Kiina uhkaa globalisaatiota

Kiinassa sanotaan olevan 200 miljoonaa valvontakameraa, Yhdysvalloissa ehkä puolet tuosta. Lisäksi asiantuntijat ovat sitä mieltä, että kiinalaisten kasvojentunnistusjärjestelmä on parempi. Mutta näistä tuonnempana.

Internet on yksi merkittävä osa globalisaatiota. Sekään ei kuitenkaan ole kaiken kattava järjestelmä. Kiinalla on oma ”palomuurinsa” lännen hapatuksia vastaan ja Venäjällä on samanlaisia aikeita. Kyllä kiinalaisetkin pääsevät tekemään ostoksia Amazonin verkkokaupasta, mutta se ei onnistu yhtä yksinkertaisesti kuin meillä. Toisaalta kiinalaiset eivät niin paljon Amazonia tarvitsekaan, koska Kiinalla on oma Alibaba-verkkokauppansa.

Kiinan ja USA:n välien heikkeneminen sekä korona ovat nyt loitontaneet Kiinaa lännestä. Niin tärkeä Kiina kuitenkin on, että kun tällaisia häiriöitä syntyy, ne vaikuttavat nopeasti. Koronaviruksen takia Kiinassa suljetut tehtaat saivat aikaan sen, että esimerkiksi elektroniikkateollisuus meni jumiin myös Amerikassa ja Euroopassa. Tämä johtui yksinkertaisesti siitä, että Kiinan osuus maahantuoduista komponenteista on Yhdysvalloissa noin 45 %, Saksassa 28 % ja tätä rataa.

Kiinan tarkoituksena on myös luoda tietokoneiden käyttöjärjestelmä, joka korvaisi Microsoft Windowsin. Oman jälkensä se jättää myös uuteen 5g-standardiin, jota kehittävät telealan isot yritykset Yhdysvalloista, Aasiasta ja Euroopasta. Tämä kansainvälinen 3GPP-kimppa päättää siitä, millaiset tekniset ratkaisut otetaan mukaan 5g-standardiin – ja tässä taas: merkittävä osa näistä ratkaisuista perustuu toistaiseksi Huawein patentoimaan teknologiaan.

Saa nähdä, kaatuuko tämä homma kokonaan, jos Donald Trump selviytyy jatkokaudelle. Vaarana on, että kansainvälinen yhteistyö romuttuu tältä osin.

Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa selostetaan tällaisten standardien merkitystä. Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkija Tim Rühling julkaisi äskettäin raportin teknisten standardien politisoitumisesta, mikä on johtamassa siihen, että kokonaisia toimialoja voidaan lukita tiettyihin teknologioihin ja niiden toimittajiin vuosikymmeniksi.

”Kiina on pannut tämän merkille ensimmäisenä, ja viime aikoina Yhdysvallat on herännyt tähän – EU:n olisi myös syytä herätä”, sanoo Rühling.

Kiina otti opiksi siitä, kun se 2000-luvun alussa yritti rakentaa omaa 3g-verkkostandardia. Kun se ei kiinnostanut muuta maailmaa, niin Kiina lähti kansainväliseen yhteistyöhön 5g:n kehittämisessä.

Kansainvälisen teleliiton ITU:n pääsihteeri on nykyisin kiinalainen Houlin Zhao ja sähköalan standardisointijärjestöä IEC:tä johtaa kiinalainen Shu Yinbao. Muutenkin kiinalaisten edustus kansainvälisissä standardisointiorganisaatioissa on viime vuosina lisääntynyt ja Kiinalta tulee jatkuvasti esityksiä uusista standardeista, joiden pohjana on tietenkin kiinalainen teknologia.

Eurooppa on tähän asti ollut hyvissä asemissa. Columbian yliopiston professori Anu Bradford sanoo UP-lehdessä, että EU:n komissio tuntee nämä kuviot erinomaisesti, mutta Kiinan entistä vahvempi ote voi heikentää EU:n asemaa. EU nojaa markkinoiden epäpoliittiseen globalisaatioon, mutta Kiina tuo mukaan vahvasti geopolitiikan.

”Mitä enemmän geopoliittiset näkökulmat vaikuttavat päätöksentekoon, sitä enemmän päätöksiä joudutaan tekemään jäsenmaissa, ja sitä vaikeampaa EU:n on löytää yhteistä linjaa”, sanoo Bradford.

Viime päivinä on USA:ssa ollut esillä kasvojentunnistusteknologia. Sen käyttöä pitää nyt rajoittaa tai ainakin jotenkin tarkentaa. Vaan mitähän tekee veli kiinalainen, kun sillä on nyt pulmana Hongkong? Kiinassa ei korvaa lotkauteta, kun ihmisoikeusjärjestöt protestoivat. Päinvastoin ihmisten tarkkailua tehostetaan. Nykyisin jo kun kiinalainen ostaa kännykän tai jonkin vastaavan laitteen, hänen kasvonsa skannataan talteen ja tiedostoihin. Jos tämä ei vielä koske hongkongilaisia, niin aivan kohta koskee.

Edes koronaviruksen takia pidettävät maskit eivät aiheuta ongelmia. Kiinalainen Hanwang Technology ilmoitti, että sen kehittämä järjestelmä tunnistaa kasvot oikein, vaikka naamalla olisi maski. Eli pankkirosvojenkaan tunnistamista eivät huivit pelasta.

Amerikassa on vaikeampaa. Meetoo- ja dtm-touhujen yhteydessä on nimittäin huomattu, että mustaihoisten tunnistamisen on vaikeampaa. Ei kai se mikään ihme olekaan. Jos musta mies keskellä yötä varastaa mustan Buickin, niin vedenpitävää kasvojentunnistusta on hankala todentaa. Kiinassa ei tätä ongelmaa ole, koska afrokiinalaisia ei siellä paljon liiku.

Kansainvälinen kilpailutilanne kokonaisuudessaan on siis muuttunut, kuten entinen ulkoministeri Henry Kissinger sanoi marraskuussa USA:n ja Kiinan suhteiden kansallisen komitean tilaisuudessa New Yorkissa: Yhdysvaltojen on aika tunnustaa, että Kiinasta on tullut sen tasavertainen kilpailija; jos ei löydetä yhteistä säveltä Kiinan kanssa, voi lopputuloksena olla edellistä maailmansotaa pahempi konflikti.

kari.naskinen@gmail.com

Suo 1918

Elokuvan nimessä ei tuota vuosilukua ole, mutta siitä on kysymys Erkki Perkiömäen käsikirjoittamassa ja ohjaamassa elokuvassa Suo. Opettaja palaa alkusyksystä jatkamaan pienen kunnan kansakoulun toimintaa, oppilaita tulee ensin kymmenen ja sitten vielä punaorvoksi jäänyt Eino. Koulun vieressä on suo, jossa oleva salaisuus paljastuu elokuvan loppuvaiheissa.

Tilanne on vielä herkkä. Kun opettaja menee luokkahuoneeseen, siellä on verisiä rättejä ja liitutaululle on kirjoitettu teksti ”Lahtari tappaa, leipää ei ole”. Opetuksen päästyä jo alkuun kunnankirjuri tuo koululle Einon, joka jää muutenkin Einon hoteisiin ja asumaan koululle. Opettaja on ollut keväällä teloittamassa punaisia ja kunnankirjurikin sanoo opettajalle Einon kuulematta, että sodan aikana ”rotua olisi pitänyt puhdistaa”. Lapsillekin asiat ovat sen verran tuttuja, että välitunnilla leikitään teloitustilannetta. Opettaja on kuitenkin jo tasoittanut mieltään ja kanssakäyminen Einon kanssa alkaa sujua luontevasti. On sovituksen ja uuden elämän alku.

Erkki Perkiömäki toimi 27 vuotta Lahden Muotoiluinstituutin lopetetun elokuvalinjan lehtorina. Nyt hän on eläkkeellä ja Suo on hänen kolmas ohjauksensa. Hän on myös kuvataiteilija, kuten oli isänsäkin, josta hän viime vuonna teki dokumenttielokuvan Isä, poika ja taide. Helsingissä talvella 2020 olleen taidenäyttelynsä yhteydessä hän sanoi kuin jo Suo-elokuvastaankin puhuen:

“Me elämme todellisuudessa vain tässä hetkessä. Tulevaisuudesta emme voi tietää, mutta menneet kokemukset kulkevat aina mukanamme. Voimme käsitellä niitä ja vaihtaa kokemuksia muiden ihmisten kanssa. Usein kokemukset tulevat sattumalta ja odottamatta. Menneisyys ja nykyisyys ovat vuorovaikutuksessa ja ovat siten enemmän kuin tätä hetkeä. Niillä on vaikutus myös tulevaan.”

Näin on myös hänen elokuvassaan. Se on vajaan tunnin mittainen, surullisen hiljainen kuvaus niistä tuntemuksista, jotka ovat päällä vasta muutama kuukausi karmeiden tapahtumien jälkeen. Luonto on entisen kaunis, mutta se kätkee sisälleen suurta murhetta. Liitutaululla olleet sanat jäävät mieleen, vaikka ne pyyhkiikin pois.

Perkiömäki on kotoisin Oulusta, jossa hän sanoo eläneensä sodan traumoista kärsineessä ympäristössä. Ne traumat koskivat talvi- ja jatkosotaa, mutta miten vaikeita ovatkaan olleet ne ajat, jolloin kansalaissodan vastakkaisilla puolilla olleet ihmiset joutuivat jatkamaan elämäänsä samoissa kyläyhteisöissä.

Opettajaa näyttelee Mikko Pörhölä Lahden kaupunginteatterista, jonka lisäksi ammattinäyttelijöistä Hannu Salminen tekee hyvän luonnekuvan pienessä roolissan. Myös Tapani Kalliomäki käy puolen minuutin ajan valkokankaalla. Einona on espoolainen Vinski Kuokkanen.

Kuvaaja Olli Varja on kokenut tekijä, saanut Jussi-patsaankin Mika Kaurismäen elokuvasta Zombie ja kummitusjuna (1991). Ei heilu kuva nykymuodin mukaisesti holtittomasti, eikä kohtauksia ole tehty umpipimeässä, sillä dramaattisuutta on riittävästi ilman keinotekoista salaperäisyyttäkin. Kuvaukset tehtiin viime kesänä reilun viikon aikana Hollolan kirkonkylässä kotiseutumuseon alueella.

kari.naskinen@gmail.com

Turhatkin valitukset työllistävät ja viivästyttävät

Demokratiaan kuuluu, että kansalaiset voivat valittaa julkishallinnon tekemistä päätöksistä vaikka oikeuslaitokseen asti, jos ovat tyytymättömiä päätöksiin. Yksi laajakantoisimmista valituksenkohteista ovat kunnalliset kaavapäätökset. Vaikka tällainen valitus todettaisiin aiheettomaksi, on oikeusprosessi saattanut kestää jopa vuosia. Valittaja on silti ehkä päässyt tavoitteeseensa, esimerkiksi jonkin ison yrityshankkeen torjumiseen.

Pienistäkin asioista valitetaan. Koska vähäpätöisetkin valitukset on asiallisesti käsiteltävä, ne työllistävät tarpeettomasti kuntien virkamiehiä ja usein sen jälkeen oikeuslaitosta. Tällaisista niuhottamisista on tuoreena esimerkkinä Savonlinnassa tehty valitus oopperajuhlien saamasta 350 000 euron avustuksesta. Valituksen oli tehnyt kaupunginhallituksen jäsen Juha Kukkonen (Ps) ensin Itä-Suomen hallinto-oikeuteen ja sen jälkeen Korkeimpaan hallinto-oikeuteen. Avustuksesta oli päättänyt kaupunginhallitus, joka Kukkosen mielestä oli esteellinen päätöksentekoon, koska kh:n jäsenille oli tarjottu mahdollisuus päästä ilmaiseksi katsomaan yhtä oopperaesitystä, ja mikä pahinta, vielä saamaan ilmainen väliaikatarjoilu – lasi samppanjaa ilmaiseksi on yksi kauheimpia korruption muotoja.

Korkein hallinto-oikeus kuitenkin katsoi, että valitus oli aiheeton. Hullunkuriseksi Kukkosen valituksen teki sekin, että tällainen vapaalippumahdollisuus oli tarjottu myös Savonlinnan kaupunginvaltuuston kaikille jäsenille. Kho:n mukaan tällainen menettely on kuitenkin aivan normaalia ja on vain kohtuullista, että paikallispoliitikot ottavat vastaan tällaisen vieraanvaraisuuden.

Valittaja oli sitä mieltä, että korruptiota tämä on. Luultavasti useimmissa kunnissa on tällaisia tilanteita. Kun paikkakunnalla järjestetään merkittäviä kulttuuri-, urheilu- tai muita tapahtumia, valtuutetut usein saavat niihin vapaalippuja. Kunnan omien taidelaitosten esityksiin valtuutetut saavat pääsylippuja alennettuun hintaan jne. Eikä tässä ole mitään väärää. Jos jotkut valtuutetut ovat muuten laiskoja kiinnostumaan tällaisista tapahtumista, heitä on hyvä herätellä vaikka vapaalipuilla seuraamaan oman kunnan tapahtumia.

On naurettavaa väittää, että kaupunginvaltuusto vaikkapa teatterin ja orkesterin seuraavan vuoden budjettirahoitusta käsitellessään ajattelisi omia alennuslippujaan.

Valitusoikeus on hyvä, mutta joku roti valitusten tekemisessä pitäisi olla.

kari.naskinen@gmail.com

Kaksi toheloa

Vaasan vaalipiirissä sai Juha Mäenpää viime vaaleissa ääniä seitsemänneksi eniten, seuraavissa vaaleissa menee vielä paremmin. Möläytys vieraslajista oli silti hölmö. Se ei häneltä mitenkään lipsahtanut, vaan oli tietoinen valinta.

Toinen tohelo tässä jupakassa oli valtakunnansyyttäjä Raili Toiviainen, joka varmisti Mäenpään suurmenestyksen kaikissa seuraavissa vaaleissa. Varsinaisen virheensä syyttäjä teki kuitenkin siinä, että nosti itsensä eduskunnan ja koko parlamentaarisen järjestelmän yläpuolelle. Hän julisti Mäenpään syylliseksi ilman oikeudenkäyntiä. Vaikka Toiviainen kuinka sanoisi, että Mäenpää on syyllinen, ei asia näin ole, koska häntä ei ole tuomittu.

Lisäksi Toiviainen syytti eduskuntaa väärästä päätöksestä ja sanoi, että eduskunnassa voi politiikkaa tehdä laittomin keinoin. Hovioikeudenneuvos Jukka Kemppinen pohtikin blogissaan, pitäisikö valtakunnansyyttäjä asettaa näistä kommenteista syytteeseen.

”Olen aina pitänyt huonona ajatuksena, että virkamies väittää esimerkiksi korkerimman oikeuden tehneen virheen, kun se ratkaisi asian toisin kuin tuo virkamies oli ajatellut”, kirjoitti Kemppinen 27.6.2020.

Juuri nyt tämä vieraslaji-sanonta liittyy laajempaan kähinään siitä, mitä sanoja yleensäkin saa käyttää ja mitä sanoja ei saisi. Mäenpää lohkaisi vieraslajista vuosi sitten, mutta Raili Toiviaisen mukaan tällaiset tapaukset eivät vanhene koskaan eli kysymys on verrannollinen murhan kanssa: ”Kiihottaminen kansanryhmää vastaan on jatkuva rikos. Se tapahtuu niin kauan kuin viesti tai kirjoitus on yleisön saatavilla.”

Luen parhaillaan hyvin tunnettua romaania, joka on julkaistu 150 vuotta sitten. Yhdessä kohtaa siinä puhutaan neekereistä. Onneksi kirja on omasta hyllystäni, eikä ole yleisön saatavilla, mutta kirjastoista ko. kirja on nykyvauhkoamisen perusteella poistettava.

Jos ei poisteta, ovat kirjastot vaarassa. Näin ainakin Amerikassa, mutta sieltähän nämä asiat nopeasti leviävät meillekin. New Yorkin Black lives matter -touhun johtaja Hawk Newsome sanoi kuluneella viikolla televisiossa, että ”jos tämä maa ei anna meille mitä haluamme, poltamme järjestelmän maan tasalle ja korvaamme sen uudella”.

Erikoiseksi sekasotkuksi on nyt mennyt se, mikä koskee kaupallisten tuotteiden väriyhdistelmiä. Esimerkiksi suklaapatukan paperissa ei saisi olla afroamerikkalaisen ihmisen kuvaa. Sitten jos vaikka elokuvassa on vain valkoihoisia näyttelijöitä, sekin tulkitaan rotusyrjinnäksi.

Eivätkä kiinalaiset edes vielä ole lähteneet mukaan tähän väri- ja rotuhommaan. Parasta olisikin, että kaikki henkilöt alettaisiin painetuissa ja kuvatuissa yhteyksissä muuttaa kuvamanipulaation avulla tasa-arvoisen harmaiksi.

kari.naskinen@gmail.com

Sotaelokuva ilman ohjelmallista julistusta

Maailma on nyt sellaisessa mallissa, että enemmän vaaditaan kieltoja kuin sallimista. Poliisielokuvia on jo ehditty vaatia pois ainakin televisiosta, ja haitalliseksi vieraslajiksi saatetaan kohta tuomita myös sotaelokuvat.

Toistaiseksi tehtyjen sotaelokuvien parhaimmistoon kuuluu Michael Ciminon ohjaama Kauriinmetsästäjä (1978). Se on saanut paljon kielteistä arvostelua siitä, ettei se ole ensisijaisesti sodanvastainen julistus, jollaisia kaikkien sotaelokuvien pitäisi monien mielestä olla.

Kritiikki osuu tältä osin oikeaan, mutta väärin, yleistetyin perustein. Elokuva on itsenäinen teos, jossa katsotaan sen kuvaamia ihmisiä ja tilanteita ilman pakonomaista ohjelmointia johonkin tiettyyn sapluunaan. Kauriinmetsästäjä kertoo kolmen nuoren amerikkalaisen lähdöstä Vietnamiin, rankoista kokemuksista siellä ja paluusta kotiin. On pelkoa, pahuuden katsomista silmästä silmään ja myös sankaruutta. Nuoruus on ohi, eikä kotiinpaluu ole yhtä hienoa kuin lähtö sinne jonnekin.

Elokuvan lopussa sodan kauhuista ja kaaoksesta selvinneet laulavat God Bless American. Vaikuttaa tietenkin tunteelliselta mössöltä, ja olkoon sitäkin, mutta ei kohtaus ole sen kummempi kuin Finlandian soiminen Tuntemattoman sotilaan yhtä tunteenomaisessa loppukohtauksessa. Ne kuuluvat oikein hyvin asiaan. Ne antavat uskoa tulevaisuuteen.

Michael (Robert De Niro), Steven (John Savage) ja Nick (Christopher Walken) lopettavat työnsä terästehtaassa pienessä Clairtonin kaupungissa Pennsylvaniassa ja lähtevät töistä (kuvassa). Illalla vietetään Stevenin häät, seuraavana aamuna ajetaan vielä vuoden 1959 mallia olevalla Cadillacilla kauriinmetsästykseen ennen seuraavan päivän lähtöä Vietnamiin. Hääilta on poikkeuksellisen voimakkaasti tunteisiin menevä, koska katsojan tiedossa on, että kohta tämä kaikki elämänilo ja onnellisuus ovat menneyttä. Mitä useammin Kauriinmetsästäjän katsoo, sitä voimakkaammin tuon ilottomuuden tunteen kokee.

Metsällä Michael sanoo myöhemmin elokuvan sisältöön oleellisesti kuuluvan asian: kauris on kaadettava yhdellä laukauksella.

Sodan sattumanvaraista järjettömyyttä varsinkin yksilön kannalta korostetaan elokuvan keskeisessä kohtauksessa, jossa Michael, Steven ja Nick ovat Vietkongin sissien vankina. Heidät pakotetaan pelaamaan hullua venäläistä rulettia, jossa yksi laukaus voi tappaa tai olla tappamatta. Kysymys ei enää ole sankaruudesta, vaan pelkästä julmuudesta. Vertauskuva on hyvä, vaikka myöhemmin on voitu todistaa, ettei tällaista peliä Vietnamissa harrastettu.

Huipentumana on tilanne, jossa venäläistä rulettia pakotetaan pelaamaan Michael ja Nick. Molempien pitää laukaista aseet vuoronperään ja voittaja on se, kumpi viimeksi on elossa. Michael ehdottaa vangitsijoilleen, että tehdään peli jännemmäksi ja pannaan revolverin rullaan yhden sijasta kolme luotia. Vartijat suostuvat ja Michaelin juoni onnistuu – ammuskelussa kaatuvatkin vartijat.

Miehuutta siis mitataan oikein viimeisen päälle. Elokuvan mieskolmikko on kuitenkin keskenään hyvin erisorttinen. Maskuliinista mieskuvaa edustaa vain De Niro, joka tekee mitä miehen pitää. Walken on herkkä, jolle sota on liikaa ja se tuhoaakin hänen mielenterveytensä. Myöskään Steven ei istu perinteiseen sankarikuvaan ja hänkin traumatisoituu, vakavan vammautumisen lisäksi.

Sodan varsinaisia taisteluita ei elokuvassa paljon kuvata, vaikka sodan pahuus kyllä tuodaan ilmi. Sodan syihin ei oteta kantaa, eikä syyllisyyteen. Kysymyksessä on vain kertomus suuresta amerikkalaisesta ystävyydesta, ja kai sitä samanlaista on sodan toisellakin osapuolella, mutta Cimino käsittelee asioita niin kuin ne ovat Michaelin, Nickin ja Stevenin näkökulmasta. Eikä elokuvassa mitenkään ihannoida sotaa, päivastoin se näyttää nimenomaan sen täydellisen pähkähulluuden, mihin sota on nämä nuoret miehet ajanut. Vastassa on tietenkin suurin mahdollinen paha, mutta niin tilanne nähdään tietenkin vastapuolellakin. Eikä Cimino yhtään kiellä sitä tosiasiaa, että sota jättää karmeat jälkensä niihinkin, joita sota itse ei tapa. Toveruus ei kuitenkaan ole kadonnut, joten Vietnamista palattuaan Michael etsii Stevenin käsiinsä sotilassairaalasta – kaveria ei jätetä.

Kaikki entinen hyvä on joka tapauksessa mennyt, samoin unelmat, nuoruuden ihanteellisuus ja optimismi ovat enää muistoja. On käyty pimeyden ytimessä, siellä missä moraalia ei enää ole. Ristiriita hiuskarvan varassa olleen elämän ja sattuman varassa olleen kuoleman välillä on ohut. Tätä ristiriitaa vielä korostaa Stanley Myersin kaunis teemamusiikki, jonka myöhemmin teki tunnetuksi varsinkin The Shadows.

Kun elokuva esitettiin Berliinin filmifestivaaleilla 1979, marssi Neuvostoliiton delegaatio ulos salista. Tämä oli se sama reaktio, minkä kohteeksi Kauriinmetsästäjä joutui laajan kriitikkojoukon toimesta. Elokuva ei heidän mielestään ottanut poliittista kantaa Vietnamin sotaan.

kari.naskinen@gmail.com

Fedja-setä vihasi lapsia ja Neruda kävi huorissa

Mikä kumma ilmiö on tämä, että kuolleista ihmisistä tuodaan julki kaikenlaisia epämiellyttävyyksiä? Ehkä raha päällimmäisenä. Ensi yönä tulee televisiosta elokuva suuresta runoilijasta Pablo Nerudasta, josta kerrotaan huorissa käyvänä elostelijana. Viime viikolla kertoi Eduard Uspenskin tytär Helsingin Sanomissa, että hänen isänsä ei pitänyt lapsista, vaikka kirjoittikin Fedja-sedästä, Krokotiili Genasta ja muita mukavia kirjoja. Tytär sanoi, että Uspenski oli alkoholisti ja kotioloissa kuin hirmuhallitsija. Lisäksi isä oli kuulemma kertonut, ettei satusetä H.C. Andersenkaan pitänyt lapsista. Mitä lisäarvoa nämä paljastukset taiteilijoiden teoksille antavat?

Osa tällaisista paljastuksista tulee esille vielä elossa olevien ihmisten omissa muistelmakirjoissa, joiden myyntiä pienetkin sensaation lisäävät. Tästä on esimerkkejä Suomessakin. Kun Vesa-Matti Loiri kertoi elämäkertakirjassaan liukastuneensa kerran spermaansa, nousi tämä pieni yksityiskohta heti iltapäivälehtien otsikoihin ja Jari Tervon kirjoittama kirja pääsi vauhtiin.

Viinan kanssa rypeminen on erityisen suosittu paljastusten aihe. Elokuva Kari Tapiosta ei käytännöllisesti katsoen muusta kerrokaan, ja elokuvan katsottuaan ihmettelee, missä välissä hän ehti tehdä yli 400 levytystä ja käydä keikoillakin. Samalla idealla tehtiin pari vuotta sitten elokuva Olavi Virrasta.

Osa näistä viinajutuista ovat muutenkin tuttuja, mutta aina ne tuntuvat vetävän. Myös Matti Nykäsestä ja Kimi Räikkösestä on tuotu korostetusti esille näitä asioita, vaikka ne eivät näiden maailmanmestareiden elämän keskeisin asia ole ollutkaan.

Oman ryhmänsä näissä viinajutuissa muodostavat sellaiset pienemmät julkkikset, jotka tuovat itseään esille tällä verukkeella, koska muutakaan ei oikein ole. Kirjoitin Googleen ”alkoholi ja julkkikset”, niin sieltähän tuli heti iso joukko nimiä, jotka ovat täysin tuntemattomia suuruuksia muillekin kuin minulle: Lassi Hellberg, Essi Hellen, muusikko Jippu, Rane Jäntti, Johanna Koivu, Antti Tuomainen, Irina Vartia, Lauri Ylönen jne.

Kuolleet ovat oma lukunsa. Vieläkin tehdään lehtijuttuja viinan kanssa lätränneistä, kuten Laila Kinnusesta, Tapio Rautavaarasta, Jamppa Tuomisesta, Väinö Leskisestä, Armi Aavikosta, Niklas Herlinistä, Olli Lindholmista, Arto Tolsasta ja tietenkin Ahti Karjalaisesta.

Uskottomuus on vähintään yhtä myyvä jutunaihe. Sitä ei tuoda esille yhtä paljon kuin sankarillisia viinan kanssa rypemisiä, ja kun taas tein Google-haun, en pikaisen selaamisen jälkeen löytänyt muita suomalaisia kuin Kalle Palanderin, mutta tietenkin taas niitä tuntemattomia julkisuuteen pyrkineitä.


Erinomainen julkisuuteen pääsemisen keino on myös avioero. Ehkä ei kuitenkaan erota julkisuuden saamiseksi, mutta jos niin kuitenkin käy, niin mikä ettei siitä otettaisi irti kaikki hyöty.

Toivottavasti Fedja-setä, Matroskin-kissa, Musti-koira ja posteljooni Petshkin eivät kuitenkaan menetä mainettaan, vaikka Eduard Uspenskin tytär nyt onkin lähtenyt tekemään bisnestä isäänsä mustamaalaamalla.

SEITSEMÄN VELJESTÄ
OLI KELVOTON TÖHRÄYS

Tunnettu kuollutta suomalaista suurmiestä kohdannut haukkumisoperaatio oli se, kun suomen kielen professori August Ahlqvist arvosteli Aleksis Kiven Seitsemää veljestä uudestaan ja uudestaan, eikä antanut armoa. Ahlqvistin mukaan Aleksis Kivi ei ollut älyniekka, hänelle runomitta, sointu ja kielellinen kaunistus olivat aivan tuntemattomia asioita.

”Olkoonpa Kiven dramallisuuskin miten tahansa, novellissaan tahi romaanissaan osoitti hän vasta ei ainoastaan taitamattomuutensa, vaan myöskin kelvottomuutensa. Niin narrimaista ja niin lapsimaista kirjaa kuin tämä ’romaani’ on, lienee harvassa kirjallisuudessa. Köyhä, lapsekas ja naurettava sisällys, ei juonta, henkilöt ovat haamuja, jotka kaikki puhuvat ja toimivat aivan yhdellä tavalla.”

Vielä kaksi vuotta Aleksis Kiven kuoleman jälkeen Ahlqvist kirjoitti Seitsemästä veljeksestä, että se on naurettava ja hävettävä: ”Erittäin on se vielä Suomen talonpoikaista kansaa häpäisevä siten, että se on olevinaan ja sen on sanottu olevan kuvaus kansanelämästä, joka on tehty luonnon mukaan. Ei mikään ole niin vähän totta kuin tämmöinen luuletus. Kiven tässä ’kertomuksessa’ antamat töhräykset eivät ole kuvauksia enemmän suomalaisesta kuin mistään muustakaan kansanelämästä, eikä ylipäätään mistään tämän maan päällä liikkuvasta elämästä; ne ovat vaan harhateille joutuneen kuvastinaistin säännöttömiä kangastuksia, joita täysijärkinen ihminen ei millään lailla voi kutsua taiteentuottamiksi.”

kari.naskinen@gmail.com

Vain pieni osa perussuomalaisista on perussuomalaisia

Tässä ei nyt ole kysymys politiikasta, vaan kielestä. On nimittäin kummallista, että tiedotusvälineissa kirjoitetaan puolueiden nimet pienellä alkukirjaimella. Ne ovat erisnimiä, joten pitäisi aloittaa isoilla kirjaimilla. Jo kansakoulussa tämä tehtiin selväksi.

Miksi Kokoomus kirjoitetaan kokoomus? Johtuuko muka siitä, että puolueen nimi virallisesti on Kansallinen Kokoomus, mutta vaikka näinkin, kirjoitetaan siinä Kokoomus-sanakin isolla.

Sama Suomen Keskustan kohdalla. Miksi kirjoitetaan keskusta, joka voi tarkoittaa muutakin kuin puoluetta? Vuosia sitten sain jonkin porukan tekemän t-paidan, jossa luki "Keskusta". Olivat tehneet vastaavanlaiset paidat kaikkia kaupunginosia varten, ja koska asun keskikaupungilla, sain hankalasti keskustapaidan. Meni Pelastusarmeijan kirpputorille.

Vasemmistoliitolla ei nimessään ole edes mitään toista sanaa, mutta silti Vasemmistoliitto kirjoitetaan vasemmistoliitto.

Suomen Sosialidemokraattinen puolue on hankalampi tapaus. Ensinnäkin siksi, että siinä on on alussa vain yksi yksi a-kirjain, vaikka oikea termi aatteesta puhuttaessa on sosiaalidemokratia. Puolueen lehtikin oli ennen Suomen Sosialidemokraatti. Luontevin ja selvin tapa olisi käyttää lyhenettä Sdp, mutta taas sama juttu, kirjoitetaan sdp tai pelkästään sd.

Kaikkein erikoisinta on, että Perussuomalaiset on lehtikielessä perussuomalaiset. Kuitenkin minäkin olen normaali perussuomalainen, syntynyt suomalaisten vanhempien lapsena Suomessa, mutta en äänestä Perussuomalaisia.

Suomen ruotsalainen kansanpuolue, Svenska folkpartiet i Finland on suomen kielessä kätevintä lyhentää Rkp:ksi, mutta ei kelpaa, vaan siitä tehdään rkp.

Suomen Kristillisdemokraatit lyhentyy lehtikielessä kd:ksi. Joskus puhutaan myös kritillisistä, vaikka kaikki kristilliset eivät tätä puoluetta äänestäkään.

Sitten on Liike Nyt, joka ei kelpaa, vaan se väännetään muotoon nyt-liike

Kukahan osaisi antaa selityksen?

kari.naskinen@gmail.com