Kirjailija Tommi Melender kiinnostui
Paavo Haavikosta
yläasteikäisenä, kun äidinkielenopettaja oli sanonut, että KOP:n
pääjohtaja Jaakko Lassila ei
kertomansa mukaan ollut ymmärtänyt mitään Haavikon
Ratsumies-oopperan
sisällöstä. – ”En muista, miten tuo tieto liittyi opetukseen,
mutta se havahdutti minut siitä tylsämielisestä horroksesta, jossa
nuokuin yläasteen oppitunnit.” Melender oli nähnyt Lassilan
televisiossa: harmaa tukka, paksusankaiset silmälasit, omahyväinen
olemus. Vittumaisen näköinen mies.
Tämä sai Melenderin päättelemään, että Haavikko on varmasti hyvä kirjailija. Sattumalta minäkin kiinnostuin Haavikosta Ratsumiehen ansiosta. Vuonna 1987 näin tämän Aulis Sallisen säveltämän oopperan ensin Kansallisoopperan esittämänä Lahden kaupunginteatterissa ja sitten Savonlinnassa. Lahdessa esitys oli siksi, että Kansallisooppera esitti uuden teatteritalon isolla näyttämöllä muutamia oopperoita, kun se valmistautui siirtymiseen Helsingin uuteen oopperataloon, jossa näyttämöstä oli tulossa paljon suurempi kuin oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla.
Kymmenen
vuotta
myöhemmin Haavikon Ratsumies
ilmestyi
kirjana, mutta
jo
sitä
ennen oli
Haavikko noussut
suomalaisista ykköskirjailijakseni.
Nyt Melenderiltä ilmestyi esseekokoelma Poika
joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY,
2020), jossa hyvin tunnistaa niitä asioita, jotka Haavikosta tekivät
erityisen. Vaikka olen enemmän Haavikon näytelmien ja
mielipidekirjojen lukija, ovat siinä ohessa hänen runonsakin
tulleet jonkin verran tutuiksi. Ne ovat hankalia, kuten Melenderkin
toteaa: ”Joillekin niitä ei tarvitse selittää ja toisille ei
kannata”.
Haavikko oli kova porvari, omisti kiinteistöjä ja metsää, harjoitti aktiivisesti osakekauppaa ja oli bisnesmies oman kustantamonsa kanssa. Armoa hän ei kuitenkaan antanut kapitalistiselle kahmimiselle. Rotschildin pankkiirisuvun isoäiti oli Haavikon mukaan ”täysin muuttunut varastoksi ja viisaudeksi, ahneudeksi ja talveksi”. Tämä on runokirjasta Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava, 1966), joka jo nimellään panee ajatukset hämmentymään.
Tällaisia arvoituksellisia tekstejä Haavikolta löytyy toinen toisensa perään. Ne eivät ole sellaisia, joita näkee kuolinilmoitusten muistovärssyinä.
Haavikko ei Melenderin kirjassa ole kuin yksi essee yhdeksästä. Paljon käydään läpi kirjailijan työhön liittyviä asioita. Tai oikeastaan Melender ei kirjailijanhommia varsinaisesti työnä pidäkään. Oikeaa työtä hän sanoo sellaiseksi, mitä täytyy tehdä, ei sellaiseksi, mitä haluaa tehdä. Tätä ajattelutapaa edustaa se iso osa nykynuorisostakin, jonka mielestä ihanneammatti on, jos pääsee julkkikseksi.
Melender pitää vääränä Juhana Vartiaisen sanomaa, että ”hyvinvointivaltiossa jokaisella siihen kykenevällä on velvollisuus elättää itsensä”. Melenderin mielestä ihanneyhteiskunta olisikin sellainen, jossa ei pidettäisi syntinä elää onnellisena joutilaana. (Taiteilija-avustukset meiltä veronmaksajilta tietenkin kelpaisivat. Niitä ei Haavikko tarvinnut.)
Melender itse sanoo vasemmistolaisen hakuammunnan jälkeen päätyneensä poliittisesti kodittomaksi libeeraaliksi ironikoksi, joka on pahasti eksyksissä. Teboilin baarissa hän ei varsinaisesti viihdy, koska siellä puhutaan vääristä asioista. Martinlaakson tai Myyrmäen baareissa hän kuitenkin välillä käy, mutta niissä hän pystyy turvautumaan jääkiekkoon, joka on hänen yhdyssiteensä miespuoliseen valtaväestöön. Aamutunneilla hän katsoo televisiosta Sebastian Ahon, Aleksander Barkovin tai Patrik Laineen otteluita, mutta ei tykkää, jos yhtään tapellaan.
Melenderin kirja ilmestyi alkuvuodesta, jolloin koronakauhu ei vielä ollut päällä. Kuolemasta hän joka tapauksessa kirjoittaa sen verran, että hän arvelee kaikkien isojen kysymysten ratkeavan kerralla ja lopullisesti, kun elämän loppu tulee tai on juuri tulossa. Melender kertoo Ludwig Wittgensteinin sanoneen elämänsä viime hetkillä, että oli elänyt ihanan elämän. - ”Tuo lohduttaa minua enemmän kuin rippileirillä kuulemani tarina korkeasta vuoresta, suuresta linnusta ja iankaikkisesta elämästä.”
Joskus olen sanonut vaimolleni, että minua lohduttaisi kaikkein eniten, jos olen tolkuissani elämäni viimeisenä päivänä ja saisin taikuri Reijo Salmisen sänkyni viereen selittämään, miten tehdään se temppu, jossa sanomalehti revitään pieneksi silpuksi ja sitten hokkus pokkus se palautetaan taas ehjäksi, eikä paperisilppua näy missään. Tämän tempun näin kaksi kertaa aivan vierestä, mutta ei mitään selvinnyt. Reijo Salminen ehti kuitenkin kuolla ennen minua, mutta tutuista taikureista myös Jouko Alholla ja Taikuri Luttisella olisi tempuissaan selittämistä.
Tämä sai Melenderin päättelemään, että Haavikko on varmasti hyvä kirjailija. Sattumalta minäkin kiinnostuin Haavikosta Ratsumiehen ansiosta. Vuonna 1987 näin tämän Aulis Sallisen säveltämän oopperan ensin Kansallisoopperan esittämänä Lahden kaupunginteatterissa ja sitten Savonlinnassa. Lahdessa esitys oli siksi, että Kansallisooppera esitti uuden teatteritalon isolla näyttämöllä muutamia oopperoita, kun se valmistautui siirtymiseen Helsingin uuteen oopperataloon, jossa näyttämöstä oli tulossa paljon suurempi kuin oli vanhassa oopperatalossa Bulevardilla.
 |
| Paavo Haavikko |
Haavikko oli kova porvari, omisti kiinteistöjä ja metsää, harjoitti aktiivisesti osakekauppaa ja oli bisnesmies oman kustantamonsa kanssa. Armoa hän ei kuitenkaan antanut kapitalistiselle kahmimiselle. Rotschildin pankkiirisuvun isoäiti oli Haavikon mukaan ”täysin muuttunut varastoksi ja viisaudeksi, ahneudeksi ja talveksi”. Tämä on runokirjasta Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava, 1966), joka jo nimellään panee ajatukset hämmentymään.
Tällaisia arvoituksellisia tekstejä Haavikolta löytyy toinen toisensa perään. Ne eivät ole sellaisia, joita näkee kuolinilmoitusten muistovärssyinä.
Haavikko ei Melenderin kirjassa ole kuin yksi essee yhdeksästä. Paljon käydään läpi kirjailijan työhön liittyviä asioita. Tai oikeastaan Melender ei kirjailijanhommia varsinaisesti työnä pidäkään. Oikeaa työtä hän sanoo sellaiseksi, mitä täytyy tehdä, ei sellaiseksi, mitä haluaa tehdä. Tätä ajattelutapaa edustaa se iso osa nykynuorisostakin, jonka mielestä ihanneammatti on, jos pääsee julkkikseksi.
Melender pitää vääränä Juhana Vartiaisen sanomaa, että ”hyvinvointivaltiossa jokaisella siihen kykenevällä on velvollisuus elättää itsensä”. Melenderin mielestä ihanneyhteiskunta olisikin sellainen, jossa ei pidettäisi syntinä elää onnellisena joutilaana. (Taiteilija-avustukset meiltä veronmaksajilta tietenkin kelpaisivat. Niitä ei Haavikko tarvinnut.)
Melender itse sanoo vasemmistolaisen hakuammunnan jälkeen päätyneensä poliittisesti kodittomaksi libeeraaliksi ironikoksi, joka on pahasti eksyksissä. Teboilin baarissa hän ei varsinaisesti viihdy, koska siellä puhutaan vääristä asioista. Martinlaakson tai Myyrmäen baareissa hän kuitenkin välillä käy, mutta niissä hän pystyy turvautumaan jääkiekkoon, joka on hänen yhdyssiteensä miespuoliseen valtaväestöön. Aamutunneilla hän katsoo televisiosta Sebastian Ahon, Aleksander Barkovin tai Patrik Laineen otteluita, mutta ei tykkää, jos yhtään tapellaan.
Melenderin kirja ilmestyi alkuvuodesta, jolloin koronakauhu ei vielä ollut päällä. Kuolemasta hän joka tapauksessa kirjoittaa sen verran, että hän arvelee kaikkien isojen kysymysten ratkeavan kerralla ja lopullisesti, kun elämän loppu tulee tai on juuri tulossa. Melender kertoo Ludwig Wittgensteinin sanoneen elämänsä viime hetkillä, että oli elänyt ihanan elämän. - ”Tuo lohduttaa minua enemmän kuin rippileirillä kuulemani tarina korkeasta vuoresta, suuresta linnusta ja iankaikkisesta elämästä.”
Joskus olen sanonut vaimolleni, että minua lohduttaisi kaikkein eniten, jos olen tolkuissani elämäni viimeisenä päivänä ja saisin taikuri Reijo Salmisen sänkyni viereen selittämään, miten tehdään se temppu, jossa sanomalehti revitään pieneksi silpuksi ja sitten hokkus pokkus se palautetaan taas ehjäksi, eikä paperisilppua näy missään. Tämän tempun näin kaksi kertaa aivan vierestä, mutta ei mitään selvinnyt. Reijo Salminen ehti kuitenkin kuolla ennen minua, mutta tutuista taikureista myös Jouko Alholla ja Taikuri Luttisella olisi tempuissaan selittämistä.
Sitten
olisi löydettävä muistovärssy. Otan sen helpoimmalla tavalla
Melenderin Haavikko-sitaattina, mutta sovitan sen vähän
uudelleen:
Astu askel pois itsestäsi,
astu uusi ensimmäinen askel
ja lähde uudelle matkalle.
kari.naskinen@gmail.com
Astu askel pois itsestäsi,
astu uusi ensimmäinen askel
ja lähde uudelle matkalle.
kari.naskinen@gmail.com
