Muodollista demokratiaa

Viime vuoden lopulla muisteltiin kohukirjaa Tamminiemen pesänjakajat, jossa käsiteltiin presidenttipelejä Urho Kekkosen aikana. Sen oli 1981 uskaltanut julkaista Urpo Lahtisen lehtiyhtiön sivufirma Kustannusvaihe ky. Muutamaa vuotta aiemmin oli ilmestynyt vakavammin suomalaisen yhteiskunnan tilaa läpikäynyt tutkimus Demokratian rajat ja rakenteet (WSOY, 1977), mutta se ei isoja painoksia tarvinnut, koska siinä ei ollut tilaa viihteelliselle aineistolle lukijoita houkuttelemaan. Kun kirjat ovat hyllyssä melkein vierekkäin, otin tämän 550-sivuisen demokratiakirjan selailtavaksi. En ruvennut uudelleen lukemaan, mutta ovathan siellä vanhat alleviivaukset ja muut merkinnät.

Neljä vuotta kestänyt tutkimus suomalaisesta demokratiasta ja tasa-arvosta tehtiin Suomen Akatemian rahoituksella. Tämän Tandem-hankkeen johdosta vastasivat Jukka Gronow, Pertti Klemola ja Juha Partanen. Arvio demokratiasta Suomessa ei ollut myönteinen, vaan nähtiin, että se oli näennäistä. Se oli sitä aikaa, kun Suomi oli presidenttivaltainen maa, minkä lisäksi puolueiden johtoelimet käyttivät kansanvaltaisen ohjauksen ulkopuolelle jäävää, kaikesta oikeudellisesta kontrollista vapaata valtaa.

Avainasema oli Kekkosella. Hän oli ihmisten sydäntä lähellä isähahmona, jonka harrastukset olivat oikeita: urheilua, kalastusta ja teatteria, minkä lisäksi hänen miehekäs elämäntyylinsä ja nuorten radikaalien kanssa sopuilukin oli plussaa. Kekkosen maailmanmatkat ja tapaamiset suurempien johtajien kanssa tekivät myös hyvää suomalaiselle itsetunnolla. Tandem-tutkimuksessa todetaan, että mikään pr-firma ei olisi pystynyt saamaan tilauksesta aikaan näin monipuolista ja toimivaa kokonaisuutta.

Kun Kekkonen jotain sanoi, se oli melkein kuin laki. Vuonna 1960 hän sanoi, että ”vaikka koko muu Eurooppa muuttuisi kommunistiseksi, Suomi jää perinteisen pohjoismaisen kansanvallan pohjalle, jos kansan enemmistö näin tahtoo, niin kuin uskon”. Se oli siinä.

Kylmän sodan vuodetkin Kekkonen hoiti mestarillisesti. Demokratian rajat ja rakenteet natisivat, mutta pääasia ulkopolitiikka hoitui mestarillisesti. Jos SDP:n asevelisiiven ja Kokoomuksen haluama nukkehallitsija Olavi Honka olisi ollut tilalla, olisi kylmä saattanut vaihtua kuumaan ja yöpakkaset olisivat muuttuneet ympärivuorokautisiksi.

Tandem-tutkimuksessa muistutetaan, ettei Kekkosen kausi ollut mitenkään poikkeuksellista Suomen presidenttivaltaisessa suuntauksessa. Tämä alkoi jo P.E. Svinhufvudin aikana 1931-37, jolloin porvaripuolueiden politiikka oli sitä, että sosiaalidemokraatit suljettiin hallitusten ulkopuolelle, vaikka heillä oli takanaan noin 40 prosenttia äänestäjistä.

LIIKKUVA ÄÄNESTÄJÄ ON
DEMOKRATIAN RITARI

Tandem-tutkijat olivat sitä mieltä, että laajat kansankerrokset osallistuvat muodollisesti demokraattisen hallitsemistavan ylläpitämiseen, jonka tosiasiallisena tarkoituksena on säilyttää yhteiskunnan tuotantokoneisto ja rikkaudet niiden nykyisten omistajien määräysvallassa. Mikä avuksi:

”Tämä ristiriita nostaa esiin kysymyksen demokraattisesta liikkeestä, joka pystyy turvaamaan saavutetut demokraattiset oikeudet ja laajentamaan niitä sitä mukaa kuin yhteiskunnallinen kehitys avaa siihen mahdollisuuksia ja asettaa ongelmia, jotka vain kansanjoukkojen rationaalinen ja organisoitu vallankäyttö voi ratkaista.”

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta. Tämä yksin ei riitä, ja kirjassa lainataan oikeustieteen professoria Veli Merikoskea, jonka mukaan tässä vastuujärjestelmässä on aukkoja. Ne liittyvät presidentin aseman korostumisen lisäksi puolueiden ja etujärjestöjen vallan kasvuun sekä yksilöiden poliittisten vaikutusmahdollisuuksien kaventumiseen. Demokratian ydin on kuitenkin nimenomaan kansalaisten poliittisissa vapauksissa ja osallistumisoikeuksissa:

”Demokratian ensimmäinen ritari, kansanvaltaisuuden paras puolustaja onkin poliittisesti virkeä, itsenäisesti ajatteleva, ns. liikkuva äänestäjä, joka vaalilipullaan pitää kurissa sekä oman puolueensa johdon että maan hallitukseen.” (Kansa ja kansanvalta, Otava 1974)

Tandem-tutkimus on laaja, esimerkkejä lukujen otsikoista:
- Porvarillisen demokratian ideologia
- Kapitalismin läpimurto Suomessa

- Pääoman kasautumisen tutkiminen
- Monopolipääoma ja kilpailu
- Ulkomainen pääoma Suomessa
- Pääomien tehoton käyttö
- Sota, rauha ja demokratia
- Taloudellinen länsisuuntaus
- Tulopolitiikka ja pääoman arvonlisäyksen ristiriidat
- Demokratian kaventuminen.

Tandem-tutkimuksen johtokolmikko on tuttua muistakin yhteyksistä:
- Jukka Gronow valittiin Suomalaisen tiedeakatemian jäseneksi 2007.
- Pertti Klemola oli Suosikki-lehden ensimmäinen päätoimittaja 1960-luvulla, myöhemmin Yleisradiossa toimittaja ja kirjoitti kirjat SAK:sta (1975) ja Helsingin Sanomista (1981).
- Juha Partanen aloitti Alkoholipoliittisen tutkimuslaitoksen tutkijana 1960-luvulla ja palasi sinne Tandem-hankkeen jälkeen.

Tutkimukseen osallistui sen eri vaiheissa Tandem-ryhmän ulkopuolelta 46 tutkijaa ja tutkimusapulaista. Varoja käytettiin 786 000 markkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Diana Spencer

Prinsessa Dianan syntymästä tuli viime kesänä kuluneeksi 60 vuotta. Diana on nyt ollut esillä The Crown -sarjaelokuvan neljännellä tuotantokaudella, viime vuonna valmistunut dokumenttiohjelma nähtiin äskettäin Suomessakin ja parhaillaan elokuvateattereissa menee kuvitteellinen tarina Dianan ja muun kuninkaallisen perheen joulunvietosta 1991.

Pablo Larrainin ohjaama elokuva Spencer on erikoinen. Se kuvaa Dianan täysin häiriintyneeksi ihmiseksi, joka käytöksellään provosoi muita ja joka muutenkin vaikuttaa aivan kahjolta. Dianan vaikeuksien pääaiheuttaja prinssi Charles sen sijaan näytetään ymmärtäväisenä, hyvänä ihmisenä. Mutta niinpä elokuvan alkutesteissä sanotaankin, että elokuva on tositragediaan perustuva taru.

Elokuvan alku on heti kummallinen. Diana tulee joulunviettoon Sandringhamin kartanoon lähelle Norfolkin rannikkoa, 200 km Lontoosta, omalla Porsche 911:llään, mutta eksyy, vaikka on käynyt siellä joka joulu viimeiset kymmenen vuotta. Myöhemmin Diana kävelee lähettyvillä olevaan Park House -röttelötaloon, jossa hän asui vanhempiensa ja sisarustensa kanssa ensimmäiset 15 vuottaan. Todellisuudessa tämä iso kaksikerroksinen rakennus oli jo vuonna 1991 jonkinlainen vammaisten hotellityyppinen laitos.

Tilanne jouluaatosta tapaninpäivään ei varmaan herkkua ollutkaan, asumuserokin tuli seuraavana vuonna, mutta Dianasta elokuvassa muodostettu kuva on silti käsittämätön. Ei kai Charlesin hylkäämä Diana sentään täysi pösilö ollut.

Elokuvan kannalta asetelma on outo. Amerikkalainen näyttelijä Kristen Stewart esittää Dianaa ulkoiselta olemukseltaan juuri sellaisena kuin me opimme Dianan tuntemaan. Tämä antaa ymmärtää, että taruvaroituksesta huolimatta kertomus on pääpiirteissään todellisuutta vastaava. Mutta ei voi olla. Kristen Stewartin näyttelijäntyö on joka tapauksessa vakuuttavaa siinä valitussa tyylissä, mikä hänelle on määrätty.

Kuningasperheen omistamilla Sandringhamin mailla järjestetään tapanina fasaanijahti. Diana kysyy, miksi fasaaneja pitää ampua niin paljon, vaikka niitä kaikkia ei kuitenkaan tarvita ruuantekoon. Dianalle vastataan, että fasaani on kaunis, mutta tyhmä. Jos niitä ei ammuttaisi, ne kuitenkin jäisivät autojen alle. Kaunis ja tyhmä. Tätä elokuva haluaa korostaa.

On Dianalla kartanossa yksi ystäväkin, prinsessan pukija Maggie, joka ei kuitenkaan ole todellisuuden henkilö. Tietenkin ovat myös pojat William ja Harry, joiden kanssa Dianasta kuvatut kohtaukset ovat ainoat sympaattiset hetket elokuvassa.

Hieman Dianan vaikeuksia ymmärtävä henkilö on paparazzikuvaajia häätävä majuri Alistair Gregory, jolla ei ole todellista esikuvaa. Hänet on elokuvassa pantu viemään Dianan vuoteelle elämäkertakirja Marttyyrielämä ja kuolema kuningatar Anne Boleynista, jonka kuningas Henrik VIII teloitutti tekaistuilla syillä, kun oli löytänyt uudeksi puolisokseen Jane Seymourin. Henrik VIII:n komea muotokuva on Sandringhamin ruokasalin seinällä.

Anne Boleynin ja Henrik VIII:n tytär Elizabeth I kruunattiin kuningattareksi 25-vuotiaana. Myös nykyisestä Elizabeth II:sta tuli kuningatar 25-vuotiaana, ja hän polveutuu Henrik VIII:n sisaresta, Skotlannin kuningatar Margaretasta. Elämäkertakirjaa Diana sitten lukee jouluna, alkaa nähdä Anne Boleynin haamuna ja kierre pahenee.

Yllättävää, että Pablo Larrainin elokuva on tällainen, sillä hänen traaginen naiselokuvansa Jackie (2016) Jacqueline Kennedystä on hieno. Fiktiivinen sekin on, mutta rouva Kennedyn suuri suru ja toivottomuus on kuvattu ilman yleisöä kosiskelevaa sensaatiohakuisuutta. Spencerissä on toisin. Kun Dianaa tullaan hoputtamaan joulupöytään, tämä pyytää sanomaan niille, että tulen vähän ajan päästä, kun ensin vähän masturboin. Maggie puolestaan mölisee Dianalle lesporakkaudestaan prinsessaan ja näin tulee tämä nykytyylin kuuluva muotiseikka täytetyksi.

Englantilaisen Mica Levin musiikki on Jackiessa niin täydellisen onnistunutta ja kuvaukseen saumattomasti istuvaa, että se on ainoa asia, mistä löytyy yhtymäkohta Spenceriin. Musiikin tähän sävelsi BBC:n nimikkosäveltäjä Jonny Greenwood, joka ilmeisesti selvimmin on halunnut päästä sisään Dianan mielenliikkeisiin. Arvokkaan kuningasperheen taustoittaa hienovireisesti klassisen musiikin tyyli ja Dianan tempauksia jazzyhtyeen soitanta. Ei olisi ihme, vaikka maaliskuussa tulisi musiikki-Oscar. Greenwood on tuttu tekijä, onnistunut erinomaisesti myös Paul Thomas Anderssonin elokuvissa There Will Be Blood (2007) ja Phantom Thread (2017).

kari.naskinen@gmail.com

Äärioikeistopopulismi uhkana Ranskassa

Jos Emmanuel Macron voittaa huhtikuun vaalit, hänestä tulee 20 vuoteen ensimmäinen uudelleenvalittu presidentti Ranskassa. Nyt on Ranskaa tarkasteltava tavallista enemmän, kun Euroopan ykkösmaa Saksa on hieman murrosvaiheessa CDU:n ja Angela Merkelin siirryttyä pois vallasta. Ranska on nyt myös EU:n neuvoston puheenjohtajamaa, ja monet politiikantuntijat sanovatkin, että Ranska on ottamassa vahvempaa otetta maanosan asioissa.

Macronin valinta ei kuitenkaan ole ollenkaan selvä. Tuoreimman mielipidekyselyn (7.1.) mukaan Macronin kannatus on 25 % ja meno toiselle äänestyskierrokselle varmaa. Sitten vain on se tilanne, että euroskeptisen Kansallisen liittoutuman Marine Le Penin kannatuslukema on nyt 17 %, konservatiivipuolue Soyons libresin Valerie Pecressen 16 % sekä maahanmuutto- ja islaminvastaisen Eric Zemmourin 13 %. Muita ehdokkaita on vielä yksitoista. Ratkaisevaa on se, millaiset kimpat syntyvät toiselle kierrokselle.

The Economist -lehden juuri suomeksi ilmestyneessä Maailma 2022 -aikakauslehdessä todetaan, että vaalikamppailusta tulee tiukka, ikävä ja kansaa kahtia jakava. Ranskalaiset inhoavat yli kaiken valmiiksi pureskeltua vaalitulosta, mikä voi aiheuttaa yllätyksiä.

Macron tuli presidentiksi jonkinlaisena keskustavasemmistolaisena, mutta kommentaattoreiden mukaan hän on liukunut koko ajan enemmän oikealle. Aikaisemmin Macron oli sosialistipuolueen jäsenkin ja oli tukemassa Francois Hollandea presidentiksi 2012. Nyt kun Macron itse on ollut presidentti, hänen aikanaan on rikkaimpien verotusta kevennetty, työsopimusten tekemistä on viety enemmän paikalliselle tasolle ja irtisanomiskorvauksia on heikennetty. Elinkeinoelämä on ollut tyytyväinen, mutta ay-liike on järjestänyt lakkoja.

Politiikantukija, valtio-opin professori Pascal Perrineau sanoo, että ”Macron on elitisti ja narsisti, joka pitää kansan loitolla ja johtaa maata hyvin yksin. Macron on sivistynyt, nuori, dynaaminen ja miellyttävän näköinen filosofipresidentti, joka on avoin Euroopalle ja puhuu hyvää englantia, on ehkä puoleensavetävä kuva ukomailla, mutta se ei riitä vetämään koko Ranskaa yhteen.” (HS Teema 6/2021)

Yhden lipaisun Macron teki vasemmiston suuntaankin, kun hän marraskuussa palautti pariisilaisesta museosta 20 teosta Länsi-Afrikan Beniniin, josta ne oli siirtomaavallan aikana varastettu. Varsinaiset konservatiivit voivat kuitenkin päihittää Macronin, jos ne toisella äänestyskierroksella lyöttäytyvät yhteen.

Viimeksi Macron voitti Le Penin toisella kierroksella 66 - 34. Populistisessa oikeistossa tiedetään, että nyt pitää menetellä jotenkin toisin. Se on kuitenkin hajanaista porukkaa, joten kunnon liittoutumaa ei ole helppo saada aikaan. Jos saadaan, tilanne Euroopassa voi muuttua. Olisi uudenlainen asetelma, jos vahvistuvassa asemassa oleva suurvalta Ranska vaihtuisi äärioikeistojohtoiseksi.

Tätä ajatusta peläten voi vain toivoa, että tasavaltalaispuolueen Valerie Pecressen nousu jatkuisi. Jos toiselle kierrokselle menisikin Pecresse, olisi pahin uhkakuva voitettu. Tasavaltalaiset on eräänlainen Charles de Gaullen perinnön jatkaja, maltillinen keskustaoikeistolainen puolue, jota imeisesti voi verrata esim. Saksan kristillisdemokraatteihin ja Suomen Kokoomukseen. Pecressen oma esikuva on Angela Merkel.

kari.naskinen@gmail.com

Punainen heisipuu ja valkeat koivut

Neuvostoliittolaisen kirjailijan ja ohjaajan Vasili Shukshinin elokuva Punainen heisipuu (1974) alkaa rikoksenuusijoiden kuoron laululla vankilassa. Mukana on myös juuri vapautumassa oleva Jegor, jota Shukshin itse esittää. Kuoron yläpuolella seinässä on iso plakaatti: ”Sosialismin puitteissa jokainen yhteisöstä pudonnut voi palata sen jäseneksi.” Jegorkin luulee, että näin on, mutta pettyy.

Shukshin syntyi 1929 talonpoikaisperheeseen Etelä-Siperiassa Ob-joen latvoilla lähellä Kazakshtania. Vallankumouksen jälkimainingeissa perhe menetti omaisuutensa maatilojen kollektivisoinnissa ja perheen isä teloitettiin 1933. Shukshin oli joka tapauksessa uskollinen isänmaalleen, tapahtui mitä tapahtui. Shukshin: ”Haluan sanoa jotakin siitä vastuusta, jota ihmisen on tunnettava synnyinmaataan kohtaan. Me, jotka elämme nyt, tulemme olemaan vastuussa kaikesta siitä, mitä maassamme tapahtuu. Sekä hyvästä että pahasta, valheista, häikäilemättömyydestä, yhteiskunnan loisista, silmänpalvojista, pelkuruudesta ja petturuudesta – tästä kaikesta meidän on maksettava, ja maksettava koko hinta. Punainen heisipuu kertoo myös tästä.”

Elokuvassa Jegor sanoo kaverilleen tietyllä tavalla, miltä elämä on näyttänyt: ”Jos olisi kolme elämää, istuisin yhden vankilassa, antaisin yhden sinulle ja kolmannen eläisin oman pääni mukaan.” Vankilasta päästessään Jegor on aloittamassa ilmeisesti sitä kolmatta elämäänsä, joka tulisi olemaan erilainen ja varsinkin parempi kuin edelliset. Vankilaan Jegor oli joutunut varkauksista ja joistain pienemmistä rötöksistä, mutta nyt hän on siellä istuessaan löytänyt mukavalta vaikuttavan kirjeenvaihtoystävän, jota lähtee tapaamaan.

Ljuba asuu vanhempiensa kanssa Valkeajärven rannalla, sata kilometriä Äänisestä kaakkoon. Ljubaa näyttelee Shukshinin vaimo Lydia Fedosejeva-Shukshina. Alku sujuu hyvin, mutta ongelmat alkavat, kun Jegor ei sittenkään onnistu palaamaan yhteisön jäseneksi. Kun kyläläiset tietenkin pääsevät perille Jegorin vankilataustasta, alkaa vieroksunta, ja Jegor on pettynyt, tarttuu taas votkapulloon ja sitä rataa. Tilanteet kuitenkin rauhoittuvat, Jegor saa työn traktorinkuljettajana peltotöihin ja nauttii luonnonläheisyydestä. Elokuvan nimi tulee noista hyvistä hetkistä, kun Jegor ja Ljuba laulavat punaisesta heisipuusta. Jegor itse kuitenkin rakastaa Ljuban lisäksi valkeita koivunrunkoja, jotka ovat hänelle kuin hyvän Äiti Venäjän symboleja. Niitä silittäessään Jegor on onnellinen. Ne eivät ole koskaan pettäneet häntä.

Mutta Jegorin lempinimi on Gore (suru), eikä onnea vain kestä. Ljuban entinen aviomies ja tämän kaverit tulevat Jegorin luo ja aloittavat tappelun. Sitten tulee vielä viisi vanhaa roistotuttua, jotka ampuvat Jegorin. Ljuban veli ajaa kuorma-autollaan tappajien perään ja työntää heidät järveen lossilaiturilta.

Punainen heisipuu saavutti heti valtavat katsojamäärät ja edelleen se on niitä klassikkoja, joita Venäjällä aina katsotaan, samaa luokkaa kuin Mihail Kalatozovin Kurjet lentävät (1957). Shukshinin omaan romaaniin (1973) perustuva elokuva on arkipäivän kuvaus venäläisestä kansanluonteesta, siitä paljon puhutusta venäläisestä sielusta, minkä lisäksi elokuva kritisoi neuvostoyhteiskunnan systeemeitä ja satirisoi ihmisten pikkuporvarillisia piirteitä, joista ei milloinkaan eikä missään päästä eroon. Mikään läpihuutojuttu elokuvan valmistuminen ei kuitenkaan ollut, vaan kolmetuntiseksi suunniteltu elokuva joutui lyhennettäväksi vajaaseen kahteen tuntiin. Ne eivät niitä helpoimpia aikoja olleetkaan, sillä Nikita Hrshtshovin ajan suojasää oli muuttunut Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden ajaksi.

Elokuva oli ohjaajalle itselleenkin niin rakas, että suorassa tv-lähetyksessä hän purskahti itkuun kertoessaan Jegorista. Shukshin kuoli sydänkohtaukseen samana vuonna kuin elokuva oli valmistunut. Kuollessaan Shukshin oli Kletskaja-kasakkakylässä Donilla, jossa hän oli ollut laivalla näyttelemässä Sergei Bondartshukin elokuvassa He taistelivat synnyinmaansa puolesta (1975).

kari.naskinen@gmail.com

Lännen johtajat lupasivat 1990, ettei Nato laajene itään

Viime viikkoina on lehtijutuissa ollut mainintoja lännen johtajien 1990 antamasta lupauksesta Neuvostoliiton presidentille Mihail Gorbatshoville ja ulkoministeri Eduard Shevardnadzelle, ettei Nato laajene itään. Asiasta pidettiin korkean tason neuvottelut helmikuussa ja heinäkuussa 1990. Kuva on tuosta jälkimmäisestä tilaisuudesta, jossa pöydän ääressä istuvat Saksan ulkoministeri Hans-Dieter Genscher (vas.), Mihail Gorbatshov ja Saksan liittokansleri Helmut Kohl. Muita lupauksen takana olleita olivat George Bush, James Baker, Francois Mitterrand ja Margaret Thatcher. Näissä tapaamisissa sovittiin alustavasti myös Neuvostoliiton ja Varsovan liiton loppumisesta sekä Saksojen yhdistymisestä. Nämä lupaukset pitivät vain toispuoleisesti.

Varsovan liitto lakkautettiin kesällä 1991 ja Venäjä veti viimeisetkin sotilasjoukkonsa pois Latviasta, Liettuasta, Virosta ja entisen DDR:n alueelta 1993-94. Tämän jälkeen länsi petti lupauksensa ja pani Naton laajentumisen vireille. Vuonna 1999 otettiin sen jäseniksi Puola, Tshekki ja Unkari sekä muutama vuosi tästä myös Bulgaria, Latvia, Liettua, Viro, Romania ja Slovakia. Ilmeisesti lännen lupausta ei pantu paperille, mutta kättä lyötiin päälle. Nyt on sitten kysymys Ukrainasta ja Suomesta.

Venäjä toivoi, että sen ja Naton väliin olisi jäänyt liittoutumaton alue. USA:lle tilanne on tietenkin helppo, koska sen rajanaapureista Kanada kuuluu Natoon ja Meksiko on liittoutumaton. Mitenkähän USA reagoisi, jos Venäjä tai Kiina alkaisi vikitellä Meksikoa sotilasliittolaisekseen?

USA:n omien rajojen takana lähellä ei siis toimi vieraita sotilaita. Tämä vapauttaa voimavarojen käyttämistä muualla maapalloa, jossa sillä on yhteensä 750 sotilastukikohtaa.

HENRY KISSINGER

Uudenvuodenpuheessaan Sauli Niinistö otti selkänojakseen Henry Kissingerin. Erikoinen valinta. USA:n hallinnon turvallisuusneuvonantajana Kissinger toimi 1969-73 ja ulkoministerinä 1973-77:

- 1971 vallankaappaus Boliviassa USA:n tuella ja Kissingerin organisaatio-osaamisella.
- 1973 sotilasvallankaappaus Chilessä USA:n hallinnon ja CIA:n tuella.
- 1975 Indonesia hyökkäsi Itä-Timoriin USA:n kannustuksesta.
- 1976 sotilasdiktatuuri Argentiinaan, jossa Kissinger kiirehti diktatuurin vastustajien pidättämistä; arviolta 30 000 sotilasdiktatuurin vastustajaa katosi.

Kun otetaan mukaan vielä Vietnam ja Laos, voidaan Kissingerin katsoa merkittävän asemansa takia olleen osallisena miljoonan ihmisen murhaamiseen Kaakkois-Aasiassa, satojen tuhansien Etelä-Amerikassa ja 60 000:n Itä-Timorissa. Nobelin rauhanpalkinnon Kissinger sai 1973!

kari.naskinen@gmail.com

Urheiluliittojen pitäisi maksaa tv-yhtiöille

Nyt kun Yleisradion tv-kanavat eivät näytä Tour de Ski -kilpailuja loppuun asti, sen pitäisi kertoa, paljollako niiden lähetysoikeudet olisi Viasatilta saanut. Olisiko kysymys miljoonista euroista?

Rahastus urheilulähetyksillä on yleensäkin kummallista. Miksi isot tv-yhtiöt maksavat satoja miljoonia euroja urheiluliitoille, jotta liitot pääsevät myymään mainoksia kilpailuihinsa? Ilman tv-näkyvyyttä tämä mainoskauppa tyssäisi. Senhän pitäisi mennä päinvastoin niin, että urheiluliitot maksaisivat tv-yhtiöille, jotta saavat mainosbisneksensä toimimaan.

Osaksi näin tapahtuukin. Ainakin Suomessa pienempien lajien liitot joutuvat maksamaan Yleisradiolle, jos haluavat oman lajinsa tapahtumia televisioon. Yleisradio ja kaupalliset kanavat ovat kiinnostuneita vain suosikkilajien välittämisestä.

Nykyjärjestelmä on susi. Mitä suurempi kansainvälinen liitto ja mitä suuremmat kisat, sitä enemmän tv-yhtiöt joutuvat niille maksamaan. Eikä Yle pysty rahalla kilpailemaan maailman suurimpien tv-yhtiöiden kanssa. Yle-veroakin päästäisiin pienentämään, jos maksuliikenne menisi toisinpäin.

kari.naskinen@gmail.com

Hävittäjähankinta pahensi tilannetta

Vaikka Suomi on hyvin pieni pala maailmassa, kaikki vaikuttaa kaikkeen. Kun Suomen eduskuntapuolueet yksimielisesti päättivät tehdä historiamme suurimman kauppapäätöksen amerikkalaisten hävittäjäkoneiden ostamisesta, sillä oli vaikutuksensa. Suomi ei virallisesti ole Naton jäsen, mutta niin kiinni siinä, että mitään epäilystä asetelmasta ei ole. Hävittäjähankinta pitää sisällään JASSM-ER-hyökkäysohjukset, joiden kantomatka on tuhat kilometriä eli Moskovaan asti. Näillä kaupoilla Suomi korostaa asemaansa Venäjän vihollismaana maailmanpolitiikan nykyisenkaltaisessa vaarallisessa tilanteessa.

Yleisradion tv-ohjelmasarjoissa haukutaan tällä hetkellä Urho Kekkosen harjoittamaa ystävyyspolitiikkaa Neuvostoliiton kanssa. Se turvasi sotien jälkeen Suomen rauhanomaisen elon, mutta se ei nyt ole suosiossa. Näillä tv-ohjelmilla pyritään Suomen Nato-jäsenyydelle luomaan pohjaa, jota ei tarpeeksi ole. Suomalaisten enemmistö vastustaa viisaasti jäsenyyttä. Sauli Niinistön kaudella Natoon on kuitenkin valtiotasolla liimauduttu kiinni. Niinistö kyllä keskustelee Vladimir Putinin kanssa varmaankin hyvin sivistyneesti, mutta puolueettoman ja liittoutumattoman maan presidenttinä Niinistöä ei Venäjällä enää voi pitää.

Tämän aamun pääkirjoituksia lukiessani huomasin verhottua ymmärrystä sille, että sota olisi nyt parempi kuin kompromissi lännen ja Venäjän välillä. Sotaan valmistaudutaan myös hävittäjiä ja ohjuksia ostamalla. Vasemmistolaisen tutkijafoorumin keskustelupalstalla Mikael Kallavuo ihmetteli perustellusti, miksi Suomen hallitus ilmoitti hankkivansa F-35-hävittäjät juuri samana päivänä, kun Venäjä julkaisi vaatimuksensa Natolle poistaa ohjukset ja muun sota-arsenaalinsa itäisimmästä Euroopasta. Jos Suomi olisi siirtänyt edes muutamalla kuukaudella lopullista hävittäjähankintaa, olisi Suomi voinut rauhassa odottaa kuinka monessa asiassa USA antaa periksi Venäjälle. Mutta Suomi ei anna periksi tuumaakaan, vaan uhoaa.

En tunne Kallavuota muuten kuin että hän on kirjoittanut kirjan Väkivallattomuus ja demokratia (Suomen rauhanpuolustajat, 2006). Rauhan asialla hän on nytkin: ”Luultiinko Suomessa, että jos julkaistaan jo joulukuussa F-35-päätös ja ilmaistaan aikeet yhä ylläpitää Nato-optiota ennen kuin USA ja Venäjä ovat ehtineet tammikuussa sopimaan asiasta, niin voidaan ikään kuin pakottaa Venäjä hyväksymään Suomen Nato-lähestymisen?”

Ei takuulla. Venäjä ei hyväksy Naton itälaajentumista, joten miten saisi ymmärrystä sille, että Suomi kuitenkin saisi vapaasti varustautua Nato-asein. Ei saa, sillä Suomi on aina Venäjän rajamaa, joka kuuluu siihen kokonaispakettiin, josta suurvallat nyt pyrkivät keskustelemaan.

Poliittisen historian tutkija, ulkoministerinäkin Kekkosen aikana ollut Keijo Korhonen kirjoitti Kanava-lehdessä 8/2019, että kolmen viime vuosisadan aikana Venäjä on ollut sodassa seitsemän kertaa Ruotsi-Suomen tai Suomen kanssa. Missään näistä sodista Venäjä ei ole hyökännyt Suomeen Suomen itsensä takia, vaan osana Eurooppa-politiikkaansa. Tästä on kysymys nytkin. Mitä syitä Venäjällä olisi hyökätä Suomeen, jos Suomi ei olisi natolainen? Suomella ei ole sitäkään ongelmaa, että täällä olisi iso venäläisperäinen vähemmistö. Baltian mailla on aivan eri tilanne.

Suomen virhe oli, että yya-sopimusta ei sellaisenaan uusittu Neuvostoliiton jälkeen Venäjän kanssa. Olisi pysytty Paasikiven - Kekkosen linjalla, niin ei tarvitsisi nyt pelätä mitään.

kari.naskinen@gmail.com