tiistai 9. maaliskuuta 2021

KGB, CIA ja Kekkonen

Television sarjaelokuvassa Nyrkki oltiin eilisessä jaksossa Moskovassa syksyllä 1955 neuvottelemassa Porkkalan palautuksesta. Tilanne oli kriittinen myös Suomen sisäpolitiikan kannalta. Neuvostoliitto halusi Urho Kekkosen tasavallan presidentiksi J.K. Paasikiven jälkeen ja sen tavoitteen eteen piti tehdä jotakin konkreettista. Porkkalan palauttaminen oli tällainen teko, ja pari kuukautta myöhemmin Kekkonen voitti ratkaisevalla kolmannella äänestyskierroksella K.A. Fagerholmin 151 - 149.

Nyrkissä Nikita Hrushtshov sanoo jossain sisäpiirinsä palaverissa, että homma on kyllä hoidettavissa, koska Suomessa presidenttiä ei valitse kansa, vaan erityiset valitsijamiehet, joista riittävän ison osan voi saada Kekkosen kannalle. Elokuva on elokuva, mutta karkeasti ottaen näin tietenkin oli. Aikoinaan kansalaiset äänestivät siitä, ketkä 300 valitsijamiestä – naisiakin sai olla – valtuutetaan tekemään lopullinen valinta. Se oli talvella 1956 kovaa taktiikkapeliä.

Nyrkissä tätä peliä edeltäneitä kuukausia väritetään murhilla ja muulla tv-viihteeksi tarkoitetulla aineksella. Helsingissä touhuavat sekä KGB että CIA, jonka tehtäväksi USA:n johto on määrännyt Fagerholmin kampanjan avittamisen. Mutta ei auta, Porkkalan rajapuomi avataan 26.1.1956 ja pääministeri Kekkosen johdolla marssitaan Porkkalaan (Kekkosta esittää Janne Reinikainen).

Sarjaelokuva ei ole yhtä mielenkiintoinen kuin olivat tositapahtumat, joten jatketaan niillä. Porkkalan sotilastukikohdan palauttamisesta Neuvostoliitto teki periaatepäätöksen jo elokuussa 1955, kuten Hrushtshov muistelmissaan kirjoitti. Tu
olloin pidettiin Genevessä Neuvostoliiton, USA:n, Britannian ja Ranskan huippukokous, ja sen kuluessa Neuvostoliitto päätyi ratkaisuunsa. Neuvostoliiton edustajina Genevessä olivat myös Nikolai Bulganin ja Vjatsheslav Molotov. Vaikea tietää, milloin Paasikivi ja Kekkonen saivat vihiä tästä, mutta Kekkonen kuuli siitä ensimmäiseksi suurlähettiläs Viktor Lebedeviltä päivää ennen kuin Paasikivi. Kahdenkeskisellä suuruksella Paasikivi ja Kekkonen sopivat sitten niin, että pidetään asia vielä salassa, kuten Lebedevkin oli ehdottanut.

Kun Paasikivi syyskuun alussa valitsi delegaation edessä olevaan Kremlin-matkaan, hän sanoi olevansa tietämätön siitä, miksi kutsu oli tullut. Kekkosen lisäksi hän otti seurueeseensa
puolustusministeri Emil Skogin, entisen ulkoministerin Reinhold Sventon ja valtiosihteeri R.R. Seppälän. Mutta istuva ulkoministeri Johannes Virolainen puuttui joukosa!

Miika Tammisen pro gradu -tutkielmassa Loanheitosta viivytystaisteluun (Jyväskylän yliopisto 2013) kerrotaan kokoomuslaisen Aamulehden uutisoineen Paasikiven Moskovan-matkasta 7.9.1955 päivä sen jälkeen, kun Virolainen oli saanut asiasta tiedon hallituksen neuvottelussa. Porkkalan palauttamisesta ei vielä tuossakaan vaiheessa puhuttu mitään. Ruotsissa sen sijaan rohjettiin heti arvailla, että matka saattoi liittyä Porkkalan vuokrasopimuksen purkamiseen. Stockholms-Tidningenissä kirjoitettiin hutiloiden, että Neuvostoliitto haluaisi hoitaa asian suoraan Paasikiven kanssa, koska se ei katsonut voivansa rakentaa politiikkaansa Kekkosen varaan, jolla oli paljon vastustusta kotimaassaan.

Suomalai
sten valtuuskunta lähti Moskovaan 15.9. Virolainen oli saattamassa porukkaa lentokentällä. Henkilökohtaisia tunteitaan Virolainen kuvasi muistelmissaan vähän ennen kuolemaansa:

”Lentokoneen noustua ilmaan tiesin, että edessä olevat päivät Helsingissä eivät tulisi olemaan elämäni valoisimpia ja miellyttävimpiä. Onhan se suuri skandaali, että mennään Moskovaan neuvottelemaan tärkeistä kansojen välisistä asioista, ja ulkoministeri jätetään kotiin. Persoonaani kohdistui kovaa, häikäilemätöntä kritiikkiä, jossa sanoja ei säästetty. Ei näy ulkoministeri tietävän asioista mitään, ei päässyt Moskovaan, eikä edes tiedä mistä siellä neuvotellaan. Kyselisi edes ministeriönsä vahtimestareilta, mistä Moskovassa puhutaan, ironisoivat Helsingin lehdet.”

VÄÄRIN PALAUTETTU

Tieto Porkkalan palautuksesta saatiin 17.9.1955, mutta ei se kaikkia miellyttänyt. Tammisen esille kaivamissa Aamulehden pääkirjoituksissa hienoon uutiseen suhtauduttiin kitkeränsävyisesti, koska heti tajuttiin, että nyt oli alkanut presidentinvaalikampanjointi isoilla panoksilla. Aamulehti arvosteli myös Virolaista siitä, että tämä valtuuskunnasta sivuutettuna oli ”nyt tullut kulissien pimennosta parrasvaloihin ylistämään Paasikiven - Kekkosen linjan saavuttamaa voittoa”. Nimimerkki Jumi paahtoi lisää: ”Maamme diplomaattikunnan päällikkö olisi menetellyt tahdikkaammin, jos hän olisi tässä asiassa loppuun asti näytellyt sitä vaatimatonta kotitontun osaa, jonka arpa oli hänelle antanut, eikä ryhtynyt oman puolueensa presidenttiehdokkaan mainosrummun lyöjäksi. Sellainen ei kuulu hallitusten jäsenten, kaikkein vähimmin ulkoministerin virkavelvollisuuksiin.”

Myöhemmin Aamulehden päätoimittajaksi nimitetty Väinö ”Jumi” Peltonen nimitti Virolaista ”maailman tietämättömimmäksi ulkoministeriksi”ja Kekkosta ”mieheksi, joka tietää kaiken”.

Kokoomukselle Porkkala oli nyt hankala juttu, koska se ajoittui nimenomaan tähän hetkeen. Sen oma ehdokas presidentiksi oli Sakari Tuomioja. Hänen vaalikampanjansa aikana syksyllä 1955 Päiviö Hetemäki, AarnoTuurna saati Tuure Junnila eivät suopein silmin katsoneet sitä kehitystä, jonka Porkkalan palauttaminen antoi presidentinvaalitaistelulle. Ärtymystä aiheutti Kokoomuksessa sekin, että Paasikiven panos Moskovan neuvottelujen lopputulokseen näytti unohtuvan kokonaan – Maalaisliiton lehdistön, toimihenkilöiden ja luottamusmiesten koettaessa siirtää niistä ansiota Kekkosen nimiin.

Kekkonen vain lisäsi löylyä. Esille nimittäin tuli, että Kekkonen oli Kremlissä ottanut käsittelyyn myös Karjalan palauttamisen. Vaikka Lebedev oli jo etukäteen sanonut, että Karjalan palauttamisesta on täysin turha puhua, siitä huolimatta Kekkonen esitti tämän kysymyksen ennen virallisia neuvotteluja kahden kesken pääministeri Bulganinille. Näin Kekkonen oli täyttänyt tämänkin tehtävänsä, koska oli luvannut ennen matkallelähtöä Virolaiselle ottaa asian esille Moskovassa. Turvatakseen oman selustansa Kekkonen oli jo ennakolta laatinut käydystä keskustelusta yhteisen kommunikean, jonka Bulganin hyväksyi.


Eduskun
ta hyväksyi Moskovassa tehdyt sopimukset 4.10.1955. Karjala-kysymyksen otti esille Eemil Luukka (Maalaisliitto), pääministeri Kekkonen vastasi viittaamalla loppukommunikeassa esitettyyn tekstiin, jonka mukaan Suomen tässä kysymyksessä Moskovassa esittämät näkökannat eivät olleet saaneet osakseen Neuvostoliiton hyväksyntää.

Eikä sitten muuta kuin presidentinvaalikiertueelle, jolla Kekkonen piti 300 puhetta. Vaaleissa saivat eniten valitsijamiehiä Kekkonen (Maalaisliitto) 88, Fagerholm (SDP) 72 ja Tuomioja (Kokoomus ja Vapaamielisten liitto) 57. Valitsijamiesten ernsimmäisellä äänestyskierroksella kaikki antoivat äänensä omalle ehdokkaalleen, mutta sitten alkoi taktikointi, joka toi mukaan ”sammutetuin lyhdyin” vielä Paasikivenkin. Tilanne muuttui ja toisen kierroksen tulos: Fagerholm 114, Kekkonen 102, Paasikivi 84. Kolmas kierros sitten ratkaisi voiton Kekkoselle.

Porkkala oli saatu takaisin, mutta Suomi oli taas jakautunut kahtia: Kekkosen takana olivat Maalaisliitto, SKDL sekä talous- ja urheilupiirit, kun taas Fagerholmin häviötä surivat SDP, hetken aikaa Kokoomus, suomen- ja ruotsinkielinen sivistyneistö, virkamiehistö ja kirkon edustajat. Niin joka tapauksessa alkoi pitkä, kova ja taitava presidenttivaihe.

Jos Kekkonen olisi ollut tekemässä Nyrkki-sarjaelokuvaa, hän olisi varmaan lyönyt nyrkkiä pöytään ja sanonut, että jättäkää niitä juonta sikinsokin sekoittavia lisukkeita vähemmälle.


kari.naskinen@gmail.com