Kerouac, Ginsberg, Burroughs

Jos 60-luvulla halusi olla nuorison jonkinlaisen vaihtoehtokulttuurin kannalla, piti lukea ainakin J. D. Salingerin Sieppari ruispellossa, joka ilmestyi suomeksi Pentti Saarikosken kääntämänä 1961, ja Jack Kerouacin Matkalla Markku Lahtelan suomentamana 1964. Nyt löysin kirjakaupasta niin hienossa yhteispaketissa Matkalla-romaanin ja siitä tehdyn elokuvan (2012), että ostaa piti. Kirjan kuitenkin luin omasta kirjahyllystäni, enkä dvd-koteloakaan avannut muovikelmustaan, koska on hienoa antaa jollekin asian ymmärtävälle erinomainen syntymäpäivä- tai jouluhajapaketti.

Kuvassa ovat Jack Kerouac (vas.), Allen Ginsberg ja Willian S. Burroughs. He tapasivat toisensa Columbian yliopistossa, jossa he kuitenkin viettivät vain pari vuotta. Olivat yliopistossa kirjoilla, mutta heidän opinnoistaan ei tullut mitään, koska oma kirjoittaminen vei miehet täysin mukanaan. Kirjassa heillä kaikilla on romaanihenkilönimet, lisäksi mukana on henkilöitä omilla nimillään, kuten Andy Warhol ja kaikki jazzmuusikot. Enää kirja ei vaikuttanut samalla tavalla ”räjäyttävältä” kuin teininä, sen sijaan kaunokirjallinen kokemus oli luultavasti vahvempi nyt. Matkalla on hieno kuvaus beat-sukupolven elämänasenteesta, vapauden filosofiasta, sovinnaisten normien hylkäämisestä, nuorten levottomuudesta ja etsinnästä. Nyt kirjaa lukiessa oli vain selvä havainto, että teksti sinänsä ei enää vaikuttanut mitenkään radikaalilta sen paremmin juonenkulultaan kuin muotoilultakaan, koska viimeinen puoli vuosisataa on kyllä tuonut silmien eteen jo monenlaista hurjempaa ja maailman ymmärtäminenkin on parempaa kuin oli teini-iässä.

Kerouacin ja kumppaneiden aikaan tärkeintä oli konventionaalisen elämäntavan ja siihen mielletyn porvarillisen tyhjänpäiväisyyden hylkääminen. Kuten minäkertoja Sal(vatore) Paradise eli Kerouac sanoo, ”jätimme sekasotkun ja teimme sitä ainoata ja jalointa mitä ajassa voi tehdä, me liikuimme. - - - Upposimme kaikki musiikkiin ja olimme samaa mieltä. Maantien keskellä oleva valkoinen viiva keriytyi auki ja syleili vasenta etupyörää aivan kuin liimautuneena meidän uraamme.”

Vauhtia piti olla, koska elämässä oli heti nuorena koettava kaikki. Romaanissa tehdään 1947-49 neljä isoa matkaa: 1) New Jersey – Chicago – Denver – San Francisco – L.A. – Hollywood – N.Y.
2) N.Y. - Florida – New Orleans – San Francisco – N.Y.
3) N.Y. - Denver – San Francisco – Denver – N.Y.
4) N.Y. - Denver – San Antonio – Laredon raja-asema – Mexico City ja takaisin.

Pienempiä paikkakuntia on niin paljon, että välillä lukiessa on kartasta tarkistettava monta kertaa. Todellisuudessa Kerouac teki näitä matkoja aina 50-luvun lopulle asti, lähinnä liftaten. Yksi mielenkiintoinen asia näiltä matkoilta on, että Meksikon-reissulla tuli ensimmäisenä kohdalle pieni Sabinas Hidalgon kaupunki, jota kaverukset pitivät suorastaan Taivaana, viileän suurenmoisena ja täydellisenä, niin ettei tämän jälkeen voisi olla enää mitään – paitsi toive amerikkalaiseen unelmaan kuuluvan vapauden säilyttämisestä.

Matkalla oltiin milloin peukalokyydillä, milloin henkilöautolla, milloin linja-autolla. Kaikki kävi, kunhan vain pääsi. Rahat olivat tietenkin vähissä, koska koko ajan oli niin paljon kaikenlaista, ettei töihin ehtinyt. Vippaamalla ja satunnaisia hanttihommia tekemällä rahaa bensaan, huonoon ruokaan, viinaan ja huumeisiin sentään aina löytyi, ja Sal Paradisella oli lisäksi rintamamieseläke ja ensimmäisestä kirjastakin alkoi jo tulla palkkioita. Kun säästää joka tapauksessa piti, oli yhdellä reissulla laskeuduttava San Joaquinin laaksoon Kaliforniassa 1500 metriä alemmas moottori sammutettuna bensaa säästäen 50 kilometrin ajan. Sitten perillä lämmitettiin papuja ja silavaa kääntämällä silitysrauta alassuin keittolevyksi.

Ensipainoksen
kansi 1957

Voi hyvin ymmärtää, ettei Kerouacin pitkälti omaelämäkerrallinen romaani ilmestyttyään kaikkia innostanut. Esimerkiksi Truman Capote sanoi, että ”se ei ole kirjoittamista, vaan konekirjoitusta”. Nyt kirjaa lukiessa huomaa konkreettisesti, että aika on muuttunut. Näin siistiä matkakertomusta ei samanlaisista lähtökohdista enää kukaan kirjoita. Kun vaikkapa joku sankari nykykielellä paneskelisi jotain iloluontoista naikkosta, niin Kerouacin tekstissä ei puhuta edes rakastelemisesta, vaan esimerkiksi rakastamisesta keittiön lattialla.

Beat-sana tulee kirjassa ensimmäisen kerran esille sivulla 218, kun Dean Moriarty (Neal Leon Cassady) oli lyöty, beat. Myöhemmin siitä tuli musiikkitermikin, vaikka tämän vastakulttuurin tärkein henkilö kuitenkin oli kirjailija Kerouac, sukupolvelle nimen antanut. Musiikki oli pelkästään jazzia, seksi oli seksiä ja filosofiaa raavittiin zenbuddhismista. Musiikin suurin jumala oli Lontoosta Amerikkaan muuttanut jazzpianisti George Shearing, jota Kerouac ylistää taivaan ylimpiin kerroksiin, mutta joka myöhemmin muuttui siistiksi ja kaupalliseksi.

Beat-musiikkia en juuri tunne, mutta sillä ei kai ole mitään tekemistä kirjallisuuden beatnikkien kanssa. The Beatles syntyi kolme vuotta Kerouacin romaanin jälkeen ja kyllähän Ringo Starr ”biittiä” löi kovasti, jotta lavan etureunan kitarakolmikko pysyi tahdissa, mutta se tahtilaji oli toisenlainen kuin Kerouacin ihailemassa jazzissa.

Jack Kerouacin oma tahti loppui 47-vuotiaana. Kotonaan St. Peterburgissa Floridassa hän heräsi varhain 21.10.1969, kirjoittaminen ei onnistunut, ei syntynyt edes lyhyttä haikurunoa, joita hän oli kirjoittanut. Niinpä Kerouac otti viskiä ja alkoi katsoa televisiota. Vaurioitunut maksa aiheutti sisäisen verenvuodon, eikä sairaalassa enää pystytty tekemään mitään.

kari.naskinen@gmail.com