Oopperan roolihenkilöinä Karjalainen, Kekkonen ja Viina

Arvo Salo, Jorma Panula: Vallan miehet
Lasse Lehtinen, Uljas Pulkkis: Kekkonen
Juha Hurme, Heinz-Juhani Hofmann: Ahti Karjalainen – elämä, Kekkonen ja teot

Kolme musiikkiteatterituotantoa, joissa keskeisenä roolihenkilönä on Urho Kekkonen. Olen pannut tuossa luettelossa tekstintekijät ennen säveltäjiä, koska näissä tapauksissa libretot ovat kiinnostavampia kuin sävellykset. Kun kahdesta ensimmäisestä olen jo kirjoittanut, niin nyt pinnalliseen käsittelyyn Kokkolan oopperayhdistyksen 2012 tekemä moderni ooppera, jonka päähenkilö on kuitenkin Ahti Karjalainen. Se on tallennettu cd:lle ja mukana on myös libretto. Eikä sanoista muuten selvää saisikaan, sillä laulaminen on osa nykymusiikillista sävelkaaosta, vinkumista, kirkumista ja känniläisten örinää.

Kuvassa ovat tämän 55 minuuttia kestävän oopperan päähenkilöt, vasemmalta Annika Mylläri (Viina), Anu Komsi (Kekkonen) ja Herman Wallén (Karjalainen). Ollaan Hawaijilla, jossa Kekkonen kehuu, että on hypännyt korkeutta 180 ja juossut satasen 11,6 - ”ja nyt minä kiipeän palmuun”. Karjalainen sanoo, että presidentille on tullut postia Moskovasta, jonkinlainen nootti.

”Noita nyt tulee. Vapaapäivä. Avataan myöhemmin”, sanoo Kekkonen ja jatkaa Sylviltä saamaansa Tarzanin viidakkoseikkailuja. Kun se on luettu, Kekkonen ja Karjalainen jatkavat keskustelua politiikan ytimestä ja suomalaisesta yhteiskunnasta. Kekkonen:

”Suomalainen yhteiskunta ei ole mitään muuta kuin liikeyritys. Ihmisistä 50 % on keskimääräistä typerämpiä, vanhuksia, vammaisia ja muita avuttomia, ja heidän elämistään ja tuntemistaan ei pidä piitata. Toivoa paremmasta pitää sumuttaa kaikille, mutta parempaa tulevat saamaan vain eräät. Eikä ikinä missään syrjäseudulla!” Eduskunnasta Kekkonen sanoo, että ”kansanedustaja on kansalainen pienoiskoossa, 200 kääpiötä”.

Kekkonen: ”Pystyn kirjoittamaan saatanan selkeitä selvityksiä tunareille, ja vaikka vasurilla raportteja, joissa välitän käskyjä ja perusteluja puolesta tai vastaan. Ihan mitä vain.”

Karjalainen: ”Selviydyn hyvin lyhyistä keskusteluista. Tunnistan tuttuja sanoja ja kaikkein tavanomaisimpia sanontoja, jotka koskevat minua itseäni, perhettäni ja lähiympäristöäni, kun minulle puhutaan hitaasti ja selkeästi.”

Esille tulevat monet lähihistorian merkkipaalut, noottikriisin lisäksi mm. Efta, Nato, idänkauppa, yleiset syyt, Miettusen hätätilahallitus, rattijuopumus ja presidenttiehdokkuus. Hankala paikka on Karjalaisen ajokortinhankinta. Ei selviä inssinajon kirjallisesta kokeesta, mutta ollaan kuitenkin runnomassa Suomen Pankin pääjohtajaksi ja presidenttiehdokkaaksi. Oli siinä aikamoinen kaksikko, ei tulla saamaan Sanna Marinista ja Olli Rehnistä samanlaisia tarinoita.

Juha Hurmeen tekstiksi tämä kaikki on kovin heppoista, häviää selvästi Arvo Salolle ja Lasse Lehtiselle. Mielenkiintoisempaa on Hofmannin musiikki, jonka tyylilajin näin maallikkona joutuu sijoittamaan johonkin avantgardistisen, psykedeelisen modernismin sekaan. Levyllä orkesterina on Kokkola Opera Ensemble, jota johtaa Erkki Lasonpalo.

kari.naskinen@gmail.com

Venäjän ”Mata Hari”

Lukiessani vanhaa elämäkertakirjaa Lontoossa ja Hollywoodissa kovan elokuva-uran tehneestä Alexander Kordasta (1893 - 1956) tuli yhdellä sivulla esille paronitar Moura Budbergin nimi. Onkin ollut melkoinen mimmi, ensin seurapiirikaunottarena Nikolai II:n hovissa, meni naimisiin hovin kamariherran, paroni Budbergin kanssa, ystävystyi vallankumouksen jälkeen Aleksandr Kerenskin kanssa ja sai Josif Stalininkin lumoihinsa. Eikä tässä kaikki, Maksim Gorkista tuli Mouran avopuoliso, mutta muutettuaan Lontooseen 1929 Moura löysi uudeksi rakastajakseen kirjailija H.G. Wellsin (kuva on Moskovasta 1920: vasemmalta Wells, Gorki ja Moura). Korda-kirjassa Mouran läheisiksi ystäviksi mainitaan lisäksi Winston Churchill, Graham Greene ja W. Somerset Maugham.

Moura Zakrevskaja syntyi 1893 Ukrainassa kuuluisassa Pultavan kaupungissa. Vaikka minulla on paljon Venäjän/Neuvostoliiton historiaan liittyvää kirjallisuutta, vasta tässä elokuvakirjassa törmäsin Mouraan. Elokuva-alalle hän tuli vanhemmalla iällä, mutta sitä ennen Mouran henkilöhistoria oli varsin värikästä. Häntä epäiltiin Neuvostoliiton salaisen poliisin OGPU:n vakoilijaksi ja myös Britannian tiedustelupalvelun MI6:n agentiksi. Venäjän ”Mata Hari” siis. Lontooseen muuttonsa jälkeenkin Moura kävi Moskovassa tunnetusti ainakin 1936 Gorkin hautajaisissa ja uudemman kerran 1950-luvulla.

Jo ennen lokakuun vallankumousta Moura oli liitetty vakoiluhuhuihin ja pidätettykin. Ensimmäisen kerran hän oli mennyt naimisiin jo 1911 Johann Alexandrovitsh Benckendorffin kanssa. He molemmat työskentelivät Venäjän Berliinin-suurlähetystössä. Benckendorff murhattiin 1919 ja samoihin aikoihin Moura passitettiin Lubjankan vankilaan. Jonkin ajan kuluttua Moura vapautettiin joidenkin tietojen perusteella sillä ehdolla, että hän tekisi yhteistyötä Neuvosto-Venäjän OGPU:n kanssa.

Berliinin-aikanaan Moura oli vampannut myös brittidiplomaatti Bruce Lockhartiin, joka 1932 ilmestyneessä muistelmakirjassaan Britannian Agent mainitsi myös Mouran. Lockhartin mukaan Moura oli ehkä Neuvostoliiton kaikkien aikojen tehokkain vaikutusagentti Lontoossa. Kirjasta tehtiin kaksi vuotta myöhemmin elokuva Britanniaa edustamassa, jossa roolihenkilöinä esiintyvät myös Stephen Locke (Leslie Howard) ja Elena Moura (Kay Francis).

H.G. Wellsin oli Moura tavannut ensimmäisen kerran jo 1920, kun Wells vieraili Moskovassa. Suhde leimahti uudestaan 1933 Lontoossa, ja rakkaussuhde jatkui Wellsin kuolemaan asti 1946. Wells oli kosinut Mouraa, mutta tämä ei ollut suostunut.

Moura itse oli mukana kolmea elokuvaa tekemässä: pieni sivuosa Peter Ustinovin ohjaamassa elokuvassa Kylmää sotaa ja rakkautta (1961) sekä käsikirjoittajana kahdessa Tshehov-elokuvassa Lokki (Sidney Lumet, 1968) ja Kolme sisarta (Laurence Olivier, 1970). Maksim Gorkin romaanin Joutavan ihmisen elämä Moura käänsi englanniksi 1971. Hän kuoli 1974 Italiassa.

kari.naskinen@gmail.com

KGB, CIA ja Kekkonen

Television sarjaelokuvassa Nyrkki oltiin eilisessä jaksossa Moskovassa syksyllä 1955 neuvottelemassa Porkkalan palautuksesta. Tilanne oli kriittinen myös Suomen sisäpolitiikan kannalta. Neuvostoliitto halusi Urho Kekkosen tasavallan presidentiksi J.K. Paasikiven jälkeen ja sen tavoitteen eteen piti tehdä jotakin konkreettista. Porkkalan palauttaminen oli tällainen teko, ja pari kuukautta myöhemmin Kekkonen voitti ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella K.A. Fagerholmin 151 - 149.

Nyrkissä Nikita Hrushtshov sanoo jossain sisäpiirinsä palaverissa, että homma on kyllä hoidettavissa, koska Suomessa presidenttiä ei valitse kansa, vaan erityiset valitsijamiehet, joista riittävän ison osan voi saada Kekkosen kannalle. Elokuva on elokuva, mutta karkeasti ottaen näin tietenkin oli. Aikoinaan kansalaiset äänestivät siitä, ketkä 300 valitsijamiestä – naisiakin sai olla – valtuutetaan tekemään lopullinen valinta. Se oli talvella 1956 kovaa taktiikkapeliä.

Nyrkissä tätä peliä edeltäneitä kuukausia väritetään murhilla ja muulla tv-viihteeksi tarkoitetulla aineksella. Helsingissä touhuavat sekä KGB että CIA, jonka tehtäväksi USA:n johto on määrännyt Fagerholmin kampanjan avittamisen. Mutta ei auta, Porkkalan rajapuomi avataan 26.1.1956 ja pääministeri Kekkosen johdolla marssitaan Porkkalaan (Kekkosta esittää Janne Reinikainen).

Sarjaelokuva ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin olivat tositapahtumat, joten jatketaan niillä. Porkkalan sotilastukikohdan palauttamisesta Neuvostoliitto teki periaatepäätöksen jo elokuussa 1955, kuten Hrushtshov muistelmissaan kirjoitti. Tuolloin pidettiin Genevessä Neuvostoliiton, USA:n, Britannian ja Ranskan huippukokous, ja sen kuluessa Neuvostoliitto päätyi ratkaisuunsa. Neuvostoliiton edustajina Genevessä olivat myös Nikolai Bulganin ja Vjatsheslav Molotov. Vaikea tietää, milloin Paasikivi ja Kekkonen saivat vihiä tästä, mutta Kekkonen kuuli siitä ensimmäiseksi suurlähettiläs Viktor Lebedeviltä päivää ennen kuin Paasikivi. Kahdenkeskisellä suuruksella Paasikivi ja Kekkonen sopivat sitten niin, että pidetään asia vielä salassa, kuten Lebedevkin oli ehdottanut.

Kun Paasikivi syyskuun alussa valitsi delegaation edessä olevaan Kremlin-matkaan, hän sanoi olevansa tietämätön siitä, miksi kutsu oli tullut. Kekkosen lisäksi hän otti seurueeseensa puolustusministeri Emil Skogin, entisen ulkoministerin Reinhold Sventon ja valtiosihteeri R.R. Seppälän. Mutta istuva ulkoministeri Johannes Virolainen puuttui joukosa!

Miika Tammisen pro gradu -tutkielmassa Loanheitosta viivytystaisteluun (Jyväskylän yliopisto 2013) kerrotaan kokoomuslaisen Aamulehden uutisoineen Paasikiven Moskovan-matkasta 7.9.1955 päivä sen jälkeen, kun Virolainen oli saanut asiasta tiedon hallituksen neuvottelussa. Porkkalan palauttamisesta ei vielä tuossakaan vaiheessa puhuttu mitään. Ruotsissa sen sijaan rohjettiin heti arvailla, että matka saattoi liittyä Porkkalan vuokrasopimuksen purkamiseen. Stockholms-Tidningenissä kirjoitettiin hutiloiden, että Neuvostoliitto haluaisi hoitaa asian suoraan Paasikiven kanssa, koska se ei katsonut voivansa rakentaa politiikkaansa Kekkosen varaan, jolla oli paljon vastustusta kotimaassaan.

Suomalaisten valtuuskunta lähti Moskovaan 15.9. Virolainen oli saattamassa porukkaa lentokentällä. Henkilökohtaisia tunteitaan Virolainen kuvasi muistelmissaan vähän ennen kuolemaansa:

”Lentokoneen noustua ilmaan tiesin, että edessä olevat päivät Helsingissä eivät tulisi olemaan elämäni valoisimpia ja miellyttävimpiä. Onhan se suuri skandaali, että mennään Moskovaan neuvottelemaan tärkeistä kansojen välisistä asioista, ja ulkoministeri jätetään kotiin. Persoonaani kohdistui kovaa, häikäilemätöntä kritiikkiä, jossa sanoja ei säästetty. Ei näy ulkoministeri tietävän asioista mitään, ei päässyt Moskovaan, eikä edes tiedä mistä siellä neuvotellaan. Kyselisi edes ministeriönsä vahtimestareilta, mistä Moskovassa puhutaan, ironisoivat Helsingin lehdet.”

VÄÄRIN PALAUTETTU

Tieto Porkkalan palautuksesta saatiin 17.9.1955, mutta ei se kaikkia miellyttänyt. Tammisen esille kaivamissa Aamulehden pääkirjoituksissa hienoon uutiseen suhtauduttiin kitkeränsävyisesti, koska heti tajuttiin, että nyt oli alkanut presidentinvaalikampanjointi isoilla panoksilla. Aamulehti arvosteli myös Virolaista siitä, että tämä valtuuskunnasta sivuutettuna oli ”nyt tullut kulissien pimennosta parrasvaloihin ylistämään Paasikiven - Kekkosen linjan saavuttamaa voittoa”. Nimimerkki Jumi paahtoi lisää: ”Maamme diplomaattikunnan päällikkö olisi menetellyt tahdikkaammin, jos hän olisi tässä asiassa loppuun asti näytellyt sitä vaatimatonta kotitontun osaa, jonka arpa oli hänelle antanut, eikä ryhtynyt oman puolueensa presidenttiehdokkaan mainosrummun lyöjäksi. Sellainen ei kuulu hallitusten jäsenten, kaikkein vähimmin ulkoministerin virkavelvollisuuksiin.”

Myöhemmin Aamulehden päätoimittajaksi nimitetty Väinö ”Jumi” Peltonen nimitti Virolaista ”maailman tietämättömimmäksi ulkoministeriksi”ja Kekkosta ”mieheksi, joka tietää kaiken”.

Kokoomukselle Porkkala oli nyt hankala juttu, koska se ajoittui nimenomaan tähän hetkeen. Sen oma ehdokas presidentiksi oli Sakari Tuomioja. Hänen vaalikampanjansa aikana syksyllä 1955 Päiviö Hetemäki, AarnoTuurna saati Tuure Junnila eivät suopein silmin katsoneet sitä kehitystä, jonka Porkkalan palauttaminen antoi presidentinvaalitaistelulle. Ärtymystä aiheutti Kokoomuksessa sekin, että Paasikiven panos Moskovan neuvottelujen lopputulokseen näytti unohtuvan kokonaan – Maalaisliiton lehdistön, toimihenkilöiden ja luottamusmiesten koettaessa siirtää niistä ansiota Kekkosen nimiin.

Kekkonen vain lisäsi löylyä. Esille nimittäin tuli, että Kekkonen oli Kremlissä ottanut käsittelyyn myös Karjalan palauttamisen. Vaikka Lebedev oli jo etukäteen sanonut, että Karjalan palauttamisesta on täysin turha puhua, siitä huolimatta Kekkonen esitti tämän kysymyksen ennen virallisia neuvotteluja kahden kesken pääministeri Bulganinille. Näin Kekkonen oli täyttänyt tämänkin tehtävänsä, koska oli luvannut ennen matkallelähtöä Virolaiselle ottaa asian esille Moskovassa. Turvatakseen oman selustansa Kekkonen oli jo ennakolta laatinut käydystä keskustelusta yhteisen kommunikean, jonka Bulganin hyväksyi.

Eduskunta hyväksyi Moskovassa tehdyt sopimukset 4.10.1955. Karjala-kysymyksen otti esille Eemil Luukka (Maalaisliitto), pääministeri Kekkonen vastasi viittaamalla loppukommunikeassa esitettyyn tekstiin, jonka mukaan Suomen tässä kysymyksessä Moskovassa esittämät näkökannat eivät olleet saaneet osakseen Neuvostoliiton hyväksyntää.

Eikä sitten muuta kuin presidentinvaalikiertueelle, jolla Kekkonen piti 300 puhetta. Vaaleissa saivat eniten valitsijamiehiä Kekkonen (Maalaisliitto) 88, Fagerholm (SDP) 72 ja Tuomioja (Kokoomus ja Vapaamielisten liitto) 57. Valitsijamiesten ernsimmäisellä äänestyskierroksella kaikki antoivat äänensä omalle ehdokkaalleen, mutta sitten alkoi taktikointi, joka toi mukaan ”sammutetuin lyhdyin” vielä Paasikivenkin. Tilanne muuttui ja toisen kierroksen tulos: Fagerholm 114, Kekkonen 102, Paasikivi 84. Kolmas kierros sitten ratkaisi voiton Kekkoselle.

Porkkala oli saatu takaisin, mutta Suomi oli taas jakautunut kahtia: Kekkosen takana olivat Maalaisliitto, SKDL sekä talous- ja urheilupiirit, kun taas Fagerholmin häviötä surivat SDP, hetken aikaa Kokoomus, suomen- ja ruotsinkielinen sivistyneistö, virkamiehistö ja kirkon edustajat. Niin joka tapauksessa alkoi pitkä, kova ja taitava presidenttivaihe.

Jos Kekkonen olisi ollut tekemässä Nyrkki-sarjaelokuvaa, hän olisi varmaan lyönyt nyrkkiä pöytään ja sanonut, että jättäkää niitä juonta sikinsokin sekoittavia lisukkeita vähemmälle.

kari.naskinen@gmail.com

Tämä tarina ei ole palturia

Kuuntelin Kaj Tapio Rautavaaran kaikki levytykset ja yritin tehdä kymmenen parhaan laulun listan. Ei aivan onnistunut, oli pakko ottaa mukaan 15, tässä aikajärjestyksessä:

Kulkuri ja joutsen (1950)
Isoisän olkihattu (1951)
Laulu on iloni ja työni (1959)
Ensimmäisenä iltana (1963)
Kulkurin iltatähti (1965)
Neljän tuulen tiellä (1965)
Päivänsäde ja menninkäinen (1965)
Reppu ja reissumies (1965)
Menen enkä meinaa (1966)
Reissumies ja kissa (1966)
Karjalan kaunis Kerttu (1967)
Terveiset Helsinkiin (1969)
En päivääkään vaihtaisi pois (1972)
Korttipakka (1976)
Sokeripala (1976)

Tapsan laulut oli mahdollista kuunnella 2008 ilmestyneestä 14 cd:n kokoelmasta Kulkurin taival. Ostin kokoelman silloin Anttilasta, mutta vasta nyt Tapio Rautavaaran syntymän (8.3.1915) vuosipäivän merkeissä otin tarpeeksi aikaa käydäkseni läpi Tapsan kaikki levytykset vuosilta 1946-79. Kokoelmaan liittyy 245-sivuinen kirja, jossa on runsaan teksti- ja kuva-aineiston lisäksi täydelliset disko- ja filmografiat. Aivan sataprosenttinen ei kokoelma kuitenkaan ole, sillä puuttumaan on jäänyt ainakin muutamia tv- ja elokuvanauhoituksia.

Vaikka raamattuaiheista kappaletta ei lauluksi voi sanoa, kyllä se listalleni silti mahtuu. Se on 1800-luvulta Englannista peräisin oleva tarina, jossa sotamies levittää korttipakkansa kirkon penkille ja joutuu vastaamaan teostaan kenttäoikeudessa. ”Perustelkaa tekonne tai muuten rankaisen teitä kovemmin kuin ketään koskaan”, sanoo sotatuomari. Sotamies selittää, ettei hänellä ole Raamattua eikä rukouskirjaa, mutta korttipakan kortit muistuttavat häntä Raamatun henkilöistä ja kristinuskon uskonkappaleista. ”Hyvät kuulijat, tämä tarina on tosi.”

Huumoriyhtye Turo´s Hevi Gee teki kappaleesta 1989 parodian, jossa santapaperi toimii vastaavalla tavalla. ”Hara” Laukkasen ja Eero Mattilan teksti menee näin:

Orkesteri oli ollut pitkällä rundilla.
Aamunkoitteessa saavuttiin kotikaupunkiin Lahteen.
Siellä orkesterin rumpali komensi heti kaikki miehet baariin.
Kun saavuttiin baariin, myyjätär sanoi: Perskeles jätkät, paperit esiin!
Ja kaikki ne, joilla oli, kaiversivat ne esiin.
Mutta yhrellä ei ollutkaan kuin palanen santapaperia.
Sillä hän pyyhkäisi myyjätärtä persauksille näin sanoen: Pirä paperis.
Myyjätär pirautti paikalle konstaapeli Korhosen, joka taas saapui paikalle näin sanoen: Perustelkaa tekonne tai rankaisen teitä ankarammin kuin ketään koskaan.
´Herra konstaapeli, olen tässä ryypännyt melkein koko vuoden, eikä minulla ole todellakaan muuta kuin tämä santapaperin pala.
Mutta katsokaa, on siinä kolme kulmaa, siis vain yksi vähemmän kuin on värivalokuvassani sairausvakuutuskortissani.
Kun katson sen toista puolta, on siinä kirjaimia ja numeroita aivan kuten on Anttilan postimyyntiluettelossakin.
Kun käännän esiin toisen puolen, on siinä hiekkaa, aivan kuten on Pappa-Tunturin polttoainejärjestelmän sakkakupissa 1000 km:n huollon yhteydessä.
Herra konstaapeli, tämä santapaperin pala on minulle sairausvakuutuskortti, Anttilan postimyyntiluettelo ja Pappa-Tunturin huolto-ohjekirja.
Eikä tämä tarina ole palturia.´

Eikä sekään ole palturia, että tapasin Rautavaaran 1,5 kertaa. Tuo puolikas tarkoittaa sitä, että 1950-luvulla Tapsa oli esiintyjänä Lounaispuiston lavalla Jyväskylässä. Siellä oli luultavasti jokin SDP tai TUL:n tilaisuus, koska isäni oli paikalla ja minä mukana. Esiintymisensä jälkeen Tapsa lähti sieltä kävelemään pois, olin isäni kanssa sillä tavalla sopivasti hollilla, että isä pani nopeasti kaitafilmikameran surraamaan Tapsan lähestyessä. Siinä ohi mennessään hän katsoi meitä ja sanoi: ”filmimiehä”, kun oli tietenkin tuttu ala hänelle. Siellä se pätkä Tapsasta edelleen on tallella kaitafilmiltä dvd:lle siirrettynä.

Varsinaisesti tapasin Rautavaaran 1970-luvun alkupuoliskolla, kun hän oli esiintymässä Lahdessa Maan Auto Oy:n Peugeot-liikkeessä Okeroistentie 1:ssä. Olin paikalla toimittajana, koska siellä oli liikkeen jokin laajennus- tai muu juhlatilaisuus kutsuvieraille. Ei ole tekemääni juttua minulla tallella, mutta muutaman kommentin kysyin Rautavaaraltakin.

Koska olimme autoliikkeessä, otin esille tietenkin autoasiat ja kysyin hänen autonkäytöstään, koska se arvatenkin oli runsasta keikkamatkojen takia. Vastausta en muista, mutta se jäi mieleen, että lupsakkaasti hän kysyi, millä autolla minä ajan. Vastasin, että Ford Escortilla, johon Tapsa naurahti, että autohan se on Voorttikin. En nähnyt, millä autolla Tapsa silloin oli liikkeellä, mutta noilla paljon ajaneilla keikka-artisteilla oli usein amerikanrautoja, ja Rautavaaralla oli ainakin yhteen aikaan Dodge Dart.

Kovana elokuvaharrastajana kysyin Tapsalta myös hänen uraansa näyttelijänä. Siihen hän vastasi jotenkin siihen malliin, ettei se taida enää olla ajankohtaista. Viimeksi hän oli ollut mukana Jörn Donnerin elokuvassa Anna (1970), mutta se ei muistaakseni saanut Rautavaraa innostumaan sen kummemmin kommentoimaan. Siinä hän esitti entistä kansanedustajaa, jonka puoluetoverit olivat panneet sivuraiteelle ja saaneet hänet juopottelemaan.

Pani kitaran olkapäälleen ja sanoi terve!

kari.naskinen@gmail.com

Nykymusiikki = äänitaidetta

”Musiikkia ei kuulukaan ymmärtää, koska musiikki ei operoi sellaisella taajuudella, että ihmisen pitäisi jotenkin sitä ymmärtää”, kirjoittaa säveltäjä Osmo Tapio Räihälä kirjassaan Miksi nykymusiikki on niin vaikeaa (Atena, 2021). Ymmärrettävyyden vaatimus edellyttää selitettävyyttä, mutta miten voi sinfoniaa tai viulukonserttoa selittää. Vielä hankalampaa on tässä suhteessa uusi taidemusiikki.

Räihälä on 56-vuotias nykymusiikin säveltäjä, jonka kirja ei nimestään huolimatta vastaa kysymykseen kuin jonkin verran lopussa, sen sijaan kirja on erinomainen tietokatsaus musiikin kehitysvaiheisiin varsinkin viimeisten sadan vuoden ajalta. Nykymusiikin eri lajeja hän valottaa hyvin havainnollisesti, mutta siitä ymmärrettävyydestä on vaikea antaa oikeastaan muuta vastausta kuin että kysymys on siitä, miten kuulija musiikin kokee. Herättääkö se kiinnostuksen, innostaako se, yllättääkö myönteisesti vai onko aivan tylsää?

Räihälä myös yllättää. Kun olen luullut saaneeni hienoja kokemuksia esimerkiksi Arnold Schönbergin, Alban Bergin ja Anton Webernin nykymusiikkisävellyksistä, niin heistäkin kirjassa kerrottuaan Räihälä kuitenkin loppupuolella ilmoittaa, että eivät he mitään nykymusiikin säveltäjiä ole. Olivat omana aikanaan, mutta eivät enää. Schönbergiä ja Weberniä hän vertaa Mozartiin ja Beethoveniin, siis olivat kaikki historiallisen musiikin säveltäjiä.

Nykytaidemusiikkia on mahdoton yksinkertaistaa joksikin omapiirteiseksi lajikseen, koska sitä on niin monenlaista. Kun olin kirjan lukenut, päädyin sellaiseen yhteenvetoon, että nykymusiikki on äänitaidetta. Tai voi se olla ilman ääntäkin. Viitasaaren uuden musiikin festivaaleilla käynyt John Cage teki mm. teoksen 4´33´´ (1952), joka nimensä mukaisesti kestää neljä minuuttia ja 33 sekuntia. Muusikot eivät kuitenkaan soita tai laula mitään, sillä teoksen kaikki kolme osaa koostuvat pelkästä tauosta (kuvassa nuottisivu tästä). Mutta jos Viitasaaren palloiluhallissa tuolloin Teuvo Hakkaraiselta putosi ohjemalehtinen lattialle, se kahahdus oli osa ”sävellyksen” äänimaailmaa.

Räihälä kertoo Cagen toisenlaisesta äärimmäisyysteoksesta: urkusävellys As SLow aS Possiblen esitys alkoi Sankt Burchardin katedraalissa vuonna 2001 ja sen on määrä jatkua 639 vuotta. Yksittäiset sävelet kestävät vuosikausia, esimerkiksi 2013 syttynyt ääni vaihtui toiseksi viime vuonna. Tuon vaihtumisen ajankohta tiedettiin ennalta, ja paikalle oli kerääntynyt runsaasti yleisöä. Räihälä ennustaa, että esityksen päättyessä vuonna 2640 kerääntyy Saksan Halberstadtiin massiivinen Cage-kultin porukka antamaan mahtavat aplodit, jos maapallon elinolot ovat sallineet biisin esittämisen loppuun saakka.

Nämä nyt tällaisina kahjoina esimerkkeinä, sillä todellisuudessa nykymusiikki on siis valtava määrä kaikenlaista, erinomaisen hienoa, täyttä soopaa ja kaikkea siltä väliltä. On suuria myyntimenestyksiäkin, kuten suomalaisillekin tutun Arvo Pärtin sävellykset. Eniten myyntiä Räihälä kertoo saaneen Henryk Góreckin Surullisten laulujen sinfonia (1976).

Osmo Tapio Räihälä

Vaikeus ”ymmärtää” jotain musiikkia ei todennäköisesti johdu musiikista itsestään, vaan kuulijan odotuksista. Jos hakee musiikista säännöllistä pulssia, harmoniaa ja selkeitä melodioita, ei nykymusiikki tietenkään puhuttele. Näin se käy monien muidenkin taiteen lajien kohdalla. Täysin epäkelvoksi kokemastani teatteriesityksestä olen pari kertaa lähtenyt jo ennen väliaikaa. Sen sijaan kuvataiteen outouksia sietää paremmin; vaikka ei mitään ymmärtäisikään, voi jotakin hypermodernia teosta katsoa Kiasmassa ihmetellen ja joskus jopa nauttia sellaisesta, vaikka ei moista sotkua kotinsa seinällä ripustaisi maksustakaan.

Miksi tällaista taidetta sitten tehdään? Uutta taidetta? Aina on tehty ja hyvä niin, koska muutenhan Sibeliuksenkin sävellykset olisivat jääneet tekemättä. Entä Beethoven? Hänen viimeinen jousikvartettonsa sai monet päättelemään, että Beethoven oli lopulta tullut hulluksi, kun sei ollut ihan sitä, mihin oli totuttu.

Joku voi tietenkin sanoa, että jotain rajaa sentään pitäisi olla. Mutta mihin raja olisi vedettävä? Vai olisiko rajan oltava sellainen, ettei saisi mennä yli sen, missä ei saavuteta yleistajuisuutta? Tällaisiakin yrityksiä on kyllä ollut. Vuonna 1938 natsit kielsivät mm. Schönbergin ja Webernin sävellysten esittämisen musiikin pääkaupungissa Wienissä. Heidän musiikkinsa katsottiin juutalaiseksi, bolshevistiseksi, rumaksi kakofoniaksi ja jyrkästi tuomittavaksi. Sama meininki oli samaan aikaan Neuvostoliitossa, haukkumasanat vain olivat toiset.

Webernistä Räihälä kertoo kuitenkin, että aikaisemmin Webern oli ollut Hitlerin ihailijakin. Ilmeisesti Webern ei vain ollut nähnyt kokonaiskuvaa niin kuin ei enemmistö ihmisistä niillä seuduilla muutenkin. Niin paljon natsionalisti Webern joka tapauksessa oli, että hän uskoi vakaasti saksankielisen kulttuurin olevan ylempää laatua kuin ranskalaisen, brittiläisen ja venäläisen. Sodan päätyttyä Webernille kävi kalpaten: amerikkalaiset sotilaat valvoivat hänen kotikulmiaan Wienissä, ja syksyllä 1945 Webern hiippaili pihamaalle polttamaan mustasta pörssistä saamaansa sikaria, kun vartiosotilas kuuli jonkun rikkovan ulkonaliikkumiskieltoa. Kielto ei vielä ollut siihen kellonaikaan voimassa, mutta kolmella laukauksella sotilas ampui 61-vuotiaan Webernin kuoliaaksi. Tupakointi tappaa.

Mitä taide sitten on ja mihin se pyrkii? Räihälä vastaa: ”Taideteos näyttää meille jotakin sellaista, mitä emme arkisilla aisteillamme havaitse. - - - Jos et ymmärrä jotakin taideteosta, vika ei ole sinussa eikä taideteoksessa – teillä ei vain ole yhteistä kieltä. Kieliä voi muuten opiskella.”

kari.naskinen@gmail.com

AfD, PfD, BfV

Television sarjaelokuvassa Berlin Station ovat nyt vaalit Saksassa lähestymässä. CIA:n agentit Berliinissä ottavat tehtäväkseen tuhota uuden äärioikeistolaisen puolueen PfD:n menestymisen. On melkein kuin tätä päivää: television iltauutisissa kerrottiin eilen, että Saksan kotimaantiedusteluvirasto eli liittovaltion perustuslakisuojavirasto Bundesamt für Verfassungsschutz (BfV) saanee oikeuden tarkkailla oikeistopopulistisen AfD:n sähköpostiliikennettä ja värvätä puolueen jäseniä ”myyriksi” puolueen sisälle. Peruste näin kovalle toimenpiteelle on, että BfD on julistanut AfD:n epäillyksi ääriryhmäksi ja uhkaksi demokratialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että puolue voidaan ottaa viranomaisten tarkkailuun.

AfD on lyhenne puolueen nimestä Alternative für Deutschland (Vaihtoehto Saksalle). Kuvassa on AfD:n kaikkein äärimmäisimmän siiven Der Flügelin johtaja Björn Höcke. Tv-sarjassa ei PfD:n koko nimeä esiinny, mutta selvä tarkoitus tietenkin on rinnastaa se AfD:hen.

Uusnatsiongelma on Saksassa iso. Siellä on erilaisia äärioikeistoporukoita enemmän tai vähemmän järjestäytyneinä, mutta nimettyinä joka tapauksessa: NPD (Nationaldemokratische Partei Deutschlands - Die Volksunion), Der Dritte Weg (Kolmas tie), Die Rechte (Oikeat) ja Junge Nationalisten (Nuoret nationalistit). Sisäministeri Horst Seehofer (CSU) on sanonut, että oikeistoradikalismi on suurin uhka Saksalle. Nykyisin tämä uhka on jo parlamentin sisälläkin, sillä AfD on suurin oppositiopuolue peräti 90 paikallaan. Suurempia ovat kristillisdemokraatit 246 ja sosiaalidemoraatit 152. Muut puolueet ovat toistaiseksi kieltäytyneet yhteistyöstä AfD:n kanssa, mutta rakoilua on ollut paikallistasolla.

Suomessa on Perussuomalaisten puolue mielipidemittausten mukaan tällä hetkellä suosituin puolue. Se on äärioikeistopuolue, jota suurimmat tiedotusvälineet yrittävät pestä puhtaaksi. Viimeksi eilen Helsingin Sanomat sijoitti sen vasemmisto/oikeisto-akselilla aivan keskelle, kun taas Kokoomus oli siitä selvästi oikealla. Todellisuudessa kaikki kuitenkin tietävät, että persut on selvästi Kokoomusta oikeammalla, ja osaa Kokoomuksen jäsenistä kiinnostaa tällä hetkellä yhteistyö nimenomaan tämän äärioikeistopuolueen kanssa, samaan tapaan kuin 1930-luvulla IKL:n kanssa.

Muita äärioikeistoryhmiä Suomessa on ainakin Suomen Sisu ja oli kansallissosialistinen Suomen vastarintaliike (SVL), joka on määrätty toimintakieltoon, mutta jonka jotkut jäsenet ovat poliisin esitutkinnan mukaan jatkaneet sen toimintaa uudella Kohti vapautta! -nimellä. Perussuomalaisten eduskunta-avustajaan Pekka Katajaan kohdistuneen murhayrityksen yhteydessä on tullut esille myös YL-nimisen ryhmän suunnittelu. Siitä ei ehkä ole mitään varsinaisesti syntynyt, mutta poliisin saamassa kaaviokuvassa YL oli kuvattu sissiarmeijaksi, yhteiskunnalliseksi salaseuraksi ja yhteiskunnaksi yhteiskunnan sisällä.

On myös Finnish Defence League ry, joka oman ilmoituksensa mukaan toimii radikaalin islamin leviämistä vastaan. Blood & Honour on puolestaan uusnatsistinen musiikinjakeluverkosto, joka on ottanut nimensä Hitler-Jugendin tunnuksesta Blut und Ehre (Veri ja kunnia).

ROSA LUXEMBURG 150

Puolalais-saksalaisen filosofin ja vallankumouksellisen Rosa Luxemburgin syntymästä tulee huomenna 5.3. kuluneeksi 150 vuotta. Hän perusti 1919 yhdessä Karl Liebknechtin kanssa Saksan kommunistisen puolueen. Kaksi viikkoa myöhemmin oikeistolainen, sotaveteraaneista koostunut Freikorps-ryhmä tappoi heidät, kun käskyn olivat antaneet sos.dem. puolueen johtaja Friedrich Ebert ja puolustusministeri Gustav Noske. Näitä asioita sivuttiin sarjaelokuvassa Babylon Berlin, mutta tässä otan Rosa Luxemburgin esille kuitenkin toisesta syystä. Hän nimittäin varoitti jo 1916 nationalismin vaarallisuudesta: ”Katastrofin uhka on olemassa niin kauan, kunnes päätetään toimia kollektiivisesti katastrofin estämiseksi.”

Rosa Luxemburg

Vuonna 1917 Rosa Luxemburg kirjoitti, että nationalismilla kansa nostetaan ylimmäksi poliittiseksi arvoksi, jolle kaikki muu on alisteista - ”Deutschland, Deutschland über alles” (Saksa, Saksa yli kaiken). Hänen profeetalliset ennustuksensa toteutuivat 20 vuotta myöhemmin ”kansallisen hegemonian” ja ”kansallisen elintilan” muodossa.

Auschwitz ja Hiroshima. Samoin stalinismi, joka oli itsessään neuvostovaltion nationalistinen vääristymä, kuten todettiin Rosa Luxemburg Stiftungin verkkosivulla tammikuussa 2019. Tuossa tekstissä marxilainen sosiologi ja filosofi Michael Löwy kirjoitti, että Rosa Luxemburg havaitsi selvästi kansallisvaltiopolitiikan vaarat eli alueelliset konfliktit, etniset puhdistukset ja vähemmistöjen vainot, mutta ei osannut ennustaa kansanmurhia.

Rosa Luxemburg oli internationalisti, joka torjui kaikenlaiset kansojen itsemääräämisoikeutta koskeneet maininnat ”pinnallisena pikkuporvarillisuutena”. Kun hän lisäksi oli pasifisti, niin siinä ominaisuudessa puhuessaan ja kirjoittaessaan hän oli valtion vihollinen numero 1. Saksan sotavalmisteluja 1913 arvosteltuaan hänet tuomittiin vuodeksi vankeuteen, ja tuli niitä vankeustuomioita muitakin antimilitaristisesta ja antinationalistisesta toiminnasta.

Toivotaan nyt joka tapauksessa, että BfV saa AfD:n kuriin ja CIA PfD:n.

kari.naskinen@gmail.com

Vaikea historia vahvistaa Baltian identiteettiä

Maaliskuun 3. päivänä 1991 järjestettiin Virossa neuvoa-antava äänestys maan itsenäistymisestä. Äänestysprosentti oli 83, ja 78 prosenttia vastasi myönteisesti kysymykseen ”Haluatteko Viron tasavallan valtiollisen itsenäisyyden ja riippumattomuuden palauttamista?” Samana päivänä Latviassa saatiin vastaavassa äänestyksessä 74 prosentin tulos ja aiemmin oli jo Liettuassa saatu itsenäistymisen kannalle 91 prosenttia äänestäjistä. Viro ja Liettua julistautuivat itsenäisiksi 20.8.1991 sekä Latvia 21.8.1991. YK:n jäsenmaiksi ne otettiin 17.9.1991.

Olivat hurjia aikoja, kuten muistamme. Liettuassa tuli ruumiita jo tammikuussa 1991, kun hämäräperäinen Liettuan kansallinen pelastuskomitea julisti kaappaavansa vallan. Avukseen se sai neuvostoarmeijan yksikön, ja kun toista mieltä olleet liettualaiset menivät puolustamaan vapaata tiedonvälitystä, kuoli 14 aseistamatonta ihmistä.

Seuraavana päivänä tuli Venäjän federaation korkeimman neuvoston puhemies Boris Jeltsin yllättäen Tallinnaan. Siellä Jeltsin allekirjoitti julistuksen, jolla Venäjä solmi kahdenväliset suhteet kaikkien kolmen Baltian maan kanssa. Samalla hän vaati venäläisiä joukkoja olemaan toimimatta Baltian kansoja vastaan. Ei auttanut. Tammikuun 20. päivänä Neuvostoliiton sisäministeriön OMON-erikoisjoukot tunkeutuivat Riiassa Latvian sisäministeriöön penkomaan papereita ja siinä sählingissä kuoli viisi siviiliä. Tuolloin presidenttinä ollut Mihail Gorbatshov valehteli myöhemmin, että Riian väkivaltaiset tapahtumat olivat paikallisten ääriainesten syytä. Jeltsinistä tuli presidentti myöhemmin kesällä 1991.

Itsenäisyysjulistusten jälkeen tilanne ei tietenkään vielä helpottanut. Kreml ei suostunut neuvottelemaan itsenäistymisistä. OMON jatkoi toimintaansa, jahtasivat neuvostoarmeijan kutsuntoja vältelleitä miehiä, valtasivat tv- ja radioasemia, kirjapainoja sekä muita sellaisia rakennuksia, jotka oli julistettu kuuluviksi NKP:lle. Julmin välikohtaus oli seitsemän liettualaisen rajavartijan kylmäverinen teloitus heinäkuun lopulla 1991.

Mahtoiko toiveena olla, että Baltian maat nousisivat väkivaltaiseen vastarintaan, jolloin Neuvostoliitto olisi voinut määrätä Baltian presidentit valvontaansa järjestyksen säilyttämiseksi? Maltti kuitenkin säilyi ja Baltian maiden kansanrintamahallitukset keskittyivät tavoittelemaan kansainvälistä myötämielisyyttä. Lännessä suhtauduttiin Baltian maiden pyrkimyksiin myötätuntoisesti, mutta tärkeämmäksi asiassa lännessä katsottiin kuitenkin Gorbatshovin uudistusten tukeminen, koska näkyvissä oli niiden kautta kylmän sodan loppuminen.

Uusi tilanne syntyi taas, kun NKP:n vanhoillisten joukko yritti vallankaappausta Moskovassa 19.8.1991. Se passitti Gorbatshovin kotiarestiin Krimille ja Neuvosto-Baltian sotilaspiirin komentaja, kenraali Fjodor Kuzmin ilmoitti sotatilalain soveltamisesta Baltian hallituksiin, jotka kieltäytyivät alistumasta vallankaappaukseen. Taas ilmestyi OMON-joukkoja, jotka saivat haltuunsa ainakin Riian keskuspuhelivaihteen ja Kaunasin tv-tornin. Lopulta tuli asioihin selvyyttä, kun vallankaappausyritys kukistettin 22.8.1991.

Viro sai itsenäisyydelleen tunnustuksen ensimmäiseksi Islannilta, Suomi palautti diplomaattisuhteet 28.8.1991, USA antoi itsenäisyystunnustuksensa 2.9. ja Neuvostoliitto 6.9.

Vuonna 2004 Baltian maat otettiin EU:n ja Naton jäseniksi. Nyt on rauha maassa. Irakissa vain on pitänyt käydä sotimassa USA:n rinnalla. Väestön kokoon nähden ne ovat lähettäneet joukkojaan Naton operaatioihin enemmän kuin muut Nato-valtiot.

SHOKKIHOITOA

Kaikki on nyt toisin kuin 30 vuotta sitten. Kommunistinen suunnitelmatalous jäi ja siirryttiin suoraan äärimmäisen vapaaseen markkinatalouteen. Jotkut tutkijat ovat käyttäneet tästä muutoksesta termiä shokkiterapiametodi. Shokkihoidon aloitti jo Mart Laarin johtama Viron ensimmäinen hallitus, jonka talousfilosofia oli saanut vaikutteita Margaret Thatcherilta. Kansainvälinen valuuttarahasto ja Maailmanpankki kehuivat, mutta maanviljelijöiden ja eläkeläisten tilanne paheni jopa aikaisemmasta.

Viro onnistui hyödyntämään globalisaation suomia mahdollisuuksia ja rakentamaan lyhyessä ajassa kilpailukykyisen talouden. Iso merkitys on ollut verotusjärjestelmällä, joka myös on houkutellut Viroon ulkomaisia osaajia, yrityksiä ja pääomaa. Tämä erittäin markkinamyönteinen oikeistopolitiikka on kuitenkin saanut aikaan sen, että Viron tuloerot ovat EU-valtioiden suurimpien joukossa. Vielä suuremmat ne ovat Latviassa ja Liettuassa.

Eikä valtiontalouskaan ole häävissä kunnossa, mutta EU auttaa. Kun on Suomi on aina ollut EU:ssa nettomaksaja, on Viro edelleen nettosaaja noin miljardin euron verran. Myös EU:n elvytysrahaston osalta Viro on nettosaaja. Viron bkt/asukas on puolet Suomen vastaavasta suhdeluvusta.

Uuden Viron yksi kehittämiskohde oli digitaalisuus. Vuonna 2007 Virosta tuli ensimmäinen maa, jossa oli mahdollista valtakunnallisissa vaaleissa äänestää internetin välityksellä – olisi nyt Suomessakin tarpeen. Tallinnassa kehitettiin myös Skype (virolainen Toivo Annus, ruotsalainen Niklas Zennström ja tanskalainen Janus Friis). Ilman hyvinvointiyhteiskunta Suomea eivät Viron duunarit kuitenkaan pärjää, nyt ruikuttavat rannalla.

Baltian maissakin ovat populistipuolueet nousseet näkyvästi esille. Saksan asepuvuissa taistelleet latvialaiset sotaveteraanit marssivat vuosittain muistokulkueessa. Eikä historia muutenkaan rajoitu vain tutkijoiden kiinnostavaksi aiheeksi. Historiaa ei ole vangittu oppikirjoihin, vaan se vahvistaa Baltian asukkaiden identiteettiä, sytyttää intohimoja ja vaikuttaa ainakin epäsuorasti myös politiikantekoon.

kari.naskinen@gmail.com