Rakenteellinen epäoikeudenmukaisuus pysyy järjestelmissä

Oscareita tavoittelevat nyt kaksi tietyllä tavalla samanlaista elokuvaa, Todd Phillipsin Joker ja Bong Joon-hon Parasite. Molemmat ovat viihteellisesti vetäviä jännäreitä ja keräävät isot yleisötulot, mutta niiden sisällöllisenä perustana on kuitenkin voimakas yhteiskunnallinen näkemys rakenteellisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Bong Joon-ho on sanonut, että hänen elokuvansa on komedia ilman klovneja, tragedia ilman roistoja. Ovat vain olemassa ne yhteiskuntien järjestelmät, joissa eriarvoisuus ja luokkajako vallitsevat, eikä tätä missään pystytä muuksi muuttamaan.

Kun Helsingin Sanomat toteutti laajan köyhyyskyselyn, tuli esille hirvittävää kurjuutta: ”Olen vakavasti harkinnut itsemurhaa ulospääsyynä taloudellisesta tilanteesta. Mutta se tuntuu edelleenkin väärältä lapsia kohtaan.” Eräs toinen: ”Eläkeiän oon ratkaissut niin, että tapan itseni. Ei tarttis eläkeikää olla kuset housussa jossain, missä kukaan ei edelleenkään välitä.”

Kuitenkin Suomi kuuluu ykköskastiin. Bong Joon-ho (s. 1969) on eteläkorealainen, ja hänen maansa on viime vuosikymmenten aikana noussut kansainvälisissä talousvertailuissa menestyjien joukkoon. Bong Joon-ho opiskeli ennen elokuva-alalle siirtymistään sosiologiaa ja tuntee asian, josta nyt on elokuvan tehnyt. Eivätkä ne asiat ole kunnossa niin hyvin kuin vaikkapa Suomessa.

Elokuvan nimi tarkoittaa loisia. Osa ihmisistä on niin vaikeassa asemassa, Bong Joon-hon sanonnan mukaan jyrkänteen reunalle työnnettyjä, että heidän on pärjätäkseen kiinnityttävä loissuhteeseen joidenkin paremmassa asemassa olevien kanssa. Elokuvassa tällainen suhde syntyy.

On rikas hyvinvointiperhe hulppeassa monen sadan neliömetrin talossaan korkealla rinteellä, ja sekin sanotaan, että kaikkien rikkaiden talojen alla on vahvat bunkkerit Pohjois-Korean mahdollisesti ampumien atomipommien varalta. Elokuvan toinen perhe asuu surkeassa murjussaan puolittain katutason alapuolella, jossa he tienaavat niukan elantonsa taittelemalla kartongista pizzalaatikoita ravintolalle.

Tässä trilleriksi kehittyvässä elokuvassa asetelma on mielenkiintoisesti samanlainen kuin Akira Kurosawan elokuvassa Taivas ja helvetti (1963), josta kirjoitin vuosi sitten: ”Kysymyksessä on näennäisesti hyvin tavanomainen rikoselokuva, mutta siinä on syvempänä merkityksenä luokkaristiriita. Gondon perhe asuu Yokohaman keskustan ulkopuolella kukkulalla, josta talo näkyy komeana yläluokan asuntona. Alhaalla vaatimattomissa taloissa asuu työväenluokka – taivas ja helvetti.” Tämän voi nyt toistaa, kun vaihtaa Yokohaman tilalle Soulin. Talot nurmikkoalueineen muistuttavatkin toisiaan.

Köyhä perhe ei mitenkään syytä omasta tilastaan hyvinvointiperhettä, koska syy ei ole tämän uuden tuttavaperheen. Köyhän perheen isä Kim jopa sanoo: ”He ovat rikkaita, mutta kuitenkin mukavia”, mihin vaimo täsmentää: ”He ovat mukavia, koska ovat rikkaita.”

Kim: ”Rikkaat ovat naiiveja. Eikä niillä ole ryppyjä.” Vaimo: ”Rahalla voi silottaa rypyt pois.”

Rikkaan perheen ihmiset puolestaan eivät näitä asioita pohdi, koska he eivät tiedä palvelukseensa palkkaamien ihmisten oikeaa taustaa. Tosin juuri tämä on elokuvan heikoin puoli siinä mielessä, että nämä ihmiset on kuvattu aika pölvästeiksi, vähän niin kuin hyväntahtoisiksi hölmöiksi. Eivät voi olla. Sen verran kuitenkin tulee heidänkin ajatusmaailmastaan esille, että eliitti-ihmisten mielestä monet ihmiset haisevat, haju muistuttaa vanhaksi mennyttä retiisiä, ja tätä hajua on aina metroissa. Lapsellisia kliseitä, jotka pudottavat elokuvaa hieman lähemmäs puhdasta viihdetuotetta.

Luokkaeroasetelmaa korostaa yhdessä kohtaa kummalliselta vaikuttava musiikkivalinta, kun taustalla soi vanha italialainen iskelmä In ginocchiota da te, mutta tottahan valinta on tietoinen: laulaja on Gianni Morandi, jonka isä Aldo Morandi oli aikoinaan tunnettu kommunisti Bolognassa.

Yhtenä kommenttina nykymaailmasta on elokuvassa kohtaus, jossa erittäin kriittisessä tilanteessa näytetään, että valta on sillä, joka hallitsee viestinnän. Symbolina tässä kohtauksessa on vaatimattomasti kännykkä, mutta kyllähän me sen tiedämme, että viestin saa perille paremmin isolla rahalla kuin monistekoneella julisteita painamalla.

Kaikesta tästä huolimatta Parasiten voi katsoa myös pelkkänä jännityselokuvana ja toimii niinkin. Elokuvasta on vaikea tästä näkökulmasta paljon kirjoittaa, koska nokkelaa juonta ei ole syytä paljastaa. Hyvin on Bong Joon-ho joka tapauksessa asiansa oppinut, sillä edessä olevia trillerikohtia ennakoidaan Hitchcockin reseptiä noudattaen kuvaamalla jyrkkiä portaita. Samaan reseptiin kuuluvat tirkistely ja salakuuntelu.

Yksi asia elokuvassa on suseok-onnenkivi, joka näköjään liittyy johonkin korealaiseen myyttiin. Kun kellariloukossa asuva perhe saa kiven yhdeltä pojan kaverilta, se on ehkä alkuna sille, mitä kohta alkaa tapahtua. Suseokin varaanko huonoimmassa jamassa olevien pitäisi elämänsä laskea? Minullakin on muutama vuosi sitten Uhtualta ostamani onnenkivi, joka parantaa myös sairauksista. Siihen luotan, jos eläkevakuutusyhtiöiden hommat menevät persiilleen.

Jokerin tavoin Parasite on synkkä näkemys länsimaisen elämäntavan ja kapitalismin tuhoavuudesta, josta selviävät vain vahvimmat. Entä Oscar? Jos näistä kahdesta pitäisi valita, niin mieluummin Joker, joka kuvaa yhteiskunnan edelleen jatkuvaa muutosta huonompaan suuntaan vielä ankarammin kuin Parasite.

kari.naskinen@gmail.com

Jörn Donner, ensisijaisesti elokuvamies

Vaikka Jörn Donner (1933 - 2020) oli monipuolinen tekijä ja vaikuttaja elokuva-alalla, kirjallisuudessa ja politiikassa, niin ensisijaisesti hän piti itseään elokuvamiehenä. Elokuvien ohjaajana, tuottajana ja näyttelijänä Donner oli tuttu tekijä, Oscar-patsaskin oli keittiönhyllyllä. Lisäksi hän oli laajasti elokuva-alalla vaikuttanut hallintomies: Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtaja 1978-82 sekä Suomen elokuvasäätiön hallituksen puheenjohtaja kolmeen otteeseen 1980-90-luvuilla. Lisäksi hän oli perustamassa Suomen elokuva-arkistoa 1957 yhdessä Ywe Jalanderin ja Aito Mäkisen kanssa.

Elokuvasäätiön juuri ilmestyneessä 50-vuotishistoriakirjassa (SKS, 2019) kerrotaan Donnerin värikkäistä vaiheista säätiössä. Vuonna 1981 kutsui opetusministeri Kalevi Kivistö (SKDL) Donnerin puheenjohtajaksi, vaikka tämä vielä oli Ruotsin elokuvainstituutin toimitusjohtajana. Oli tuttu mies Kivistölle, sillä Donner oli aikaisemmin toiminut SKDL:n kaupunginvaltuutettuna Helsingissä.

Kalle Kinnusen kirjoittamassa historiateoksessa Donner muisteli: ”En oikein enää viihtynyt Svenska Filminstitutetissa. Vanha kaverini, ulkoministeri Pär Stenbäck soitti ja kertoi keskustelleensa Kivistön kanssa siitä, kenet keksittäisiin hallituksen puheenjohtajaksi. - - - Elokuva-alan ihmiset Ilmo Mäkelän johdolla vihasivat minua. En tiedä, oliko syy poliittinen vai mikä. Se, että minulla oli vähän taustaakin alalla, ei paljon merkannut täällä pienessä Suomessa.”

Donnerin ensimmäisellä puheenjohtajakaudella pantiin alulle säätiön kiinteistöhanke, ja vuodesta 1985 alkaen säätiö on sijainnut Katajanokalla omassa talossaan. Ennen sen valmistumista sai Donner potkut. Elokuvasäätiö hallituksen rinnalle tuli 1982 parlamentaarisesti valittu hallintoneuvosto, joka valitsi uudeksi puheenjohtajaksi Mäkelöiden Kinosto-dynastiaan kuuluneen Ilmo Mäkelän

”Potkut oli poliittista. Suuri ero Suomen ja Ruotsin välillä oli siinä, että toisin kuin Svenska Filminstitutet, ei Suomen elokuvasäätiö ollut vapaa valtion holhouksesta”, sanoi Donner.

Tuolloin 1980-luvulla Suomen elokuva-ala oli henkitoreissaan. Donner sanoi, että Kaurismäet olivat pitkään ainoa valonpilkahdus. – ”Kun olin 1981 hallituksen puheenjohtaja, he lähestyivät minua Münchenistä kirjeellä, jossa kertoivat että he haluavat muuttaa suomalaisen elokuvan suuntaa ja pyysivät apuani. Autoin heitä, en säätiön kautta, vaan yksityisesti.”

Spede Pasanen edusti toista tyyliä. Vuonna 1981 hän uhkasi polttaa omia filmejään, jos ei saa tukea säätiöltä. Pasanen puhui asiasta tietenkin Donnerinkin kanssa, ja kun Donner pyysi Pasasta täsmentämään, onko tämä hakenut tuotantolainaa vai valtiontukia, Pasanen vastasi: ”En minä tiedä, mitä olen hakenut, huvikseni olen vain paperit aina lähettänyt.”

Speden hupielokuvat menestyivät katsojatulojen ansiosta erinomaisesti ilman tukiakin, mutta kuitenkin hän hakkasi kolme elokuvakopiota kirveellä palasiksi tv-kameroiden edessä. Myöhemmin selvisi, että kyseessä olivat kuluneet ja käytännössä arvottomat esityskopiot, eivätkä ainutkertaiset negatiivit, kuten Spede oli antanut ymmärtää.

Aamulehden entinen elokuva-arvostelija Matti Apunen sanoo kirjassa Speden argumentteihin kuuluneen, että säätiön tuet olivat lähinnä sosiaaliavustuksia tekijöille, joilla ei ole mitään menestymisen mahdollisuuksia, ei kykyä pärjätä ilman julkista rahoitusta.

Silti Pasanenkin sai tukea, mutta aina hän kiukutteli vähintäänkin siitä, että muut saivat enemmän. Kun Spede-elokuvansa Viu-hah hah-taja (1975) oli saanut 30 000 markan valtionpalkinnon, hän haukkui summan liian pieneksi. Varsinkin myöhemmin Pasasen kritiikki elokuvasäätiötä kohtaan oli pelkkää julkisuudentavoittelua ja hänen omien elokuviensa markkinointia.

Jörn Donnerin mielestä Suomen elokuvatoiminnassa on veräjänvartijoita liian paljon. Kirjassa Konnia ja huligaaneja (Gaudeamus, 2013) hän sanoi, että jos pienessä maassa ei pyritä tekemään vain halpaa, on julkinen tuki aivan keskeinen:

”Ei meillä ole mahtavia markkinoita. Olen periaatteessa sitä mieltä, että päätöksentekojärjestelmässä olisi oltava muutama määräaikainen diktaattori.”

”Pienestä maasta ei jatkuvalla syötöllä tule merkittäviä pitkien elokuvien tai tv-elokuvien tekijöitä. Sinänsä tilanne ei dramaattisesti muuttuisi, jos täällä olisi kaksinkertainen määrä rahaa. Se ei muuta päätöksentekoa, mutta antaisi marginaaleja.”

kari.naskinen@gmail.com

Ylipitkä Hitler-sketsi

Johannes Betzler on Hitler-Jugendin 10-14-vuotiaille tarkoitetun Deutsches Jungfolkin leirillä, jossa hän epäonnistuu miehuuskokeessaan. Hän ei pysty taittamaan niskoja nurin jänikseltä (engl. rabbit), joten häntä aletaan kutsua Jojo Rabbitiksi. Muuten 10-vuotias Jojo on täynnä natsiaatetta ja hänen mielikuvituskaverinsakin on itse Adolf Hitler. Kun otetaan mukaan vielä Jojon äidin kotiin piilottama juutalaistyttö, niin tässä on uusiseelantilaisen juutalaismaorin Taika Waititin Jojo Rabbit -elokuvan keskeinen sisältö. Sitä voi sanoa satiiriksi, mutta sen verran kevyin eväin ollaan liikkeellä, että yhtä hyvin sitä voi luonnehtia ylipitkäksi sketsiksi.

Ainekset ovat periaatteessa kovia, mutta natsikritiikki jää kuitenkin pinnalliseksi. Ei kaukaa hae, etteikö vastaavanlaisessa hupailussa mielikuvitus-Hitlerin tilalla voisi olla vaikka Pekka Puupää tai Uuno Turhapuro, yhtä hassuja.

Nuoralla tanssitaan. Onko natsismista syytä tehdä hauskaa elokuvaa, jos se sittenkin kääntyy joidenkin katsojien mielestä väärään suuntaan. Elokuvassa nimittäin Hitler on mukavasti koominen tyyppi, koska tyypityksen on tehnyt Jojo sillä perusteella, mitä Jungfolkissa on oppinut.

Hitler-satiireja on nähty useita alkaen Chaplinin Diktaattorista (1940), mutta Jojo Rabbit on ensimmäinen, jonka onnistuneisuudesta en ole ollenkaan varma.

Jojo asuu 1945 passelisti Nürnbergin esikaupungissa Falkenheimissa, jossa kaikenlaista sattuu ja tapahtuu. Jojolla on huono käsitys juutalaisista, eikä hänen suhtautumistaan ennen elokuvan loppuvaiheita muuta komerossa asuva juutalaistyttökään. Tytön paljastuminen oli Jojolle tietenkin ollut kammottava yllätys.

Elokuvassa on nokkelaa vuorosanailua ja tapahtumat etenevät hauskasti. Jojon arvomaailma on kunnossa. Kun äiti kysyy jotain rakkaudesta, että se on kova juttu, niin Jojo sanoo, että kyllä kovempia ovat rauta ja dynamiitti. Taika Waititin näyttelemä Hitler on pölvästi, niin kuin Puupää ja Turhapurokin. Vasta aivan lopussa Jojo heittää Hitlerin menemään, kun kaupungissa jo pyörivät sen vapauttaneet amerikkalaiset ja venäläiset.

Ei hyvä, turhan pitkäkin. Elokuva on tehty Prahan ja joidenkin muidenkin tshekkikaupunkien maisemissa.

kari.naskinen@gmail.com

Kun rahat on loppu, myydään Volvo

Lahden veronmaksajien ei kannata huolestua, vaikka tilanne on huono. Tehdään niin kuin vanhassa iskelmässä sanotaan: rahat on loppu, mutta myydään Volvo.

Ei mitään hätää. Myydään arvokkain omaisuus Lahti Energia Oy ja pannaan rahat tunneliin, joka kaivetaan Saimaankadun ja Mannerheiminkadun välille. Hölmömpiäkin investointeja on tehty – en muista, mutta luultavasti on – ja siellä tunnelissa rahat ovat hyvässä tallessa. Mitään muuta varten tunnelia ei tarvitakaan, mutta se olisi eräänlainen vararahastoholvi, josta saataisiin kätevästi muutama kymppimiljoona aina kun kivoja juttuja olisi tiedossa. Ensimmäiseksi sieltä otettaisiin rahat Kisapuiston jalkapallokatsomoravintolan ja pukuhuoneiden rakentamiseen.

Tunneli olisi hieno homma. Vielä kun linja-autopysäkit saataisiin siirretyksi pois torin ympäriltä, rauhoittuisi kaupungin ydinkeskusta valtavista nykyisistä ruuhkista.

Kaupunginjohtaja Pekka Timonen sanoi 100 miljoonan euron keskustahanketta tunneleineen ”pysäyttäväksi”. Oleellista on varsinkin yksityisautoliikenteen pysäyttäminen. Autoilla ei ollenkaan ole tarvetta liikkua Lahden keskustassa, koska autoilijoita varten ovat marketit Launeella, Holmassa ja Karistossa. Varsinkin keskustan ulkopuolella asuvien pitää vihdoin älytä, ettei keskustaan pidä tulla, ei siellä ainakaan kohta enää mitään ole.

Olisihan sekin noloa, jos maailman vihreiden pääkaupungissa joku ajaisi käryttävällä bensa-autolla, kun täällä vuonna 2021 vierailee koko maailman ympäristöjohtajat ihastelemassa aikaansaannoksiamme. Heidät pitää voida viedä torille ostamaan mansikoita ja kyssäkurkkuja, jotka eivät enää ole linja-autojen pakokaasujen saastuttamia.

Uutena yksityistämisideana olen kuullut kaupungintalolla suunniteltavan keskustan katujen myymistä. Ostajaksi aiotaan houkutella tuottavia sijoituskohteita etsivä eläkevakuutusyhtiö. Se järjestäisi kadut 5G-satelliittivalvontaan ja perisi autoilijoilta kadunkäyttömaksut. Jokainen kortteliväli ajettuna maksaisi sentin tai pari. Idea on erinomainen, sillä se myös turvaisi tulevien eläkeläissukupolvien eläkkeet. Joten ei tosiaan huolen häivää:

Elämä on ollut hiukan tiukempaa
kuin kuvittelin.
Joskus hieman huolestuttaa,
miten tästä kaikesta selvitään,
kun ei oikein kehtaa lainatakaan.
Mutta myydään Volvo.

kari.naskinen@gmail.com

Kurja totuus vai helpottava valkoinen valhe?

”Mitä hyötyä oikeastaan on totuudesta, jos se aiheuttaa stressiä ja harmia”, kysyi amerikankiinalainen elokuvaohjaaja Lulu Wang Helsingin Sanomien haastattelussa (25.1.2020). Tätä pohditaan hänen elokuvassaan Jäähyväiset, jossa isoäidillä on todettu keuhkosyöpä ja annettu elinaikaa kolme kuukautta. Isoäiti asuu Kiinan koillisessa laidassa Changchunissa, jonne muualle muuttaneet lähisukulaiset kokoontuvat häntä tapaamaan, mutta kuitenkin sillä verukkeella, että ovat saapuneet yhden sukulaispojan häihin. Eikä isoäidille kerrota syövästä mitään, vaikka kaikki muut sen tietävät käytyään asian läpi lääkäreiden kanssa.

Elokuva perustuu Lulu Wangin perheen tarinaan, ja kuten alkuteksteissä todetaan, ”tosielämän valheeseen”. Tapa on perikiinalainen, mutta mummon lapsenlapsi Billi ei tätä ymmärrä. Billi on 6-vuotiaana muuttanut vanhempiensa kanssa New Yorkiin, eikä nyt 30-vuotiaana hyväksy kiinalaista menettelytapaa. Tätä sitten käydään läpi ja Billille vakuutetaan, että näin on parempi.

Niinpä. Kumpi on parempi, ladata kuolemantuomio heti päin näköä vai antaa ihmisen nauttia täysin elämästään niin kauan kuin se vielä on mahdollista? Näistä vaihtoehdoista on Kiinassa helppo valita, koska lääkärit ovat mukana ”samassa juonessa”.

Tämä on kuitenkin vain kehyskertomus elokuvassa. Se on laajemminkin kuvaus niistä valtavista kulttuurieroista, joita kohtaa, kun lännestä menee Kiinaan. Lulu Wang tietenkin tuntee aiheen ja esille tulee varsin selvästi se, miten Kiinassa tärkeintä ovat perhe ja suku, Amerikassa yksittäinen ihminen, minä itse. Maahanmuuttoteemaakin sivutaan, ja kahtalaista ilmaa on: isoäidin lapsista New Yorkiin muuttanut poika sanoo jo passista näkyvän, että amerikkalainen hän on, toinen poika puolestaan asuu Japanissa, mutta sanoo aina pysyvänsä vain kiinalaisena. Billi katsoo asioita amerikkalaisena ja naureskelee mummon siskon äänekästä aamuvoimistelua kerrostalon pihassa.

Me katsojat taas voimme naureskelle kiinalaiselle haudallakäyntiperinteelle. Se ei rajoitu kynttilöiden viemiseen, vaan koko suku kokoontuu haudalle, ja siinä sitten syödään ja juodaan, tarjotaan vainajalle tupakkaa jne.

Elokuvankatsojana on mielenkiintoista nähdä myös kuvia 10 miljoonan asukkaan Changchunista, joka on kehittynyt isoksi teollisuuskaupungiksi. Siellä on mm. Volkswagenin ja Toyotan autotehtaat sekä ainakin kaksi kiinalaista autotehdasta. Työntekijöille tarvitaan asuntoja, ja kun lentokentältä tullaan kaupunkiin, näkyy lähiöissä valtavan isoja 20-kerroksisia asuintaloja tasaisilla sorakentillä. Näkymä on toisenlainen kuin tutummat kuvat Pekingin tai Hongkongin keskustoista.

Kiinalaiset häät näyttävät mahtavilta. Jokainen vieras saa eteensä hummerin ja muutenkin ruokaa ja juomaa on niin, että harvoin varmaan meikäläisissä häissä päästään yhtä hulppeaan meininkiin. Puheita pidetään ja itketään, lauletaan ja yritetään laulaa. Eikä isoäidillä ole hädänpäivää.

Lulu Wang on uusi tuttavuus, tervetuloa, elokuva on erinomainen. Lulu Wang on opiskellut myös pianistiksi ja elokuvan yhdellä ääniraidalla hääkohtauksessa hän säestää maailmankuulua oopperasopraanoa Hera Hyesang Parkia, joka laulaa vanhan italialaisen yksinlaulun Caro mio ben.

kari.naskinen@gmail.com

Pieni siivu Helene Schjerfbeckiä

Viihdejulkaisut ja myös kiiltävät naistenlehdet ovat suuresti noteeranneet elokuvan Helene Schjerfbeckistä. Onhan se merkkitapaus, kertoo Suomen tunnetuimmasta naismaalarista ja rooleissa on tämän hetken kaksi kovinta naisnäyttelijää. Isojen ennakkojuttujen jälkeen oli vuorossa kutsuvieraille järjestetty ensi-iltaesitys oikein Kansallisteatterissa, josta raportoitiin, että pääosan esittäjällä Laura Birnillä oli Mert Otsamon suunnittelema housupuku ja Krista Kososella Piagetin vaatteet ja korut. Paikalla oli myös ministeri Marina Ohisalo, jonka vaatemerkkejä ei tällä kertaa kerrottu, mutta kampauksen ja meikkauksen oli tehnyt Satu Arvo.


Suorastaan kuninkaallista vivahdetta on näihin juttuihin löytynyt siitä, että Krista Kosonen on elokuvan ohjanneen Antti J. Jokisen vaimo - Ansa ja Tauno. Naistenlehdet ovat esitelleet myös Jokisen vanhan Urheiluruutuisän Juha ”Rolex” Jokisen, ja Helsingin Sanomien etusivulle on maksettu harvinaisesti kokosivun mainos. Tuohon mainokseen oli kerätty kaikki elokuva-arvosteluissa annetut ”tähdet”, ja yhdestä arvostelusta oli otettu viisi tähteä, vaikka ko. arvostelun yhteydessä ei ollut käytetty tätä kritiikkijärjestelmää halventavaa tähtiluokitusta ollenkaan.

Erinomaisesti on Helene mennytkin. Ensi-ilta oli 17.1.2020 ja siitä lähtien se on ollut katsotuin elokuva Suomessa, tähän mennessä jo 85 000 katsojaa. Eikä aiheetta, koska on se hyvä elokuva omassa pienimuotoisuudessaan. Varsinkin se on Jokisen paras elokuva, sillä se ei hänen aikaisemmista elokuvistaan poiketen perustu turhanpäiväiseen toiminnalliseen räiskeeseen eikä tekotaiteelliseen heiluvaan kuvaan.

Elokuva käsittelee Helenen elämän sitä vaihetta, kun hän asui äitinsä kanssa Hyvinkäällä 1902-25. He asuivat huvilassa, jossa oli huone ja keittiö. Nykyisin sen paikalla Riihimäenkatu 2:ssa on korkea kerrostalo, jonka seinässä on muistolaatta Helenestä. Elokuvassa huvila näyttää isommalta kuin h + k. Elokuva perustuu Rakel Liehun samannimiseen romaaniin (2003).

Noihin Hyvinkään-vuosiin osuu Helenen tutustuminen metsänhoitaja Einar Reuteriin, joka oli itsekin harrastajamaalari ja kriitikko. Elokuva kertoo syntyneestä vakavasta suhteesta, joka ei ole tasamittainen. Einar on 20 vuotta nuorempi, eikä pidä suhdetta varsinaisena rakkausjuttuna, mutta Helenelle se on tässä mielessä isompia asia. Suuria tunteita ei kuitenkaan ilmaista, mutta kun Einar ilmoittaa kirjeitse 1919 menneensä kihloihin ruotsalaisen lääkintävoimistelijan Tyra Arpin kanssa, Helen masentuu pahasti.

Tyra Arp käväisee elokuvassakin, mutta puhuu suomea, kuten muutkin henkilöt, vaikka heidän äidinkielensä ruotsi olikin. Tämä on näitä häiritseviä asioita; hölmöä on, että uudessa tv:n poliisisarjassakin puhutaan englantia, vaikka kaikki tapahtuu Amsterdamissa. Jos nyt tehdään elokuva Beethovenista tai Napoleonista, niin englantia heidätkin pannaan puhumaan.

Rakkausasioissa pitää kuitenkin luottaa naistenlehtiin, joiden mukaan elokuvan eroottinen kliimaksi on se, jossa Einar on maalaustelineen äärellä Helene hänen takanaan:

”Nainen nostaa kätensä hiljaa miehen hartian korkeudelle ja seuraa sormenpäillään koskematta sen kaarta. Mitä tapahtuisi, jos nainen koskettaisi vaalean ihopaidan peittämää selkää, hivelisi sormillaan kauluksen paljastamaa ihoa tai painaisi kämmenensä miehen lapaluiden väliin? Naisen pidätetyn intohimon näkee.” (Anna 2.1.2020)

Mutta kun ei niin ei. Helene on hillityn tietoinen tilanteesta. Einar ei ole otettavissa.

”Ei ole mitään totuutta paitsi omassa sydämessä. Toisten tietä ei voi kulkea”, sanoo Helene. Oman sydämen totuus ei kuitenkaan riitä muuhun kuin jatkamiseen elämää yksin. Sairas äiti on, mutta hänestä ei ole tyttärensä ymmärtäjäksi, ja veli Magnus Schjerfbeck on mulkvisti.

Elokuva pitäytyy tiukasti näissä sisällöissä, Helenen kätketyssä rakkauselämässä, taiteenteossa ja naisen vaikeassa asemassa taidemaailmassa tuolloin sata vuotta sitten. Onhan tässä teemoja tavallaan aivan riittävästi, mutta jotenkin vajaalta tuntuu, ettei Helenestä yhtään enempää oteta irti. Esimerkiksi Suomen itsenäistyminen eikä kansalaissota hetkauta Heleneä mitenkään. Yliarkkitehti Magnus Schjerfbeck mainitsee yhdessä repliikissä sisällissodan, vaikka olisi kylläkin pitänyt sanoa vapaussota ottaen huomioon hänen yhteiskunnallisen ajattelunsa. Sisällisota-termiä on tullut käyttöön vasta 2000-luvulla. Kun elokuva kuitenkin on kaksi tuntia pitkä, siihen olisi hyvin mahtunut enemmänkin sisältöä.

Laura Birn tekee nyt parhaan roolinsa, joskin puheilmaisu on edelleen huonoa. Hän saa Helenestä esiin suuresti tuntevan ja kärsivän naisen, joka siirtää sielunmaisemansa varsinkin niihin henkilökuviin, jotka tunnetuimmiksi ovat tulleetkin. Laura Birn on maskeerattu taitavasti kolhonnäköiseksi, kuten hänen omakuvansakin. Elokuvan sävyt ovat ruskeita, eikä iloisia värejä paljon pilkahtele. Kuvaaja on ollut Rauno Ronkainen, tunnettu tekijä, jonka filmografia sisältää koko joukon hienoja töitä, viimeksi tätä ennen Ikitie (2017).

Ateneumissa päättyi juuri Helene Schjerfbeck -näyttely, mutta Hyvinkäällä on vielä tämän viikon näyttely, jossa on valokuvia elokuvanteosta Hyvinkäällä, Helsingissä ja Virossa. Siellä on nähtävänä myös dokumenttielokuva Matkalla Heleneksi, kuvaus Laura Birnin menemisestä roolihahmoon sekä fyysisesti että henkisesti.

Hyvinkäältä Helene muutti Ekenäsiin, sillä ”Hyvinkäästä on tullut afääripaikkakunta, keskustassa on pelkästään kauppoja”, kuten hän sanoi.

kari.naskinen@gmail.com

1917: hyvä toimintaelokuva

Kuvaus-Oscarilla elokuvasta Blade Runner 2049 (2017) palkittu Roger Deakins voi hyvinkin saada nyt toisen Oscarinsa elokuvasta Taistelulähetit – 1917. Sen erikoisuus on, että koko elokuva on periaatteessa kuvattu yhdellä lähes kaksituntisella otoksella. Aivan näin ei asia ole, mutta joka tapauksessa kuvaus on komeaa huomiota herättävää. Ainoa ongelma katsojan kannalta on vain se, että kun on tiedossa tämä kuvausidea, tulee pakostakin pitkin elokuvaa pähkäiltyä sitä, miten tuo ja tuokin kohtaus on pystytty kuvallisesti toteuttamaan.

Ei selviä, millaisilla tekniikoilla kuvaus on hoidettu, mutta jälki on hienoa. Vaikka kamera on jatkuvasti liikkeessä, niin mistään heiluvasta käsivarakuvaamisesta ei voi olla kysymys, ja monissa kohtaa kamera on selvästikin ollut sellaisen kauko-ohjattavan lentolaitteen kyydissä.

Elokuvan sanotaan liikkuvan yhden oton mukaisesti myös reaaliajassa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, koska ensimmäisen tapahtumapäivän vaihtuminen jostakin iltapäivästä seuraavan aamun tunteihin sujuu hyvin nopeasti. Itse elokuvan juoneen ja tunnelmaan nämä kuvaustekniset seikat eivät kuitenkaan mitään vaikuta. Tosin elokuvan juoni onkin sen verran yksinkertainen, että se kyllä pysyisi hyvin kasassa millä tahansa tekniikalla.

Roger Deakins (s. 1949) on kokenut tekijä, hän on kuvannut yli kymmenen Coenin veljesten elokuvaa ja yhteensä noin 80 elokuvaa.

Kuvaukset on tehty Englannissa ja Skotlannissa, joista on löydetty oikein hyviä tapahtumapaikkoja. Ollaan Ranskan koillisosassa ensimmäisen maailmansodan aikana keväällä 1917. Taistelulähetit Scofield (George MacKay, kuvassa) ja Blake (Dean-Charles Chapman) saavat tehtäväkseen viedä 14 kilometrin päässä olevan toisen pataljoonan komentajalle viestin, että sovittu hyökkääminen saksalaisten kimppuun on peruttava, koska se on ansa ja seurauksena olisi 1600 brittisotilaan kuolema.

Paperilapun vieminen on ainoa mahdollisuus, sillä peräytynyt vihollinen on katkaissut kaikki kenttäpuhelinlinjat. Hyökkäykseen valmistautuvalle komentajalle on saatava tieto saksalaisten uudesta torjuntalinjasta, jonka olemassaolon britit vasta nyt olivat saaneet tietoonsa. Myöhemmin se tuli tunnetuksi sotamarsalkka Paul von Hindenburgin rakennuttamana Hindenburg-linjana, joka oli teetetty pakkotyöllä, mukana myös venäläisiä sotavankeja.

Scofieldin ja Blaken matka läpi autioituneen taistelutantereen läpi on raju reissu. Ruumiita on joka puolella ja välillä tulee kovia tilanteita, koska alue ei sittenkään ole täysin tyhjä saksalaisista. Roger Deakins on kuvannut lähettien matkaa näyttävästi ja muutamia toiminnallisia jaksoja pelottavan hurjasti. Katsoja on mukana matkassa poikkeuksellisen lähellä ja intensiivisesti verrattuna useimpiin muihin sotaelokuviin.

Elokuvan on ohjannut Sam Mendes, jonka paras teos on toistaiseksi American Beauty (1999). Taistelulähetit ei samanlaisiin syvyyksiin yllä, se on lopultakin vain tarina ilman syvyyksiä. Vain yhdessä pienessä kohtauksessa joku matkan varrella sattumoisin tavattava kapteeni sanoo Scofieldille, että kannattaa ottaa todistajat paikalle, kun vie hyökkäyskieltoviestin perille, sillä osa sotilaista haluaa vain tapella. Eli yhteenvetona: 1917 on vain toimintaelokuva.

Sam Mendes kiittää lopputeksteissä isoisäänsä, jolta hän on näitä juttuja ensimmäisestä maailmansodasta kuullut.

Hindenburg-linjasta vielä, että sen kokonaan valmistuttua oli eri osat nimetty Richard Wagnerin oopperahenkilöiden mukaan Wotaniksi, Alberichiksi, Siegfriediksi, Brünnhildeksi ja Kriemhildeksi. Myöhemmin puolestaan Adolf Hitler rakennutti 650 kilometriä pitkän Siegfried-linjan Atlantin vallin osaksi. Päävastuulliseksi mestariksi Hitler määräsi moottoriteiden rakentamisesta vastanneen yhtiön (Reichsautobahn) johtajan Fritz Todtin. Perustettiin erityinen Organisation Todt (OT), jonka paikallisosasto Einsatz Finnland perustettiin 1941.

kari.naskinen@gmail.com