Bensa, keppana ja perse

Perussuomalaiset-puolueen kannatus on romahtanut 10 prosenttiin ja sama suunta tuntuisi jatkuvan edelleen. Puolueen tärkein vaalilupaus kolme vuotta sitten oli bensiini- ja dieselpolttoaineiden hintojen alentaminen. Tämä oli hyvä täky polttomoottoriautoilla loppuikänsä ajaville keppanamiehille, mutta pettymys on ollut iso. Vaikka hintoja näennäisesti pudotettiin alentamalla valmisteveroa neljä senttiä litralta, tämä alennus hupeni pian alv:n nostoon. Lisäksi vaatimus sekoittaa fossiilisiin polttoaineisiin tietty osuus biopolttoainetta on tehnyt bensasta kalliimpaa. Öljyn maailmanmarkkinahinnan heilahtelu on välillä helpottanut, mutta ei tarpeeksi.

Suurempaa hallaa omalle kannatukselleen on Ps-puolue tehnyt valtiovarainministeriötä johtaessaan. Sosiaaliturvan leikaukset ovat lisänneet ulosottoja, häätöjä, lääkkeistä luopumista rahapulan takia ja muita isoja ongelmia.

Lohtua ei tuo edes alkoholiveron alentaminen keskioluessa, kun kossupullo murheeseen on kuitenkin kallistunut. Eikä hallitus pysty mitenkään torjumaan ruokakauppojen kovia hinnankorotuksia.

Persujen vaatimus Yleisradion kulujen karsimisesta tekee myös pahaa. Kun Kokoomus säestää mukana, tulosta syntyy. Perusideana on, että koko Yle saataisiin jollakin aikataululla lakkautettua, koska se on tyypillinen osa vasemmiston ideologiaan kuuluvasta sosialistisesta toiminnasta. Lopullinen tavoite on tiedonvälityksen täydellinen yksityistäminen. Sen jälkeen ei tv- ja radio-ohjelmien seuraamiseen riittäisi enää 160 euroa, mikä nyt on Yle-veron suuruus.

Yle on jo ohjelmiaan karsinut kovasti. Koska Yle ei kuitenkaan uskalla persuja suututtaa, ei keppanakansan suosikkiohjelmia ole lakkautettu. Edelleen tulevat Burgerimiehet Välimerellä, Farmi-Suomi, Huvila & huussi, Koko Suomi leipoo, Kuokkavieras Kataja, Olenko perseestä?, Rantahotelli, Remppa vai muutto, Salatut elämät ja Sohvaperunat (osa näistä taitaa olla mainoskanavien ohjelmia, mutta tämäntyyppinen soopa joka tapauksessa kuuluu siihen lajiin, jota paljon on tarjolla).

Tulossa on värikäs puoluekokous. Ehkä puolueen hajoaminenkin taas kerran.

kari.naskinen@gmail.com

Eisenstein muokkasi lokakuun vallankumouksesta toisen todellisuuden

Lokakuun vallankaappaus eli lokakuun suuri sosialistinen vallankumous tiivistyi nimeltään lokakuun vallankumoukseksi vasta 1920-luvun lopulla. Silloin valmistui myös Sergei Eisensteinin vallankumouksellisen trilogian kolmas elokuva Lokakuu (1927). Vaikka se on tyyliltään hyvin dokumentaarinen, se on kuitenkin enemmän Eisensteinin taideteos. Tämä näkyy heti elokuvan alussa, jossa Nikolai II:n patsas Petrogradissa rikotaan ja kaadetaan, mutta kysymys on kuvallisesti rekonstruoidusta Aleksanteri III:n patsaasta, joka todellisuudessa oli Moskovassa.

Kun elokuva alkaa jo helmi-maaliskuun alustavasta vallankumouksesta, tulee pian mukaan myös Lenin, joka 3.4.1917 saapui pitkän junamatkan Zürichista tehneenä ja Suomen kautta Petrogradin Suomen asemalle. Lenin nousee asemarakennuksen ulkopuolella olleen, ”Pääoman viholliseksi” nimetyn panssariauton päälle (kuvassa) ja pitää kuuluisan puheensa. Vaikka bolshevikeilla ei vielä ollut merkittävää valtaa uusissa neuvostoissa, otti Lenin voimakkaan kannan työläisten edustajien johtamien neuvostojen puolesta. Tässä tärkeässä puheessaan Lenin käytännössä otti bolshevikkiliikkeen komentoonsa ja haukkui samalla väliaikaista hallitusta tukeneet Pravdan toimittajat Lev Kamenevin ja Josif Stalinin.

Tätä kohtausta ei kuitenkaan kuvattu oikealla tapahtumapaikalla, vaan Sovkinon studioilla Moskovassa. Leniniä esitti Vasili Nikandrov, joka oli ensimmäinen filmi-Lenin, esittänyt häntä jo kahdessa aikaisemmassa elokuvassa, Boris Tshaikovskyn Valkoisten linjojen takana (1925) ja Boris Barnetin Moskova lokakuussa (1927). Täyttä hyväksyntää Nikandrov ei kuitenkaan saanut, vaan esimerkiksi Vladimir Majakovski kirjoitti, että ”Nikandrov ei näytä Leniniltä, vaan kaikilta Leninin patsailta”.

Eisensteinin teos inspiroitui historiallisista tapahtumista, joiden aikana hän itse oli 19-vuotias arkkitehtiopiskelija Pietarissa. Hän oli muuttanut arkkitehti-isästään eronneen äitinsä luo Riiasta Latviasta, joka kuului Venäjän valtakuntaan. Lokakuussa tärkeintä oli ideologinen sanoma ja taiteellinen ilmaisu tarkan historiallisen totuuden sijaan. Tästä on tyypillisenä esimerkkinä Talvipalatsin valtaus isolla rynnäköllä portit rikkoen, mikä ei pidä yhtä totuuden kanssa, koska portit eivät olleet suljettuina ja muutenkin valtaus oli lähinnä muodollinen paraatimarssi, joskin kaoottinen.

Neuvostoliiton johtaviin dokumenttielokuvien tekijöihin kuulunut, muutaman vuoden Eisensteinia vanhempi Esfir Shub kirjoittikin, että ”historiallista tosiasiaa ei voi lavastaa, koska lavastaminen vääristää tosiasiaa”. Eisensteinin näkökulmasta tärkeintä oli kuitenkin bolshevikkien ja Leninin roolien korostaminen vallankumouksessa, samalla kun se vähätteli muiden ryhmien, kuten menshevikkien ja anarkistien, osuutta. Tyypillinen esimerkki: menshevikit yrittävät imelillä sovintohyminöillä Neuvostojen toisessa kongressissa juuri Talvipalatsin valtauksen aikana saada sopua aikaan bolshevikkien kanssa, niin Eisenstein leikkaa ristiin harppua helisteleviin käsiin. Väliaikaisen hallituksen ja sen pääministerin Aleksandr Kerenskin kuvaus taas on karikatyyrimäisen pilaileva.

Eisenstein käytti runsaasti symboliikkaa ja kuvauksellisia metaforia (esim. konekiväärien rytmi, väkijoukkojen liike), jotka eivät välttämättä vastaa historiallisia yksityiskohtia, mutta palvelevat elokuvan ideologista sanomaa. Kokoukset Smolnassa ja väkijoukkojen liikehdinnät on lavastettu teatraalisesti, eivätkä ne aina vastaa tarkkaa kronologiaa tai todellisia tapahtumapaikkoja.

Vuonna 2019 elokuvatutkija Lauri Piispa ja venäläisen kulttuurin professori Tomi Huttunen pitivät Helsingin yliopistossa neljän luennon sarjan Eisensteinista (Mv 16.11.2019). Nyt Piispalta on ilmestynyt näihin luentoihin ja niitä laventaen kirja Eisensteinista (Helmivyö, 2025), jossa pääosassa ovat ohjaajan pitkät elokuvat. Jo alkusivuilla Piispa siteeraa Eisensteinia nimenomaan lokakuuhun ja Lokakuuhun viitaten: ”Mitä vallankumous antoi minulle sellaista, että olen iäksi verisitein sidottu Lokakuuhun? Vallankumous antoi minulle kaikkein kalleimman elämässä: sen ansiosta minusta tuli taiteilija.” Päiväkirjaansa Eisenstein kirjoitti: ”Olen sosialismin periaatteellinen vastustaja, mutta jostain syystä uskon lujasti sen väistämättömyyteen.”

Elokuvan tilasi Eisensteinin työryhmältä lokakuun juhlavuoden komissio, mutta oli tekemisessä myös henkilökohtaisia tuntemuksia, kuten Eisenstein kirjoitti: "Omistamme elokuvamme Pietarin proletariaatille, lokakuun ensimmäisille luojille."

Näin syntyi Lokakuuhun päättynyt trilogia, jota edelsivät yhtä hienot teokset Lakko (1924) ja Panssarilaiva Potemkin (1925). Lisäksi Eisenstein teki 30-luvulla pitkät elokuvat Vanhaa ja uutta, Que Viva Mexico! ja Aleksanteri Nevski sekä 40-luvulla Iivana Julman. Lauri Piispa kirjoittaa, että Eisensteinilla oli näiden jälkeen utooppinen teoria Marxin Pääoman filmaamisesta, mutta tälle intellektuaaliselle hankkeelle neuvostovalta ei lämmennyt. Piispa kuitenkin jatkaa, että Eisensteinin idea inspiroi sodanjälkeisiä modernisteja, joista varsinkin Jean-Luc Godard oli ilmeinen perillinen monissa kulttuurin merkkejä ja merkityksiä pohdiskelevissa elokuvissaan.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäteatterikausi alkoi

Eilen kaatuneitten muistopäivänä kävin Helsinki 98 -teatterin esityksessä, jossa ukrainalaisen Iryna Serebriakovan näytelmässä kerrottiin sikäläisestä tavasta: joka aamu television Новини-uutisohjelmassa pidetään minuutin hiljaisuus sodassa kaatuneiden muistoksi. Tästä huolimatta ukrainalaiset ovat selvästi kahtia jakautuneita, mistä osoituksena esimerkiksi graffitikirjoitukset, joita näytelmäkirjailija oli pannut muistiin ja joita näyttelijät nyt kirjoittivat uudelleen Vuosaaren lakkautetun lukion sisäpihalla ikkunoihin ja seiniin. ”Miksi lähdit sinne älykääpiö?”, ”Älä ammu siellä ketään” jne.

Oli yllättävää katsoa näytelmää, jonka esille tuomissa asioissa oli paljon meille tuntematonta tietoa. Suomessa seuraamme tietenkin pääasiassa suomalaista tiedonvälitystä, ja koska Suomi on Ukrainan tukijoukkoihin kuuluvana nyt Venäjän vihollismaa, tuli mieleen vanha totuus siitä, että ensimmäinen sodan uhri on aina totuus.

Iryna Serebriakovan (kuvassa) näytelmä perustuu hänen 18 tuntia pitkällä junamatkalla ukrainalaisten miesten kanssa käymiinsä keskusteluihin. Osa miehistä oli kertonut sotimisen vastenmielisyydestä ja siitä ilmapiiristä, joka nykyisin Ukrainassa vallitsee. Kaiken edelle menee sota. Edes morsiusparia ei sallita vihittävän, ellei sulhasella ole esittää sotilaspassia tai kutsuntamääräystä. Sama koskee opiskelututkintotodistusten saamista.

Miehet päivänvalossa -näytelmän neljä näyttelijää ovat eräänlaisessa rauhanoppositiossa. Pasifismi-sanaa ei lausuta, mutta koulun katolla käydään kerran heiluttamassa isoja valkoisia rauhanlippuja. Näyttelijät itsekin ovat valkoisissa vaatteissa, mikä korostaa heidän olemistaan ikään kuin näkymättöminä virallisen yhteiskunnan ulkopuolella.

Näitä ulkopuolisia kytätään ja etsitään lakkaamatta. Tätä etsintää näytelmässä korostavat viranomaisten kauko-ohjaamat droonilennokit, joilta sodasta kieltäytyvien on koko ajan yritettävä piiloutua kuka mitenkin ja minnekin. Asiaa kyllä auttaa, jos on rikas, sillä rahalla voi välttää köyhien jonoon kutsuntoihin menemisen.

Väkivalta ja kova hierarkia on palannut Ukrainaan. Sotaanlähtö on ihanne. Yhdessäkin provosoivassa graffitissa sanotaan, että ”sankarit eivät kuole”, mutta kuitenkin ukrainalaisia on kaatunut jo yli 60 000 ja haavoittuneita arvioidaan olevan satoja tuhansia. Siviilejäkin on kuollut yli 10 000. Eivätkä kaikki sotaan haluakaan, ennen viimeistä hengenvetoa on parempaakin tekemistä. Asevelvollisuusikä Ukrainassa on 25 vuotta, mutta nuoruusreserviä pitää olla niin paljon, että maastapoistumiskielto koskee myös kaikkia 18-25-vuotiaita poikia ja miehiä. Pakoon kuitenkin yritetään monin keinoin. Yksi keino on uiminen monta sataa metriä leveän rajajoen yli Romaniaan – joiltakin onnistuu, jotkut hukkuvat.

Erinomainen näytelmä sekä esityksenä että tietoiskuna. Helsinki 98 on esittänyt sitä koulun sisäpihalla huhtikuun lopulta alkaen. Se haluttiin tehdä ulkosalla, koska asia piti rohkeasti tuoda päivänvaloon. Näyttelijät ovat Taisiya Kostyuk, Ilkka Lampi, Maksim Pavlenko ja Timo Teern.

Tätä ennen Helsinki 98 on esittänyt koulun sisätiloissa Svetlana Aleksijevitshin dokumentaarisiin kirjoihin perustuvat näytelmät Neuvostoihmisen loppu (2023), Sinkkipojat (2024) ja Tshernobylin rukous (2015). Ohjaaja on edelleen sama, joka ei anna nimeään julkisuuteen sodan takia.

kari.naskinen@gmail.com

Hyvinvointiyhteiskuntaa murennetaan isoin askelin

”Pohjoismainen, korkeaan työllisyysasteeseen, kilpailukykyiseen talouteen, tasa-arvoisiin palveluihin ja huolenpitoon perustuva hyvinvointimalli on osoittautunut parhaaksi yhteiskuntajärjestelmäksi. Siinä yhdistyvät sosiaalinen eheys ja kilpailukyky. Hallitus parantaa hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteita päättäväisesti.”

Näin luki Jyrki Kataisen hallituksen kesällä 2011 hyväksymässä ohjelmassa. Siinä lyötiin lukkoon suomalaisen hyvinvointivaltion uudistaminen pienten askelten politiikaksi. Hyvinvointivaltion institutionaalista rakennetta päätettiin uudistaa, mutta ei missään tapauksessa hylätä tai murrosmaisesti uudistaa siirtymällä jotenkin toiselle pohjalle rakentuvaan politiikkamalliin. Nyt Petteri Orpon hallituksen toiminta ei varsinkaan sosiaalipolitiikan osalta pyri pieniin askeliin, vaan isoihin harppauksiin niin, että pohjoismaisesta hyvinvointijärjestelmästä putoaa paljon pois. Eikä tavoitteena enää ole eriarvoisuuden vähentäminen, kuten aikaisemmin.

THL:n ja kaikkien muidenkin mielestä Orpon hallitusohjelma sisältää lukuisia sosiaaliturvaan kohdistuvia kohtuuttomia heikennyksiä. Säästöjä haetaan työttömyysturvasta, asumistuesta, kuntoutusetuuksista ja toimeentulotuestakin. Muutokset ovat poikkeuksellisen suuria aikaisempiin hallituskausiin verrattuna. THL:n laskelmat osoittavat hallituksen toimien lisäävän pienituloisuutta merkittävästi. Vaikutukset kohdistuvat voimakkaimmin jo valmiiksi pienituloisiin väestöryhmiin kuten työttömiin, opiskelijoihin ja muihin heikommassa asemassa oleviin, mikä lisää eriarvoisuutta eri väestöryhmien välillä.

Yhteenvetona on monelta asiantuntijataholta todettu, että Orpon hallituksen kaavailemat sosiaaliturvan leikkaukset ovat poikkeuksellisen suuria ja että yhdessä hallitusohjelmassa esitettyjen muiden uudistusten kanssa ne muuttavat suomalaisen sosiaalipolitiikan suuntaa.

Politiikalla tietenkin on aina suuntansa ja se vaihtelee sen mukaan, millainen politiikka saa vaaleissa johtoaseman. Sosiaalipolitiikan uudistaminenkin heijastaa eturyhmien intressejä, kuten hyvinvointisosiologian johtava asiantuntija Juho Saari on sanonut. Eturyhmillä on vakiintuneita näkemyksiä materiaalisista eduista (kuten maksetut verot ja saadut tulonsiirrot) sekä kulttuurisista arvoista (isänmaallisuus, vastuullisuus, solidaarisuus). Nykyinen porvarihallitus käyttää omia näkemyksiään ratkaisuissa poikkeuksellisen kovalla tavalla.

Toinen tämän sektorin ykköstuntija on sosiaalipolitiikan professori Heikki Hiilamo, joka äskettäin sanoi haastattelussa suomalaista politiikkaa ohjaavan se vanha uskomus, että köyhät ovat laiskoja ja tarvitsevat kuria. Nyt kun hallitus kiristää hädässä olevalle avun ehtoja äärimmilleen, ne muuttuvat rangaistuksiksi.

Sen sijaan verotusta kevennetään varsinkin hyvätuloisimmilta. Tämä on erikoista, sillä kyselytutkimusten mukaan ihmiset olisivat valmiita maksamaan jopa enemmän veroja, jotta hyvinvointiyhteiskunnan perustoiminnot voitaisiin turvata.

Joskus on esitetty ajatuksia erityisestä solidaarisuusverosta rikkaille. Se olisi väliaikainen ja sen tuotto käytettäisiin palvelujen rahoittamiseen vaikeina aikoina. Se otettaisiin sekä ansio- että pääomatuloista. Eipä tule enää edes puheenaiheeksi, vaikka perusteita olisi, kun hyvin on tiedossa sekin, että monien raharikkaiden verotusprosentit ovat alhaisempia kuin keskivertokansalaisten.

Nyt ollaan sitten tilanteessa, että 45 % suomalaisista ei koe yhteiskunnan olevan reilu heidän kaltaisiaan ihmisiä kohtaan (E2-tutkimuslaitos). Epäreiluuden kokemukset painottuvat erityisesti pienituloisiin ja työttömiin. Yhä useampi suomalainen (61 %) arvioi, että Suomi on menossa väärään suuntaan, eivätkä suomalaisten koeta enää puhaltavan yhteen hiileen.

kari.naskinen@gmail.com

400 kepposen Antoine Doinel rakastuu lentoemäntään

Koulupoika Antoine Doinel lukee Balzacin romaania Eugenie Grandet Francois Truffautin elokuvassa 400 kepposta (1959). Myöhemmin Antoine ripustaa Balzacin kuvan huoneensa seinustalle tekemälleen alttarille ja sytyttää kuvan eteen kynttilän. Muutamaa vuotta tämän elokuvan jälkeen Truffaut teki Pehmeän ihon (1964), jonka päähenkilö on keski-ikäinen kustantaja ja muutenkin tunnettu kirjallisuusmies. Vaikka miehen nimi on Pierre Lachenay, kuvittelen hänet Antoine Doineliksi, joka vanhemmiten on edelleen Balzac-ekspertti ja käy elokuvassa luennoimassakin Balzacista.

Pierre on yhdellä luentomatkalla ihastunut Lissabonin-koneessa lentoemäntänä olleeseen nuoreen Nicoleen, joka sopivasti sattuu yöpymään samassa hotellissa Pierren kanssa. Myöhemmin Pierre ja Nicole tekevät Ranskaan palattuaan treffit Reimsiin, jossa Pierren työtehtävänä on esitellä Marc Allegretin dokumenttielokuva (1952) Nobel-kirjailija André Gidestä. Tässäkin hauska sisäpiirin yhteensulautuma, sillä Allegretin elokuvassa kertoja on Jean Desailly, joka Pehmeässä ihossa esittää Pierreä.

Tällaisia linkkejä ja vinkkejä Truffautin elokuvat yleensäkin sisältävät. Samoin kirjallisia sitaatteja. Lisäksi Reimsissä ohi vilahtaa juliste Max Ophülsin elokuvasta Peau de Banane (1963), jossa syrjähypyntekijät ovat Jean-Paul Belmondo ja Jeanne Moreau. Uskottomuuteen syyllistyy myös Pierre, ja elokuvien nimilläkin on yhteytensä: Pehmeä iho on ranskaksi La Peau douce ja Ophülsin komedian nimi on Peau de Banane, suomeksi ”Banaanin iho”.

Sekin on vielä noteerattava, että elokuvaa tehdessään Truffaut oli jonkinasteisessa kimpassa Nicolea esittävän Francoise Dorleacin kanssa, kun ohjaajan oma avioliitto oli menossa karille, ja elokuvan sisäkuvaukset Pierren ja tämän vaimon asunnossa kuvattiin todellisuudessa Truffautin kotona. Eli tårta på tårta, koska vähemmän pehmeäihoinen Pierren vaimo pääsee jyvälle Pierren touhuista ja melkoinen tårttuhan siitä syntyy.

Suurena Alfred Hitchcockin jännäreiden ystävänä Truffaut teki elokuvastaan myös tähän lajityyppiin istuvan. Epätoivo ja epäsopivuus nousevat esille vähitellen ja lopulta Nicole sanookin jättävänsä Pierren. Yllätys tämä ei meille katsojille ole, sillä Nicole ei koko aikana ollut lämmennyt kunnolla, koska Pierre vain silitteli hänen pehmeää ihoaan, mutta ei mennyt kunnolla asiaan. Kommunikoinnin epäonnistuminenkin oli yksi syy, kumpikaan ei oikein osannut selittää edes itselleen, miksi oli tähän ryhtynyt.

Tragedian välttäminen on kuitenkin myöhäistä, sillä Pierre ei ehdi selittää erehdystään eikä pyytää anteeksi vaimoltaan, joka ottaa kotoa Pierren metsästyskiväärin, seuraa ja löytää surkeana ravintolan nurkkapöydässä istuavan Pierren ja ampuu tämän. Tragedia liittyy todellisuudessakin hieman tähän elokuvaan, sillä kolme vuotta myöhemmin Francoise Dorleac kuoli 25-vuotiaana liikenneonnettomuudessa Ranskan Rivieralla.

Hitchcockin elokuvissa Truffaut ihaili erityisesti jännityksen ja huumorin yhteen sovittamista. Tämä on onnistunut myös Pehmeässä ihossa. Truffaut tiesi Hitchcockin tehneen elokuvansa aina niin, että niiden piti kiinnostaa yleisöä. Truffaut ei tällä elokuvallaan kuitenkaan onnistunut tässä, vaan katsojaluvut jäivät pieniksi, eikä lehtikritiikkikään kiitellyt. Peter von Baghkaan ei kattavissa historiakirjoissaan noteerannut Pehmeää ihoa. Omista arkistoistani näkyy, että olin jyrkästi toista mieltä: Pehmeä iho oli vuoden 1965 elokuvalistallani ykkösenä. Nyt kun olen nähnyt tuhansia ja tuhansia elokuvia lisää, tilanne on yhä samankaltainen – kun pidän Ingmar Bergmanin avioliittokuvauksista, niin Truffaut osuu taitavasti Pehmeällä iholla samoille haminoille. Bergman ja Truffaut osasivat taitavasti kuvata avio- ja muiden parien sisäisiä ristiriitoja ja ihmissuhteiden haurautta, eikä ihminen aina pysty sovittamaan yhteen hyvän arkielämän ja intohimon törmäyksiä.

kari.naskinen@gmail.com

USA sitoi Euroopan itseensä 1948-52, mutta nyt on eron aika

Näin Euroopan ja natseista saadun voiton päivinä voi palata niihin aikoihin, kun Yhdysvallat toisen maailmansodan jälkeen laati ”tiekartan” Euroopan jälleerakennusohjelmaksi. Käytännössä se tarkoitti 13 miljardin dollarin avustuspakettia 17:lle Euroopan valtiolle. Idean isän, ulkoministeri ja kenraali George C. Marshallin nimen mukaan tätä avustusohjelmaa kutsuttiin Marshall-avuksi. Vain hyvää hyvyyttään amerikkalaiset eivät tähän kuitenkaan ryhtyneet, vaan lähtökohta oli, että tällä tavoin kylmän sodan vaarallisia aikoja elettäessä kapitalistiset maat kytkettäisiin yhteen ja USA:n vaikutuspiiriin aivan konkreettisesti. Tällä hetkellä ollaan tilanteessa, joka on muljahtanut päinvastaiseksi.

Marshall-avun olisivat ottaneet vastaan myös Puola, Tshekkoslovakia ja Unkari, mutta Neuvostoliitto ei tätä sallinut. Marshall-avun ehdot oli muotoiltu vasiten sellaisiksi, että Stalinin olisi pakko kieltäytyä niistä, kuten tekikin, joten ei itäblokin maat muutenkaan saanut niihin tarttua. Suomeakin tämä koski, joskaan ei yhtä tiukasti, mutta presidentti Paasikivi tiesi ilmankin, että nyt on pidettävä reki keskellä tietä, ettei lipsuta ojaan. Paasikivi kyllä oli Marshall-neuvotteluissa Pariisissa 1947, mutta jo keväällä 1948 Yya-sopomukseen liitteeseen kirjattiin avun torjumisesta, että se perustui Suomen puolueettomuuteen. Ulos Marshall-avusta jäi myös Espanja Francisco Francon tyrannihallinnon takia.

Marshall-apu oli myös eräänlainen rauhanliike, ja George C. Marshall sai Nobelin rauhanpalkinnonkin 1953.

Kuitenkin bisnes on aina bisnes, eikä se hetkeksikään unohtunut tiekarttaa piirrettäessä. Kun Eurooppaan kylvettiin rahaa, se kasvatti kulutuskysyntää, joka kuinka ollakaan kohdistui merkittävällä tavalla Yhdysvaltoihin. Isona tekijänä tässä oli Länsi-Saksa, jonka teollisuus alkoi nousta jaloilleen. Kun lisäksi USA:n tulonsiirrot Japaniin olivat avokätisiä, näytti kapitalismin tulevaisuus turvatulta kolmiyhteydessä USA - Eurooppa - Japani ja niin, että hegemonia oli USA:lla.

Kreikkalais-australialainen taloustieteilijä Yanis Varoufakis käsittelee tätä talouspeliä kirjassaan Maailmantalouden Minotauros (2013). Hän kuvaa myös sitä tiekartan silpuksi menemistä, joka alkoi ensin Vietnamin sodalla ja samoihin aikoihin dollarin vaihdettavuuden kultaan lopettamisella.

Varoufakis on EU:n demokratisoimiseksi perustetun kansanliikkeen (DiEM25) johtohenkilöitä. Liikkeen nettisivuilla hän kirjoitti muutama päivä sitten, että Donald Trumpin aiheuttama shokki on paljastanut kuinka valmistautumaton Eurooppa on ollut romahtavaan maailmanjärjestykseen. Se suree nyt kapitalistisen finanssimaailman epäonnistumista:

”Nixonin ajoista lähtien taloutemme ovat olleet kytkettyinä USA:n globaalien ylijäämien kierrätysmekanismiin, jonka syvä kriisi ohjaa politiikkaamme muukalaisvihamielisen äärioikeiston syliin. Amerikan ylijäämät ovat 70-luvulta lähtien tarjonneet Saksalle, Japanille ja myöhemmin Kiinalle kysyntää niiden tehtaiden tuotteille. Vastineeksi EU, Japani ja Kiina ovat lähettäneet kertyneet voittonsa Wall Streetille ja sen sivukaupunkiin Lontoon Cityyn kierrätettäväksi USA:n vuokralaissektorille, siis yksityistä ja julkista velkaa osakkeista ja kiinteistöistä. Eräs kiinalainen virkamies kuvaili tätä mekanismia minulle pimeäksi sopimukseksi amerikkalaisten kanssa käynnistämästä kauppavajeesta, joka pitää Kiinan teollisuustuotteiden kysynnän korkealla. Vastineeksi kapitalistimme sijoittavat suurimman osan dollarimääräisistä supervoitoistaan USA:n rahoitus-, vakuutus- ja kiinteistöaloille.”

Varoufakis kirjoitti, että kaikki katseet ovat nyt Kiinassa, joka ainoana näyttää olevan halukas ja kykenevä vastustamaan Trumpin kiusaajia, lisäämään vihreän energian tuotantoa ja työskentelemään BRICS-maiden muuttamiseksi uudeksi Bretton Woodsiksi, joka palvelee globaalin etelän etuja. Bretton Woods -järjestelmä oli sodan jälkeen toteutettu kansainvälinen talouden hallintamekanismi, jolla pyrittiin pitämään maailmantaloutta ja varsinkin valuuttakursseja vakaina. Nixon ilmoitti elokuussa 1971 tämän järjestelmän lakkautetuksi ja samalla meni tiekartta roskakoriin.

Tällä hetkellä näyttää kuin Suomi olisi taas poikkeusasemassa. Aikoinaan Urho Kekkosesta kirjoitettiin 60-luvulla USA:ssa, että hän oli ainoa ulkomainen valtiomies, joka siellä vieraillessaan ei ojentanut isännille kättään kämmenpuoli ylöspäin. Nyt Alexander Stubb on ainoa eurooppalainen, joka mielellään istuu Trumpin vieressä kaikissa kekkereissä.

MATRIX

Varoufakisin kirjaa lukiessa tuli eteen myös Wachowskin sisarusten elokuva Matrix (1999), jossa ihmisen rakentamat koneet kääntyvät meitä vastaan. Tuosta elokuvasta on nyt neljännesvuosisata ja tekoälyineen, robotteineen ja algoritmeineen tämä kehitys on mennyt hurjasti eteenpäin. Varoufakis ei tyytynyt katsomaan elokuvaa teknologiajännärinä, vaan näki sen paljastavan nykyisen talousjärjestelmän sisällä piileskelevän kummituksen, joka heikentää koko systeemin vakautta. Eikä tämä kummitus ole mikään muu kuin koneita rakentava ihminen, joka näin aiheuttaa jatkuvasti lisää pelkoa.

Matrixin juoni kehittelee ihmiskunnan väistämätöntä nousua kapinaan Minotaurosta vastaan. Kreikkalaisessa mytologiassa Minotauros on Kreetalla piileskelevä hirviö, nykyajan hirviö on USA. Syksyllä 2008 tämä Minotauros sai pahasti vammauttavan iskun, mutta nyt Trump aikoo luoda sen taas parhaaseen kukoistukseensa.

kari.naskinen@gmail.com