Mitä, kuka, miten?

Kun David Lynchin perhe ilmoitti hänen kuolemastaan tammikuun 16. päivänä 2025, sanottiin Facebook-viestissä: ”Maailmassa on nyt iso reikä, kun hän ei enää ole kanssamme. Mutta kuten hän sanoisi, pidä silmäsi donitsissa, älä reiässä.”

Tällä viikolla katsoin Lost Highwayn (1997). Kun katsoo useamman kerran tuttua elokuvaa, voi keskittyä joihinkin avoimiksi jääneisiin kysymyksiin, koska elokuva sinänsä menee samalla tavalla kuin ennenkin. Nyt yritin saada selville, mitä tarkoittaa kadonnut maantie. Pakkohan tähänkin on jokin symboliikka liittyä, koska elokuva on Lynchin.

Elokuvan aivan viime metreillä ollaan Lost Highway Hotelissa jossain Hollywoodin lähistöllä. Hotellista ei ratkaisua kuitenkaan löydy, eikä Lynch tapansa mukaan tätäkään asiaa mitenkään selittänyt. Koska nimi ei tietenkään tarkoita mitään konkreettista maantietä, se viittaa päähenkilön, saksofonisti Fred Madisonin sielunelämään ja mielentilaan, jotka ovat hajallaan niin pahasti, että puolet elokuvastakin hän on autonasentaja Pete Dayton. En tietenkään ole varma, mutta Fredin psyyke ei pysy kasassa, kun hänelle ilmoitetaan, että hän on murhannut vaimonsa. Fredin tietoisuus katoaa kuin tie horisonttiin autiomaassa.

Koska kertomuksen tyylilaji on surrealismi, kaikki on mahdollista. Tällä kertaa koin elokuvassa identiteetin menetystä, todellisuuden hämärtymistä, mystiikan mahdollisuutta maailmassa, mutta lopulta jäin itse kadotetulle maantielle miettimään, eikä sellaista navigaattoria löydy, joka auttaisi.

Yhdessä kohtauksessa Fred Madison sanoo, että hän haluaa muistaa asiat omalla tavallaan. Tällaisesta varmaan on kyse Lynchin elokuvissakin, joissa muistot ovat outoja, eivätkä katsojat selviä niistä kunnolla. Koko ajan ollaan kuin unessa, jossa todellisuus haarautuu ja muuttaa muotoaan. Kaksoisolennot ovat tällaista haarautumista: Fred Madison ja Pete Dayton, joiden yhdentymistä ja erkaantumista ei osaa selittää. Sama asia Fredin vaimon Reneen ja Peten viettelemän Alicen kanssa. Eikä tämä ole ensimmäinen kerta näissä Lynchin rinnakkaisissa maailmoissa: Twin Peaksissa Leland Palmer ja Tappaja-Bob sekä Blue Velvetissä Jeffrey Beaumont ja Frank Booth.

Sitten on valkoiseksi meikattu mysteerimies, joka kuvaa VHS-videokameralla. Mysteerimiehestä on vaikea sanoa mitään muuta kuin että mysteerimies se on.

Yhden elokuvan mysteereistä Lynch kuitenkin selitti Lost Highwayn kanssa samana vuonna ilmestyneessä Chris Rodleyn haastattelukirjassa Lynch on Lynch (1997). Elokuvan alussa Fred menee vastaamaan alakerran ovipuhelimeen, josta ei kuulu muuta kuin jonkun sanomana ”Dick Laurent on kuollut”. Kirjassa Lynch kertoi, että hän itse oli yhtenä aamuna vastannut ovipuhelimeen, jossa miesääni oli sanonut tämän saman repliikin Dick Laurentin kuolemasta. Fredin tavoin Lynch ei nähnyt ikkunasta ketään pihassa. ”En tiedä, kuka Dick Laurent on. Tiedän vain, että hän on kuollut. Vannon, että tarina on tosi”, sanoi Lynch Rodleylle.

Rikosjuttuhan elokuva on, mutta enemmän silti jotain muuta. Elokuvan musiikkiakin yritin tekstejä suomentamalla jotenkin tulkita, mutta mitään tolkkua en saa. Paitsi sen, että heti alussa oleva David Bowien biisi I´m Deranged on kuin tähän elokuvaan tehty:

Hassua kuinka salaisuudet kulkevat,
minä alkaisin uskoa.
Vaalea uskomus tuonnempana.
Ei paluuta, ei paluuta.
Sekaisin, alas, alas, alas.
Ja sade laskeutuu,
se on enkelimies.

Lopussa taas saksalainen Rammstein jyrää täysillä: ”Voit huomata hänet hiipimässä kellon ympäri. Hän on ollut vuoden yksin. Suru vei kaikki hänen aistinsa. Nukkuu hänen hautakivensä luona joka yö.”

Kuka on yksin? Minä ainakin, kun en vieläkään tiedä, kuka teki, mitä, miten, kuka siellä ja miksi, kenen kanssa enkeli hiipii. On tästä huolimatta elokuva, jonka voi katsoa joka toinen vuosi. Katse Lynchin mustan aukon reunoihin jatkuu. Fredille kuitenkin selviää se, että hän voi kotiin taas tultuaan soittaa omaan ovipuhelimeensa ja sanoa: ”Dick Laurent on kuollut.”

kari.naskinen@gmail.com