Kuvassa on entisen Hämeen lääninhallituksen komea talo Hämeenlinnan torin laidalla. Enää ei ole koko lääniä, Helsingin - Tampereen pikajunatkin lopettivat pysähtymisen Hämeenlinnassa, Sibeliustalokin on Lahdessa, eikä enää ole Irwiniä eikä Vexi Salmea. Kaupunki on kuihtunut. Kuntaliitosten ansiosta se on silti yli 60 000 asukkaan kaupunki, johon Iittalakin kytkettiin kiinni merkitsemällä sen ja Hämeenlinnan välillä ollut oja tai metsäpolku Hämeenlinnaan kuuluvaksi, ettei Iittala jäänyt siitä irralliseksi haja-alueeksi.
Olinhan siellä minäkin, sillä ensimmäinen sanomalehtityöpaikkani oli SDP:n Hämeen piirin Hämeen Kansa, joka toimi Kasarmikatu 7:n piharakennuksessa. Samassa talossa olivat piiritoimisto ja Työväenpankki Raatihuoneenkadun puolella. Pääsin töihin keväällä 1968 kesken opintojen Tampereen yliopistosta, mutta se rupeama kesti vain pari vuotta, koska lehden ilmoitettiin supistavan ilmestysmikertansa 6:sta 3:een ja onnistuin jättämään kuihtuvan lehden saamalla työpaikan Etelä-Suomen Sanomista syksyllä 1970.
Tuolloin vuosikymmenenvaihteessa Hämeenlinna oli vielä läänin pääkaupunki ja Lahti kuului samaan lääniin. Elämä Hämeenlinnassa vaikutti vireältä, vaikka en näin pienessä kaupungissa ollut ennen asunutkaan. Nopeasti siellä tutustui ihmisiin samalla, kun opetteli juomaan olutta Backmannin yläkerrassa.
Vaikka olin Hämeenlinnaan mennessäni jo 22-vuotias, en ollut olutta enkä muitakaan väkeviä juuri maistellut, koska harrastukseni olivat suuntautuneet täysin autoihin, autourheiluun ja elokuviin. Oluen kanssa samaan tuntemattomaan elämänalueeseen kuuluivat tytöt, jotka Hämeenlinnassa sitten aiheuttivatkin yllätyksiä.
Kerran järjesti sos.dem. piiritoimiston väki kesäisen illanvieton, johon kutsuivat minutkin tutustumaan porukkaan. Ajettiin jollekin kesähuvilalle, joka oli Teurontien varrella lähellä Lahdentien risteystä. Kun oli paistettu makkaraa, mentiin saunaan. Kävi kuitenkin niin, että lauteilla istuessamme saunaan tuli yhtäkkiä myös naisia. En ollut ennen nähnyt alastomia naisia, ja nämä olivat nuoria ja nättejä, en muista, olivatko STS:n tyttöjä. Tilanne muuttui erittäin hankalaksi, kun miehet heittivät lisää löylyä. Yksikin tyttö tuli aivan viereeni istumaan ja minulla alkoi jöpöttää. Tuli älyttömän kuumat oltavat, mutta en voinut sellaisessa kunnossa lähteä poiskaan, vaan piti odottaa, että kaikki muut olivat ensin poistuneet löylystä, sitten nopeasti jotenkin selkä edellä luimuillen pukuhuoneeseen.
Hankala tilanne tällaiselle kokemattomalle naissankarille tuli Tervakosken työväentalolla, jossa Tampereen oopperayhdistys vieraili. Väliajalla istahdin pöytään, jossa oli taas kaunis tyttö. Siinä jutellessamme tarjosin hänelle La Traviatan jälkeen kyydin kotiinsa, kun oli pakkasilta ja muutama kilometri matkaa. Auto ei ollut mitenkään hurmurityyliä, vaan Hämeen Kansan avolava-Mosse. Kevät oli kuitenkin niin pitkällä, että olivat vaihtaneet autoon jo kesärenkaat, joilla sitten jäin yhteen mäkeen ja tyttö lähti kävelemään loppumatkan. Sanoin kuitenkin, että tule joskus käymään Hämeen Kansassa, niin mennään vaikka kahville. Ei tullut.
Yhden tytön kanssa etenin baariin asti, jossa jukeboxista soitin Taisto Tammen Tangon Sinikalle.
LENTOPALLOA HÄMEENKAARESSA,
JÄÄKIEKKOA TEORIASSA
Urheilu oli siihen aikaan parhaiten Luolajan Kajastuksen hallussa. Hämeenkaaressa kävin sen otteluita katsomassa ja molempina vuosina Kajastus voitti Suomen mestaruudet. Pelaajista muistan Heikki Heinon, joka taisi tuolloin olla maan paras.
Hämeen Kansan urheiluavustaja oli Aarno ”Hidu” Hietanen, joka myöhemmin perusti Hämeenlinnan Kaupunkiuutiset. Hidu oli pelannut Hämeenlinnan Tarmon mestaruussarjajoukkueessa puolustajana koko 50-luvun, ja hän kertoi kovia juttuja sen ajan kuuluisasta suomalaisesta KaKuTi-ketjusta (Matti Karumaa, Keijo Kuusela, Esko Tie). Hidun pojista Juha Hietanen pelasi HPK:ssa ja Heikki Hietanen on nykyisin Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja. Juhan poika taas on olympia- ja MM-kultamitalit Leijonissa saavuttanut Juuso Hietanen.
Hämeen Kansan muita toimittajia olivat mm. Suomen Kuvalehteen siirtynyt Seija Lamberg, Iltalehteen ja muihinkin myöhemmin seurapiirijuttuja kirjoittanut Tuula Nieminen sekä aluetoimittajana Riihimäellä Risto Lindstedt, jonka seuraajaksi tuli Jorma Pokkinen. Kun minä lähdin Lahteen, oli kesätoimittajaksi tullut Anneli Kanto, nykyinen kirjailija.
Ahveniston moottorirata oli tietenkin tärkeä. Omalla 1000-kuutioisella Angliallakin siellä piti ajaa, mutta 39-hevosvoimainen moottori ei suurta vauhdinhurmaa tarjonnut, mutta siitä huolimatta renkaat kuluivat niin, että radan kiertäminen oli syytä lopettaa aika pian. Kerran sentään pääsin kokeilemaan äitini serkun Tauno Nurmen Formula 3 -autoa, mutta vain varikolla, mutta sekin oli hankalaa, koska kaasun ja kytkimen pelaaminen yhteen startatessa oli erittäin vaativaa.
Työasioista jäi mieleen Jouko Kuhan ME-juoksu Tukholmassa 1968. Olin iltavuorossa ja kun tämä oli pantu lehteen, oli lehti valmis painoon. Menin kadun toiselle puolelle Härkätien baariin, jossa Hämeen Sanomien urheilutoimittaja Pekka Kulonen jo oli - ei ollut malttanut odottaa Kuhan tulosta, joten vain Hämeen Kansalla oli seuraavana aamuna uutinen asiasta.
Mukavaa aikaa nuorelle pojalle. Maailma avartui, elämä opetti alkeitaan, käytännön politiikkaa ja elokuvateattereitakin oli kolme.
kari.naskinen@gmail.com
