lauantai 11. kesäkuuta 2022

Saksa vastusti Naton itälaajentumista

Helmut Kohl (vas.), Hans-Dieter Genscher, Mihail Gorbatshov.

Saksassa on julkaistu ulkoministeriön asiakirjoja vuodelta 1991. Der Spiegel -leh
ti on ottanut niistä esille mielenkiintoisia kohtia koskien Naton laajentumista itään. Julkaisija on Leibnizin nykyhistorian instituutti, ja tämä toinen osa "Saksan liittotasavallan ulkopolitiikkaa käsittelevistä asiakirjoista" sisältää muistioita, pöytäkirjoja ja kirjeitä, joissa on aiemmin tuntemattomia yksityiskohtia Naton itälaajentumisesta, Neuvostoliiton romahtamisesta ja Ukrainan itsenäistymisestä.

Saksan liittokansleri Helmut Kohl halusi 1991 estää Naton laajentumisen ja Ukrainan itsenäistymisen. Itä-Eurooppaa ja Neuvostoliittoa koskevan politiikan ("Ostpolitik") ytimessä Saksassa olivat tuolloin Saksan sodanjälkeisen historian kaksi jättiläistä: Helmut Kohl (CDU) ja ulkoministeri Hans-Dietrich Genscher (FDP). Heidän näkemyksensä oli selvä: vaikka monet Neuvostoliiton muodostaneet kansallisuudet olivat alkaneet vastustaa Moskovaa, he katsoivat, että Neuvostoliiton hajoaminen olisi katastrofi. Kohl yrittikin toistuvasti saada lännessä vauhtia Ukrainan ja Baltian maiden itsenäistymistä vastaan. Kun kävi selväksi, että Neuvostoliittoa uhkasi hajoaminen, saksalaiset kannattivat Kiovan liittymistä konfederaatioon Venäjän ja muiden neuvostotasavaltojen kanssa. Tilanne kuitenkin muuttui, kun yli 90 % ukrainalaisista äänesti itsenäisyyden puolesta kansanäänestyksessä, ja sekä Kohl että Genscher muuttivat suuntaa. Saksa oli ensimmäinen EU-maa, joka tunnusti Ukrainan itsenäisyyden.

Der Spiegelissä on tarkkoja lainauksia nyt julki tulleista asiakirjoista: Varsovan liiton hajotessa 1991 Genscher teki kaikkensa torjuakseen Naton itälaajentumisen ja totesi, että Itä-Euroopan jäsenyys Natossa "ei ole meidän etujemme mukaista".

1.3.1991 Genscher ilmoitti yhdysvaltalaisille vastustavansa Naton itälaajen
tumista sillä perusteella, että Saksojen yhdentymiseen liittyen käydyissä neuvotteluissa neuvostoliittolaisille vakuutettiin, "että ei ole olemassa minkäänlaista aikomusta laajentaa Natoa itä-Eurooppaan".

7.3.1991
Genscherin ministeritoimistoa johtanut Jürgen Chrobog esitti englantilaisille, ranskalaisille ja amerikkalaisille, "että neuvostojoukkojen poisvetäytymistä Itä-Euroopasta ei tule käyttää omien etujen ajamiseen".

18.4.1991 Genscher ilmoitti Kreikalle vakuuttaneensa neuvostoliittolaisille, että "Saksa tulee yhdentymisen jälkeen jäämään Natoon, mutta Nato ei tule laajentumaan itään”.

USA PAINOSTI
TAIPUMAAN


Toukokuussa 1991 Genscher joutui kuitenkin taipumaan Yhdysvaltojen painostuksen edessä toteamukseen, että Naton mahdollinen itälaajentuminen ei tulevaisuudessa ole pois suljettu, mutta painotti samalla sen välttämistä.

11.10.1991 Genscher tapasi kollegansa Ranskasta ja Espanjasta,
Roland Dumasin ja Francisco Ordóñezin. Vielä tuonkin kokouksen pöytäkirjaan merkittiin Genscherin lausunto Keski- ja Itä-Euroopan maiden tulevaisuudesta seuraavasti: "Emme voi hyväksyä Itä-Euroopan maiden Nato-jäsenyyttä. Jokainen Itä-Euroopan maiden ja Neuvostoliiton tilanteen vakauttamista edistävä askel on tärkeä." Genscher esitti, että pitäisi etsiä sellaisten turvatakuiden luominen itä-Euroopan maille, että se olisi Neuvostoliiton hyväksyttävissä. Genscher: "Varsovan liiton entiset maat ovat seuranneet tavoitetta tulla Naton jäseniksi. Heidät on puhuttu siitä irti luottamuksellisissa neuvotteluissa."

Neuvostoliittoa johti tuolloin
Mihail Gorbatshov, idealistinen, uudistusmielinen kommunisti, jota saksalaiset rakastivat hänen ”myytyään DDR:n Saksan liittotasavallalle.

"Jos saksalaiset ovat valmiita auttamaan Neuvostoliittoa, se johtuu ennen kaikkea kiitollisuudesta Gorbat
shovin roolista Saksan yhdistymisessä", Kohl sanoi. Myöhemmin Kohl kertoi julkisesti, että hän oli ollut Gorbatshovin "paras asianajaja". Kaksi johtajaa keskusteiivat paljon epävirallista, välittivät terveisiä vaimoilleen ja juoruivat puhelimessa.


SHEVARDNADZE ENNUSTI
FASISTISEN JOHTAJAN


Asiakirjojen mukaan N
euvostoliiton ulkoministeri Eduard Shevardnadze varoitti lokakuussa 1991 saksalaisia NL:n hajoamisen seurauksista toteamalla, että jonain päivä Venäjällä valtaan voi tulla "fasistinen johtaja", joka vaatii Ukrainan palauttamaan Krimin. Näin siis lokakuussa 1991.


Yhtä merkittävä ennustus oli kylmän sodan aikaisen kommunismin patoamisstrategian arkkitehdilta
George F. Kennanilta: ”Naton laajentuminen olisi amerikkalaisen politiikan vakavin virhe kylmän sodan jälkeen. Voi odottaa, että sellaisen ratkaisun myötä nationalistiset, länsivihamieliset ja militaristiset tendenssit leimahtavat venäläisessä julkisuudessa; se voi vaikuttaa negatiivisesti Venäjän demokratiakehitykseen; se voi palauttaa länsi-itäsuhteisiin kylmän sodan ilmapiirin ja Venäjän ulkopolitiikka pakotetaan suuntaan, joka ei tule meitä yhtään miellyttämään.”

Myös Kohl piti mahdollisena, että Itä-Eurooppaan ensimmäisen maailmansodan jälkeen ilmestynyt myrkyllinen nationalismin muoto voisi ilmaantua uudelleen. Kohlin johtopäätös oli, että "Neuvostoliiton hajottaminen ei voi olla meidän etujemme mukaista”.


Monet länsimaiset liittolaiset ol
ivat saksalaisten kannalla tilanneanalyyseissaan. Riskinottoa pelkäsivät myös Ranskan presidentti François Mitterrand ja USA:n presidentti George H.W. Bush, kylmä realisti, joka valitti Baltian poliitikkojen voimakkuudesta heidän ajaessaan mailleen itsenäisyyttä.

Niin kuitenkin kävi. Viro, Latvia, Liettua ja Ukraina itsenäistyivät. Der Spiegel toteaa, ettei todennäköisesti koskaan voida lopullisesti määrittää, oliko Kohlin tilanneanalyysi virheellinen vai olivatko itsenäistyneet maat vain hyvin onnekkaita, että heidän tiensä itsenäisyyteen oli enemmän tai vähemmän rauhallinen.


kari.naskinen@gmail.com


perjantai 10. kesäkuuta 2022

Saippuatehtaassa ei tehdä saippuaoopperaa


Ensimmäinen kuolema on, kun sydän lyö viimeisen kerran. Toinen kuolema on, kun nimi sanotaan viimeisen kerran. Mutta voiko syntyä uudelleen, ja voiko varsinkin syntyä uudelleen, vaikka ei ensin kuolekaan? Tällaisia pohdintoja sisälsi Teatterikorkeakoulun opiskelijoiden näytelmä Kun kuolen toisen kerran, jonka viimeinen esitys oli eilen. Voisi vielä lisätä kysymyksen, kuoleeko ihminen koskaan, jos hän on Facebookissa, koska sieltä minäkin näen silloin tällöin syntymäpäiväilmoituksia ihmisistä, joiden tiedän kuolleen.

Esityksen oli tehnyt käsikirjoituksesta alkaen näytelmän työryhmä. Katsojalle se oli vaativa 70-minuuttinen, sillä aivan kaikesta ei saanut otetta, mutta toisaalta se pani katsojan vielä kotimatkallakin käymään läpi näkemäänsä. Kysymys ei siis ollut helposta kertomusnäytelmästä, mutta eihän Teatterikorkeakoulussa varsinaisesti television saippuaoopperoihin kouluttauduta, vaikka niihinkin jotkut lopulta ajautuvat. Tämä assosiaationa siitä, että TeaK toimii nykyisin Sörnäisissä vanhassa rakennuksessa, jonka ensimmäinen osa oli 1912 valmistunut kookosrasvasta saippuaa valmistaneen Kokos Oy:n tehdas.

Näytelmän kuolemateemaan taas on rakennuksesta sellainen linkki, että 1994 tehdaskompleksin sisäpihalle tuotiin Estonia-laivan onnettomuudessa kuolleiden ihmisten ruumiita. TeaK muutti rakennukseen vuonna 2000, ja sisäpihasta on tehty hieno sisääntuloaula, jota paremmin voi kutsua lasikatetuksi toriksi erilaisine toimintoineen.


Näytelmän yksi roolihahmo on nainen, joka on jäänyt niin yhteisön ulkopuolelle, että
hän etsii jonkinlaista yhteyttä muihin omilla kuolinilmoituksillaan. Hän lähettää niitä Hufvudstadsbladetiin – että edes joku hänet vihdoin noteeraisi. Niihin hän kuitenkin kirjoittaa, ettei muistotilaisuuteen saa tulla. Kerran tuo lisämaininta sitten unohtuu, ja jostain tulee yllättäen kaksi vierasta. Hankala tilanne.

Nainen muistelee elämäänsä. Mitä se on ollut? Mitä hänestä sanotaan? ”Hänet muistetaan siitä, kun...” ”Muistetaan, kun hän...” Ei tule mitään mieleen. Kotimatkallamme Levannon suoralla muistui mieleen jonkun filosofin tai kirjailijan viisas sanonta, että pitää yrittää elää niin hyvä elämä, että kuolema on siitä halpa hinta.

Kuolema laajemminkin käsitettynä oli näytelmässä esillä. Elettiin vuotta 2043 ja maapallon väestöä pidettiin hengissä keinohapella. Ainakin ihmislajin tuho oli todennäköisesti edessä, sillä lavasteisiin heijastettiin jo hataria kuvia vahvimmin ilmastonmuutoksen ehkä kestävistä olioista, tunnistin ainakin heiäsirkkoja ja matoja.

Niukassa käsiohjelmassa on kaksi virkettä näytelmän sisällöstä: ”Prosessissa muotoutuvassa esityksessä työryhmämme tarkentaa katseensa sukupolvien ketjuun, selviytymisen eetokseen, vaikenemisen ylistykseen ja muistamisensa rihmastoihin. Tutkimme todellisuutta, jossa tutun ja tunnistetun takaa avautuu epävakaa maailmankaikkeus, joka uhmaa ajan, tilan ja mielen logiikkaa, jossa tiedostamaton halujen, pelkojen ja toiveiden maailma vuotaa esiin.”

Draamalliset linjat olivat näytelmässä lyhyitä. Kertomukset katkesivat, mutta jättivät jäljen. Esitys oli intensiivinen, vaikka prosessit katkesivat ja vaihtuivat toisiin. Pienellä näyttämöllä oli kolme taitavaa esiintyjää, joista taiteellista opinnäytettään suoritti näyttelijätaiteen maisteriopiskelija Vilma Kinnunen. Kaksi muuta olivat teatteripedagogiikan maisteriopiskelija Charlotte Karlsson ja tanssitaiteen kandiopiskelija Miro Puranen, joka yhdessä episodissa muuntautui kissaksi (sillähän on yhdeksän henkeä). Esityksen oli ohjannut maisteriopiskelija Mikko Korsulainen. Näytelmän monipolvisuutta kuvaa hieman sekin, että lavastuksen oli suunnitellut arkkitehti Tuula Jeker, joka nyt on korkeakoulussa esittävien taiteiden lavastuksen maisteriopiskelijana.

SAIPPUATEHTAASTA
HISSITEHTAAKSI


Arkkitehti
Albert Nybergin suunnitteleman saippuatehtaan osti Kone Oy 1926. Rakennus korotettiin kaksikerroksiseksi ja tontille rakennettiin hissitehdas ja pääkonttori. Kone Oy toimi rakennuksessa vuoteen 1967, minkä jälkeen tiloissa oli monenlaista pienimuotoisempaa toimintaa,
Libyan suurlähetystökin, kunnes jäi tyhjilleen 90-luvun alusaa. TeaK-hanke käynnistyi 1997. Kiinteistön omistaa nyt Kuntien Eläkevakuutus. Rakennuksessa toimii myös ravintola Kookos.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 9. kesäkuuta 2022

Sarjavalittajat tulevat kalliimmiksi kuin sarjamurhaajat


Korkeimmassa hallinto-oikeudessa
on yksi ennätys, että samalta ihmiseltä on tullut valituksia 350 asiakirjan verran. Tällaiset ammattivalittajat ovat tuttuja myös oikeuskanslerin virastossa, eduskunnan oikeusasiamiehen toimistossa ja kaupungintaloilla. Valittaminen viranomaisten tai poliitikkojen päätöksistä on kansalaisten perusoikeus, mutta tätä oikeutta käytetään myös väärin. Nämä sarjavalittajat ovat ihmisryhmä, joka vie valtavasti aikaa ja rahaa kunnilta ja valtiolta.

Tällä viikolla oli Helsingin Sanomissa juttu salolaisesta naisesta, joka on vuosikausia häirinnyt Varsinais-Suomen käräjäoikeutta turhilla haasteilla. Ensin hän lähettelee perättömiä laskuja milloin mihinkin, ja kun niitä ei tietenkään makseta, hän jättää haasteen käräjäoikeuteen.

Naisen lähettämät laskut ovat todella kummallisia. Hätäkeskuslaitokselle hän oli lähettänyt viiden miljoonan euron laskun rekisterimerkintärikoksen korvaamisesta, Varsinais-Suomen ulosottovirastolta hän vaati 1,2 miljoonan euron korvausta, poliisilaitos oli saanut hänelt
ä laskuja 600 000 euron edestä erilaisista syistä jne. Kun seuraava vaihe on sitten haastehakemusten tekeminen, niin käräjäoikeus on tuskallisessa tilanteessa, kun roskakoriin ei haasteita voi heittää, vaan asiat on aina tutkittava. Helpommin kävisi sarjamurhaajan tapauksen käsittely.

Päätöksistä valittaminen on myös tuttua. Ammattivalittajien lisäksi on myös erityisiä järjestöjä, jotka helpottavat yksittäisten ihmisten valitustentekoa. Varsinkin luontoaktivistit ovat usein ärhäköinä esimerkiksi tie-, rakennus- ja kaavahankkeita vastustaessaan.
Valitus sisään, prosessi käyntiin, siinä menee vuosi tai kaksi, minkä jälkeen hankkeen toteuttaminen alkaa alkuperäisen suunnitelman mukaisesti. Näin se yleensä käy.

Esimerkiksi Helsingissä perustettiin pari vuotta sitten Pro Luonto -yhdistys, joka ammattimaisen nopeasti tekee toimenpidekieltohakemuksia, jos ihmiset muuten ovat avuttomia monimutkaisten valituskäytäntöjen kanssa.

Valitusoikeus on hyvä ja tarpeellinen, mutta sarjavalittajien harrastuksena se on vääränlaista kehityksen jarruttamista.

kari.naskinen@gmail.com

maanantai 6. kesäkuuta 2022

Vasemmiston ja vihreiden koalitio iso uhka Macronin puolueelle


Presidentti Emmanuel Macronin Venäjä-myönteiset puheet ja tiivis yhteydenpito Vladimir Putiniin tulevat vaikuttamaan ensi sunnuntaina pidettäviin kansalliskokousvaaleihin. Todennäköistä on, että Macronin LREM-puolueen yksinkertainen enemmistö parlamentista katoaa. Lisäksi uuden uhkan Macronin puolueelle on luonut vasemmiston ja vihreiden liittouma NUPES (Nouvelle Union Populaire Ecologique et Sociale), joka perustettiin vappuna europarlamentaarikko Jean-Luc Mélenchonin (kuvassa keskellä) aloitteesta. Siinä ovat mukana sosialistit, kommunistit, vihreät ja joukko muitakin liikkeitä. Tuoreimman mielipidemittauksen mukaan NUPES saa tällä hetkellä peräti 27 prosentin kannatuksen – LREM 26 %, nationalistinen oikeistoliittouma RN 20 %, konservatiivinen keskusta-oikeisto LR 11 %.

Jean-Luc Mélenchon (70) on vanha trotskilainen sosialisti, joka 2008 perusti uuden vasemmistopuolueen Parti de gauchen. Tämän vuoden presidentinvaaleissa hän oli La France insoumise -liikkeen ehdokkaana ja sai ensimmäisellä kierroksella 22 % äänistä jääden kolmanneksi vain runsaan prosenttiyksikön toiseksi tulleelle RN:n Marine Le Penille hävinneenä.

Vasemmistolaisessa amerikkalaisessa Jacobin-lehdessä NUPES nostetaan merkittäväksi tekijäksi vaaleissa, ei kuitenkaan Macronin Venäjä-sympatioiden vuoksi, vaan siksi, että ranskalaiset ovat saamassa tarpeekseen nykyhallituksen sosiaaliturvan heikentämisistä. NUPESin kunnianhimoisessa ohjelmassa käsitellään nimenomaan sosiaalisia, taloudellisia, ekologisia ja demokraattisia kysymyksiä. NUPESin ehdotuksia ovat mm. minimipalkan korottaminen 1500 euroon/kk, välttämättömien tavaroiden hintojen jäädyttäminen, Macronin aikana hyväksyttyjen työlainsäädännön huononnusten kumoaminen ja eläkeiän laskeminen 60 vuoteen.

Tavoitteena on tietenkin niin hyvä vaalivoitto, että Mélenchon saadaan pääministeriksi. Tämä on mahdollista, sillä presidentinvaaleissa asetelma oli toisenlainen: suurin osa Macronia äänestäneistä teki sen vain voittaakseen Le Penin. Parlamenttivaaleissa ei tämä asetelma ole näin jyrkkä, ja tähän viittaavat myös tuoreimmat gallupluvut.

EU-parlamentin vasemmistoryhmän puheenjohtaja Manon Aubry sanoo lehdessä, että Ranskan vasemmistolainen äänestäjäkunta haluaa radikaalia muutosta: ”Ihmiset haluavat verottaa rikkaita, rajoittaa suurten toimitusjohtajien palkkoja, ottaa hallintaansa monikansalliset yritykset, löytää kodit kodittomille, korottaa eläkkeitä ja sosiaalietuuksia kaikille pienituloisille kotitalouksille, korottaa palkkoja, säännellä osinkoja jne. He haluavat myös kunnon toimia ilmaston hyväksi. He eivät enää usko Macronin lupauksiin, vaan haluavat välittömiä toimia, koska nuoret tietävät, että heidän tulevaisuutensa on vaakalaudalla.”

Jacobin-lehdessä arvuutellaan nyt, pystyykö Mélenchon siihen, missä Jeremy Corbyn Britanniassa ja Bernie Sanders USA:ssa eivät kyenneet saamaan riittävästi tukea taakseen. Macron antaa omalla toiminnallaan tähän mahdollisuuden. Kuten Puolan pääministeri Mateusz Morawiecki on sanonut, ”ei kukaan neuvotellut Hitlerinkään kanssa”. (Morawiecki tosin unohti Suomen ja muutaman muun.)

kari.naskinen@gmail.com


lauantai 4. kesäkuuta 2022

Hitlerin vierailu oli kiusallinen ja Mannerheimin vastavierailu vielä keljumpi


Vaikka Adolf Hitlerin yllättävä vierailu Mannerheimin 75-vuotispäiville 4.6.1942 oli kiusallista ”erillissotaa” käyneelle Suomelle, piti Mannerheimin protokollan mukaisesti tehdä myös vastavierailu Hitlerin luo. Varsinkin tämä 27.6.1942 tapahtunut käynti natsijohtajien luona tuntui Mannerheimista vastenmieliseltä, koska se yhdisti Suomen maailman silmissä entistä selvemmin Saksan liittolaiseksi. Niin harmissaan Mannerheim oli tuosta vierailustaan, että hän kielsi siitä tehdyn uutisfilminkin esittämisen. Tk-kuvaaja Felix Forsmanin filmaamasta aineistosta tehtiin elokuvateattereihin Finlandia-uutiskatsaus nro 52, mutta Mannerheim ei sallinut sen esittämistä, eikä hänen käynnistään Hitlerin Sudenpesässä matkan jälkeen muutoinkaan juuri puhuttu.

Tuo filmimateriaali oli arkistojen pimennossa vuoteen 2007 asti, jolloin elokuvaohjaaja
Pia Andell tarttui siihen ja teki aineistosta dokumenttielokuvan Göringin sauva. Se tuli televisiosta ensimmäisen kerran 2011. (Tätä ei pidä sekoittaa elokuvaan Vääpeli Körmy ja marsalkan sauva, 1990.)

Joskus oltiin sitä mieltä, että Mannerheim ei halunnut Forsmanin ottamia filmejä julkisuuteen, koska oli loukannut jalkansa rintamakäynnillä ja ontui keppiin turvautuen. Uutiskatsauksen kuvista kuitenkin näkyy, että Mannerheim ei ainakaan tuolloin käyttänyt keppiä, eikä ontunut, vaan oli tutun ryhdikäs.
Ilmeisesti Mannerheim pani vierailun aikana parastaan, sillä ainakin Valdemar Erfurthin päiväkirjan mukaan Mannerheim oli raihnaisessa kunnossa. Erfurth oli saksalaisten Suomen-päämajassa toiminut jalkaväenkenraali. Pekka Visurin suomentamassa Erfurthin Sotapäiväkirjassa 1942-43 (Docendo, 2018) Erfurth kuvailee sitä, kun Mannerheim oli lähdössä Saksaan:

”Marsalkka tuli upseerien seurueen kera lentokentälle hyvin väsyneen näköisenä ja tukien itseään keppiin. Puolustusministeri
Rudolf Walden, joka saattoi Mannerheimin koneen luo, katsoi surullisesti vanhaa ystäväänsä ajatellen niitä rasituksia, joita väistämättä oli edessä.”

Mannerheim matkusti Saksaan Hitlerin lähettämällä Condor-koneella, joka nouti Mannerheimin seurueineen Malmin lentokentältä. Saksassa Mannerheimia odotti kentällä Saksan maavoimien esikuntapäällikkö, sotamarsalkka Wilhelm Keitel. Saksaan päästyään Mannerheim myös ryhdistäytyi, kuten Erfurth näki: ”Mannerheim antoi adjutantille kävelykeppinsä ja otti käteensä marsalkansauvan. Kävelykeppiä hän ei käyttänyt enää vierailun aikana. Mannerheim asteli kunniakomppanian eteen hyväryhtisenä, eikä polvivaivasta näkynyt merkkiäkään. Tarkastus sujui arvokkaasti.”

Vierailupäivänä Mannerheim tapasi ensin Hitlerin tämän järjestämällä vastaanotolla. Ohjelma alkoi sotatoimien tilanneselotuksella, johon Hitlerin, Mannerheimin, Erfurthin ja Keitelin lisäksi osallistuivat tykistönkenraali Alfred Jodl, maavoimien esikuntapäällikkö Franz Halder, Suomen sotilasasiamies Walter Horn, Päämajan komentoesikunnan päällikkö Wilho Tuompo, Suomen yhteysupseerina Saksan päämajassa toiminut kenraaliluutnantti Paavo Talvela, eversti Aladar Paasonen ja everstiluutnantti Ragnar Grönvall.

Vastaanotto oli Erfurthin kuvauksen perusteella hyvin arkinen: ”Tilanneselostuksen jälkeen Hitler tarjosi lounaan. - - - Tilaisuus eteni verraten yksinkertaisesti. Hitlerillä ei ole kiinnostusta järjestää hienoja kattauksia ja muodollisia pöytäseurusteluja, eikä hän arvosta sellaisia muutenkaan. Vastakohtana Mikkelissä koetulle hovietikettiä muistuttavalle käytännölle täällä eletään todella kenttäleirissä. Puheita ei pidetty, eikä Hitler myöskään toivottanut vieraitaan tervetulleeksi maljan nostolla.”

Lahjaksi Hitlerille Mannerheim antoi kauniiseen koteloon pakatun Suomi-konepistoolin. Iltapäivällä Mannerheim tapasi Saksan maavoimien päämajan upseeristoa ja illalla Suomen marsalkan otti vastaan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring. Kaikki tapaamiset sujuivat asevelihenkisesti keskinäisen kehumisen merkeissä, mutta varsinaisia sota-asioita ei tilanneselostuksen lisäksi otettu esille. Paluumatka Suomeen tapahtui heti seuraavana aamuna 28.6.1942.

MILITARISMI ON
VAHVA VOIMA


Näin pääsin minäkin tällä jutullani mukaan ajankohtaiseen militarisotumiseen, jota Teatterikorkeakoulun dosentti Susanna Hast nyt tutkii Koneen säätiön rahoittamassa hankkeessa ”Sotilaallisen vallan kieli suomalaisessa demokratiassa”. Tutkimuksen taustalla on se, että militarisoitunut kieli korostaa ja piilottaa sotilaallista valtaa ja voi heikentää demokratiaa yhteiskunnassa.

Susanna Hast nostaa esille sen, että militarismille tyypillistä on nimenomaan pakko, vaihtoehdottomuus. Se on selvästi läsnä myös nykyisissä keskusteluissa: ”Pakko on voimakas ja viettelevä tapa puhua jostain. Hyvä esimerkki tästä on, miten nopeasti päätös hakea Natoon tehtiin. Vaikka Natoon hakemisen taustalla on Venäjän hyökkäys Ukrainaan, sotilasliittoon pyrkiminen on samalla merkki yhteiskunnan militarisoitumisesta. Militarismi on vahva voima, ja sitä on vaikeaa vastustaa.”


kari.naskinen@gmail.com

torstai 2. kesäkuuta 2022

Eino Grön, Rosenlew ja Juséliuksen mausoleumi


Ajaessani kohti Poria tein itselleni testin: mitä asioita tulee mieleen Porista, aikaa 15 sekuntia? Eino Grön, Rosenlewin pesukoneet, Porin jatsit ja Joel Armia. Sama testi kartanlukija Ullalle: Eino Grön, kansanedustaja Krista Kiuru, entinen kansaneduataja Mikko Elo ja Porin karhu. Sitten vielä soitto Jyväskylään veljelleni: Ässät, yksisuuntaiset kadut ja Porin jatsit. Kun vuorokauden kuluttua lähdimme Porista, oli listalla uusi asia, Juséliuksen mausoleumi.

Tunnettuja mausoleumeja ovat
Leninin, Mao Zedongin, Ho Tshi Minhin, Kim Il-sungin ja Che Guevaran mausoleumit. Muslimimaissakin niitä on rakennettu, mutta Porin hautausmaalle tällaisen ison hautamuistomerkin rakennutti vuorineuvos Fritz Arthur Jusélius (1855 - 1930) 11-vuotiaana keuhkotautiin kuolleen tyttärensä Sigridin viimeiseksi leposijaksi. Tiettävästi tämä on ainoa mausoleumi Pohjoismaissa. Sen erikoisuutta korostaa vielä se, että sisällä on kuusi Akseli Gallén-Kallelan isokokoista maalausta. Ne olivat alunperin freskoja, mutta menivät lopulta niin huonoon kuntoon, että ne korvattiin 1933-39 taiteilija Jorma Gallén-Kallelan maalauksina isänsä luonnosten mukaan.


Tämä kuuden teoksen sarja muodostaa merkittävän suomalaisen maalaustaiteen kokonaisuuden. Gallén-Kallela kertoi kuvanneensa niissä ”Suomen kansan kulkua elämän harjua pitkin Tuonelan syliin”. Kappelin lasimaalaukset suunnitteli 1930-luvulla Bruno Tuukkanen.


F.A. Jusélius oli naimisissa porilaisen porvaristytön
Blenda Moliisin kanssa. Jo heidän ensimmäinen lapsensa menehtyi viiden kuukauden ikäisenä, ja toisesta tyttärestä Sigridistä tuli isälleen kaikki kaikessa. Vanhemmat erosivat, kun Sigrid oli kuusivuotias, ja Sigrid muutti äitinsä mukana Tukholmaan. Sieltä he kuitenkin palasivat vuoden kuluttua takaisin Suomeen ja asettuivat asumaan Turkuun. Sigrid pysyi isän silmäteränä ja kun Sigrid kuoli 1898 keuhkotautiin tuhkarokon jälkitautina, isä teki Sigridin muistoksi niin suurta kuin pystyi, rakennutti 35 metriä korkean mausoleumin. Rakennus valmistui 1903. Mausoleumin pyöreässä hautaholvissa on Sigridin sarkofagi, ja kryptan sivukappelissa on myös F.A. Juséliuksen sarkofagi.

Pian Sigridin hautajaisten jälkeen Jusélius poikkesi Turun tuomiokirkossa ystävänsä Walter Gallénin kanssa, ja sai siellä Kaarina Maununtyttären hautakappelista innoituksen rakentaa tyttärelleen komea muistomerkki. Seinämaalaukset hän tilasi Walter Gallénin veljeltä. Uusgoottilaista tyyliä olevan mausoleumin suunnitteli tunnettu kirkkoarkkitehti Josef Stenbäck, jonka suunnittelemia ovat mm. Joensuun, Kemin, Kotkan, Mikkelin, Luhangan ja Terijoen kirkot.

Mausoleumi on avoinna touko-elokuussa maanantaista sunnuntaihin klo 11 - 16. Opas kertoo tarinan ja esittelee Gallen-Kallelan teokset, ja on siellä muutakin taidetta. On erikoinen ja hieno nähtävyys. Taidekriitikko Wenzel Hagelstam on luonnehtinut rakennusta ”kaikille ajoille puhuvaksi todistukseksi taiteen saavutuksista kahdennenkymmenennen vuosisadan Suomessa”.

F.A. Jusélius oli varakas liike- ja teollisuusmies, joka toimi aktiivisesti myös Porin kunnallispolitiikassa ja edusti Porin porvarissäätyä valtiopäivillä 1898 - 1906. Ison omaisuuden hän kartutti puutavarakaupalla. Omaisuutensa hän säätiöi tukemaan lääketieteellistä tutkimusta. Viime vuonna säätiö jakoi 20 miljoonaa euroa apurahoja huippulääketieteen tekemiseen. Kun sitten oikein panee asioita järjestykseen, niin kyllähän tämä säätiön toiminta kunnioitettavampaa onkin kuin ylimitoitetun pröystäilyrakennelman tekeminen.

Jusélius näkyy Porissa edelleen myös puuvillatehtaan isona vanhana rakennuksena. Se on hyvin esillä Kokemäenjoen pohjoisrannalla (vieressä on Kirjurinluoto). Porin Puuvillatehdas Osakeyhtiö perustettiin 1898 puuhamiehenään kauppias G.E. Ramberg, joka sai kumppaneikseen Ahlströmin, Rosenlewin, F.A. Juséliuksen, Bruno Juséliuksen sekä herrat Mellinin ja Bohmin. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin F.A. Jusélius.

Porin puuvillatehdas yhdistyi 1970-luvulla Finlaysoniin. Vuonna 1981 tehtaan kutomo tuhoutui täydellisesti tulipalossa. Se oli iso isku ja toiminta hiljeni asteittain vuoteen 1994 mennessä. Entisen puuvillatehtaan tiloissa toimii nykyään mm. yliopistokeskus.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 1. kesäkuuta 2022

Lehtimiehet ovat maailman vitsauksena


”Jokaisen tämän yhteiskunnan jäsenen velvollisuus olisi miettiä, etsiä ja esittää keinoja pahojen ilmiöiden hävittämiseksi, niiden vaikutuksen pienentämiseksi ja taas oikeiden ihmiskunnan edistystä harrastavien kansalaisten arvon ja vaikutuksen kohottamiseksi”, kirjoitettiin amerikansuomalaisten Säkeniä-lehdessä keväällä 1919. Yhdeksi hävittämisen arvoiseksi katsottiin sanomalehtimiehet, jotka ansaitsevat siveellisen yhteiskunnan tuomion. Sanomalehtimiehet tahrivat miljoonia paperiarkkeja jokaisena päivänä ja jokaisena yönä ja jotka sen kautta tuottavat yhteiskunnalle vahinkoa. Miehiä, jotka musteen haaskauksella, kynien kulutuksella, kirjoituskoneiden rääkkäämisellä haaskaavat yhteiskuntahyödyllistä työtä.

Säkeniä oli Massachusettsin Fitchburgissa 1907-21 ilmestynyt sosialistinen aikakauslehti, jota julkaisi päivälehti Raivaajan kustannusyhtiö. Lehti sisälsi aluksi pääasiassa kaunokirjallisia tekstejä, mutta myöhemmin mukaan tuli myös poliittisia kirjoituksia ja katsauksia mm. kansainvälisiin asioihin ja amerikansuomalaiseen työväenurheiluun. Lehden ensimmäinen toimittaja oli Eetu Salin. Vuoteen 1921 mennessä lehden levikki oli noussut 11 000:een, mutta sitten se lakkasi ilmestymästä amerikansuomalaisten sosialistien jakauduttua sosiaalidemokraatteihin ja kommunisteihin. Säkenien tilalle perustettiin sosiaalidemokraattinen Nykyaika.

Mutta ne muut sanomalehtimiehet. Juttu jatkui: ”Miehiä, jotka kävelevät loistavissa verhoissa, ilman työtä, ilman, että he olisivat koskaan, ikinä ajatelleetkaan mistään muusta kuin konnankoukuista koko maailmaa vastaan. Miehiä, jotka syövät viidesti päivässä ja juovat kuin merisaukot ja tekevät tätä useimmiten niiden kunnollisten ihmisten laskuun, joiden armosta heidän olemassaolonsa vain on mahdollinen. Tarkoitan loisina eläviä sanomalehtimiehiä, joiden olemassaolon tähden vielä suuri osa muutakin ihmiskuntaa joutuu olemaan hyödyttömänä — näiden heittiöiden orjuudessa.”

”
Lehtimiehet voivat kerskua rajattomasta vallastaan, sillä yhteiskunta pitää suuren joukon ihmisiä varsinaisessa työssä, joiden tehtävänä on koota ja järjestää niitä oksennuksia sidettävämpään muotoon, joita sanomalehtimiesten sisukset maailmalle ulostavat — heidän tehtävänsä on saattaa nämä sellaiseen muotoon, että ihmiset eivät heti huomaisi niitä törkyyksiä eikä surkeuksia, jollaisina kirjotukset sanomalehtimiesten käsistä pääsevät. Tästä heidän tulisi olla kiitollisia kirjaajille, mutta osaavatko he kiittää. Jospa he edes ymmärtäisivät, mitä kiittämisellä tarkoitetaan.”

Voi kuvitella, että tämä kirjoitus kohdistui porvarilehtien toimittajiin. Voi myös kuvitella, että nykyisin ainakin ajatellaan jotenkin tämänsuuntaisesti koskien esimerkiksi Ilta-Sanomien ja Iltalehden törkylööppijuttuja. Näin Säkeniä-lehdessä jatkui:

”Lehti on pohjaltaan kappale viatonta paperia. Toimittajat töhertävät sen täyteen. Älkää kyselkö millä tavalla se tapahtuu. Jos tahdotte säilyttää koliomaisen kunnioituksenne niitä miehiä kohtaan, jotka teille lehden toimittavat, niin älkää tulko uteliaaksi. Älkää koskaan kurkistako niiden verhojen taakse, joissa ne miehet työtään tekevät ja jota työtä te ehkä olette ihmetellen katselleet. Mutta hituisenk
in kokemusta, vähänkin ymmärrystä niiden juttujen — juorujen, kuten te suvaitsette sanoa — eristelemisessa, joita sanomalehtimiehistä liikkuu, riittää teille osottamaan mittaamattoman määrän kavalluksia, joista tavallinen kuolevainen aina ja joka paikassa kansanvaltaisissakin maissa saa hengellään hirsipuussa vastata.”

”
Sanomalehtimiehet varastavat aiheet teidän elämästänne. Heillä ei ole hiventäkään mitään hyvää ihmisille esitettävää. Kaikki mitä heillä on, on puhdasta perkeleellisyyttä. Vääristely, valehtelu, piruileminen ja sotkeminen — ne ovat heidän ainoaa omaisuuttaan. Niissä on heillä monopooli. Koko muu maailma kärsii tästä. He ovat maailman vitsauksena. Onneton se ihminen, joka sanomalehtimiehen on siittänyt ja synnyttänyt. Tarkastakaa ympäristöänne ja te huo maatte kuinka rauhallinen ja onellinen tämä maailma ilman sanomalehtimiehiä olisi.”

”Politiikka, mikä olisi sekään, jos ei olisi sanomalehtimiehiä. Olisipa vain tavallista keskustelua, hiljaista, pientä viatonta kinailua ehkä tosin, mutta joka vain innostuttaisi kaikkia ihmisiä. Se olisi toinen toistensa vaatimatonta ja meille kaikille hyödyllistä arvostelua, jota toimitettaisiin vilpittömästi kaikkia kohtaan.”

”Satoja sivuja, tuhansia palstoja kyhäävät kokoon sanamalehtimiehet jokaisesta puheesta, esityksestä ja päätöksestä, mitä politikoitsijat ovat pitäneet, tehneet tai päättäneet.
He värittävät ja maalaavat nämä mitä synkimmillä väreillä tai ylistävät mitä autuaalliseen korkeuteen riippuen siitä, miten heille milloinkin on edullista. Hieno, kohtelias ja maltillinen keskustelu poiitikoitsijain keskuudessa maalataan mitä heivetillisimmäksi kaksintaisteluksi, joka lukijan silmiin tuo paljon kauhistuttavimpia näkyjä kuin espanjalainen härkätaistelu 500 vuotta sitten.”

”Sen tähden: Älä hyvä
lukija sääli heitä. He eivät sitäpaitsi sääliä ymmärrä. Älä pidätä vihaasi heitä kohtaan. Älä kohtele heitä ihmisinä, he eivät ansaitse sitä. Sinun ja kaikkien muiden kunnollisten ihmisten pyhin velvollisuus olisi ryhtyä toimenpiteisiin, jotka tarkoittaisivat tämän tiettävän rodun hävittämistä niin, ettei heistä jäisi jälelle kuin joku tusina nappeja housuista.”

Tämän jutun
kuva on amerikkalaisesta elokuvasta Blessed Event (1932), jossa toimittajaa esittää Lee Tracy. Hän oli varmaan passeli näyttelijä nimenomaan toimittajan rooliin, sillä yhden roolin Tracy menetti kustuaan kuvauspaikalla parvekkeelta ohikulkeneen sotilasparaatin päälle.

kari.naskinen@gmail.com