Miehet tapaavat baarissa ja lähtevät matkaan. Paluuta ei näytetä, mutta elokuvan lopussa miehet ovat samassa baarissa olutta juoden. Stalkerin vaimo on motkottanut alussa, että mitä sinne taas pitää lähteä, ja lopussa hän tulee hakemaan miehensä baarista kotiin. Ovatko miehet vain keskustelleet elämän suurista kysymyksistä? Totta vai unta? Elokuva on muodoltaankin sellainen, että siinä on kahta todellisuutta: suurin osa on kuvattu värifilmillä, osa mustavalkoisella (tarkemmin sanoen ruskeavalkoisella).
Venäjän kielen sana stalker tarkoittaa ahdistelijaa. Stalker onkin ahdistelija. Hän ei hyväksy kirjailijan mielipidettä siitä, että taide on ainoa epäitsekäs asia maailmassa, vaan Stalker sanoo, että taiteen- ja tieteentekijät ovat ammateissaan vain itsekkäistä syistä. Kirjailijan roolissa puolestaan on näyttelijä Anatoli Solonitsyn (kuvassa), josta heti tulee mieleen Aleksandr Solzhenitsyn. Eli tarkoittaako Vyöhyke Neuvostoliiton vankileirijärjestelmää Gulagia, josta Solzhenitsyn käytti nimitystä ”vankileirien saaristo”?
Monenlaisiin tulkintoihin elokuva tarjoaa mahdollisuuden. Jotain erikoista Vyöhykkeellä joka tapauksessa on. Orjantappurakruunukin sieltä löytyy, ja keskeinen paikka Vyöhykkeellä on Huone, joka tarjoaa sinne astuvalle kaiken hyvän. Huoneessa ihmisen kaikki toiveet täyttyvät, mutta kukaan ei kuitenkaan uskalla Huoneeseen mennä. Anatoli Solonitsyn on selittänyt ideaa:
”Suurin osa ihmisistä haluaisi astua sellaiseen huoneeseen, mutta hyvin harvat siihen pystyvät. Jokainen, jolle tämä mahdollisuus avautuu, käsittää myös, että siellä täyttyvät todelliset toiveet, eivät näennäiset. Toivot itsellesi terveyttä, mutta Huoneeseen mennessäsi saisit läjän rahaa.”
Tämän Solonitsyn sanoi virolaisessa Sirp ja vasar -lehdessä 1980. Virossa elokuva oli näkyvästi esillä, sillä sen ulkokuvat oli suureksi osaksi kuvattu siellä. Tarkovski itse ei elokuviaan yleensä selitellyt, mutta hänen päiväkirjastaan löytyy vuodelta 1978 yksi kohta, jossa hän kirjoittaa hänelle uudenlaisesta, muodoltaan yksinkertaisesta elokuvasta. Hän halusi romuttaa perinteisen suhtautumisen elokuvan tehtäviin ja funktioihin:
”Haluan Stalkerissa räjäyttää rikki suhteen nykypäivään ja kääntyä menneisyyden puoleen, sillä menneisyydessä ihmiskunta on tehnyt ne lukuisat erehdykset, joiden vuoksi sen on tänään pakko kulkea kuin sumussa. Se on elokuva Jumalan olemassaolosta ihmisessä ja henkisyyden tuhoutumisesta väärän tiedon hallitsemisen vuoksi.”
Mutta missä Jumala on? Onko Vyöhyke Jumalan erityinen alue vai onko Jumala nimenomaan hylännyt sen – vain orjantappurakruunu on jäänyt? Bermudan kolmiostakin miehet ohimennen puhuvat, vai onko Vyöhyke musta aukko, kuten nykyaikana voitaisiin pohtia? Ainoa konkreettisempi tieto on olevinaan, että Vyöhyke on syntynyt, kun meteoriitti on sinne pudonnut 20 vuotta sitten.
Vyöhykkeen lähettyvillä näyttää olevan ydinvoimala. Vuonna 1957 tapahtui plutoniumintuotantolaitoksella lähellä Tsheljabinskiä iso onnettomuus, mutta siitä ei elokuvassa puhuta. Mutta löytyykö avain elokuvan fyysikosta? Hän edustaa niitä, jotka maailmaan ovat atomipommit ja muun saastan luoneet. Vyöhykkeellä fyysikkokin tämän hoksaa. Fyysikon kollegat ovat aikaisemmilla käynneillä tuoneet Vyöhykkeelle pommin, jolla koko alueen voisi räjäyttää. Fyysikko löytää sen, suunnittelee räjäyttämistä, mutta purkaa pommin ja heittää veteen. Katsooko hän, että maailma tuhoutuu ilmankin?
Viimeisessä Vyöhykkeeltä nähtävässä kuvassa kala ui vedessä. Sitten kuvan vasemmasta reunasta alkaa levitä mustaa mönjää, joka peittää alleen kalan. Onko tämä ilmastonmuutoselokuva vuodelta 1979?
Zhena Stalker on paljon hiljaa. Hän on vapautunut Gulagista. Hänen roolinsa oppaana ja ahdistelijana on edustaa sivistystä. Hänen kotonaan on valtavan paljon kirjoja, ja hän siteeraa runoja, jotka on kirjoittanut Andrei Tarkovskin isä Arseni Tarkovski. En ruvennut dvd:tä pysäyttämään runoja kopioidakseni, mutta internetistähän isän runoja löytyy:
Edessämme aukeni kangastus,
oli ihmeellisiä kaupunkeja,
jalkojemme alle kasvoi mintturuohoa
ja linnut seurasivat tiellämme,
ja kalat nousivat joesta,
ja taivas aukeni silmiemme edessä.
Kun sitten kohtalo lähti peräämme
mielipuolena veitsi kädessä.
Veitsi kädessä! Elokuvan lopussa yrittää Beethovenin 9. sinfonian neljäs osa Oodi ilolle tunkeutua esille, mutta ei oikein onnistu, ei katkea kuin veitsellä leikaten, mutta viruu kuitenkin kuulumattomiin.
Elokuva pohjautuu löyhästi Arkadi ja Boris Strugatskin tieteisromaaniin Stalker: huviretki tienpientareelle (1971).
kari.naskinen@gmail.com
