselokuvanaan Juho Kuosmasen Hytti nro 6. Katsojia on riittänyt. Ennen lauantain Sodankylä-esityksiä joimme kahvit Lätin kanssa, ja hän kertoi viime vuoden katsojamäärän olleen 23 000 ja tänä vuonna on mennyt jo 18 000 rikki. Sodankylän ohjelmistoa nähtiin nyt kolmannen kerran ja esitykset olivat loppuunmyytyjä. Odotetuin oli Kino Laikan rakentamisesta kertova dokumenttielokuva Cinéma Laika, joka sai maailmanensiesityksensä eilen. Sen ohjaaja on kroatialainen, nykyisin Ranskassa asuva Veljko Vidak, joka asui Karkkilassa yli vuoden elokuvaa tehdessään.

Cinéma Laika on myös elokuva Karkkilasta. Vidak ei nyt päässyt Karkkilaan, mutta ennen elokuvan alkua häneen oltiin puhelinyhteydessä ja yleisö kuuli Vidakin sanovan, että hänen elokuvansa on rakkauskirje Karkkilalle. Niin on. Siinä ei esitellä hienoja näkötorneja pyörivillä ravintoloilla, ei uljaita hyppyrimäkiä eikä modernia arkkitehtuuria, vaan ollaan ihmisten kanssa ja puhutaan asioista niin lämpimästi, että viestintätoimistot eivät tällaista sapluunaa olisi keksineet.

Aki Kaurismäki käyttää kotikaupungistaan nimitystä 9000 asukkaan kylä. Siellä hän on asunut vuodesta 1986, paitsi kylmät talvikuukaudet Portugalissa. Hänen ja kirjailija Mika Lätin teatterihanke 30 vuotta tyhjänä olleeseen emalointilaitokseen oli tälle kylälle kuin ilotulitus. Eilen lauantainakin teatterin ala-aula oli tupaten täynnä ihmisiä, jotka kaikki eivät olleet menossa kohta alkavaan esitykseen, vaan menossa asioimassa aulan yhteydessä olevaan ravintolaan, joka sekin oli täynnä.

Emalilaitoksen tiloissa on muutakin toiminta. Rakennukseen on kunnostuksen myötä syntynyt uutta yritys- ja kulttuuritoimintaa. Pois lähtiessäni otin yhden esitteen, jossa oleva lista näistä toiminnoista käsittää lähes 20 kohdetta. Vanhana aikana ennen sotia emalilaitoksen tunnetuin tuote oli emalipintainen kylpyamme - "Högfors-amme - ilonamme".

Ruukkialueella on muitakin uusia paikkoja, mm. pieniä putiikkeja, pesula, hotelli ja hyvinvointipalveluja. Aivan tuli mieleen, että vanhasta emalointitehtaasta on tullut Karkkilan uusi kiintopiste. Kaksi kertaa olen tänä syksynä käynyt Karkkilassa ja kylillä muuten on aika hiljaista ollutkin.

Elokuvateatteri joka tapauksessa on sikäli merkittävä asia, että Karkkilassa ei koskaan ennen ole leffateatteria ollut. Lätti kertoi, että kiertävät esitykset kyllä vierailivat Karkkilassakin, mutta olosuhteet eivät olleet järin hyvät, kun ei esimerkiksi nousevia katsomoita kaupungista löytynyt. Lätti toimi vuosikausia elokuvakerho Iglun puheenjohtajana, mutta kerhoesityksillä oli sama tilaongelma. Kino Laika -projekti on nyt vienyt Lätin ajan niin, että Iglun uudeksi puheenjohtajaksi saatiin pohjoisesta Karkkilaan muuttanut Mikko Myllylahti, joka tunnetaan Hymyilevän miehen käsikirjoittajana ja esikoisohjauksestaan Metsurin tarina.

Cinéma Laikassa näitä elokuva-alan ihmisiä tetenkin on mukana. Haastattelukohdassa Kaurismäki sanoo olleensa teatterin rakennushommissa joka päivä seitsemästä viiteen ja Lätti tietenkin samalla tavalla. Elokuvassa seurataan lähietäisyydeltä, miten kierrätyspuuta, metallia ja käytettyjä huonekaluja hyödyntäen Kaurismäki ja Karkkilan asukkaat rakentavat yhteistyössä Kino Laikan. Tapahtumapaikkaa ympäröivät Cadillacit, chopperit ja kauniit luontokuvat.

”Täällä pitää talvella olla muutakin kuin punttisali ja kirjasto”, perustelee Kaurismäki elokuvassa teatterihanketta. Entä se nimi? Kaurismäellä oli Laika-niminen koira, joka esiintyy Boheemielämässä (1992) ja kun se kuoli, Kaurismäki hankki toisen koiran, Laika 2:n, jonka debyytti oli Le Havressa (2011). Oman leffahulluutensa alusta Kaurismäki kertoo, että 16-vuotiaana hän jo katsoi elokuvakerhoissa, teattereissa ja televisiosta filmejä sillä tavalla, että yleensä neljä elokuvaa päivässä.

Eräänlainen herätys elokuvaan taidemuotona tuli, kun hän samana päivänä näki Robert Flahertyn Nanook, pakkasen pojan (1922), Luis Bunuelin Kulta-ajan (1930) ja Jean Eustachen Äitin ja huoran (1973).

Vidakin elokuvassa ollaan aina välillä muuallakin kuin työmaalla, esimerkiksi vanhan paloaseman shakinpelaajia tsekkaamassa ja Pikkupässi-pubissa, jossa Kaurismäki käy pelaamassa biljardia. Tuttuja on paljon, esimerkiksi Juho Kuosmanen,Mikko Myllylahti, Aleksi Salmenperä ja Maustetytöt. On myös kansainvälistä ulottuvuutta, kun haastatellaan kerran aikaisemmin Karkkilassakin käynyttä Jim Jarmuschia, joka sanoo ehdottomasti tulevansa uudestaan ja katsomaan Kino Laikaa. Eräänlaista Hollywood-glamouria edustaa myös Andy McCoyn entinen puoliso, näyttelijä-laulaja Angela Nicoletti, joka kertoo olevansa syntyisin North Hollywoodista, mutta asuu nyt Karkkilassa.

Hollywood tai Karkkila, niin Jarmusch muistuttaa Andre Bazinin kysymyksestä Jean-Luc Godardille: mitä elokuva on? Godard vastasi: elokuva on taiteen ja elämän välissä.

(Tuossa otsikkokuvassa Kaurismäki ja Lätti pitävät kylttiä, joka oli emalointiuuni nro 4:n kyljessä. Joku oli lisännyt siihen D-kirjaimen.)

MUITAKIN ENSI-ILTOJA

Eilen Kino Laikassa sai ensi-iltansa Suomessa myös englantilaisen Ken Loachin (87) The Old Oak (2023). Aiheena rasismi, joka saa vallan pienessä Durhamin kaupungissa, jonne tuodaan linja-autollinen pakolaisia Syyrian sota-alueelta. Pubissä perusenglantilaiset äijät pitävät turpakäräjiä, mutta Loachin tutulla humaanilla otteella ei rajuimpien kärjistymisten avulla elokuvasta ole tehty sensaatiohakuista tarinaa. Perusviesti on, että hyvällä saadaan kuitenkin enemmän aikaa.

Jo perjantaina esitettiin ennakkonäytöksenä Selma Vilhusen samoin lämpimällä otteella toteutettu Neljä pientä aikuista. Tänään sunnuntaina ovat vuorossa losangelesilaisen Deaf Crocodile Filmsin uusi 4K-restaurointi Risto Jarvan Ruusujen ajasta, korean-amerikkalaisen Celine Songin etärakkaustarina Past Lives, joka sai ensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla, ja ennakkonäytöksenä vielä Tia Kouvon perhekuvaus Mummola, joka sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla.

Erikoinen elokuvakylä tuo Karkkila. Karkkilalainen-lehdestä luin, että torstaina 9.11. järjestetään Puutarha Sundströmillä lyhytelokuvailta. Mikä ihmeen puutarha? Näytökset siellä joka tapauksessas alkavat joskus iltasella, nähtäviksi tulee mm. Tampereen elokuvajuhlilla palkittuja elokuvia ja klo 20:n jälkeen voi jäädä keskustelemaan tekijöiden kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Odysseus jäi etsimään painovoiman sateenkaarta

Yhdellä tutustumismatkalla lähialueeseemme kävimme viime kesänä myös Hollolan uudehkossa pääkirjastossa, joka on hieno. Sieltä löytyi poistomyyntihyllystä amerikkalaisen Thomas Pynchonin moderni klassikko Painovoiman sateenkaari, joka ilmestyi 50 vuotta sitten. Maksoi 20 senttiä, ja kun sivuja on tuhat, oli hinta ennätyksellisen alhainen. Muistuivat mieleen ne yhtenäiskulttuurin ajat, jolloin vuotuinen kirja-alennusmyynti oli kaikissa kaupoissa samaan aikaan. Hain joka vuosi ennakkoon alennusmyyntiluettelon ja taskulaskimen kanssa kävin sen läpi ja ostin aina kymmenkunta suhteellisesti halvinta kirjaa (mk/sivu). Painovoiman sateenkaaren senttiä/sivu-hinta kuitenkin nousi myöhemmin, koska lopetin sana sanalta lukemisen sivulla 308 ja jatkoin väljemmällä sihdillä harppoen. Tästä tuli nyt toinen hataralle lukemiselleni jäänyt romaani, ensimmäinen oli James Joycen Odysseus (1922), jonka 720 sivusta pääsin ensiyrittämällä noin sataan ja toisella kerralla jaksoin täysipainoisesti 300 sivua, mutta onnistuin sentään kokea Joycen maininnan Nikolai Bobrikovin murhasta (s. 131).

Palaan Pynchonin romaaniinkin uudemman kerran, mutta kovaa ponnistusta se edellyttää. Ehkä vastaavanlainen vaatimustaso olisi, jos lähtisi perehtymään Einsteinin suhteellisuusteoriaan oikein perusteellisesti, jolloin tulisi esille sekin, että painovoima ja geometria ovat pohjimmiltaan sama asia! Tämä taas tarkoittaa, että geometria kaareutuu avaruuksiin – ettei siis kolmion kantakaan ole suora, vaan vähän kaareva.

Pynchonin teos on gargantuamainen. Viime vuosina sen on Suomessa sanottu olleen jonkinlaisena esikuvana tai outona sateenkaaren päänä David Foster Wallacen Päättymättömälle riemulle (1996) ja Miki Liukkosen romaaneille. Wallacea ja Liukkosta en kuitenkaan ole jättänyt kesken, mutta Pynchonin jättiläismäinen Magnus opus on kuitenkin vielä pari pykälää hankalampi tapaus. Pakko luonnehtia sitä vielä kolossaaliseksi, kaikki mahdolliset rajat ylittäväksi hirmuliskoksi, joka ei tee eroa korkean kaunokirjallisuuden ja kaikkein matalatasoisimman kioskikirjallisuuden välillä. Tai hirmuliskon sijasta voi puhua myös jättiläismäisestä mustekalasta, joka kirjassa uhkaa ihmisiä. Sopivuus ja sopimattomuus menevät vittuillen samalle sivulle.

Painovoiman sateenkaari on saanut monia palkintoja, mutta esimerkiksi Pulitzer-palkinto jäi vain palkintolautakunnan ehdotukseksi, kun sen yläpuolella oleva komitea hylkäsi kirjan rivouden ja vaikeaselkoisuuden takia. Time-lehti kuitenkin nimesi sen sadan parhaan enganninkielisen romaanin joukkoon vuosilta 1923 – 2005. Arvata saattaa, että Nobel-komitean jäsenet eivät päässeet niinkään pitkälle kuin minä. Paha paikka on varmaan ollut esimerkiksi se, jossa päähenkilö Tyrone Slothrop oksentaessaan joutuu perse pystyssä homojen raiskaamaksi, koska pää jää vessanpönttöön jumiin. Siitä tapahtumaketju jatkuu niin, että Slothrop kulkee viemäriputkea pitkin Atlantiin ja noustessaan maihin ”hänellä on vessapaperia hiuksissa ja syvälle oikeaan sieraimeen on takertunut karvainen paskakikkare”. Lieneekö ohjaaja Danny Boyle lainannut Pynchonilta tämän viemärissä sukeltamisen elokuvaansa Trainspotting (1996)?

Totta ja tarua, oikeita kokemuksia ja hallusinaatioita. Toinen jehu Roger Mexico ottaa liftarin kyytiin ja ”laajakaarisella balettiliikkeelle tytön ihana pyöreä takamuksensa kierähtää urheiluauton toiselle istuimelle”. Tällaiset kauniit hetket ovat kuitenkin vain pientä elämänviriä siinä kokonaisuudessa, jossa tapahtumat sijoittuvat pääosin toisen maailmansodan loppuvaiheisiin joulukuusta 1944 loppukesään 1945 ja kiertyvät saksalaisten nerokkaiden V-2-rakettipommien ympärille. Tapahtumapaikkoina ovat Lontoo ja muukin Eurooppa. Kysymyksessä on siis sotakirja, mutta sotilaita toisiaan tappamassa ei kirjassa ole. Sotaan osalliset ovat kaukana selustassa, ovat vakoilijoita, huoltojoukkoja, päällystöä ja hallintoa. Lukijan on vaikea pysyä mukana, koska virta vie eteenpäin niin, että ajan- ja suunnantaju katoaa. On vain räpiköitävä mukana. Välillä tekee tiukkaa, kun esimerkiksi kesken virkkeen tajuaa, ettei ollakaan Lontoossa, vaan Rivieralla.

Onkohan tämä postmodernin kirjallisuuden mallikappale? ”...mitään teatteria mutta Walter Asch katsoo nyt päätä huijauskulma tahtoo saada valoa hyvä täytevalo käytetään keltaista geeliä.” Postmoderneja ovat myös tavalliset sanat pöhköine tavuviivoineen:
koh-ti
ky-syn
lai-vaus
ta-voista
ikivan-ha
kau-punki
odot-tamaan.

Monet pitävät Painovoiman sateenkaarta postmodernin romaanin suurimpana saavutuksena. Eikä sitä tällainen maallikko osaa selittää – siihen on vain sukellettava, mutta ei samalla tavalla kuin Tyrone Slothrop.

Pynchonin ensyklopedisesti käsittelemät aiheet ovat paikoin liian vaikeita, on matemaattisia yhtälöitä, fysiikan kaavoja, orgaanista kemiaa, yksityiskohtaista kuvausta tekniikasta ja ballistiikasta. Lisäksi on taloushistoriaa, monenlaista filosofiaa, esoteriaa, okkultismia, kabbalaa ja Jumalaakin, joka vedenpaisumuksen jälkeen loi sateenkaaren sovun merkiksi itsensä ja ihmisten välille. Samanlainen kaarenmuotoinen lentorata on V-2:lla, kun se tulee Kanaalin yli Lontooseen. Pynchon täydentää kuviota niin, että tulkitsee V-2:n olevan ylijumala Wotanin reinkarnaatio, ja tietenkin mukana on myös Wotanin tytär Brünhilde, joka toisessa yhteydessä on Islannin kuningatar Brunhild, tuttu henkilö Saksan kansalliseepoksesta, josta Fritz Lang teki elokuvan Die Nibelungen, mutta romaanissa Franz Pökler nukahtaa sitä katsoessaan.

Meitä lahtelaisia kiinnostaa varsinkin se, että kirjassa selvitetään malvan syntyä. Malva (mauve) on ensimmäisen synteettisesti kehitetty väri, keksijänä englantilainen William Perkin. Lahdessa viime vuonna avatun taidekeskus Malvan nimi perustuu Mallasjuoman panimoon, jonka entisissä tiloissa Malva nyt on. Pynchonin romaanissa malvan syntyä selvitetään, joten Lahden Malvan henkilökunnan on hyvä perehtyä asiaan sivulla 221. Saavat tiedon, että kivihiilitervasta saatiin malvan (aniliini-purppura) lisäksi irti tyyrian purppura, alitsariinin punainen ja indigo.

Läheskään kaikkiin esille tuleviin asioihin ja henkilöihin ei helposti löydä aasin- eikä muitakaan siltoja, kuten ei tähän malvaankaan. Vertailukohtia pitää kai etsiä Pynchonin monta kertaa lainaamista Rainer Maria Rilken runoista, joissa myös on tällaisia kummia yhteyksiä. Saksankielisestä maailmasta Pynchon iskee myös Rosa Luxemburgiin ja Walther Rathenauhun sekä V-2-raketteja Lontooseen lähettävään kapteeni Weissmanniin. Neuvostoliittoa edustavat mm. tiedustelu-upseeri Vaslav Tchitcherin ja hänen velipuolensa Oberst Enzian, joka johtaa afrikkalaisen herero-heimon Scwartzkommando-joukkoa. En laskenut, mutta romaanissa esiintyy varmaan satoja henkilöhahmoja, oikeita tai pelkkiä romaani-ihmisiä, mutta hakemistoa ei ole.

Thomas Pynchon (s. 1937)

Sen paremmin tyyliltään kuin sisällöltään Painovoiman sateenkaari ei sovi edes kaikille niille, jotka lukevat ja arvostavat monimutkaisia kirjallisia romaaneja. Mutta vaikka se on kuinka provosoiva, hämärä ja säädytön, on se myös kokeellinen laboratorio, jossa tutkitaan, mitä romaanin puitteissa voidaan tehdä. Omaa vajaaksi jäänyttä urakkaani auttoi paljon se, että välillä luin pätkiä Pynchonista väitöskirjan tehneen kirjallisuudentutkija Tiina Käkelä-Puumalan selventäviä jälkisanoja ja taas jatkoin. (Väitöskirja: Other Side of This Life. Death, Value, and Social Being in Thomas Pynchon’s Fiction, Helsingin yliopisto 2007.)

Helsingin Sanomissa oli keväällä juttu ”vaikeista kirjoista”. Lukijoilta oli kysytty niistä ja vastauksia oli tullut 1500. Mainintoja saivat tässä jo esillä olleiden lisäksi paljon mm. Volter Kilven Alastalon salissa, Mika Waltarin Sinuhe egyptiläinen, Irmari Rantamalan Harhama, J.R.R. Tolkienin Taru sormusten herrasta ja Jörn Donnerin Mammutti. Kaikki tiiliskiviä. Kirjan vaikeus ei tietenkään liity sivumäärään, mutta onhan tuhatsivuinen kirja raskaampi lukea loppuun kuin satasivuinen postmoderni essee. Minulla on nyt kirjanmerkki Pynchonissa sivulla 308, joten siitä jatkuu, sillä sateenkaaren pään on löydyttävä – luovathan huumeet riippuvuutta ja ahneutta, kuten Pynchonin romaanihenkilöt toteavat. Sen kuitenkin sallin itselleni, että jatkossa harpon yli ne kohdat, joissa rakastellaan samalla tavalla kuin tätä ennen siten, että orgasmin maksimoimiseksi otetaan harrastukseen mukaan myös kuset ja paskat,

kari.naskinen@gmail.com