tiistai 22. joulukuuta 2020

Kadonneen arkin metsästäjä

Kuvassa on ranskalaisen taidemaalarin James Tissotin (1896 - 1902) näkemys Liitonarkin kantamisesta yli Jordanvirran. Liitonarkin salaisuus tuli Suomessa taas kuluneena syksynä esille tietokirjallisuuden Finlandia-ehdokkaana olleessa Timo R. Stewartin teoksessa Valter Juvelius ja kadonneen arkin metsästys (Gaudeamus, 2020). Siinä käsitellään suomalaista Valter Juveliusta, joka 1909-11 aiheutti hämminkiä Jerusalemissa. Juvelius kertoi löytäneensä viidennen Mooseksen kirjan ja Hesekielin kirjan hepreankielisistä teksteistä salakirjoitusanoman, jonka mukaan raamatullinen Liitonarkki oli kätketty Jerusalemin Temppelivuoreen. Sitten vain kaivauksiin tämän ”Da Vinci -koodin” perusteella, kun Juvelius sai hankkeeseensa kansainvälistä rahoitustakin. Iso soppahan siitä syntyi, mellakoitiinkin, eikä arkeologiretkikunta tietenkään löytänyt arkussa olevia kymmenen käskyn laintauluja. Edelleen siellä kuitenkin kadonneen aarteen metsästäjät jatkavat kaivauksia muinaisissa tunneleissa.

Valter Juvelius
Enemmän asiapohjaa Juveliuksella silti oli kuin Harrison Fordilla. Juvelius oli filosofian tohtori, jonka väitöskirja 1906 käsitteli juutalaisten ajanlaskua. Ihme tyyppi joka tapauksessa. Kun käytetään Juveliuksesta hänen suomalaistamaansa nimeä Valter Juva, löytyy sellainenkin tieto, että hän teki sanoituksen vanhaan kansansävelmään Karjalan kunnailla  (Jo Karjalan kunnailla lehtii puu, jo Karjalan koivikot tuuhettuu…). Tämä on se laulu, jota Anna Mutanen veisasi aikoinaan kyllästymiseen asti Lauantain toivotuissa levyissä. Kirjailija ja kääntäjäkin Juva oli, mutta porvarilliselta ammatiltaan maanmittari


Valter Juvelius oli syntyisin Pyhäjoelta Raahen läheltä
1865. Koulutie vei ensin Ouluun ja sitten Hämeenlinnaan, jossa kirjoitti ylioppilaaksi Hämeenlinnan normaalilyseossa. Maanmittarin tutkinnon suoritettuaan Juvelius pääsi niihin töihin Vaasan lääniin. Siellä hän työskenteli vuoteen 1890 asti, kunnes palasi Hämeenlinnaan.

Monien seikkailujensa jälkeen Juva löysi tiensä Viipuriin, jossa hänet valittiin 1908 juuri perustetun työväenopiston johtajaksi. Siitä tehtävästä hän kävi sitten Jerusalemissa Liitonarkkia etsimässä, mutta palasi takaisin ja jatkoi työväenopistossa vuoteen 1918. Kansalaissodan jälkeen samana vuonna Juva valittiin Viipurin kaupunginkirjaston hoitajaksi, jossa tehtävässä toimi kuolemaansa saakka 1922. Sekä työväenopisto että kirjasto olivat kaupunginarkkitehti Johan Blomkvistin suunnittelemassa matalassa rakennuksessa Pohjolankadun ja Punaisenlähteenkadun kulmassa. Se oli entinen Anniskeluosakeyhtiön raittiusravintolan talo. Blomkvist oli sama arkkitehti, joka suunnitteli Espilän ravintolan ja soittolavan Torkkelinpuistoon.

Viipurin-aikanaan Juva julkaisi runoteoksen
Matkan varrelta (1915) ja samana vuonna salanimellä Heikki Kenttä salapoliisiromaanin Maahengen salaisuus. Vuonna 1916 ilmestyi novellikokoelma Valkoinen kameeli ja muita kertomuksia itämailta, joka perustui Juvan kokemuksiin Jerusalemin kaivauksilla.

Tuo Jerusalemin-keikka oli tietenkin erikoisin vaihe Juveliuksen elämässä. Jo väitöskirjaansa tehdessään hän oli tutustunut perusteellisesti myös juutalaisen mystiikan oppiin kabbalaan. Juveliuksen touhuun suhtauduttiin joka tapauksessa kummeksuen. Tosin Juveliuksen vastaväittäjänä ollut itämaiden kirjallisuuden professori ja assyrologian tutkija Knut Tallqvist ei pitänyt aivan mahdottomana Liitonarkin olemassaoloa. Raamatussa se mainitaan yli 200 kertaa, mutta ei missään muussa lähteessä. Juvelius oli kuitenkin löytämänsä ”Hesekielin koodin” perusteella vakuuttunut siitä, että Liitonarkki oli onnistuttu kätkemään Salomon temppeliin 586 eKr. juuri ennen kuin Babylonian kuningas Nebukadnessar II tuhosi temppelin.

Poliittisen historian tutkija Timo R. Stewart pohti radiossa viime viikolla, edustiko Juveliuksen arkkijuttu valetta, vaihtoehtoista totuutta vai disinformaatiota. Stewartin kirjan lisäksi on Juveliusta käsitelty viime vuosina muutenkin: tunnettu englantilainen historioitsija Simon Sebag Montefioren mainitsee Juveliuksen kirjassaan Jerusalem: The Biography (2011). Montefiore tunnetaan parhaiten Stalinin elämäkertakirjasta, josta hän sai Britanniassa Vuoden historiateos -palkinnon 2004.

kari.naskinen@gmail.com