perjantai 15. toukokuuta 2020

Virolla huonot puskurit

Suomen alue on ollut kaikkiaan kolmen valtion hallinnassa, Ruotsin, Venäjän ja Suomen. Toista se on ollut Suomenlahden eteläpuolella, jossa virolaisia ovat 1200-luvulta alkaen lueteltuina hallinneet tai miehittäneet:

Saksa
Tanska
Saksa
Puola
Ruotsi
Venäjä
Saksa
Venäjä
Viro itsenäisenä
Neuvostoliitto
Saksa
Neuvostoliitto
Viro itsenäisenä

Tällainen lista tuli, kun olin kuunnellut kolme
Jaan Krossin kuunnelmaa, jotka Radioteatteri on tehnyt hänen omaelämäkerrallisten romaaniensa pohjalta. Päädyin kuunnelmiin, koska kirjallinen tutustuminen tähän Viron suurkirjailijaan meni mönkään. Vuonna 2017 sain Lahden kirjailijakokouksesta kaksi hänen romaaniaan, kun jokin helsinkiläinen antikvariaatti oli tuonut niitä sinne ilmaiseksi jaettaviksi. Eivät kai olleet menneet kaupaksi, eivätkä menneet perille minullekaan. Tahtamaa-romaania tankkasin sata sivua ja toista yhtä huonosti, enkä sen nimeäkään enää muista. Vein meidän talon roskakatoksen kierrätyshyllylle.

Koronamakailun aikana kuitenkin ajattelin, että yritän Krossia uudelleen. Panin kuulokkeet korville, ja jos nukahdan, niin
päiväunet tekevät vain hyvää. Toisin kävi. Jaan Kross (1920 - 2007) antoi tällaisena tietoiskuna jonkinlaisen mielikuvan virolaisten ihmisten ajatusmaailmasta koskien varsinkin niitä vaiheita, jolloin Viron läpi marssivat vuorotellen Stalinin ja Hitlerin joukot.

Viron ankea historia on karkeasti suomalaisten tiedossa, mutta Kross on kuvannut nimenomaan ihmisten tuntoja. Kross ei ollut Väinö Linnan kaltainen tarinankertoja; jos Linna oli historioitsija, oli Kross filosofi, virolaisten sieluun syvälle päässyt näkijä. Kokija myös, sillä vuodesta 1946 vuoteen 1954 hän oli karkotettuna vakileirille Siperiaan. Saman kohtalon koki iso osa niistä kansallismielisistä, jotka varsinkin kuuluivat älymystöön.

Kolme Radioteatterin kuunnelmiksi tekemää romaania ovat
Wikmanin pojat (1988), Syvyydestä (1989) ja Mesmerin piiri (1996). Niissä kaikissa Kross itse on mukana, joskin eri nimillä. Vaikka tapahtumat ovat paikoin hyvin jännittäviä, ei Kross ole tehnyt viihdejännäreitä. Eikä hän tehnyt myöskään myynninedistämiseksi sellaista tunnustuskirjallisuutta, joka erityisesti olisi vedonnut kaupallisesti tuottoisaan ”ryssävihaan”.

Tuglas-seuran nettisivulla kirjailija
Juhani Salokannel sanoo, että Krossin teoksissa on myös asetelma, joka panee pohtimaan Viron lähihistorian käsittelemisen vaikeutta. Salokannel on Suomen Viron-instituutin entinen johtaja, joka on saanut Viron valtion kirjallisuuden vuosipalkinnon Krossin teosten suomentamisesta. Salokannel on myös ollut Lahden kirjailijakokouksen järjestäjän Eino Leino -seuran puheenjohtaja.

Salokannel kirjoittaa, että Kross puhuu totuuksia, mutta toisaalta problematisoi totuuksien puhumisen. Salokannel ei rinnasta tätä problematisointia meille tuttuun suomettumiseen, mutta jotain samaa on ehkä ollut siinä vaiheessa, kun elettiin vielä Eestin Sosialistisessa Neuvostotasavallassa. Kun yhdessä kuunnelmassa päähenkilö, tohtori Peeter Mirk heittää ivallisesti, että ex oriente lux (idästä valo), niin joku mutisee jotain epäselvästi, ehkä ex oriente nox (idästä pimeys). Sivistyneet miehet osasivat latinaa, ja paras olikin, että omassa päässä oli paljon tietoa, koska edes Viron tietosanakirjaa ei saanut lukea.

Tohtori Mirk joutuu kahdeksan vuoden Siperian-leirinsä jälkeen Tallinnan Toompeanmäelle arkeologisiin kaivauksiin. Siellä hänen lapionsa kolahtaa
varovasti keramiikkalippaaseen, josta löytyy pergamenttikäärö, siinä latinankielistä tekstiä. Mirk kähmii käärön itselleen ja vie sen tutulle akateemikolle käännettäväksi. Paljastuu, että se on peräisin vuodelta 1221, jolloin osa Viron aluetta kuului saksalaisille, osa tanskalaisille.

Teksti vaarallista. Sen kirjoittaja on ollut Lundin arkkipiispa
Andres Sunonis, joka oli toiminut Tanskan kuninkaan Valdemar II:n käskynhaltijana Virossa ja johti kristinuskon maahantuontia. Teksti on ikään kuin poleeminen pamfletti, joka tohtori Mirkin lukemana rinnastuu Viron tilanteeseen. Arkkipiispa on kuolemansairaana kirjoittanut tunnustuksen erehdyksistään; on käyttänyt valtaansa väärin, sortanut paikallisia ihmisiä ja ollut jopa kuninkaan mukana sotimassa virolaisia vastaan. Ennen Viroon nimittämistään Sunonis oli tehnyt ristiretken Suomen alueellekin.

Mirk tekee löytönsä 1954, jolloin Stalin on jo kuollut, mutta NKVD:n sinilakit ovat edelleen Tallinnassa. Jo samana vuonna sen tilalle tulee KGB, mutta meininki jatkuu entisellään. Pergamentin teksti on Krossin omaa, mutta tällaista voisi tietenkin olla.

Nyt kai pitää ostaa yöpöydälle
Seppo Zetterbergin Uusi Viron historia (SKS, 2017). Kustantajan mainoksen mukaan kirja kertoo Virosta, joka on ollut lännen puskuri itää vastaan. Puskuri vain on aina ollut ruosteesta hapero, toisin kuin Suomella. Nyt Viro toimii Naton alusmaana.

Roskakatokseen vein muutama viikko sitten Reijo Mäen dekkareita, mutta tartuntavaaran takia niitä ei kukaan uskaltanut ottaa, joten eilen siirsin ne energiajätelaatikkoon. Ei tartu korona eikä turkulaisuus.

kari.naskinen@gmail.com