Ahdistavan rankka näytelmä eläinkokeesta

”Tämä kärsimys on totta, eikä sitä pääse pakoon.” Näin alkaa Espoon teatterin ja monitaiteisen Wauhaus-kollektiivin esitys Peter asui talossa. Pipsa Longan näytelmä kertoo 1965 Neitsytsaarilla käynnistyneestä kokeesta, jossa delfiinille yritettiin opettaa ihmiskieltä, tässä tapauksessa englantia. Tutkimusprojektin rahoitti NASA, jonka tavoitteena oli selvittää, voiko joku muukin olento oppia puhumaan ihmisen kanssa. Näin päästäisiin askel eteenpäin siinä, miten ehkä pystyttäisiin kommunikoimaan ulkoavaruudesta tulevien alienien kanssa. Ajankohtainenkin aihe juuri nyt, koska Trump ainakin haluaisi osata jutella mahdollisten vieraiden kanssa.

Kokeesta tuli murhenäytelmä. Peteriksi nimetylle delfiinille opetti englantia muuan Margaret, joka puolen vuoden ajan oli läheisessä kanssakäymisessä delfiinin kanssa, mutta tuloksia ei saatu ja rahoituksen loppuessa delfiini siirrettiin toiseen laboratorioon. Siellä Margaret ei enää ollut mukana, ilmeisesti odotettiin uuden rahoituksen saamista ja odotuksen ajaksi delfiini pantiin vain ammetta hieman suurempaan altaaseen. Tuo elintila oli surkean pieni, eikä edes delfiinin ulosteita putsattu pois ammeesta. Ei sitten kestänytkään kauan, kun Peter päätti lopettaa elämänsä eli ei noussut pintaan hengittämään, vaan jäi ammeen pohjalle kuolemaan.

Pipsa Longan teksti perustuu dokumenttielokuvaan The Girl Who Talked to Dolphins (2014). Esitys on rankka. Paikoin se on katsojille niin epämukava, että tekisi mieli lähteä kesken pois. Minulla on vaikea suljetunpaikankammo ja samastuin delfiiniin liiankin kanssa. Entiseen tapaan olin ostanut liput takarivistä katsomon läpi ylös nousevan käytävän vierestä, mutta nyt tämä käytävä varmaan tietoisesti oli poistettu ahtaudentunteen lisäämiseksi. Istuin siis hankalasti pois päästävällä paikalla. Olin kuin Peter, ja tätä ahdistusta lisättiin teatterin voimakkailla valo- ja ääniefekteillä. Selvisin, mutta ymmärsin Peterin tilanteen oikein hyvin.

Näillä efekteillä tietenkin painotettiin sitä, miltä ihmisestä tuntuisi jonkun yli-ihmisen testiluolassa. Vaikka onhan näitä karmeita ihmiskokeita ja -toteutuksia tehtykin. Kiinassa keisarivallan aikana pikkutyttöjen jalkaterien luut murskattiin ja jalat muotoiltiin uudestaan siroiksi, ja vasta Mao sai tämän hulluuden loppumaan. Meillä lännessä taas lahjakkaat laulajapojat ennen kastroitiin, jotta heidän äänensä pysyisivät korkeana.

Näytelmässä Margaret kirjoittaa liidulla delfiinin kuljetussäiliön kylkeen sanan PETER. Näytelmän loppuvaiheissa siitä pyyhitään sen verran, että siihen jää vain PET (lemmikki). Tällaisia Petereitä on paljon, ja näytelmä panee kysymään, mikä on ihmisten hyysäämien lemmikkieläinten tilanne. Margaret sanoo rakastavansa Peteriä, mutta riittääkö se? Miten on tilanne akvaariokalojen, marsujen, papukaijojen ja muiden lemmikkien kohdalla ahtaissa lasi-, pahvi- tai rautalankahäkeissään? Onko kaikki hyvin, kun niiden omistaja sanoo selvällä kielellä, että ”minä rakastana sinua”, vai olisiko parempi olla vapaudessa?

HS Teema -lehden juuri ilmestyneessä numerossa puhutaan koirista. Yhtenä aiheena on koirien jalostaminen ”paremmiksi”. Tässä sairaassa touhussa koirien sukusiitosaste nousee vaarallisesti aiheuttaen perinnöllisiä sairauksia, kehityshäiriöitä, hedelmällisyysongelmia ja muita terveysvirheitä, jotka heikentävät niiden elämänlaatua. Tällaisista uusrotukoirista tiedetään jo ennalta, että osa niiden pennuista tulee olemaan sairaita tavalla tai toisella.

Porsas ei ole lemmikkieläin, mutta ylimääräistä tuskaa nekin joutuvat kestämään. Suomessakin kastroidaan vuosittain miljoona alle viikon ikäistä urosporsasta. Tällä kovaa kipua aiheuttavalla toimenpiteellä lihanjalostajat saavat aikaan sen, että kaupassa ja ravintolassa myytävä sianliha ei ”haise karjulle”.

Entä Korkeasaaren vangit? Nyt olivat karhut heränneet talviuniltaan liian aikaisin siihen äänihäiriöön, jonka oli aiheuttanut karhulinnan vesihanan tippumaan alkaminen.

YHTEYS ON KATKENNUT

RSO:n konsertin väliajalla säveltäjä Outi Tarkiainen kertoi juuri valmiiksi saamastaan saamelaisoopperasta Yön päivä, että alkuperäiskansat ymmärtävät luonnon perään paremmin kuin me muut. Esimerkiksi saamelainen puunkaataja kopistelee ensin puun kylkeen ja puhuu puulle, että nyt on tällainen tilanne edessä, ja yrittää päästä sopimukseen asiasta. UPM:n metsuri koneineen ei kopistele eikä kysele, koska häneltä on luontoyhteys kadonnut.

Espoon vakavassa näytelmässäkin yritetään saada yhteys. Wauhaus-kollektiivin työryhmä kirjoittaa ohjelmalehtisessä, että sanoilla halutaan luoda siltaa kohti sitä kaikkea, mitä ei meidän kielellämme voi kuvata. Mutta miten voisimme puhua siitä, mistä emme tiedä, mitä kohti voimme vain kurkotella: muunlaiset elämät, kielet, aistimisen tavat, todellisuudet?

Pipsa Longan ja Wauhausin edellinen näytelmä Espoossa oli Neljän päivän läheisyys (2023), joka minulle on jäänyt viime vuosien selvästi koskettavimmaksi teatteriesitykseksi. Se käsitteli ihmisen ja luonnon suhdetta ja yhteyttä. Eikä se suhde mene enää oikein - ilmastonmuutos, kuumuuteen kuolevat vanhukset ja metsäpalot, eläinten tehotuotanto ja lintuinfluenssa. Ihmisen aikaansaannoksia. Kysymys on lajienvälisestä riippuvuudesta ja omasta elämäntavastamme tällä yhteisellä planeetallamme. Viimeistään nyt ihminen on ajautunut tilanteeseen, jossa pitäisi kääntyä takaisin tai ainakin pysähtyä. Siltä kuitenkin tuntuu, että vain ihminen ei ymmärrä luonnon tarpeita. Delfiinien tai lokkien ei tarvitse erikseen ymmärtää, koska niillä ymmärrys on osa niiden luontoa.

Peter-näytelmä jää mieleen yhtä vaikuttavana kuin Neljän päivän läheisyys. Dramaturgian on tehnyt Wauhaus-työryhmä, ohjaus on Juni Kleinin ja Margaretin rooli on jaettu kolmelle näyttelijälle Anna Airolalle, Ria Katajalle ja Iida Kuninkaalle. He korostavat lopussa uudestaan, että tämä kaikki on totta. Näytelmässä delfiini nähdään seinille heijastettavissa videopätkissä. Kuin piruillen näytelmässä kuullaan pätkiä The Beach Boysin kappaleesta ”Eikö olisikin mukavaa”.

kari.naskinen@gmail.com