Asumisen maksut suurimmat Jyväskylässä, pienimmät Oulussa

Helsingin kaupungin tietokeskuksessa seurataan säännöllisesti suurten kaupunkien talouden ja palvelujen kehitystä. Dosentti HEIKKI HELININ uusin selvitys koskee kaupunkien palvelukustannuksia, tarkasteluvuosi on 2012. Sen mukaan esimerkiksi Helsingin sosiaali- ja terveysmenojen kasvu on ollut 2000-luvulla maltillista aivan viime vuosia lukuun ottamatta - Helsingin sosiaali- ja terveysmenot ovat olleet suurimmat suurten kaupunkien keskiarvoon verrattuna, mutta nyt ero on kaventunut. Helsingin menokasvu on ollut sosiaali- ja terveystoimessa hitaampaa kuin muiden.

Tampereen sosiaali- ja terveysmenojen kasvu on sen sijaan ollut muita nopeampaa. Vielä 2000-luvun vaihteessa sen menot olivat suurten kaupunkien pienimpiä, mutta vuonna 2012 ne olivat toiseksi suurimmat.

Asumisen maksut ovat suurimmat Jyväskylässä ja pienimmät Oulussa. Asumiseen liittyvät maksut kasvoivat vuosina 2001-13 eniten Tampereella, Lahdessa ja Jyväskylässä, pienintä kasvu oli Oulussa ja Helsingissä.

Tämän jutun kuva on Oulusta, jossa 1971 perustettiin Pohjois-Suomen opiskelija-asuntosäätiö hoitamaan opiskelija-asumista. Perustajina olivat Oulun yliopiston ylioppilaskunta, Domus Botnica -säätiö ja Pohjois-Suomen oppilasasuntolat Oy. Nykyisin säätiö omistaa noin 5300 opiskelija-asuntopaikkaa, joita se vuokraa edullisesti opiskelijoille.

Helsingissä verotulot ja valtionosuudet eivät ole vuosina 2002-10 riittäneet peruspalvelujen kustannusten kattamiseen. Samanlainen tilanne on ollut monissa muissakin kaupungeissa muutamina vuosina. Suurten kaupunkien taloutta ovat tukeneet liikelaitokset. Liikelaitoksilta ja energiayhtiöiltä saatu tuloutus on nähty paremmaksi vaihtoehdoksi kuin veronkorotus. Kun talous kiristyy, kunnat pyrkivät karsimaan menojaan tai ainakin jarruttamaan menojen kasvua.

Peruskoulun ja lukion oppilaskohtaisia kustannuksia voidaan tarkastella Tilastokeskuksen talous- ja toimintatilaston sekä Opetushallituksen tilastojen luvuilla. Suurimmat oppilaskohtaiset kustannukset ovat Helsingissä ja Espoossa, pienimmät Porissa ja Vantaalla.

Lukioiden vertailua vaikeuttaa aikuis- ja iltaopiskelijoiden määrä. Heistä aiheutuu vähemmän kustannuksia kuin tavallisista lukiolaisista. Suurimmat omien lukioiden nettokustannukset oppilasta kohti ovat Helsingissä ja Kouvolassa, pienimmät Oulussa ja Vantaalla. (Jyväskylän kaupunki siirsi lukionsa vuonna 2010 paikallisen koulutuskuntayhtymän vastuulle.)

Kuntien kulttuuritoiminnan kustannusvertailu on karkeaa hahmottelua, koska kulttuuripalvelujen järjestämisen mallit ja lähtökohdat palvelujen tuottamiseen ovat kaupungeissa hyvin erilaiset. Nämä erot heijastuvat myös kulttuuritoiminnasta aiheutuviin kustannuksiin ja niiden perusteella laadittuihin tilastoihin.

Kunnan oman kulttuuritoiminnan ja sen itse tuottamien kulttuuripalvelujen kustannusten osuus oli kaikissa kaupungeissa vuonna 2010 yli puolet tilinpäätöksissä näkyvistä kulttuuritoiminnan nettokäyttökustannuksista. Asukaslukuun suhteutettuna kulttuurin nettokäyttökustannukset vaihtelivat vuonna 2010 Vantaan 103 eurosta Vaasan 243 euroon. Keskiarvo oli 171 euroa. Kaksikielisen Vaasan lisäksi suurimmat kustannukset olivat Lahdessa, Tampereella, Turussa, Oulussa ja Espoossa.

Heikki Helin toteaa kuitenkin, että näiden tietojen perusteella ei voi tehdä suoria johtopäätöksiä kulttuuripalvelujen laadusta tai kalleudesta. Eroja asukaslukuun suhteutetuissa kustannuksissa selittävät esimerkiksi alueen yleinen kulttuuritarjonta, paikkakunnan historiallinen kehitys, väestön kielijakauma tai muu sosiaalinen rakenne sekä erilaiset palvelutuotantomallit.

Kulttuurimenoista melkoinen osa muodostuu suurista kulttuurilaitoksista (teatteri, orkesteri). Niiden kustannukset asukasta kohti ovat sitä pienemmät, mitä suurempi kaupungin asukasluku on. Niinpä Helsingin kaupunginorkesterin ja Tapiola Sinfoniettan kustannukset ovat pienimmät ja Lahden kaupunginorkesterin suurimmat suhteellisesti laskien.

Kuntaliitokset ovatkin laskeneet eräiden kaupunkien kustannuksia, koska asukasluku on kasvanut enemmän kuin kulttuuritoiminnan volyymi. Kulttuuri poikkeaa muista kuntien toiminnoista siinä, että mitä suuremmat menot ovat, sitä paremmalta se tuntuu ainakin lehtiuutisista päätellen. Vastaavasti muiden toimintojen (esimerkiksi terveydenhuolto, lasten päivähoito, perusopetus) hyvä tai tavoiteltava on mahdollisimman pienet kustannukset.

Kirjastotoimen nettokustannukset asukaslukuun suhteutettuina ovat suurimmat Espoossa ja Kouvolassa, pienimmät Porissa ja Vantaalla.

Kaupunkien sivukirjastojen olemassaolo on ollut uhattuna talouden kiristyessä. Esimerkiksi Lahdessa kaupunginvaltuusto on linjannut uudentyyppistä, nykyistä kevyempää kirjastokonseptia. Kirjastotilat pienenisivät ja kokoelmatarjonta pienenisi. Kirjastopalvelut sijoittuisivat monitoimitaloihin. Samansuuntaisia suunnitelmia on Jyväskylässä.

kari.naskinen@gmail.com

Vi är bäst!

Ruotsalaisia elokuvia on mukava katsoa. Ruotsi on melkein kuin Suomi, mutta kuitenkin erilainen. Aamukahvin kanssa syödään Marie-keksejä, ja kun lapset tulevat koulusta kotiin, lämmitetään kalapuikkoja, jos äiti ei ole kotona. Koulujen voimistelusalit ovat Ruotsissa ja Suomessa samanlaisia, erilaisia kuin amerikkalaisissa nuorisoelokuvissa, joissa kaikki on kovin hienoa, liiaksi.

Lukas Moodyssonin elokuva Me ollaan parhaita! (K 7) on kiva. Eletään vuotta 1982, ollaan Tukholmassa, jossa kolme 13-vuotiasta tyttöä ryhtyvät perustamaan punk-bändiä. Soittimia ei vielä ole, mutta nyt on oikea hetki, se, jota Moodysson luonnehtii siksi hetkeksi, jolloin teini tajuaa, että hän saa sanoa, että hänellä on oma ääni. (HS 14.11.2013)

Bobo, Klara ja Hedvig ovat toisenlaisia nuoria kuin nuoret Moodyssonin edellisissä, ankeissa elokuvissa. Nyt kuvataan nuoria, joilla asiat ovat hyvin. Paitsi että sisällä on polte. Tärkeintä heille on oman äänen saaminen esille. Tässä elokuvassa se ei kuitenkaan vie hankalille syrjäpoluille. Kerran kyllä maistellaan punaviiniä, mutta varsinaisesti kuitenkaan ryypätä eikä rellestetä, ei puhettakaan huumeista, eikä myöskään hoeta vittua. Tytöt eivät myöskään näytä räjähtäneiltä punkkareilta. Väkivaltaakaan ei ole. Siis harvinaisen mukava elokuva. Aina on myös miellyttävää kuulla puhuttavan ruotsia, toista kotimaista kieltämme.

Lisäksi mielenkiintoinen piirre on se, että Bobo, Klara ja Hedvig ovat kaikkein tavallisimpia ruotsalaisia nuoria. Mukaan ei ole muodinmukaisesti ängetty kiintiöhomoa eikä kiintiömaahanmuuttajaa.

Elokuva perustuu ohjaajan vaimon Coco Moodyssonin sarjakuvaan, ja Lukas Moodyssonin kertoman mukaan elokuvassa on yhtymäkohtia myös hänen omaan lapsuuteensa 1980-luvulla. Se oli onnellisen tavallista aikaa. Elokuvassa ei puhuta ajan tapahtumista, mutta sitä aikaa elettiin, jolloin Olof Palme oli taas saanut vaaleissa sosiaalidemokraateille suurvoiton, Ingmar Bergmanin Fanny ja Alexander (1982) oli tullut ensi-iltaan ja Ingemar Stenmark oli maailmanmestari. Joitakin hämminkejäkin tietenkin oli, MM-jääkiekossa Ruotsi ei selviytynyt mitaleille ja Ruotsin rannikolla oltiin havaitsevinaan vieras sukellusvene, joka vuosia myöhemmin kuitenkin todentui uutisankaksi, ei silti Kalle Ankaksi.

Hyväntuulisessa elokuvassa ei säröjä ole. Vanhemmatkin ovat sympaattisia, vaikka välillä vähän kinataan pyykkien ripustamisesta ja vaikka jotkut eroavatkin. Pientä eripuraa sentään syntyy hetkeksi, kun Bobo ja Klara ovat rakastuvinaan samaan poikaan.

Elokuva loppuu bändin ensimmäiseen esiintymiseen. Mennään nuorisokeskuksen linja-autolla Västeråsiin, jossa koulun jumppasaliin tulee viitisenkymmentä kuulijaa. Kun tyttöbändi nousee lavalle, alkaa yleisö buuata ja huudella pilkallisesti. Klaraa ottaa päähän ja hän menettää malttinsa, ei esitäkään tyttöjen itse tekemiä tekstejä, vaan huutaa hirvittävän punk-säestyksen seasta, että Västerås on paska, Västerås on paska, ihan paska. Nyt tuli oma ääni kuulluksi ja kotimatka on yhtä onnistumisen huumaa – Vi är bäst, vi är bäst!

Ruotsalaisia elokuvia soisi näkevänsä enemmänkin, mutta erikoista on politiikka niiden suhteen. Esimerkiksi syksyn suurmenestys Ruotsissa oli jazz- ja viihdelaulaja Monica Zetterlundin elämästä kertova musiikkielokuva Monica Z, mutta Suomessa sitä ei yleiseen teatterilevitykseen tule. Pietarsaaressa, Tammisaaressa ja Vaasassa se on sentään nähty, Hanasaaren kulttuurikeskuksessa se esitetään 13.1.2014 ja dvd:nä se onneksi ilmestyy 31.1.2014. Nimiroolissa esiintyy loistava Edda Magnason.

kari.naskinen@gmail.com

Onnellisuus ei ole mahdollista

Yle Teemalla on meneillään hieno William Shakespearen kuningasnäytelmäsarja. Shakespeare kirjoitti, että ”onni on parfyymi, ei sitä voi roiskia toisten päälle saamatta muutamaa pisaraa itseensäkin”.

Kaupungeissa käytetään enemmän parfyymeja kuin maaseudulla, mutta niin paljon roiskuu, että ihmiset ovat maaseudulla onnellisempia kuin kaupungeissa. Tähän päädyttiin tutkimuksessa, mikä tehtiin Oulun seudulla, Turussa ja Kainuussa. Tutkijat vertailivat onnellisuutta kaupunkien keskustoissa, lähiöissä, kuntakeskuksissa ja varsinaisella maaseudulla.

Tärkeimpiä tekijöitä onnellisuudelle ovat hyvä terveys ja parisuhde. Niiden toteutuessa ei asuinalueella ole juuri väliä. Sen sijaan maalla mainittiin onnellisuuden syiksi myös hyvät naapurit. Naapureilla oli merkitystä kaupungeissakin, mutta ei yhtä suurta. Maaseudulla on myös leppoisampi elämänrytmi. (Yhteiskuntapolitiikka-lehti 6/2013)

Helsingin yliopistossa tekemässään pro gradu -työssä Antti Paakkari tarkasteli onnellisuuden problematiikkaa erityisesti tämän päivän pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa. Voidaanko hyvinvointivaltiota ajatella järjestelmänä, joka lupaa kansalaisilleen onnen ja jos, niin onko tällainen lupaus lunastettavissa?

Yhteiskunnan olosuhteilla on tietenkin iso merkitys, mutta Paakkarikin näki kehityksen johtaneen siihen, että yksilö asettuu yhä enemmän oman elämänsä ratkaisijaksi.

Toimittaja Tuomas Enbuske kirjoitti tänään Twitterissä, että hänen onnellisin hetkensä oli, kun pääsi muuttamaan Oulusta Helsinkiin 1997.

Yksittäisiä onnenhetkiä tietenkin on. Paljonkin. Nousuhumala, viisi oikein lotossa, Janne Korpi tai joku muu suomalainen voittaa Shotsissa kultaa jne.

Sigmund Freud (kuvassa) kirjoitti jo 1920-luvulla ihmisen oppineen hallitsemaan luonnonvoimia niin, että niiden avulla pystyttäisiin hävittämään koko sukukunta maan päältä. Tästä tietoisuudesta johtuu, että ihmiset tuntevat itsensä onnettomiksi. Kirjassaan Ahdistava kulttuurimme (Gummerus, 1982) Freud sanoo, että ihmisten perimmäisenä päämääränä elämässä on onnelliseksi tuleminen ja jääminen, mutta se ei tule koskaan onnistumaan.

Yksi merkittävä karikko onnen tiellä on yksilön vapauden rajoittuminen, mikä on suora seuraus ahdistavasta kulttuurista:

”Yksilön vapaus ei ole kulttuuriperintöä. Tämä vapaus oli suurimmillaan ennen kuin kulttuuria oli edes syntynyt. Kulttuurin kehittyessä yksilöiden on ollut tingittävä vapaudestaan, ja oikeudenmukaisuus vaatii, että kaikki alistuvat samoihin rajoituksiin.”

Toisaalta Freud myönsi, että kulttuurin kehittyminen on tuonut muassaan suunnattomasti kaikkea hyvääkin – sukukunnan hävittämistaidon vastapainoksi. Hän mainitsi mm. lääketieteen hienot saavutukset ja sen mieluisuuden tunteen, minkä antaa mahdollisuus keskustella puhelimella satojen kilometrien päässä olevan lapsensa kanssa.

Freud siteerasi myös runoilija Heinrich Heinea: ”Jos hyvä Jumala tahtoo tehdä minut oikein onnelliseksi, hän ilokseni hirttää noihin puihin kuusi tai seitsemän vihamiestäni… Niin, meidän pitää antaa vihamiehillemme anteeksi, mutta vasta sitten, kun heillä on silmukka kaulassa.”

Tähän Freud sanoi lisäksi, että "runoilijan on lupa ainakin leikin varjolla ilmaista psykologisia totuuksia". Totta toinen puoli.

Tänään sunnuntai-iltana on joka tapauksessa taas parin tunnin onnenhetki, kun Yle Teemalta tulee Shakespearen Henrik V. Eikä sitä tarvitse katsoa Oulussa.

kari.naskinen@gmail.com

Jos Sokrates eläisi, hän toimisi myös sosiaalisessa mediassa

Kielenhuollosta Helsingin Sanomissa vastaava toimittaja Ville Eloranta kirjoitti, että internetpalvelujen kehitys on merkinnyt kirjoittamisen lisääntymistä, mutta verkossa kirjoittaminen muistuttaa silti usein suullista viestintää.

”Kun nuorten kohtaama kirjallinen ilmaisu on yhä enemmän epämuodollista, opettajilla on täysi työ sen selittämisessä, miksei vaikkapa työhakemuksessa ole välttämättä viisasta käyttää samanlaisia ilmaisuja kuin kaveripiirin chatissa.” (HS 7.12.2013)

Tässä nyt joka tapauksessa ollaan. Facebookissa kirjoittelee tai ainakin toisten kirjoituksia seuraa yli miljardi ihmistä ja Twitterissä pyörii 200 miljoonaa ihmistä. Liikkuvaa kuvaa ja ääntä levittävästä Youtubesta on tullut niin suosittu, että luvut pelkästään Suomessa ovat käsittämättömän suuria: Youtubeen pannaan päivittäin keskimäärin 5400 uutta videopätkää ja suomalaisilla Youtube-esityksillä on 20 miljoonaa katselukertaa vuorokaudessa!

Sosiaalinen media on avannut ja vapauttanut maailmaa. Ulkoministeri Hillary Clinton on sanonut jopa niin ylevästi, että ”tiedon vapaus edistää rauhaa ja turvallisuutta, ja ne taas ovat maailmanlaajuisen edistyksen ehto”. (21.1.2010)

Tosin kääntöpuolella on se, että sosiaalista mediaa voidaan hyödyntää myös päinvastaisiin tarkoituksiin. Sen avulla pystytään masinoimaan esimerkiksi mellakoita, kuten on tehokkaasti tehnyt esimerkiksi kansainvälinen Occupy-liike.

Sokrates sanoi, että ”se joka tietää, mikä on tarpeellista ja pystyy sen toimittamaan, osaa johtaa niin taloa kuin valtiotakin”. Fil. tri Harri Jalonen kirjoitti Kanava-lehdessä 5/2012, että jos Sokrates eläisi nyt, hän sanoisi sosiaalisen median tarjoavan julkiselle hallinnolle mahdollisuuden olla uudella tavalla läsnä keskusteluissa, joita ihmiset käyvät omista lähtökohdistaan:

”Sosiaalisen median arvo Sokrateelle olisi ennen kaikkea siinä, että se toimii ympäristönä kansalaisten tarpeiden kuuntelemiseen ja ymmärtämiseen pohjautuvalle dialogille. Tämä kuitenkin edellyttää, että julkisen hallinnon toimijat osallistuvat sosiaalisessa mediassa käytäviin keskusteluihin – etenkin niihin, joissa julkishallinto on kritiikin kohteena.”

Helsingin Sanomien entinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen veti samaan joukkoon Jeesuksen, jolla oli suorastaan twittermäinen tapa lausua mielipiteitään, niille riitti usein vähemmänkin kuin 140 merkkiä, kuten: ”Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta."

Paavi Benedictus XVI on huomannut saman, ja hän liittyikin Twitteriin viime vuonna joulun alla.

Minä en tunne sosiaalisen median pelipaikoista varsinaisesti muita kuin Twitterin, Facebookin ja Youtuben. Nyt kun vähän perehdyin asiaan, huomasin niitä olevan kymmeniä erilaisia. Eilen vanhojen lehtimiesten pikkujoulussa entinen Urheilun Kuva-aitan ja Etelä-Suomen Sanomien päätoimittaja Pentti Vuorio kertoi, että oli Facebookin ja Twitterin lisäksi liittynyt myös Linkediniin. Panen tämän juttuni kohta nettiin ja perehdyn sen jälkeen Linkediniin. Iltapäivällä kyllä luen myös Helsingin Sanomat, Demokraatin, Uuden Lahden ja Etelä-Suomen Sanomat oikein paperilta. Työpaikkahakemuksia en enää tee.

kari.naskinen@gmail.com

Kolmiulotteisuus ei pelasta Gravitya

Yli 50 vuoden tauon jälkeen katsoin kolmiulotteisen elokuvan. Eikä mitään ole tapahtunut. Edellinen kerta oli elokuvateatteri Salomessa Jyväskylän Asemakadulla (nyt paikalla on Anttilan tavaratalo), ja siitä ovat muistissa vain pahvisankaiset katselulasit, joiden toinen linssi oli punainen ja toinen vihreä. Nyt tästä uudesta 3D-kokemuksesta eli avaruusseikkailu Gravitysta tulee jäämään mieleen yhtä vähän – silmälasit muovia, molemmat linssit samanväriset.

Sandra Bullock ja George Clooney joutuvat avaruuslennollaan onnettomuuteen ollessaan  sukkulan ulkopuolella. Clooney katoaa kokonaan, mutta tyttö jatkaa kamppailua selviytyäkseen takaisin. Muuta ei sitten olekaan.

Elokuvassa on yksi mieleen jäänyt kohta. Clooney kysyy Bullockilta, mikä tätä kiinnostaa avaruuslennolla eniten. Bullock vastaa, että hiljaisuus. Elokuvassa ei kuitenkaan hiljaisuutta ole, vaan koko ajan pauhaa jonkinlainen metelimusiikki.

Niin tylsä elokuva kuin olla voi. Ainoa hyvä puoli on, että se ei sentään kestä kuin puolitoista tuntia.

Kolmiulotteisuus jaksaa kiinnostaa varttitunnin, mutta mitään varsinaista lisäarvoa tämä elokuvatekninen hienous ei tuo. Näin mitättömästä elokuvasta en viitsi enempää kirjoittaa.

kari.naskinen@gmail.com

Tie on kaita ja kapea, mutta se on kuljettava

Otsikko taitaa olla vähän raamatullinen, mutta tästä on nyt kysymys, kun Suomen rakenneuudistusta aletaan toteuttaa. Sanonta on kauppat. maist. Olavi Ala-Nissilän, joka tänään luennoi Lahdessa Euroopan finanssi- ja velkakriisistä sekä siitä irti pääsemisen keinoista. Hänen mukaansa myös kriisi on enemmän rakenteellinen kuin suhdanneluonteinen kriisi.

”Akuutti kriisi on joka tapauksessa ensin voitettava, ja sen jälkeen on pyrittävä toimimaan niin, että julkistaloudet saneerataan ja kilpailukyky saatetaan kuntoon”, sanoi Ala-Nissilä, joka toimi Euroopan tilintarkastustuomioistuimen jäsenenä 2006-12. Tilintarkastustuomioistuin on EU:n virallinen toimielin, joka vastaa EU:n budjetin ulkoisesta valvonnasta.

Ala-Nissilän luennon varsinainen aihe oli: "Vuosien 2008-09 finanssikriisi - virtuaalitalouden ja johdannaisten kepponen?" Kriisin perussyy oli hänen näkemyksensä mukaan varsin yksinkertainen: liikaa velkaa. Läntisen maailman talous oli vuoteen 2007 asti perustunut velan varassa toimimiseen ja elämiseen, kunnes kupla puhkesi.

”Markkinakuri oli heikko ja valvonta olematonta. Näin varsinkin Yhdysvalloissa, jossa pankkitoiminta oli vapautettu kaikesta sääntelystä. Seurauksena oli, että peliin tuli monimutkaisia, uudenlaisia rahoitusinstrumentteja, ja finanssikapitalismi paisui. Syntyivät kiinteistö-, asunto- ja osakekuplat – näin myös monissa euromaissa – ja sitten oli edessä katastrofi.”

”Pankkitoiminta oli vastuutonta ja valvomatonta. Ihmisille annettiin esimerkiksi asunnon ostamista varten lainaa jopa 110 prosenttia, mikä periaatteessa kattoi myös lainan korot. Kun sitten kävi miten kävi, asuntojen arvot romahtivat ja mahdottomiin ongelmiin joutuivat sekä lainan antajat että ottajat.”

”Huolestuttavaa vain on, että Suomessakin ainakin pääkaupunkiseuduilla on asuntomarkkinoilla nähtävissä taas jonkinlaista kuplaa”, sanoi Ala-Nissilä. Kaidalta tieltä ollaan lipsumassa.

OTETAAN OPPIA KANADASTA

Hyvänä esimerkkimaana Ala-Nissilä mainitsi Kanadan, johon on tutustunut tarkemmin osittain sen takia, että hänen sisarensa asuu siellä. Kanada on ainoa länsimaa, joka ei koskaan ole joutunut antamaan senttiäkään pankkitukea. Tästä huolimatta talouslehti Bloombergin mukaan maailman 20 parhaan pankin joukossa on viisi kanadalaista pankkia.

Yksi selitys tälle on pankkitoiminnan sääntely. Kanadan viranomaiset eivät ole tyytyneet minimivaatimuksiin. Pankeissa on oltava huomattavan paljon enemmän ns. ydinpääomaa (core capital) eli lähinnä osakepääomaa ja jakamattomia voittovaroja suhteessa omaisuuteen. Tästä ydinpääomasta 75 prosenttia tulee olla tavallisia osakkeita, jotka nauttivat etuoikeuksia muun ohessa osingoissa ja mahdollisessa konkurssissa verrattuna tavallisiin osakkeisiin. Lisäksi pankkien kokonaisvelkaantuminen mitattuna velan suhteella pääomaan on pidetty aisoissa (20 : 1). Aloittaville pankeille kokonaisvelkaantumisvaatimus on vielä tiukempi.

Kanadan keskuspankki vastaa koko järjestelmän vakaudesta ja finanssivalvontavirasto yksittäisten rahalaitosten vakaudesta. Valtiovarainministeriön roolina on säädellä omistajuusasioita ja rahoitustuotteiden suunnittelua.

Valtiovarainministeriö ja keskuspankki ovat yhteen ääneen varoitelleet jo seuraavasta orastavasta kuplasta: kulutusluottojen voimakkaasta kasvusta. Finanssikriisin takia Kanadassa ollaan myös uudistamassa luottoja koskevaa lainsäädäntöä. Tavoitteena on rajoittaa käytäntöjä, jotka eivät ole suotuisia kuluttajille ja edistävät vastuullista luotonantoa.

Kanadalaiset pankit eivät ole hurahtaneet ylisuureen, lyhytnäköiseen ja yltiöpäiseen riskinottoon.  Kyse on toimintakulttuurista. Kanadalaiset ovat enemmän perinteisiä kuin yhdysvaltalaiset. Heitä eivät innosta liika jet set -elämä, velaksi rakennettu iso talo eikä kolme autoa pihalla. Vähän yleistäen voisi sanoa että he viljelevät kohtuutta, eivät ahneutta.

- - - - -
Olavi Ala-Nissilältä on tänä vuonna ilmestynyt kirja Musta aukko - Teesejä Brysselin ja Wall Streetin seinille. Hänen itsensä lisäksi kirjoittajia ovat mm. Esko Aho, Markku Hirvonen, Erkki Liikanen, Tuomas Pöysti, Olli Rehn, Jukka Vesala ja Jukka Wuolijoki. He esittävät näkökulmia euroalueen pitkittyneeseen talous- ja finanssikriisiin. Selviytymiskeinoja kriisiin haetaan paremmasta hallinnosta – kritiikkiä saavat osakseen niin harmaa talous ja korruptio kuin finanssisektorin toimintakin.

kari.naskinen@gmail.com

Yhtä hyvä kuin Oscar-elokuva

Iranilaisen Asghar Farhadin elokuva Nader ja Simin: Ero (2011) sai parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscarin. Farhadin uusi elokuva Menneisyys on samaa tasoa. Surullisen puhutteleva elokuva ihmissuhteiden, varsinkin parisuhteiden, ongelmallisuudesta, kun niikseen tulee.

Oscar-elokuvan tapahtumat sijoittuvat Iraniin, jossa asiat eivät avioliittoasioissa toimi aivan samalla tavalla kuin lännessä. Uudessa elokuvassa tapahtumapaikkana on Pariisi, mutta tämä ei tilannetta helpota.

Marie-Anne on lentokentällä vastassa miestään Ahmadia, joka neljän vuoden eron jälkeen on tulossa Pariisiin, jotta viralliset avioeropaperit voidaan tehdä. Ahmad on iranilainen ja tulee Teheranista, mutta se ei ole tässä mitenkään oleellista. Marie-Anne on jo luonut uuden suhteen Samiriin, jonka kanssa jo asuukin, mutta naimisiin eivät tietenkään ole voineet mennä – ja Samirkin on vielä naimisissa tahollaan.

Kun Marie-Anne ajaa autolla kohti kotiaan, on takalasinpyyhin päällä. Elokuvan edistyessä tajuaa, että tällä on tarkoituksensa: menneitä ei voi noin vain pyyhkiä pois. Eivätkä miehen ja naisen vanhat ja uudet suhteet voi lähteä ”puhtaalta pöydältä”. Taustalla on asioita, jotka vaikuttavat. Tässä tapauksessa on myös salattuja asioita, joiden vähittäinen paljastuminen tekee kipeää.

Marie-Anne, Ahmad ja Samir ovat aivan tavallisia ihmisiä, eivät pahoja, huonoja ihmisiä. Tällaista elämä kuitenkin on, tavallisetkin ihmiset ajautuvat vaikeuksiin. Lisäksi palapeliä vaikeuttavat lapset. Heidän osansa on tietenkin kurja, kun joutuvat sivusta ja välillä aivan keskiössäkin kokemaan niitä mieltä horjuttavia asioita, joista vanhemmat puhuvat.

Menneisyys on kohdattava. Elokuvan ihmiset ovat tehneet virheitä, joiden korjaaminen on vaikeaa. Lapsille sanotaan muissa yhteyksissä, että kaikista asioista ei selviä anteeksi pyytämällä. Ei näissä parisuhdeasioissakaan. Eikä takalasinpyyhintä voi pysäyttää.

Elokuvan teemat pyörivät ilmeisen tuttujen asioiden ympärillä. Onko uusi kumppani vain paikkaamassa entisen kumppanin jättämää aukkoa? Häilyykö uusi kumppani epävarmalla pohjalla, kun ei tiedä, onko lopullisesti jättänyt vanhan?

Menneisyys muuttuu puolivälissä yllättäen myös eräänlaiseksi jännityselokuvaksi, mutta en niitä kuvioita lähde nyt spoilaamaan. Lopussa on vielä yllätys.

Näyttelijöiden nimet eivät vielä paljon kerro, mutta nämä nimet voi yrittää muistaa: Bérénice Bejo (kuvassa), Ali Mosaffa, Tahar Rahim ja Pauline Burlet.

Hieno elokuva, jonka tekijöistä on erityisesti mainittava myös kuvaaja Mahmoud Kalari. Hän on kuvannut elokuvia 30 vuotta, myös Farhadin Oscar-elokuvan. Hyvää jälkeä, rauhallista tavallisen elämän kuvaamista, mutta myös kireiden tilanteiden täsmällistä rekisteröimistä.

kari.naskinen@gmail.com