lauantai 11. helmikuuta 2023

Suojasään jälkeen


NKP:n pääsihteerinä 1953-64 olleen
Nikita Hrushtshovin aikaa Neuvostoliitossa sanotaan suojasääksi. Kun tehtävään hänen jälkeensä valittiin Leonid Brezhnev, palattiin entiseen kovempaan komentoon. Suomen ja Neuvostoliiton välillä vallitsi suojasää 1940-luvun lopulta yya-sopimuksen vahvistamana ja sen jälkeen Suomen ja uuden Venäjän välillä muuten vain viime vuoden helmikuuhun asti. Sitten siirryttiin niin kovaan pakkauskauteen, että ei pahemmasta väliä. Nyt Suomi on Venäjän vihollinen ja Lahden kaupunginteatterissakin uskalletaan pitää ohjelmistossa näytelmää entisen FSB:n agentin Aleksandr Litvinenkon myrkytysmurhasta, jonka oli näytelmän mukaan hyväksynyt Vladimir Putin. Ei olisi tätä englantilaista näytelmää Suomessa esitetty suomettumisen aikana, joka todellisuudessa päättyi vasta Venäjän hyökkäykseen Ukrainaan.

Näytelmä Totuuden hinta on suomenkielinen kantaesitys.
Putinia näytelmässä esittää vierailijana Teatterikorkeakoulun uudeksi näyttelijäntaiteen professoriksi valittu Jarkko Lahti, joka parhaiten tunnetaan nyrkkeilijä Olli Mäen roolista elokuvassa Hymyilevä mies (2016). Elokuvakin sijoittuu suojasään aikaan 1962, jolloin Mäki otteli Olympiastadionilla ammattilaisten maailmanmestaruudesta amerikkalaista Davey Moorea vastaan.


Parasta kaupunginteatterin näytelmässä on Jarkko Lahden Putin-imitointi. Se on käsien liikkeitä, kävelytyyliä, ulkonäköä ja koko olemusta myöten niin täydellisesti osuvaa, että sitä olisi katsonut enemmänkin. Näytelmässä Putin on sekä roolihenkilö että kertoja. Brittikirjailija
Lucy Prebble on luonut roolista myös tekstisisällön puolesta sellaisen, että se myötäilee erinomaisen täydellisesti sitä kuvaa, mikä meillä Putinista on.

Itse näytelmän kokonaisjuoni on tuttu tarina, jos vähänkin ovat muistissa tiedotusvälineiden uutisoinnit Litvinenkon tapauksesta. Kuvassa ovat Jarkko Lahti (oik.) ja Litvinenkoa esittävä Mikko Pörhölä. Sisällöllisesti näytelmässä ei siis järin mielenkiintoista aineistoa ole, päinvastoin väliajanjälkeinen puolisko on vähän tylsäkin, kun siinä asiana on takautuvasti myrkytyspaikan etsiminen. Mitä väliä sillä on, tiputettiinko poloniumia Litvinenkon teekuppiin tuossa vai tässä baarissa. Enemmän kiinnostavaa tarjoavat tietenkin asian taustat, joita kyllä selvitetäänkin paremmassa alkupuolen osassa.

Yhdessä kohtaa Putin sanoo näyttelijöille, että mitä
te niitä tylsiä asioita vatkaatta, yleisö on tullut tänne viihdettä katsomaan. Hauskasti sanottu ja kaksoismerkityshän tällä on: nykyisin vakaviinkin näytelmiin ängetään irrallisia hupi- ja shownumeroita, kuten tässäkin – tanssia ja laulua. Olen eri mieltä Putinin ja näytelmän ohjannen freelancerin Anne Rautiaisen kanssa – on katsojien aliarvioimista. Yhdessä kohtauksessa siirretään näyttämölle kahdella isolla kikkelipatsaalla varustettu ilotalon huonenäkymä, mutta sitten ei kuitenkaan mitään tapahdu. Lavastuksesta kiinnitti huomiota sekin, että lontoolaisessa sairaalassa oli Hartwallin juoma-automaatti.

Kömpelöistä tanssikohtauksista tuli mieleen, että eipä ole Lahdessa enää musiikkiteatterikoulutusta, joka täältä lopetettiin ja annettiin mennä Tampereelle. Ennen kaupunginteatteri sai sieltä aina osaavaa tanssivoimaa, kun tarvittiin. Tällä kertaa yksi tanssinumero liittyy siihen, kun professori Dombey (Lumikki Väinämö) kertoo radioaktiivisen polonium 210:n historiasta, eikä katsoja saa tästä hölmöstö kuvaelmasta mitään selvää. Ajoittain oli vaikea saada tolkkua myös rouva Litvinenkon (Saana Hyvärinen) puheilmaisusta.

Yksi köyhyysloukussa olevien teattereiden kurimus on, että yhdet ja samat näyttelijät joudutaan panemaan moniin rooleihin. Tässä näytelmässä on monella näyttelijällä 5-6 eri roolia. Vastaavanlainen tilanne on pienemmän näyttämön
Minä, Tellervo -esityksessä. Kyllähän se sujuu, mutta jotenkin pöhköä, että katsoja tunnistaa saman näyttelijän milloin mistäkin roolista.

Totuuden hinnan kirjoittaja Lucy Prebble on tuttu tekijä. Syksyllä 2010 hänen näytelmänsä Enron tuli Helsingin kaupunginteatteriin ja näyttää olevan omassa kalenterissani yksi noiden aikojen huippuesityksiä. Se kertoi Enron-energiayhtiön ja Arthur Andersenin tilintarkastusyhtiön puliveivauksen aiheuttamasta USA:n historian suurimmasta konkurssista. Viime vuosilta Prebble muistetaan hienon sarjaelokuvan Successionin käsikirjoittajana, aiheena valtava mediakonserni, jonka henkilöt viittaavat nimeltä mainitsematta Rubert Murdochiin ja Donald Trumpiin.


kari.naskinen@gmail.com