Se on monta kertaa pienestä kiinni

Ei ollut naulaa – hevosenkenkä putosi.
Hevonen alkoi ontua – komentaja tapettu.
Ratsuväki lyöty – armeija pakenee!
Vihollinen marssii kaupunkiin, vankeja säälimättä.
Koska pajassa ei ollut naulaa.

Pienestä englantilaisesta laulusta kääntänyt venäjäksi Samuil Marshak ja suomentanut siitä Jukka Mallinen Jegor Gaidarin kirjaan Imperiumin tuho (Verbatum, 2014)

Aikakone ruostumattomasta teräksestä

Ruostumattomasta teräksestä mm. putkia ja tiskipöytiä valmistavan Stala-konsernin kokoustilassa on autoharvinaisuus DeLorean DMC-12. Se on vuodelta 1981 ja sen kori on ruostumatonta terästä. Stalatube Oy:n hallituksen puheenjohtaja Jukka Nummi hankki auton muutama vuosi sitten, kun tällainen auto tuli myyntiin Jyväskylässä. Sopii hyvin rekvisiitaksi teräsfirma Stalatubeen, ja siksikin, että Nummi on kova autoharrastaja.

Jukka Nummi kertoi, että jo hänen isoisänsä Porissa oli automiehiä: rakensi Fordin rungolle linja-auton. Isä Pekka Nummi puolestaan oli Lahdessa lääkäri, joka harrasti rallia ja osallistui mm. Jyväskylän Suurajoihin ensin Studebaker Championilla 1954 ja myöhemmin Peugeot 203:lla. Jukka Nummella itsellään on nyt Porsche, jolla kävi Suomen Porsche-klubin mukana ajamassa viime kesänä Kymi Ringilläkin. Stalatuben suora yhteys autoteollisuuteen on, että se tekee korien tukirakenteita Scanian linja-autotehtaille.

DeLorean tuli harvinaisuudestaan huolimatta tutuksi, kun auto oli näkyvästi mukana amerikkalaisessa tieteiskomediaelokuvassa Paluu tulevaisuuteen. Se tuli ensi-iltaan 1985, jolloin John DeLoreanin autoyhtiö DeLorean Motor Company oli tehnyt jo konkurssin. Elokuvassa auto toimi aikamatkustuslaitteena, ja siihen viittaa myös Stalatuben auton rekisteritunnus AIK-4.

John DeLorean oli GM:n miehiä Detroitissa, mutta alkoi sitten ideoida uudenlaista urheiluautoa ja perusti oman yrityksen. Kuuluisan italialaisen Giorgetto Giugiaron muotoilema prototyyppi lokinsiipiovineen valmistui 1976, mutta monien mutkien jälkeen tuotanto pääsi käyntiin vasta 1981. Prototyypin jälkeen autoon tehtiin muutoksia ja suunnittelijaksi tuli Lotukselta tuttu Colin Chapman.

Yksi mutka oli se, että eri syistä johtuen auton valmistus alkoi Pohjois-Irlannissa, jossa autoja ehdittiin vajaan kahden vuoden aikana valmistaa 8583 kappaletta.

Autosta tuli liian kallis, eikä kauppa käynyt tarpeeksi. Rahoitustilannetta helpottaakseen John DeLorean sekaantui kokaiinin salakuljetukseen, mutta jäi kiinni ja tuomittiin. Hän kuoli 80-vuotiaana 2005.

Autossa on Peugeot-Renault-Volvon yhteistyömoottori, 2,8 litran V6, tehoa 130 hv. Moottori on takana. Vaihteisto on Renaultin ja jousituksen Chapman otti Lotus Espritistä. Auto on 4,2 metriä pitkä, 1,2 metriä korkea ja painoa on 1230 kg. Tämä auto on tuotu Suomeen 1996 ja tätä ennen sillä ehti olla neljä omistajaa.

kari.naskinen@gmail.com

Piru vieköön

Kukahan on pahin, Faustin kaveri Mefisto, kreivi Dracula, Frankensteinin hirviö, tohtori Jekyll & Hyde, Iku-Turso vai Näkki? Kaikki piruja omalla tavallaan.

Keskisuomalaisen lehdissä oli äsken juttu teologian maisteri Mari Purolan väitöskirjasta, joka käsittelee ihmisen ja pirun suhdetta suomalaisissa uskomustarinoissa. Käy ilmi, että piru on koettu erilaisena maan eri puolilla. Itä-Suomessa pirun kanssa pystyi tekemään sopimuksia, mutta niistä pääsi oveluudella myös eroon. Länsi-Suomessa oli vaikeampi tilanne, koska siellä ajoi mustilla vaunuilla jonkinlainen herrapiru, jota tyhmien maalaisten oli vaikeampi huijata.

Mari Purolan mukaan länsisuomalaisella pirulla on yhteys keskieurooppalaiseen Faust/Mefisto-perinteeseen: ”Sitä pirua ei sopimuksen tehnyt ihminen voi varsinaisesti huijata, mutta pappi tai muu viisas ihminen voi auttaa rikkomaan sopimuksen. Pappi voi esimerkiksi syödä sopimuksen tai käskeä ihmisen pysyä alttarilla sopimuksen täyttymisen määräajan yli.”

Tunnetuin näistä piruista on Mefisto. Tarinan tarkkaa alkuperää ei tunneta, mutta jo 1500-luvulla kansa näki teatteriesityksissä tohtori Faustuksen ja Mefistofeleen hurjaa tarinaa. Ensimmäinen kirja siitä ilmestyi Frankfurtin syysmessuilla 1587.

Erilaisia versioita Faustin ja Mefiston sopimuksesta julkaistiin sen jälkeen monia, joista laajimman maineen on saanut Goethen kahdessa osassa kirjoittama Faust (1808 ja 1832). Goethe sanoi, että Faustista kertova nukketeatteritarina oli kaikunut ja humissut hänessä niin moniäänisesti, että siihen piti hänenkin tarttua.

Oopperoita tästä teemasta on sävelletty kymmenkunta ja muita musiikkiteoksia vaikka kuinka paljon. Ranskalainen Hector Berlioz teki siitä draamallisen legendan, kuten hän luonnehti orkesterille, isolle kuorolle ja neljälle solistille säveltämäänsä Faustin tuomiota. Oopperaksikin se on kyllä taipunut, kuten esimerkiksi Metropolitanissa, josta se tuli elokuvateattereihin suorana lähetyksenä 2008.
Berlioz oli lukenut Goethen Faustin 1828 ja sävelsi siitä löyhän kokonaisuuden Kahdeksan kohtausta Faustista. Berlioz lähetti tekemänsä partituurin Goethelle ja toivoi saavansa myötämielistä suhtautumista suurelta auktoriteetilta. Goethe näytti sen musiikilliselle neuvonantajalleen Carl Friedrich Zelterille, joka arvioi teoksen olevan lähinnä ”örähdyksiä, korshkahduksia, korahduksia ja ysköksiä”. Eikä 80-vuotias Goethe vaivautunut vastaamaan mitään 25-vuotiaalle Berliozille.

Goethe itse kylläkin oli sitä mieltä, että Faustista voisi vaikka oopperankin tehdä. Paras ehdokas tekijäksi olisi Goethen mielestä ollut Mozart sellaisena säveltäjänä, jollaisena hän oli tehnyt Don Giovannin (1787). Tiettävästi Goethe keskusteli kerran Beethoveninkin kanssa Faust-oopperasuunnitelmasta.

Myöhemmin Berlioz palasi aiheeseen ja valmistui Faustin tuomio, jonka kantaesityksen hän itse johti Opera-Comiquen esityksenä Pariisissa 6.12.1846. Siinä ei enää paljon ollut jäljellä Goethen näytelmästä, mutta ei ollut myöskään korahduksia, vaan kaunista musiikkia läpeensä.

Merkkimiehistä myös Luther liittyy Faustiin. Hänen elinaikanaan tämä perinnetarina sai alkunsa. Yhtenä esikuvana saattoi olla saksalainen taikuri ja alkemisti Johann Georg Faust. Hyllyssäni ei ole Goethen Faustia, mutta ainakin Berliozin tekstissä Luther on mukana: yksi kiimainen rotta nimittäin elelee keittiössä leveästi kuin munkki, joka kestitsee itseään niin hyvin, että lihava Lutherkin olisi kadehtinut sen ulkonäköä.

Goethen syntymästä tuli viime vuonna kuluneeksi 260 vuotta ja Radion sinfoniaorkesterikin on näkyvästi noteerannut sen. Toissa vuonna RSO esitti Helsingin juhlaviikoilla Mahlerin Faust-aiheisen 8. sinfonian, viime kesänä Schumannin Kohtauksia Goethen Faustista ja eilen oli Musiikkitalossa vuorossa Berliozin teos.

Tämän jutun kuvan otin kuitenkin omasta harrastuspiirissäni läheisemmästä eli elokuvista. Unkarilaisen Istvan Szabon ohjaama Mefisto (1981) käy samalla esimerkkinä siitä, miten Faust/Mefisto-teema on aina ajankohtainen.

Unkarin otti Berliozkin mukaan Faustin tuomioon. Ensimmäinen kohtaus tapahtuu Unkarissa täysin Goethen näytelmän ulkopuolelta. Tähän aloitusosaan Berlioz sisällytti myös ”Unkarilaisen marssin”, jonka me tavalliset musiikinkuuntelijat tunnemme parhaiten Wienin uudenvuodenkonserteista komeana Rákóczy-marssina. Se on tuntemattoman säveltäjän teos 1700-luvulta.

Huonosti tohtori Faustille joka tapauksessa käy:

Katso, ympärillämme on loputon
joukko tanssivia luurankoja!
Millä hirvittävällä naurulla
ne ohimennessään tervehtivät!
Hevosemme tärisevät,
ne katkovat kuolaimensa.
Sataa verta!

kari.naskinen@gmail.com

Venäjän imperiumin julma alku

Moskovan valtakunta alkoi kehittyä venäläiseksi imperiumiksi 1500-luvun puolivälissä, jolloin vallan huipulla oli Iivana IV Julma. Hän oli kruunauttanut itsensä koko Venäjän tsaariksi ja itsevaltiaaksi hallitsijaksi Jumalan armosta. Näin hänestä tuli tavallaan ensimmäinen virallinen tsaari-nimen haltija, vaikka se oli jonkinlaisessa käytössä ollut aiemminkin. Pavel Lunginin elokuva Tsaari (2009) on hurja kuvaus Iivana Julman muutamasta vuodesta, jolloin hän mm. kutsui igumeeni Filip II:n Solovetskin luostarista Vienanmereltä Moskovan metropoliitaksi, mutta määräsi myöhemmin lähimmän miehensä ”tsaarin koiran” Maljuta Skuratovin tappamaan Filipin. Näin piti tehdä, sillä Filip oli moittinut tsaaria väkivallanteoista, eikä suostunut antamaan tälle siunausta.

Iivana Julma oli aikoinaan hankala tapaus Sergei Eisensteinille. Hänen elokuvatrilogiansa (1946-48) ensimmäinen osa ylistettiin ja palkittiin moninkertaisesti, mutta toinen osa pantiin esityskieltoon ja keskeneräiseksi jäänyt kolmas osa tuhottiin. Lunginin elokuvakin synnytti ilmestyessään ankaraa arvostelua, koska siinäkään itsevaltias ei kovin hyvänä ihmisenä esiinny.

Eikä hänen ulkonäkönsä viittaa vähimmässäkään määrin suureen sankarilliseen tsaariin. Alaleuassakaan ei ole kuin yksi hammas. Roolin joka tapauksessa vetää suurella taidolla Pjotr Mamonov (kuvassa). Pienessä roolissa on myös saksalaista seikkailijaa esittävä Ville Haapasalo, joka tekee tsaarille kidutusvälineitä Leonardo da Vincin keksintöjen inspiroimana.

Elokuva on komeaa katsottavaa. Muutamat taistelu- ja muut massakohtaukset ovat mahtavaa spektaakkelia. Kaikesta näkee, että elokuva on tehty isolla rahalla. Kuvaajana on ollut monissa amerikkalaisissa elokuvissa hienoa jälkeä tehnyt Tom Stern. Iso osa kuvauksista on tehty Suzdalissa 200 kilometriä Moskovasta koilliseen. Siellä on jäljellä kaupungin linnoitettu keskusta 1200-luvulta ja monta vielä vanhempaa ortodoksista rakennusta. Tuttuja näkymiä, sillä Andrei Tarkovski kuvasi siellä Andrei Rublevia (1966).

Lähtökohtana elokuvassa on tsaarin ja igumeeni Filipin muodostaman maallisen ja kirkollisen valtakaksikon alkuvoima. Siihen liittyy Filipin matkalla Moskovaan pelastamansa pieni Masha-tyttö, jolle tsaari antaa Pyhän Jumalan Äiti -ikonin. Se on yhdessä vaiheessa myös ihmeitä tekevä esine, kun moskoviitit taistelevat Puolan Sigismundin joukkoja vastaan Polotskissa.

Jo ennen Iivana Julmaa oli Moskova ruhtinaskunta noussut koillisen Venäjänmaan mahtitekijäksi. Iivana Julma pani vauhtia lisää, ja varsinkin Kazanin valloittaminen tataareilta oli iso saavutus. Sitä voidaan pitää merkittävimpänä tapahtumana Venäjän monikansallisen imperiumin alun kannalta, sillä Kazanin kautta avautui väylä Volgaa pitkin Kaspianmerelle, Kaukasiaan ja Persiaan. Nämä tavoitteet saavuttaakseen piti vielä voittaa Astrakan Volgan suulla. Seuraavina vaiheina olivat Liivinmaan itäosan, Narvan ja Tarton valloitukset. Myös Siperian valloituksen aloitti Iivana IV.

Iivana Julman hirmuteot eivät elokuvassa näy kovin konkreettisina. Ei näytetä esimerkiksi sitä, miten hän tiettävästi otti omakätisesti osaa kidutuksiin ja joukkoteloituksiin. Suuresti hän kuitenkin elokuvassakin nauttii mm. siitä, kun petturit pannaan katsojien eteen suljetulle areenalla taistelemaan kuolemaansa asti ison karhun kanssa. Eikä armoa tunneta, vaan Filipin veljenpoikakin kuolee karhun raatelemana. Sekin näytetään, kun Skuratov painaa kuumalla raudalla poltinmerkit taisteluissa epäkelvoiksi osoittautuneiden sotureiden rintaan.

Elokuva loppuu, kun saksalaisen Heinrich von Stadtenin rakentama ”kidutushuvipuisto” on valmis ja tsaari odottaa väkijoukkoa tulevaksi ”hauskanpitoon”. Ketään ei tule, tsaari kysyy ja rukoilee: ”Missä kansani on”. Kysyy uudestaan, mutta ketään ei tule. Tsaari jää yksin.

Historiallisia rinnastuksia ei elokuvassa tehdä tai en ainakaan näin suomalaisena niitä nähnyt. Ei viittauksia Staliniin eikä Putiniin. Kysymyksessä vain on suuri murhenäytelmä, josta vastuun kantaa Iivana Vasiljevitsh eli Iivana Julma, venäjäksi Иван Грозный (Ivan Ankara).

Mutta mutta. Miksi tämä elokuvan tsaari on niin kuin täysi pöhelö, kylähullu? Ei Iivana Julma kaikesta kauheudestaan huolimatta voinut aivan mäntti olla. Jos olisi ollut, ei hän olisi pystynyt johtamaan Venäjää siihen suuruuden vaiheeseen, johon se hänen valtakaudellaan kohosi. Vainoharhainen hän oli, ja raaka julmuri, muttei läpeensä taitamaton.

Ulkonäöltään Iivana Julmasta on tehty kurjannäköinen ukonrahjus, vaikka hän kuollessaankin oli vasta 53-vuotias. Vaimo oli kaunis tataarinainen Maria Temrjukovna, jota elokuvassa näyttelee Ramilya Iskander, niin ikään tataarikaunotar.

Elokuvan ohjannut Pavel Lungin (s. 1949) on tunnettu ja menestynyt tekijä. Paras kansainvälinen saavutus on ollut parhaan ohjaajan palkinto Cannesissa elokuvasta Taxi Blues (1990), jossa siinäkin pääroolissa oli Pjotr Mamonov. Moskovan elokuvajuhlien tuomaristossa hän on ollut monena vuonna. Venäjän kansantaiteilijan arvonimen Lungin sai 2008.

kari.naskinen@gmail.com

Mörkö Anttila, Aleksander Barkov, Valtteri Bottas...

Vuoden parhaat urheilijat julkistetaan huomenna. Tällä kertaa systeemi on kuitenkin hieman toisenlainen, koska Urheilutoimittajain liitto joutui Olympiakomitean, Veikkauksen ja Yleisradion painostuksesta muuttamaan äänestyssääntöjään. Enää eivät toimittajat saaneet vapaasti laatia paremmuusjärjestyksiään, vaan valinnat oli tehtävä liiton etukäteen nimeämistä 25 ehdokkaasta. Samanlaisella rajoitetulla tavalla valitsevat tv-alan ammattilaiset vuoden parhaat ohjelmat ja esiintyjät, jotka palkitaan perjantaina.

Tässä joka tapauksessa viime vuoden kymmenen parasta urheilijaa aakkosjärjestyksessä:

Marko Anttila, ratkaiseva pelaaja MM-leijonissa.
Aleksander Barkov, NHL:n paras suomalainen.
Valtteri Bottas, autourheilun ykköslajin toiseksi paras.
Lauri Kerminen, Venäjän lentopallomestari, sarjan paras libero.
Henri Kontinen, nelinpelin tennishuippu.
Lauri Markkanen, koripallon tärkeimmän sarjan NBA:n suomalainen harvinaisuus.
Iivo Niskanen, MM-mitalimies vähän huonompanakin vuotena.
Juha Puhtimäki, maailman paras pesäpalloilija.
Teemu Pukki, sadan parhaan jalkapalloilijan joukossa.
Ari Savolainen, alle 23-vuotiaiden painin maailmanmestari.

Venla-palkinnon parhaasta ohjelmasta antaisin Suomen jääkiekkomaajoukkueelle ja parhaasta viihdesuorituksesta Pirkko-Pekka Peteliukselle anteeksipyyntöjen kera, koska palkinto tulee vasta näin jälkikäteen.

kari.naskinen@gmail.com

Rangaistaan autoilijoita, kun ei tässä nyt muutakaan keksitä

Liikenneministeriön kansliapäällikkö Harri Pursiainen sanoi television Ykkösaamu-haastattelussa, että liikenteen hiilidioksidipäästöjen vähentäminen kohdistuu yksityisautoiluun, koska ei oikein muuta ole keksitty.

Pahasti ruuhkautunut henkilöautoliikenne aiheuttaa Suomen kokonaispäästöistä 5 prosenttia. Se on valtava määrä, sillä se on melkein yhtä paljon kuin Raahen terästehtaan 7,5 prosenttia. En ole käynyt Raahessa, mutta tilanne on siellä ilmeisesti jo niin paha, että pesäpallokentän tekonurmen muovihelpeetkin ovat muuttuneet ruskeiksi. Onneksi autot kuitenkin levittäytyvät koko maahan, niin Sotkamossa ja Vimpelissä tekonurmet pysyvät terveenvärisinä.

Suomessa on liikennekäytössä 2,7 miljoonaa henkilöautoa. Niillä ajetaan keskimäärin 17 000 km/vuosi ja niiden päästöt ovat 157 grammaa/km. Maapallon kasvihuonepäästöistä on Suomen osuus 0,15 prosenttia ja Suomessa liikkuvien autojen osuus 0,000375 prosenttia.

Suomen henkilöautoista on sähkökäyttöisiä noin 4200 (0,2 %) ja ladattavia hybridimalleja 21 000 (0.8 %). Pursiainen ja nykyinen hallitus lähtevät siitä, että näiden autojen määrän on kymmenen vuoden kuluttua oltava vähintään 250 000. Tähän katsotaan päästävän sillä, että muiden kuin sähköautoilla ajavien verotusta kovennetaan radikaalisti.

Entinen kansanedustaja Klaus Bremer (RKP) kirjoitti viime syksynä kansliapäällikkö Pursiaisen 20 vuotta kestäneistä epäonnistumisista: ”Kansanedustaja Jorma Rantanen (SDP) opetti minulle, että turhaan käyt kuumana, täällä opit, että Suomen huonoin ministeriö on liikenne- ja viestintäministeriö.”

Bremer oli liikennevaliokunnan jäsen, ja siellä puhuttiin usein, että Pursiainen pitäisi vaihtaa. Pursiainen on ollut kansliapäällikkönä vuodesta 2006, jota ennen hän toimi ministeriön viestintäyksikön päällikkönä 1989 - 2006. Bremer kirjoitti, että Pursiainen on vastannut ylimpänä lvm:n toistuvista sekaannuksista ja epäonnistumisista, vaikka virheiden tekijäksi media yleisesti naulaa liikenneministerin. Esimerkiksi Anne Berner joutui kerta toisensa jälkeen syntipukiksi Pursiaisen johtaman ministeriön luokattomista esityksistä. (Auto, tekniikka ja kuljetus 19.9.2019)

Nykyisen hallituksen aikana Pursiainen on vähintään yhtä vahvassa asemassa. Kun hän vielä on ottanut päätehtäväkseen yksityisautoilun rikollistamisen, hän saa täyden tuen pääministeri Sanna Marinilta ja liikenneministeri Timo Harakalta.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden Kauppaklubi 100 vuotta: biljardia, pokeria ja lahtelaista henkilöhistoriaa

Lahtelaiset liike-elämän ihmiset harjoittivat yhdistys- ja klubitoimintaa jo Lahden kauppalakaudella, mutta se oli pääosin epävirallista ja vähemmän julkista yhdessäoloa, yhteisten asioiden pohtimista ja rattoisaa seurustelua. Syksyllä 1919 perustettiin vihdoin Lahden Kauppaklubi, jonka 100-vuotisesta historiasta on nyt ilmestynyt Mika Bohmin tekemä kirja. Aiemmin on julkaistu jo V.H. Siilaksen laatima klubin 50-vuotiskatsaus, ja yhtenä lähteenä Mika Bohmilla on ollut myös Juhana Lahtisen tekemä Lahden Teollisuusseuran 50-vuotiskirja. Lahden Kauppaklubia voidaankin pitää 1943 perustetun Teollisuusseuran ”emona”, vaikka perintötekijöitä tuli paljon myös Lahden liikemiesyhdistykseltä, Lahden käsityö- ja tehdasyhdistykseltä sekä Lahden yksityisyrittäjien järjestöltä.

Kun lukee Kauppaklubin historiaa, paljastuu hyvin, miten se linkittyy merkittävällä tavalla Lahden historiaan. Perustava kokous pidettiin Ravintola Karjalassa, joka toimi Rautatienkatu 17:n toisessa kerroksessa. Kokouksen puheenjohtajana toimi pankinjohtaja Antti Hiltunen ja pöytäkirjaa piti asianajaja Ernst G. Mesterton. Kauppaklubin ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kauppias Ilmari Tuohino.

Karjala-ravintola ei kuitenkaan osoittautunut sopivaksi kokoontumispaikaksi, ja kokoushuoneistoksi onnistuttiin jo seuraavana vuonna vuokraamaan Lahden Telefooniyhdistykseltä Harjukatu 16:sta klubihuoneisto, joka käsitti peräti seitsemän huonetta ja kaksi keittiötä. Omat anniskeluoikeudet klubi sai 1932.

Klubin ravintoloitsijan taloudellisten vaikeuksien takia tilanteet johtivat siihen, että Harjukadulta piti lähteä. Pelastuksen tarjosi Lahden Seurahuone, jolta Kauppaklubi sai 1933 käyttöönsä neljä huonetta. Sopimuksen mukaan Kauppaklubin ei tarvinnut maksaa varsinaista vuokraa, mutta piti maksaa sähkönkulutus, maaseutu- ja ulkolinjapuhelut, siivouskuluja ja palkka biljardimarköörille.

Biljardi on aina kuulunut oleellisena osa Kauppaklubin toimintaan, samoin kortinlyöminen. Vuonna 1989 Kauppaklubi järjesti erilaisten yhteistoimintaklubien biljardimestaruuskilpailut, joissa pronssia voitti Kauppaklubin oma joukkue Heikki Halle, Markku Juhanila, Tuomo Ylöstalo.

Seurahuoneella oli myös ”salainen pokkahuone”, jossa oli kahdeksankulmainen, lakattu pelipöytä. Jokaisen pelaajan kohdalla oli pöydästä vedettävä pieni laatikko rahoja varten. Jokaisella oli lisäksi vierellään kolmiopöytä virvokkeita varten. Raha vaihtoi omistajaa suuressa mittakaavassa, kuten Bohm kirjoittaa.

Klubi avautui joka päivä klo 12: ”Seurahuoneen ala-aulan portieerit vaativat muodollista pukeutumista ja avittivat kravatin löytymisessä asiakkaille. Klubin ilman lämmetessä, sikarin- ja tupakansavun täyttäessä huoneen usein riisuttiin pikkutakit tuolien selkänojille, valkoinen paita solmion tai rusetin kanssa oli riittävä muodollisuus.”

Nimestään huolimatta Kauppaklubin jäsenistö ei missään vaiheessa ole rajoittunut vain kauppiaisiin tai yleensä liike-elämän henkilöihin. Mukana on ollut lääkäreitä, mainosmiehiä, ravintoloitsijoita, sotilaita, tehtailijoita, tilimiehiä, vakuutusmiehiä, lehtimiehiä ym. Jäsenluetteloista vuosisadan varrelta löytyy runsaasti tuttuja nimiä:

Ola Ahti
Lasse Andersson
Eino Arvela
Erik Bask
Petteri Ekman
Ensio ”Ela” Eskola
Kari Eskola
Lennart Grünn
Reino Günther
Matti Haavisto
Erkki Halme
Matti Haristo
Vesa Harmaakorpi
Kalle ”Hyvä haju” Havukainen
Matti Heinonen
Veikko Heinonen
”Pölly-Pentti” Heinonen
Risto ”Roope” Heinonen
Jorma Helén
Mikko Helenius
Veijo Hongisto
Matti Huotari (kansikuvan tekijä)
Erkki Huurtamo
Niilo Huvinen
Waldemar Jakola
Erkki ”Jantsa” Jantunen
Heikki Karjalainen
Rauno Kestilä
Ossi Kivekäs
K.O. Knuuttila
Felix Krohn
Juhana Kurki-Suonio
Tapani ja Erkki Kääpä
Erkki Laitinen
Jari Lehtinen
Oskari Lehtonen
Paavo Levelä
Reino ”Rekke” Mikkonen
Aarne Mustakallio
Toivo ”Mubi” Mustonen
Markku Nykänen
Matti Pakarinen
Jussi Peippo
Osmo Ristola
Pentti Ruuskanen
Ismo Räisänen
Mauri Salmi
Paavo Siltanen
Pentti Tiilikainen
Totti G. Totti
Reino Tuiskula
”Rolle” Turunen
Leo ja Luukas Valtari
Matti Viljanen
Heikki Vilppunen
Aatos Vuola
Hannu Vuorikko
Seppo Väkeväinen
”Karva-Eero” Walden
Gunnar Åhfelt-Arjamo

MOOTTORIHOTELLI
MUSTA KISSA

Lukiessani Mika Bohmin kirjaa palautui mieleen sellainenkin asia, että Musta Kissa -ravintolan alkuperäinen nimi oli Moottorihotelli Motorest Musta Kissa. Olivathan samassa rakennuksessa Lahden ensimmäinen pysäköintitalo ja Kesoilin huoltoasema. Mustan Kissan avajaiset olivat helmikuussa 1969.

Kauppaklubille Mustan Kissan talosta tuli uusi koti, kun sopimusta Seurahuoneen kanssa ei enää syksyllä 1969 saatu uusituksi. Kiinteistö Oy Lahden Keskustalosta ostettiin 213 neliön kerrosala kunnostettavaksi klubihuoneistoksi.

Taloudelliset vaikeudet kuitenkin koettelivat seuraavina vuosikymmeninä, ja 1997-98 Kauppaklubi myi huoneistonsa Risto Salorannalle, Arto Viljaselle ja Hammaslääkäriasema Kymppihammas Oy:lle. Öljyvärimaalaus Mannerheimista vuokrattiin Salorannan ja Viljasen asianajotoimistolle.

Klubitoiminta siirtyi ensin Hennalan upseerikerholle ja sen jälkeen Aleksanterikatu 25 A:n kellarikerrokseen, jossa klubihuoneisto sijaitsee Osuuspankin entisissä kabinetti- ja saunatiloissa.

Kauppaklubin säännöt 2§: ”Yhdistyksen tarkoituksena on valmistaa jäsenilleen tilaisuus yleisiä ja kotipaikkakunnan taloudellisia ja yhteiskunnallisia asioita käsittelevään keskusteluun sekä jäsenten keskeiseen hyödylliseen ja virkistävään seurusteluun.”

kari.naskinen@gmail.com