Askon kalusteilla koti on kalustettu taiteellisesti

Vähän ennen Askon päivää (6.9.) 2016 Lahden kaupunginmuseo julkaisi ison kuvakirjan Askon huonekaluista. Kahden vuoden kuluttua tulee kuluneeksi sata vuotta August Avoniuksen perustaman huonekalutehtaan alkamisesta Vesijärvenkatu 3:ssa. A4-kokoisen 400-sivuisen kirjan ovat tehneet museon kokoelmapäällikkö Sari Kainulainen ja museon tutkija Päivi Vickholm, ja komean ulkoasun on suunnitellut graafikko Osmo Penna.

Alkuun Avoniuksen firma oli nimeltään Lahden Puuseppätehdas, mutta kun Lahdessa alkoi myöhemmin olla muitakin samankaltaisia toiminimiä, päätti Avonius 1931 muuttaa oman tehtaansa nimeksi Asko-Avonius Huonekalutehtaat. Samalla hän muutti oman nimensä muotoon August Asko-Avonius, ja vähitellen etunimi muokkautui suomalaisittain Aukustiksi.

August oli syntynyt 1887 pienessä Pälkjärven kunnassa Pohjois-Karjalassa, oli kyläsepän kymmenhenkisen perheen kuopus. Jatkosodassa valtaosa Pälkjärveä menetettiin Neuvostoliitolle ja Suomen puolelle jäänyt pikkuriikkinen osa liitettiin Tohmajärveen.

Puusepäksi August opiskeli Eero Mäkisen käsityökoulussa Sortavalassa 1905-07. Töihin hän pääsi käsiksi Turussa, jossa toimi N. Bomanin höyrypuuseppätehdas. Se oli noihin aikoihin Venäjän tunnetuimpia huonekalutehtaita, jonka töitä olivat mm. keisarillisen odotushuoneen sisustaminen Moskovan asemalla ja pietarilaisen Astoria-hotellin sisustaminen.

Turusta Avonius lähti vaasalaisen työtoverinsa kanssa Ruotsiin 1912 ja työskenteli siellä yhdessätoista puusepänverstaassa viisi vuotta.

Vuonna 1917 Avonius palasi Suomeen ja asettui Viipuriin, jossa työskenteli Matti Pietisen puusepäntehtaalla. Talven 1918 levottomat ajat saivat kuitenkin hänet jättämään Viipurin ja hakeutumaan rauhallisemmille seuduille. Siinä vaiheessa ajatuksena oli oman yrityksen perustaminen. Lahden hän valitsi siksi, että liikenneyhteydet olivat hyvät ja puuraaka-ainetta oli läheisyydessä riittävästi. Kansalaissota ulottui kuitenkin Lahteenkin, mutta syksyllä 1918 Avonius oli valmis aloittamaan työt.

Uuden tehtaan henkilökuntana oli kuusi ammattimiestä. Heistä yksi oli Emil Wikström, joka myöhemmin perusti Lahden Puukalusto Oy:n (myöh. Isku).

Ennen Avoniusta Lahdessa oli toiminut jo V. Rekolan pieni tehdas (1895) ja Mikko Nupposen perustama Vihdin Puuseppäin Huonekaluliike (1906). Muut Lahden alkuvaiheen huonekalujenvalmistajat olivat Bernhard Häklin perustama Lahden Puusepät Oy (1919) ja V. Viljasen huonekalutehdas (1919). Seuraavina tulivat Puuseppätehdas Iiris (1922), Arvo Laineen tehdas (1925), Vaaran veljesten tehdas (1927), H. Hynysen tehdas (1928), Muttilainen & Backman (1928) ja Huonekalutehdas Oy Sarja (1937).

Avonius lähti tuotannossa siitä, että tähdättiin laadullisesti hyvään tulokseen. Pentti Poukan historiakirjassa koskien Askoa 1918-68 todetaan, että ”Avoniuksen puusepäntehtaan syntyvaiheessa eivät erityisesti taiteelliset tekijät olleet vaikuttamassa”. Myöhemmin tilanne oli tässä suhteessa toinen, Askon mainoksessa 1930-luvulla kaksi rouvaa on kahvilla olohuoneessa ja keskustelu menee: ”Täytyy sanoa, että kotisi on kalustettu taiteellisesti ja samalla käytännöllisesti.” – Siihen toinen rouva vastaa: ”ASKO-huonekaluilla sellainen syntyy aivan itsestään – eikä tule kalliiksi.”

ISO TILAUS KUOPIOSTA

Puuseppätehtaan ensimmäinen tuote oli kirjoituspöytä (kuvassa). Se oli menestys. Suurtilauksen teki kuopiolainen huonekaluliike Juho Konttinen Oy, joka osti niitä 500. Näin isoja tilauksia ei kuitenkaan tullut paljon, ja Avonius otti pian valmistusohjelmaansa muitakin huonekaluja, kuten sohvapöytiä, tuoleja ja kirjakaappeja.

Kun tuotanto laajeni, piti alkaa etsiä suurempia tiloja. Keväällä 1923 Avonius vuokrasi Lahden kaupungilta 26 hehtaarin tontin, mikä sijaitsi Lahden - Viipurin radan ja Loviisaan menevän kapearaiteisen radan välissä. Nykyisin sanottaisiin, että paikka oli logistisesti erinomainen. Uuden tehtaan alettua tuotantonsa työntekijämäärä oli 48.

Vuonna 1931 otettiin iso askel, kun Lontooseen perustettiin oma myyntikonttori ja säännöllinen vienti ulkomaille alkoi. Suomessa tätä kansainvälistymistä hyödynnettiin mainonnassa: Vesijärvenkatu 5:ssä olleen liikkeen lehtimainoksen otsikossa sanottiin ”Niitä kysytään Englannissakin”.

Suomessa kehitettiin myymäläverkkoa. Viipuriin avattiin 1936 maan suurin huonekalumyymälä, jossa oli 15 näyteikkunaa. Lahdessa avattiin 1938 vielä suurempi myymälä ja Helsinkiin tuli syyskuussa 1939 neljäs myymälä.

Talvisodan lentopommituksissa tehtaat Lahdessa olivat junanratojen takia kriittisessä paikassa, ja osumia tulikin. Myymälät sen sijaan säästyivät tuhoilta, mutta Viipurin myymälän alakerta määrättiin yleiseksi väestönsuojaksi ja taistelujen siirryttyä kaupungin tuntumaan siitä tehtiin puolustusjoukkojen ”korsu”. Lopulta myymälä varastoineen jäi sodan jalkoihin.

POHJOISMAIDEN SUURIN

Kun Asko 1968 täytti 50 vuotta, se oli Pohjoismaiden suurin huonekalutehdas. Työntekijöitä oli 2480 ja tytäryhtiöissä 956.

Se oli niin tärkeä merkkivuosi, että 50-vuotishistoriateoksen kirjoittajaksi valittiin Uuden Suomen päätoimittaja Pentti Poukka, ja lisäksi Aukusti Asko-Avoniuksesta erikseen teki kirjan Puiset pyramidit Matti Kurjensaari, suomalaisen kulttuurielämän yksi keskeisistä henkilöistä.

Pyramidin perustana ollut huonekalutuotanto loppui 1999. Keväällä 1991 Asko-konsernin strategiaksi oli jo valittu liiketoimintojen ja investointien keskittäminen kolmeen alaan: muoviputkia valmistaneeseen Uponoriin, Asko-kodinkoneisiin ja lattianpäällysteitä valmistavaan Upoflooriin. Lopulta firman nimikin muuttui: Asko Oyj:stä tuli Uponor Oyj.

Lahden kaupunginmuseon kokoelma käsittää 1220 Askon tehtaiden toimintaan liittyvää esinettä, 1577 kirjan kirjaston ja laajan yrityksen tuotantoon liittyvän arkiston. Museon saaman Askon kokoelman yhteydessä vastaanotettiin myös laaja, yrityksen historian käsittävä arkistoaineisto, joka käsittää piirustuksia, kuvia, paperimateriaalia ja mainontaa eri vuosikymmeniltä.

kari.naskinen@gmail.com

Ensin oli Elektra, sitten tulivat Freud ja Jung

Antiikin Kreikan suuren tragediakirjailijan Euripideen ”sankareita” 2400 vuotta sitten olivat Medea ja Elektra. Näiden naisten kautta Euripides kuvasi sitä tilannetta, missä naiset olivat ja elivät. Myös Sofokles ja Aishkylos tekivät näytelmät Elektra-aiheesta.

Feministi Medea murehti: "Kaikista elävistä ja arvostelukykyisistä olennoista me naiset olemme onnettomimpia. Ensinnäkin, hyvinvoinnin vuoksi mies ostaa meidät ja saa hallita ruumistamme, ja ilman miestä on vielä pahempaa. Ja nyt vakava kysymys on, saammeko hyvän vai pahan miehen; sillä ei ole naiselle helppoa paeta eikä kieltäytyä avioliitosta."

Pani minutkin perehtymään tähän aihealueeseen katsottuani Kansallisoopperassa Richard Straussin Elektran. Siinä nainen ei kuitenkaan kohdista ”kritiikkiään” miehiin, vaan omaan äitiinsä, jonka hän murhauttaa kostoksi.

Naisilla on vaikeata. Kansallisoopperassa tämä tehdään kyllä hyvin selväksi, sillä esitys on hurja. Sen on ohjannut ranskalainen Patrice Chereau, joka tunnetaan mm. sensaatiomaisesta ohjauksestaan Bayreuthissa 1976: Richard Wagnerin Nibelungin sormus -kokonaisuudesta hän teki sellaisen, että osa katsojista raivostui – Chereaun tulkintaa pidettiin marxilaisena ja kaiken lisäksi seksihulluna.

Antiikin Kreikan ajoista tilanne on sentään kohentunut. Kreikassa naisetkin saavat nykyisin äänestää, saavat itse valita aviopuolisonsa, heitä valitaan yhtiöiden hallituksiin ja jopa eduskuntaan, jossa heitä ei kuitenkaan ole kuin vähän yli kymmenen prosenttia.

Yhdysvaltain itsenäisyysjulistuksessakin (1776) sanotaan komeasti, että ”kaikki ihmiset on luotu tasavertaisiksi”. Varsinkaan tuolloin 240 vuotta sitten se ei vielä todellisuudessa pitänyt paikkaansa, mutta nyt tilanne on jo melko toinen, kun presidenttinäkin on musta mies ja seuraava voi olla nainen.

NAISEN KOSTO

Ennen oopperan alkua kuuntelin psykoanalyysin asiantuntijan Elina Reenkolan alustuksen, missä hän tarkasteli Elektran myyttiä äidin ja tyttären suhteen sekä äidinmurhan näkökulmista. Elektran tarina kuvaa kolmioasetelmaa, jossa tyttären suhde äitiinsä on vihan kyllästämä, kun taas isän hahmo on ihannoinnin kohteena. Äidinkaipuun, rakastamisen ja äitiin samaistumisen tunteet tappaessaan Elektra lopulta tuhoaa oman naisellisuutensa ja elämänsä. Näin se myyteissä yleensäkin on, kuten Elina Reenkola sanoi – surullinen loppu.

Alustuksessaan Elina Reenkola mainitsi myös Hillary Clintonin, mutta ei kuitenkaan veikannut surullista loppua.

Elektran traagisessa ja psykologisesti kiinnostavassa tarinassa on tärkeä merkitys kärsimyksellä, vihalla, rakkaudella, kiintymyksellä ja raastavilla sisäisillä ristiriidoilla. Sitten tulee kosto. Lopulta ainakin oopperassa käy niin, että sekään ei helpota. Elektra ei riemuitse, eikä järjestä juhlapitoja. Kosto ei tuonutkaan helpotusta.

Miltähän Anneli Auerista nyt tuntuu? Kosto tuntuu olevan ainakin taloudellisesti makea.

Elina Reenkolan mukaan naisen on vaikea ilmaista hyökkäystään suoraan sen kohteelle. Syntyykin epäsuora aggressio, mikä voi suuntautuu häneen itseensä: masennus, syömishäiriöt, itsesyytökset, itsemurha-aikeet. Tällaisissa tapauksissa nainen käyttää omaa kärsimystään koston ilmaisuna yrittäen näyttää miten huonosti häntä on kohdeltu. Epäsuora aggressio voi toteutua myös ilkeiden juorujen levittämisenä, pilkkaamisena ja nolaamisena.

”Elektra käyttää epäsuorassa aggressiossaan välikappaleena veljeään, joka suorittaa murhan”, sanoi Elina Reenkola.

Oopperassa murha on murha. ”Psykoanalyysissa äidinmurhalla on kuitenkin myös vertauskuvallinen merkitys. Siinä äidinmurhalla tarkoitetaan myös tyttären äitiinsä kohdistamaa voimakasta protestointia, mikä on osa nuoren naisen itsenäistymisprosessia”, sanoi Elina Reenkola

Psykoanalyysin mukaa Elektra-kompleksi tarkoittaa tyttären torjuttua seksuaalista kiintymystä isäänsä, on siis rinnakkaisilmiö oidipuskompleksille. Käsitteen kehitti alun perin Sigmund Freud, mutta nimen tälle ongelmalle antoi Carl Jung. Straussin oopperassakin on selviä viittauksia Freudiin, on unettomuutta ja painajaisia.

NAISPUOLINEN HAMLET

Kun näin Elektran ensimmäisen kerran Savonlinnassa Ruotsin kuninkaallisen oopperan esittämänä 2010, en innostunut. Nyt Chereaun ohjaamana se iski aivan toisella tavalla. Esityksen karmeus tuli nyt toisella tavalla lähelle. Toi mieleen toisen surullisen tarinan Hamletin, jossa myös suunnitellaan sekä äidin että vähän muidenkin tappamista.

Kun Hamlet-prinssin suuresti rakastama kuningasisä on kuollut, menee kuningatar Gertrud naimisiin kuolleen kuninkaanveljen Claudiuksen kanssa, eikä Hamlet tätä sulata. Elektran isän Agamemnonin taas ovat surmanneet tämän puoliso yhdessä rakastajansa kanssa. Hamlet on kuitenkin mies, Elektra ”vain” nainen, eikä ympäröivä yhteiskunta voi hyväksyä aggressiivista naista. Kovia juttuja, hyviä näytelmien ja oopperoiden aiheita.

Eugene O´Neill kirjoitti näytelmän Murheesta nousee Elektra (1931) – nousee Kansallisoopperassakin, nousee ankaran vitutuksen voimalla. Eivätkä auta edes siskon ponnistelut, vaikka sisaren roolin esittävä ruotsalainen Elisabet Strid ennen laulajanuraansa toimikin sairaanhoitajana psykiatrisessa sairaalassa.

Entä musiikki? Kuninkaallisen oopperan versio oli pliisu verrattuna Esa-Pekka Salosen johtaman orkesterin esitykseen. Soinnissa on tummaa tuskaa niin, että sen syvemmältä ei enää voi kaivaa. Kun vaskipuhaltimet tulevat mukaan, on paikoin kuin Wagner soisi. Ero on vain siinä, että jos Wagner olisi tämän tehnyt, olisi Elektran tunti ja kolme varttia vasta oopperan ensimmäinen näytös.

Käsiohjelmasta luin sellaista, mitä en itse tajunnut: mukana on myös Agamemnon-teema, joka toistuu aina, kun Elektra kutsuu murhattua isäänsä. Lopussakin Elektran tanssiessa Agamemnon-teema toistuu useaan kertaan. Tämän teeman kautta oopperaa hallitsee henkilö, jota ei nähdä eikä kuulla.

Elektran roolin laulava saksalainen Evelyn Herlitzius (kuvassa) on raivokkaan loistava. Koko ajan lavalla ja ääntä tulee kuin V 12 turbosta. Ei ihme, että hänellä on kovaa vientiä myös Brünnhilden ja Isolden rooleihin.

Strauss-ranking nyt: 1) Elektra, 2) Salome, 3) Nainen ilman varjoa, 4) Ruusuritari, 5) Capriccio.

kari.naskinen@gmail.com

Poliitikot tyytyisivät pienempiinkin palkkioihin

Jos Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymän puheenjohtajaksi valitulle Francis McCarronille (Kok) olisi sanottu, että hänen kuukausipalkkionsa on 1000 euroa kuukaudessa, hän olisi luultavasti ottanut tehtävän vastaan. Varapuheenjohtaja Kari Lempiselle (SDP) olisi riittänyt 500 euroa. Todellisuudessa heidän kuukausipalkkionsa tulevat olemaan 3400 ja 1700 euroa.

Nämä poliittiset luottamuspaikat ovat statukseltaan niin korkeita, että ne ovat hyvin haluttuja riippumatta palkkioiden suuruudesta. On esimerkiksi tulevia vaaleja varten tärkeätä, että ehdokas on näkyvällä paikalla koko ajan. Julkisuus on taattu. Nimet ja kuvat ovat esillä. Veronmaksajat maksavat siis turhaan.

Kyseenalaista on myös, miksi Lahden kaupunki on päätynyt neljään puolipäivätoimiseen lautakuntajohtajaan, joille maksetaan kuukausipalkkoina 2500 euroa + erilliset kokouspalkkiot päälle. Nämä neljä ovat Sirkku Hildén (SDP), Hannu Himanen (Kok), Pekka Komu (SDP) ja Lasse Koskinen (Ps).

Ainoa perustellusti isopalkkainen poliitikko on kaupunginhallituksen puheenjohtaja, joka saa 5000 euroa kuussa. Se on isotöinen tehtävä, jota nykyisin hoitaa Juha Rostedt (Kok).

Pitää myös ottaa huomioon, että näiden jättisuurien palkkioiden lisäksi tulee muuta edustamista ja huvia, joista ko. poliitikot pääsevät nauttimaan. Esimerkiksi tutustumis- ja ”tiedonhankintamatkat” ulkomaille ovat mukavia rentoutumisreissuja.

Vaikka eliittipolitiikkojen palkkiot ovat vain pieni rippunen ko. hallinnonalojen budjeteista, ne joka tapauksessa antavat ulospäin kuvan siitä, että ”on millä mällätä” – ja samaan aikaan meille veronmaksajille tolkutetaan, että palveluja on karsittava, koska säästää pitää. Ristiriita on näkyvä.

Ihme, että Lahden kaupunkikin on ollut yli sata vuotta pystyssä, vaikka vasta nyt on tajuttu, että poliitikoille pitää maksaa näin ruhtinaallisesti.

kari.naskinen@gmail.com

Stalinin pojan jääkiekkojoukkue tuhoutui

Jääkiekkosarja KHL:ssä ei syyskuun 7. päivänä järjestetä otteluita. Se on muistopäivä tapahtumille 7.9.2011, jolloin Jaroslavlin kiekkojoukkuetta kuljettanut lentokone syöksyi maahan ja matkustajat kuolivat. Lentokone oli juuri aloittanut matkan Tunoshnan lentoasemalta kohti Minskiä, jossa oli määrä pelata kauden avausottelu. Vain 2,5 kilometriä nousun jälkeen matkustajakone Jakovlev 42 D putosi ja syttyi palamaan. Joukkueen maalivahtivalmentaja Jorma Valtonen ei ollut mukana lennolla, sillä hän oli jäänyt Jaroslavliin valmentamaan Lokomotivin kakkosjoukkueen maalivahteja.

Vastaavanlaisia onnettomuuksia on maailmassa sattunut monta muutakin. Ainakin henkilöhistoriallisesti merkittävin oli se, jossa Vasili Stalinin (1921 - 1962) johtama Neuvostoliiton ilmavoimien jääkiekkojoukkue VVS (Voenno-Vozdushnye Sily) tuhoutui lento-onnettomuudessa tammikuussa 1950. Vasilin isä oli Josif Stalin. Vasili eteni ilmavoimissa kenraalimajuriksi, mutta isän kuoleman jälkeen hänet tuomittiin vuosiksi vankeuteen valtiolle vaarallisena henkilönä. Vuonna 1960 Vasili vapautettiin, mutta kaksi vuotta myöhemmin hän kuoli.

Sotien jälkeen Vasili Stalin oli saanut johdettavakseen VVS, joka oli joukkueet mestaruussarjassa myös jalkapallossa ja lentopallossa. Vuonna 1946 Vasili otti lajivalikoimaan jääkiekon, joka tuohon aikaan otti ensiaskeleitaan Neuvostoliitossa. Kovin nimi uudessa joukkueessa oli Anatoli Tarasov, joka voitti sarjan maalikuninkuuden (7 ottelua, 14 maalia).

Sitten Tarasov siirtyi ZSKA:han ja VVS:n menestys heikkeni. Historiantutkija Markku Jokisipilä kertoo VVS:n vaiheista erinomaisessa kirjassaan Punakone ja vaahteranlehti (Otava, 2014):

”Merkittävä tekijä menestymättömyydessä oli epäilemättä se, että lajista hyvin vähän ymmärtänyt joukkueenjohtaja puuttui jatkuvasti joukkueen toimintaan pelaajavärväyksestä aina ottelutaktiikoihin asti. Kahden ensimmäisen kauden jälkeen Stalin ryhtyi röyhkeästi värväämään muiden joukkueiden huippupelaajia omaan miehistöönsä. Muiden joukkueiden johtajat eivät uskaltaneet ryhtyä vastustamaan nimekästä tulokasta, eikä pelaajienkaan ollut helppo kieltäytyä, kun itse Stalinin poika pyysi liittymään joukkueeseen.”

Sarjasijoitukset paranivatkin. Todellinen huippulöytö oli Vsevolod Bobrov (kuvassa), joka kuului maan parhaimmistoon myös jalkapallossa ja jääpallossa. Helsingin olympiakisoissa 1952 Bobrov oli maansa jalkapallojoukkueen paras pelaaja, teki viisi maaliakin.

Sitten tapahtui se onnettomuus. Kaksimoottorinen Lisunov 2 oli Neuvostoliitossa lisenssillä valmistettu versio amerikkalaisesta Douglas DC-3:sta. Se nousi Moskovasta 5.1.1950 ja määränpäänä oli Tsheljabinsk 1500 kilometrin päässä. Kyydissä olivat kuuden hengen miehistö ja VVS:n 13 miestä. Jokisipilä kirjoittaa:

”Lentosää oli talvimyrskyn vuoksi kehno ja koneen oli tehtävä välilasku Kazaniin. Oli päätettävä, jatkettaisiinko lentäen vai siirryttäisiinkö Tsheljabinskiin junalla. Koska matka rautateitse kestäisi lähes kaksi päivää, päätti pelaaja-valmentaja Boris Bocharnikov, että matka jatkuisi lentokoneella. Määränpäätä lähestyttäessä sää kävi kuitenkin niin huonoksi, että koneen oli Tsheljabinskin sijaan hakeuduttava 165 kilometriä pohjoisemmaksi sijaitsevalle Sverdlovskin (nyk. Jekaterinburg) kentälle. Olosuhteet Uralin suurkaupungissa eivät olleet yhtään sen paremmat, varsinkin kun kone joutui odottamaan laskeutumisvuoroaan pimeän tuloon saakka.”

Tilannetta vaikeutti lisäksi, että lennonjohdon radioviestit sekoittuivat jostain syystä samaa taajuutta käyttäneen läheisen sotilaskentän viestiliikenteeseen. Viimeisessä laskeutumisyrityksessä lentokone iskeytyi maahan muutaman sadan metrin päähän kiitoradasta. Kaikki koneessa olleet 19 ihmistä saivat surmansa.

Vsevolod Bobrov ei ollut koneessa, sillä hän oli myöhästynyt lennolta. Samoin pelastui Aleksandr Vinogradov, joka oli edellisessä pelissä saanut pelikieltoa väkivaltaisuuden takia.

VIKTOR TIHONOV MUKAAN

Jo onnettomuuspäivän iltana myöhään Vasili Stalin pani töpinäksi. Alle vuorokaudessa hän sai kootuksi uuden joukkueen, joka lähti junalla Tsheljabinskiin, mukana myös Bobrov ja Vinogradov. Uutena nuorena pelaajana astui junaan myös 19-vuotias Viktor Tihonov. VVS voitti Traktot Tsheljabinskin 6-0.

Neuvostoliiton mestaruudet VVS voitti 1951, 1952 ja 1953. Sitten tuli loppu. Josif Stalin kuoli 5.3.1953, Vasili sai myöhemmin syytteet valtion omaisuuden väärinkäytöstä oman ylellisen elämäntyylinsä rahoittamiseen ja salassa pidettävien asioiden lörpöttelystä ulkomaisille diplomaateille. Myös VVS lakkautettiin.

Jokisipilä: ”Vasili karkotettiin vankeutensa jälkeen Kazaniin, jossa hänen alkoholin runtelema elimistönsä petti lopullisesti maaliskuussa 1962.”

Tammikuun 5. päivänä 2017 KHL:ssä pelataan.

kari.naskinen@gmail.com

Hymyilevä mies ja kuoleva mies

Jos porvarien urheilujärjestö SVUL ei olisi pannut TUL:n urheilijoita boikottiin valittaessa Suomen joukkuetta Rooman olympiakisoihin 1960, ei Olli Mäki todennäköisesti olisi nyrkkeillyt maailmanmestaruudesta elokuussa 1962. Mäki joutui tuossa vaiheessa katsomaan, että koska SVUL ei häntä hyväksy nyrkkeilemään, niin lähdetään sitten mukaan amerikkalaisten keksimään ammattinyrkkeilysirkukseen. Tämä asetelma ei tule esille Juho Kuosmasen erinomaisessa elokuvassa Hymyilevä mies, mutta sen verran kuitenkin, että todetaan Mäen olevan kommunisti. Elokuvassakin Mäen autona on tietenkin neuvostoliittolainen Jalta, joka aina ei lähde käyntiin.

MM-ottelussa 17.8.1962 Mäki kärsi rankan tappion. Ottelua oli Olympiastadionilla seuraamassa 24 000 ihmistä, ja ottelun pituudeksi oli suunniteltu 15 erää. Jo toisessa erässä ”Musta nukuttaja” Davey Moore löi Mäen kanveesiin kolme kertaa, eikä kehätuomari odottanut neljättä, vaan keskeytti ottelun. Jälkeenpäin tuomari, entinen maailmanmestari Barney Ross sanoi, että jos kysymyksessä ei olisi ollut MM-ottelu, hän olisi keskeyttänyt sen jo aikaisemmin.

Olli Mäki oli silti onnellinen mies, kuten elokuvastakin selvästi ilmenee. Elokuvan punaisena lankana on Ollin rakastuminen, ottelupäivänä hän on mennyt kihloihin, kihlajaiskahvit oli juotu Primulassa. Elokuvan lopussa on hieno kohtaus: Olli ja Raija kävelevät myöhään otteluiltana jossakin rannassa Helsingissä, vastaan tulee vanha aviopari ja Raija kysyy Ollilta, ”tuleekohan meistäkin tuollaisia”, siis onnellisia? Olli vastaa, että tietenkin. Elokuvan lopputeksteistä selviää, että selästä päin kuvattua pariskuntaa esittävät Olli ja Raija Mäki. Olli Mäki täyttää joulukuussa 80 vuotta.

Davey Mooren tulevaisuus sen sijaan ei ollut onnellinen. Maaliskuussa 1963 hän puolusti mestaruutta meksikolaista Sugar Ramosia vastaan, tuli rajusti tyrmätyksi, vajosi koomaan ja kuoli kolme päivää myöhemmin sairaalassa Los Angelesissa 29-vuotiaana. Vuonna 2013 paljastettiin Moorelle patsas hänen kotikaupungissaan Springfieldissä.

Tuo ottelu aiheutti voimakasta kritiikkiä kehätuomaria kohtaan. Bob Dylankin teki heti samana vuonna tapahtuneesta laulun: ”Kuka tappoi Davey Mooren?”

EI TEKISI PAHAA
KÄRPÄSELLEKÄÄN

Nyrkkeily on kova urheilulaji. Siinä sattuu silloin tällöin jopa kuolemantapauksia. Elokuvan alkuminuuteilla on kuitenkin kohtaus, joka korostaa Olli Mäen asennetta: hän pyydystää ikkunanlasista kärpäsen juomalasiin, kyselee ympärillä olevilta lapsilta, mitä tehdään – Olli päästää kärpäsen lentämään. Olli on ihminen, joka ei tee pahaa kärpäsellekään. (Tästä huolimatta naisten nyrkkeily pitäisi lopettaa.)

Elokuvassa on muitakin hienosti vertauskuvallisia kohtia. Linnanmäellä Olli ja Raija käyvät heittämässä tennispalloilla kytkimeen, johon osuessaan ”vedenneito” putoaa alustaltaan vesialtaaseen. Myöhemmin Olli näkee kuinka yksi vedenneito vaikuttaa surulliselta ottaessaan päästään peruukkia. Olli ajattelee, että samanlainen pelle sirkuksessa hänkin on.

Asetelma korostuu otteluillan päättäjäisbanketissa hienossa ravintolassa. Ottelun järjestänyt Elis Ask ja muut herrat istuvat omassa pöydässään, Olli ja Raija jossakin sivummalla. Yhdessä kuvassa näkyy myös kuinka Davey Moore seisoskelee yksin ja nojaa seinään. Show on ohi.

Moore sentään sai esiintymispalkkiona 12,8 miljoonaa markkaa, Olli Mäki 600 000 markkaa (nykyrahassa noin 10 000 euroa).

URHEILUA ISOMPI
TAPAHTUMA

MM-ottelu ei ollut vain urheilu-, vaan myös korkean luokan bisnestapahtuma. Päärahoittaja oli ruotsalaisen Kapp Ahl -ketjun perustaja Per-Olof Ahl. Moore tuli Suomeen jo kaksi viikkoa ennen ottelua, ja siitä eteenpäin show pyöri. Seutulan lentokentällä Mooren kukitti ja suukotti muutaman vuoden takainen Miss Suomi Pirkko Mannola.

Ottelua olivat kutsuvieraina seuraamassa mm. Aatos Erkko, K.-A. Fagerholm ja T.J. Särkkä. Loppubanketissa Ravintola Teatteri-Grillissä olivat paistattelemassa mm. reportterit Martti Huhtamäki ja Sulo Kolkka,  valokuvaaja Pertti Jenytin, sen vuoden Miss Suomi Kaarina Leskinen, nyrkkeilytoimittaja Ilmo Lounasheimo, Sanoma Oy:n hallituksen jäsen Patricia Seppälä, nyrkkeilijä Sten Suvio ja johtaja Satu Vuoristo.

Nyrkkeilytapahtumanakin MM-show oli sen ajan mittapuun mukaan kovaa luokkaa, ensimmäinen Pohjoismaissa järjestetty MM-ottelu. Stadionille pystytetyssä kehässä käytiin ennen Olli Mäen ottelua neljä esiottelua, joissa Mauri Backman, Ilkka Koski ja Risto Luukkonen voittivat, mutta Pekka Kokkonen hävisi.

Olli Mäen ura jatkui vielä yksitoista vuotta. Vuonna 1964 hän voitti EM-ottelussa saksalaisen Conny Rudhofin. Ammattilaisuransa aikana voitti 28 ottelua, hävisi 14 ja ratkaisemattomiin päättyi 8 ottelua. Amatöörinä tämä Kokkolan Jymyn ja Kokkolan Työväen Urheilijoiden nyrkkeilijä oli voittanut EM-hopeaa 1957 ja EM-kultaa 1959, ja olisi Rooman olympiakisoissa ollut ehdoton kultamitalisuosikki. Amatöörinä hän otteli 270 kertaa, joista hävisi vain kolme.

TOINEN ELOKUVA
MM-OTTELUSTA

Niin merkittäväksi Olli Mäen MM-ottelu katsottiin, että T.J. Särkkäkin päätti tehdä siitä dokumenttielokuvan, minkä tekovaiheita Hymyilevässä miehessäkin hieman seurataan. Niin kova kaupallinen hoppu oli saada tämä 55-minuuttinen elokuva Mäki Moore maailmanmestaruus markkinoille, että se sai ensi-iltansa 9 kaupungissa jo viikon kuluttua ottelusta.

Olli Mäki ”näki tähtiä”, ja hauska yhteensattuma oli, että seuraava suomalaisen elokuvan ensi-ilta oli Tähdet kertovat, komisario Palmu 7.9.1962.

En ole tässä paljon kirjoittanut Juho Kuosmasen elokuvasta, koska siitä on joka lehdessä ja runsaasti netissä kirjoitettu, ja oikeaan osuvasti: hyvä elokuva. Eikä ollut oikeastaan yllätys, sillä Kuosmasen ”kaurismäkeläinen” Taulukauppiaat (2010) oli jo asettanut riman korkealle Kuosmasen kohdalla. Elokuva on kuvattu mustavalkoiselle 16 mm:n filmille, jälki on loistavaa, kuin suoraan 1960-luvulta.

Yksi amatööriarvostelu tosin osui silmiini: Iltalehdessä todettiin, että tämä pitkäveteinen elokuva on kuin ”Pekka Puupää nyrkkeilykehässä”.

Näyttelijät ovat onnistuneet erinomaisesti, päärooleissa Jarkko Lahti (kuvassa), Eero Milonoff ja Oona Airola, joka herttaisuudessaan ja ulkonäöltäänkin tuo mieleen nuoren Krista Kososen.

kari.naskinen@gmail.com

Antropologinen rakkauselokuva

Tanna on pieni saari Vanuatun 83 saarta käsittävässä tasavallassa Tyynellämerellä. Asukkaita tällä 550 neliökilometrin kokoisella saarella on 28 000. Osa ihmisistä kuuluu alkuperäiskansoihin, jotka vielä elävät samalla tavalla kuin esi-isänsä monia sukupolvia aikaisemmin. Tästä antropologisesta lähtökohdasta ovat australialaiset Martin Butler ja Bentley Dean ohjanneet ja kuvanneet elokuvan Tanna. Ennen tätä Butler ja Dean olivat tehneet televisiolle dokumenttielokuvan Australian aboriginaaleista.

Dokumentaariselta vaikuttavia elementtejä on Tannassakin, vaikka se sisällöltään onkin juonellinen rakkauselokuva. Valtaosa näyttelijöistäkin on saaren asukkaita. Osa tarinaa on Deanin kuvaus, mikä tuo mieleen television hyvät luontodokumentit.

Oleellisin osa luontoa on elokuvan juonen kannalta elävä tulivuori Yahulin, joka nettiselaamisen perusteella taitaa todellisuudessa olla Yasur. Se ei ole mikä tahansa luonnonvoima, vaan ”Hän”. Viimeksi Hän purkautui tammikuussa 2016 – eikö ollut tykännyt siitä, että Häntä oli edellisenä vuonna käyty modernein laittein kuvaamassa?

Tannan alkuperäisväestö jakautuu heimoihin, eivätkä välit aina ole parhaat mahdolliset. Yhtä ristiriitaa pyritään elokuvassa tasoittamaan naimakaupalla kahden heimon välillä. Tapahtumat perustuvat todellisuuteen 1980-luvulla, jolloin tilanne kehittyi hankalaksi, kun naitettava tyttö ei suostunut heimopäälliköiden keskenään tekemään sopimukseen. Tyttö oli ehtinyt syvästi rakastua oman heimonsa poikaan, eikä suostunut mihinkään muuhun ratkaisuun.

Kun poika oli samaa mieltä, niin kärhämähän siitä syntyi. Edes Yahulin ei pysty oikeaa vastausta antamaan. Eipä tietenkään, koska elämää säätelevät ”Kastomin tiet”. Kastom on heimoja yhdistävä kultti, joka käsittää kaiken. Se on uskontoa ja taikuutta ja kaikkea sellaista. Eikä Kastomin tieltä poiketa sivuun jonkin rakkausjutun takia. Jos tyttö ei suostu, edessä on luultavasti heimosota.

Elokuvan loppuratkaisua paljastamatta pitää kuitenkin kertoa, että siinä oli sekä hyvää että huonoa. Oikeassa elämässä oli hyvä ratkaisu se, että Kastomin teistä poistettiin 1987 se kohta, missä heimopäälliköt saivat määrätä nuorten avioliitoista.

Kauniisti kuvattu eksoottinen elokuva sademetsineen ja möyryävine, tulta syöksevine tulivuorineen, mutta ei kuitenkaan tarinaltaan sen kummempi kuin monet muutkaan vastaavanlaiset vaikeiden rakkaustilanteiden kuvaukset.

kari.naskinen@gmail.com

Ihminen ei muutu, lehdet muuttuvat

Sain 70 vuotta vanhan Seura-lehden, ilmestynyt 28.8.1946. Kansikuvassa on viipurilainen näyttelijä Tapio Nurkka juuri ensi-iltansa saaneesta Valentin Vaalan elokuvasta Viikon tyttö. Sisäsivuilla ei silti ole juttua sen paremmin Nurkasta kuin elokuvastakaan.

Yhtyneet Kuvalehdet Oy:n kustantama lehti oli alkanut ilmestyä 1934. Lehden sisältö muodostui noihin aikoihin lähinnä 1-2 sivun pituisista novelleista, jatkokertomuksista ja muista vastaavista tarinoista. Mitään ajankohtaisia juttuja ei ollut. Saamani lehden pääjutussa ensimmäisellä aukeamalla esitellään Hollywood-elokuvien sivuosien esittäjiä, joita ilman elokuvia ei voisi tehdä: Sydney Greenstreet, Peter Lorre, Margaret Rutherford, May Whitty. Lehden ainoassa henkilöhaastattelussa, varsin pienessä jutussa oli kohteena taidelehti Kuvan päätoimittaja Tuuli Reijonen.

Yhden kirjoituksen otsikko on ”Ihminen ei muutu”. Kirjoittaja on Vapaamielisten liiton kansanedustajaksi myöhemmin noussut radiotoimittaja E.J. Paavola, joka lopettaa juttunsa: ”Ihmiset olivat jo parituhatta vuotta sitten samanlaista joukkiota kuin tänä päivänä. Luolaihmisten viimeinen sukupolvi valmistautuu poistumaan näyttämöltä. Alkaa uusi aikakausi – atomiaika. Pystyykö se muuttamaan ihmisen?”

Tunnetuin kirjoittajanimi on Seuran jatkokertomuksen kirjoittaja Quentin Patrick, joka myöhemmin tuli Suomessa tunnetuksi myös Gummeruksen Salama-sarjassa ilmestyneistä jännäreistään.

Etusivun lisäksi Seurassa oli värillisiä sivuja lopussa, jossa ne oli annettu sarjakuville: Matti Mainio ja Jussi Juonio, Panchito, Ratsupoliisi King.

Kysymys- ja vastauspalsta näyttää olleen suosittu. Kysymys: ”Mitähän nykyään maksaisi Chevrolet-vaunu ja mitä uusi Ford-henkilövaunu? Voisiko niitä ylimalkaan saada nykyään?” – Vastaus: ”Chevrolet-vaunu n. 1750 dollaria. Uusi Ford-henkilövaunu maksaa n. 200 000 markkaa, varmaa hintaa ei voi sanoa, koska se riippuu kuljetuskustannuksista ym. seikoista. Joitakin vaunuja on saatu maahan, mutta yleisesti niitä ei vielä ole kaupan.”

Kysymys: ”Mitä merkitsee sana radikaalinen? Olemme epätietoisia tästä asiasta, joten pyydämme Seuran toimitukselta apua. – Vastaus: ”Radikaalinen merkitsee äärimmäisyyteen menevä, jyrkkä.”

Kysymys: ”Onko pappien velvollisuus mennä vihkimään sellaiseen paikkaan, jossa tanssitaan? Täällä on sellainen tapa, että papit eivät tule häihin, joissa tanssitaan.” – Vastaus: ”Pappi on velvollinen vihkimään, vaikka häissä tanssitaankin.”

Kysymys: ”Kun konttorien ja virastojen ovilla on määrätyt aukioloajat, onko asiakkaan koputettava astuessaan sisälle?” – Vastaus: ”Ei koputeta.”

Mainoksiakin lehdessä oli. Musiikki Fazer mainosti syyskesän levyuutuuksia, joita olivat mm. Georg Malmstenin Tangounelmia ja Valssin tahdissa, Henry Theelin Tähti syysyössä ja Kaunis Veera sekä Eero Väreen Kartanon neito ja Valssin taika.

Kaleva Salminen Oy mainosti koulusyksyn alkamisen alla pahvisia koululaukkuja ja Kelko Oy:n postipalveluosasto amerikkalaisia preservatiiveja.

Kansallinen kokoomuspuolue mainosti arpoja, joita sai mm. Rautatiekirjakaupan kioskeista, ja omia arpojaan mainosti myös Tuberkuloosipotilaitten liitto.

Horoskooppi tietenkin kuului asiaan, minulle luvattiin: ”Monet saavat kiitosta ja eräät ylennyksen. Teillä on aate, mikä ensin herättää ystäväpiirissänne ihmettelyä, mutta sitten ihailua.” (Oikeaan osui muuten, mutta ihailua ei ole tullut.)

kari.naskinen@gmail.com