Itämeren keisarinna

Finnjet Historical Society ry. on 2009 perustettu suomalais-saksalainen historiaseura, joka oman luonnehdintansa mukaan ”täyttää sitä kulturellista ja tietämyksellistä tyhjiötä, jonka johdosta Suomen merihistorian kansainvälisesti maineikkaimman aluksen annettiin täydellisesti tuhoutua Alangin romurannalla Intiassa 2008-09”. Yhdistys perustettiin sen jälkeen, kun purje- ja höyrylaivoihin keskittyneet yhdistykset olivat torjuneet Finnjet-harrastajat toteamuksella, että ”me tallennamme vain historiaa”.

Finnjetin suunnittelussa oli ollut mukana mm. Martin Saarikangas. Keväällä 1977 aluksen kastoi rouva Annikki Mattila, laivan tilanneen Enso-Gutzeitin johtokunnan puheenjohtajan Olavi J. Mattilan puoliso. Liikennöintiä alkoi hoitaa Enso-Gutzeitin tytäryhtiö Finnlines, ja ensimmäiselle varsinaiselle matkalleen Helsingistä Travemündeen Finnjet lähti 13.5.1977. Samana kesänä 40 vuotta sitten pääsin minäkin matkustamaan tuolla Itämeren keisarinnalla, ja olihan se toista kuin jollakin M/S Svea Reginalla tai M/S Vikingillä Ruotsiin reissaaminen. Finnjet oli sentään GTS (Gas Turbine Ship).

Finnjet oli maailman suurin ja nopein perinteinen autolautta, ja nopeudessa sillä on edelleen maailmanennätys, jos ei oteta huomioon 2000-luvulla rakennettuja katamaraaniautolauttoja. Finnjetin moottorit olivat teholtaan niin suuria, että tätäkään ennätystä (75 000 hevosvoimaa) ei ole ylitetty.

GTS Finnjetissä oli kaksi Pratt & Whitneyn kaasuturbiinimoottoria, jotka olivat muunneltuja versioita Douglas DC 8 -lentokoneen moottorista. Kaasuturbiinit pyörivät 63 kierrosta sekunnissa ja pyörittivät kahta potkuria 3 kierrosta sekunnissa. Tällä kurin Finnjet ajoi 1145 kilometrin matkan satamasta satamaan 22 tunnissa, kun huippunopeus oli 30,5 solmua (57 km/t).

Kun silloin kesällä 1977 matkustin Travemündestä Helsinkiin, onnistuin pääsemään tämän ihmelaivan konehuoneeseenkin, jossa konepäällikkö Veikko Haapanen esitteli moottoreita. Piti tietenkin selittää sekin, miksi puhutaan kaasuturbiinista, vaikka polttoaine kuitenkin oli Neste Oy:n lämmitysöljyä, jota kului kahdensuuntaiseen matkaan 600 tonnia. Kun tämän kaikkein yksinkertaisimmin ilmaisee, niin kun sopivaa polttoainetta syötetään turbiinin läpi virtaavassa ilmassa, syntyy kaasua. Ilmaa pumpataan kompressorilla. Näin systeemi toimii suihkulentokoneissakin, mutta ne polttavat kerosiinia.

Finnjet oli siis teknisiltä ominaisuuksiltaan huippua, mutta matkustusmukavuudesta muistan sen, että laivan moottorit ilmeisesti täristivät rakenteita. Matkustajahytit olivat samanlaisia pieniä kuin ne ovat halvoilla matkoilla nykyisillä ruotsinlaivoillakin, ja ravintolatilat olivat vaatimattomat ottaen huomioon Finnjetin koon; pääravintola oli Adam & Ewa. Matkustajia Finnjet veti noin 1500.

Kaasuturbiinien loppu tuli, kun taas yksi energiakriisi iski. Sen jälkeen 1981 laivaan asennettiin kaksi Wärtsilän dieselmoottoria ja Strömbergin sähkögeneraattoria. Polttoaineenkulutus putosi puoleen, mutta matka-aika yhteen suuntaan venähti 36 tuntiin.

Finnjet oli 215 metriä pitkä. Nykyisistä Suomen vesillä liikennöivistä autolautoista vain M/S Viking Grace on vähän pitempi, 218 metriä. Valmistuttuaan 40 vuotta sitten Finnjetiä lähimpänä olivat M/S Svea Corona, M/S Wasa Queen ja M/S Wellamo, kukin 153 metriä.

Finnjetin loppu oli sitten tarina sinänsä. Monien omistajanvaihdosten aikana laivan nimikin vaihtui muutamaan kertaan. Yksi vaihe oli, kun Espoossa tehtiin valtuustoaloite laivan ostamiseksi maailmalta, silloin nimeltään Da Vinci. Aloitteen allekirjoittajina olivat mm. Martin Saarikangas ja Timo Soini. Ajatuksena oli, että laivasta tehtäisiin tilapäismajoituspaikka pakolaisille, turvakodin asukkaille ja tutkijoille. Hinta olisi ollut 7 miljoonaa euroa.

Romuttamolle reitti kuitenkin vei. Historiaseuran mukaan Finnjet oli hyväkuntoisin matkustaja-alus, joka koskaan oli ajettu Alangin romurautarannalle. Siitä tuli myös kaikkein tappiollisin romutus johtuen osittain siitä, että laivan runko oli poikkeuksellisen vahvaa tekoa, koska se oli tehty kuin jäänmurtajan rungoksi.

Finnjetin historiaseuran perustivat laivan kuusi matkustajaa ja yksi miehistön jäsen. Seuran nettisivujen keskustelupalstalla todetaan, että jos Finnjet olisi ruotsalaista käsityötä, se olisi nyt varmaan maailmankuulu nähtävyys.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen itsenäistymistavoite julki Helsingin työväentalolla

Sata vuotta sitten viikkoa ennen juhannusta Suomen sosialidemokraattinen puolue hyväksyi puoluekokouksessaan Helsingin työväentalolla (kuvassa) päätöslauselman, missä tavoitteeksi asetettiin itsenäinen Suomen tasavalta. Porvaripuolueet olivat keväämmällä pitäneet omia kokouksiaan, mutta ne eivät edenneet itsenäisyystoiveissa yhtä pitkälle, vaan kannattivat yhteistyötä Venäjän väliaikaisen hallituksen kanssa.

Jo muutamaa päivää ennen SDP:n puoluekokousta oli senaatin varapuheenjohtaja (käytännössä pääministeri) Oskari Tokoi sanonut eduskunnassa, että ”tarkoitus on Suomen itsenäisyyden ja vapauden saavuttaminen, sellaisen itsenäisyyden, joka vastaa Suomen kansan arvoa kansakuntien joukossa”.

Venäläisten tuntoja käsiteltiin Työmies-lehdessä, jossa lainattiin Venäjän lehtien kannanottoja SDP:n päätöksestä. Tässä muutamia kesäkuulta 1917:

– ”Suomen sosialidemokraatit ovat lausuneet epäluottamuksensa Venäjän vallankumoukselle.” (Rabotshnaja Gazeta)
– ”Kuinka vähä-älyisiä, kuinka tyhmiä oppilaita onkaan Venäjän vallankumouksella.” (Djenj)
– ”Tunnustamalla Suomen kansalle mitä laajimmat oikeudet Venäjän valtakunta ei voi Venäjän kansan etujen nimessä sallia Suomen eroamista Venäjästä, eikä se voi sallia, että Suomi joutuisi asemaan, jossa se Venäjälle vihamielisten maitten vaikutuspiirissä ollen voisi uhata Venäjän turvallisuutta ja Venäjän asemaa Itämerellä.” (Rjetsh)

Siitä se joka tapauksessa lähti. Kesä-heinäkuun vaihteessa 1917 sos.dem. puolueen valtuuskunta oli jo paikalla Petrogradissa, kun siellä kokoontui Venäjän valtakunnallinen neuvostojen edustajainkokous. Valtuuskunnan muodostivat SDP:n kansainvälisten yhteyksien asiantuntija, hyvin kielitaitoinen K.H. Wiik, puoluesihteeri Matti Turkia, kansanedustaja Evert Huttunen ja puoluetoimitsija Ali Aaltonen (teloitettiin Hennalassa 1918).

Valtuuskunnan tarkoituksena oli hakea tukea puolueen omaksumalle itsenäisyyspyrkimykselle tai ainakin varmistaa edustajainkokouksen arvovallan avulla Suomelle mahdollisimman laaja sisäinen itsehallinto. Keskusteluissa eri ryhmien kanssa valtuuskunta sai varauksettoman tuen bolsevikeilta, mutta mensevikit ja sosialistivallankumoukselliset eivät täysin lämmenneet vaatimuksille.

Lopulta tilanne kuitenkin kääntyi hyväksi. Päätökseksi tuli mensevikki Rafael Abramovitshin valmistelema kompromissi, missä Suomen itsemääräämisoikeus ja jopa valtiollinen riippumattomuus tunnustettiin, mutta lopullinen päätös jätettiin lokakuuksi suunnitellun kansalliskokouksen ratkaistavaksi.

Takaisku tuli 31.7.1917, kun väliaikaisen hallituksen johtoon siirtynyt Aleksandr Kerenski hajotti eduskunnan.

Uudet vaalit piti järjestää, syksy eteni ja Venäjällä tapahtui uusi vallankaappaus suomalaisille tutun V.I. Leninin johdolla. Marraskuun 15. päivänä Suomen valtioelimet katkaisivat kaikki siteet Venäjään ja eduskunta päätti ryhtyä käyttämään korkeinta valtaa Suomessa. Hyvin voisi sanoa, että 15.11. on Suomen todellinen itsenäisyyspäivä.

kari.naskinen@gmail.com

Moottoritoimittaja

Kun rehtori emeritus Juhani Melanen esitti kritiikkiä Suomen jatkosotaa käsittelevää juttuani (27.6.2017) kohtaan, hän tituleerasi minua moottoritoimittajaksi. Oikea nimike ainakin takautuvasti, sillä toimin auto- ja liikennetoimittajana Etelä-Suomen Sanomissa 1970-84 ja sen jälkeen jatkoin kirjoittamista autoista Uudessa Lahdessa jonnekin 1990-luvun jälkipuoliskolle. Moottoritoimittaja ei kuitenkaan saa kirjoittaa muusta kuin autoista.

Aikoinaan kansanedustaja ja ministeri Matti Luttista muistettiin tasaisin väliajoin kutsua lihanleikkaajaksi ja kansanedustaja Ilkka Viljasta hierojaksi – jossain lehtijutussa uimavalvojaksikin –, kun haluttiin viestittää, että tuollaisista lähtökohdista ei voi asiallisesti toimia vaativissa poliittisissa tehtävissä.

Työni moottoritoimittajana oli joka tapauksessa niin antoisaa, ehkä paras vaihe toimittajanurallani, että muistan tapauksia vieläkin oikein hyvin:

Aina totuus ei kaikkia miellyttänyt. Kun Volvon nokka 1970-luvulla muuttui sellaiseksi viistoksi ja massiiviseksi - oli kömpelön näköinen -, kirjoitin autosta kyllä näkyvän, että kysymyksessä on traktoritehtaan tuote. Suomen Volvon silloinen tiedotuspäällikkö Bengt Hällström soitti ja ilmoitti, että minua ei enää koskaan kutsuta mihinkään Volvon järjestämään tilaisuuteen. Kutsuttiin kuitenkin.

Koska en luottanut autonvalmistajien ja maahantuojien ilmoittamiin kaikkiin tietoihin, tein esimerkiksi kiihtyvyysmittaukset itse. Valtatie 12:lla on jossakin Hämeenkosken - Lammin tienoilla pitkä suora, jossa minulla oli oma ”testirata”. Kyydissä ollut käytti sekunttaria, kun piti saada kiihtyvyys 0 - 100 km/t. Kerran kuitenkin kävi niin, että se suoranpätkä ei riittänyt mittaukseen. Perkinsin 1,5 litran dieselmoottorilla varustettu Morris Marina ei nimittäin ehtinyt saavuttaa satasen vauhtia, ennen kuin tie alkoi loivasti nousta ja auton vauhti hiipui.

Perkinsin ikivanhoja dieselkoneita asennettin Marinaan Suomessa 1970-luvun lopulla. Moottorin lisäksi muutossarja piti sisällään mm. vahvemmat jouset, voimansiirron ja lisäakun. Moottori tuotti 37 hevosvoimaa, ja maahantuojan ilmoituksen mukaan auton huippunopeus oli kylläkin hieman yli 100 km/t.

Parempaan vauhtiin olin päässyt vuonna 1977, kun Frankfurtin autonäyttelyssä esiteltiin Saab 99 Turbo. Se oli ensimmäinen sarjatuotantoautossa käytetty turbomoottori. BMW ja Porsche olivat tätä ennen julkistaneet turbomoottoreilla varustellut mallinsa, mutta vasta Saab kehitti moottorit, jotka soveltuivat myös siviilikäyttöön. Suomalainen moottoritoimittajaryhmä palasi Frankfurtista näillä turbo-Saabeilla ajaen. Se oli ensimmäinen kerta, kun ajoin yli 200 km/t.

Ikimuistoinen oli myös käyntini Frankfurtin autonäyttelyssä 1983. Sovin Suomen Fordin tiedotuspäällikön Timo Putkosen kanssa uuden Lincolnin koeajosta; lupasin ilmaantua Fordin käyttämän hotellin ala-aulaan seuraavana aamuna klo 8. Kun menin sinne, vastassani oli yllättäen F1:n kolminkertainen maailmanmestari Jackie Stewart, jonka Ford oli palkannut pr-tehtävään. Stewart toivotti minulle hyväthuomenet: ”Welcome Mr Naskinen”. Sitten vain autoon, ensin Stewart ajoi ja varttitunnin kuluttua vaihdoimme paikkoja.

Olin niin häkellyksissäni, että sekosin jossakin reitiltä, vaikka Stewart kartanlukijana olikin, Myöhästyimme puoli tuntia hotellilta, jossa seuraavina vuoronsa varanneet jo odottivat. Tulipa kuitenkin hyvät jutut lehteen sekä Lincolnista että Stewartista.

Kun olin kätellyt Stewartin, lähdin autonäyttelyalueelle. Siellä ensimmäiseksi aamukahville, kun en ollut aamulla ehtinyt. Yhdessä pöydässä istui kaksi miestä ja kysyin, voinko istuutua vapaalle tuolille – kolminkertainen maailmanmestari Nelson Piquet ja kaksinkertainen maailmanmestari Walter Röhrl nyökkäsivät. Vähän siinä autourheilusta keskusteltiin, ja Röhrliltä mm. kysyin, miksi hän ei koskaan ajanut Jyväskylän MM-rallissa. Vastausta en muista, mutta Röhrl ei oikein pitänyt sorateistä.

Saman päivän iltana menimme Suomen Fordin toimitusjohtajan Pekka Leanderin kanssa lied-konserttiin. Suuriin saksalaisiin mezzosopraanoihin kuuluva Christa Ludwig nimittäin sattui olemaan jäähyväiskonserttikiertueellaan Frankfurtissa. Christa Ludwig oli esiintynyt Bayreuthissa ensimmäisen kerran jo 1966 Tristanissa ja Isoldessa Brangänen roolissa – ja nyt me Leanderin kanssa eturivissä!

Fordiin liittyy sellainenkin tapaus, että voitin Sierran lehdistöesittelyssä suomalaisten moottoritoimittajien kesken käydyn kilpailun. Espoossa Bembölen mikroautorata piti ajaa ympäri niin, että konepellin päälle oli kiinnitetty laakea kulho, jossa irrallaan oleva tennispallo ei saanut pudota. Voitin ylivoimaisesti, sillä tunsin radan kuin omat taskuni. Olin kilpaillut radalla mikroautolla lukemattomat kerrat. Muille en tätä kertonut, otinpahan vain palkinnon tyynen leuhkana vastaan.

Moottoritoimittaja on kuitenkin vain moottoritoimittaja. Kerran ESS:n hallituksen puheenjohtaja Ossi Kivekäs moitti minua epä-älyllisyydesta. Kun olin tehnyt jutun häkäpönttöautoista, oli aamulla töihin mennessäni työpöydälläni Kivekkään allekirjoittama lappu: ”Vain hölmöt puhuvat häkäpöntöistä, intelligentsija käyttää termiä puukaasutin”.

Moottoritoimittajana oli joka tapauksessa mukavaa. Kuva tämän jutun yhteydessä on Geneven autonäyttelystä, jossa poseerasin Miss Sveitsin Lolita Morenan kanssa. Aika misu, tuli kolmanneksi sekä Miss Maailma- että Miss Universum -kilpailuissa. Nyt kun netistä tarkistin, mitä Lolitalle sen jälkeen on tapahtunut, luin hänen olleen 1994-99 naimisissa yhden kaikkien aikojen parhaan jalkapalloilijan Lothar Matthäusin kanssa. Parempiakin vaihtoehtoja olisi ollut.

kari.naskinen@gmail.com

Kesäsota 1944, yhtä tyhjän kanssa

Juhannuksena Viipurissa käydessäni ostin sieltä venäläis-suomalaisen sotahistorian tutkijan Bair Irintshejevin uuden kirjan Kannaksen suurtaistelut kesällä 1944 venäläisin silmin (Minerva, 2017). Vaimoni sanoi vähän hymyillen, että ”onpa ajankohtainen kirja - onkos siitä jo reippaat 70 vuotta”. Vastasin, että ajankohtainen on, joka vuosi aina näin juhannuksen tienoilla.

Kun jatkosota oli alkanut 25.6.1941, puhui tasavallan presidentti Risto Ryti seuraavana päivänä radiossa: ”Suur-Saksan valtakunnan sotavoimat nerokkaan johtajansa, valtakunnankansleri Hitlerin komennossa, käyvät rinnallamme menestyksellistä taistelua - - - on tällä kerralla ehkä paremmat mahdollisuudet onnistumiseen kuin kenties milloinkaan ennen.”

Tasan kolme vuotta tuosta ja oltiin enemmän kuin kusessa. Winston Churchill oli jo ennen juhannusta 14.6.1944 lähettänyt Josif Stalinille kirjeen: ”Toivotan kaikkea parasta menestyksellenne Karjalassa.” Siitä se sitten lähti, kun Stalin oli sitä mieltä, että tsuhnien päähän on ajettava järkeä päähän moukarilla.

Kannaksen halkijuoksun päätteeksi Puna-armeija valloitti Viipurin muutamassa tunnissa 20.6. ja menetti kaatuneina vain kahdeksan miestä. Eikä pakenevista suomalaisista puolustajistakaan kaatunut kuin 85 sotilasta. Leningradin rintaman johtaja Leonid Govorov ylennettiin marsalkaksi ja Leningradin rintaman komissaari Andrei Zdanov kenraalieverstiksi.

Suomen sotaherroilla meni huonommin. Viipurissa jääkärieversti Armas Kemppi ja majuri Kurt Bäckman eivät hallinneet asioita, kuten kenraaliluutnantti Harald Öhquist kirjoitti päiväkirjaansa: ”Ei ollut ihme että Kemppi ja Bäckman menettivät hermonsa – molemmat olivat kroonisia alkoholisteja, joista marskia oli varotettu!”

Irintshejevin kirjassakin kuvataan havainnollisesti tätä asiaa yhdellä esimerkillä: kun Bäckman tuli hengästyneenä ja hiestä läpimärkänä Kempin esikuntaan Torkkelinkatu 12:een, jossa Kemppi saneli parhaillaan käskyä, tämä keskeytti sanelun kaataakseen järkyttyneelle Bäckmanille konjakkia.

Puna-armeija aloitti varsinaisen hyökkäyksen klo 12.30 ja homma oli selvä 16.45, jolloin vänrikki Eelis Mäkinen haki Suomen lipun Viipurin linnan tornista, ja 16.50 räjäytettiin Linnansilta.

Kemppi ja Bäckman pantiin tekemisistään sotaylioikeuteen. Paljon he eivät olleet Viipurissa tehneetkään, mutta eipä ollut paljon mahdollisuuksiakaan. Osa Suomen sotaherroista olisi antanut Viipurin mennä kokonaan ilman taisteluakin, tätä mieltä olivat mm. päämajoitusmestari A.F. Airo ja Panssaridivisioonan komentaja Ruben Lagus.

Hyvä joka tapauksessa, että tämän suurempaan rähinään ei kyetty, sillä jos suomalaiset olisivat alkaneet vakavissaan puolustaa Viipuria, siitä ei olisi jäänyt jäljelle kuin rauniot. Nyt siellä voi käydä esimerkiksi Karjalankannaksen sotamuseossa, jota Bair Irintshejev pitää.

ILMAN VIIPURIA
SUOMI OLI INVALIDI

Viipurin vallattuaan neuvostojoukot jäivät sinne, vaikka tie eteenpäin oli kahden tunnin ajan lähes auki. Miksi eivät käyttäneet hyväkseen pakokauhua suomalaisjoukoissa? Neuvostoliiton panssarirykmentin asiakirjoissa mainitaan, ettei hyökkäystä jatkettu, koska Saimaan kanavan sulkujen ylittämiseen tarvittavaa kalustoa ei tuossa vaiheessa ollut.

Toinen syy oli ehkä se, että Viipurin valtausta juhlittiin. Punaisenlähteentorilla marssimusiikki soi ja juhlapuheita pidettiin. Puna-armeijan johto tiesi, että Viipurin menettäminen oli Suomelle katastrofi. Öhquist kirjoitti monesti, että ”ilman Viipuria Suomi oli invalidi”.

Kun Puna-armeijan joukoissa oli juhlittu ja levätty, otettiin tähtäimeen Talin ja Ihantalan kylät, 10-14 km Viipurista pohjoiseen. Tykistövalmistelu aloitettiin 25.6. aamuseitsemältä ja hyökkäys käynnistyi klo 8.30. Tätä Tali - Ihantalaa, suurinta Pohjoismaissa koskaan käytyä taistelua kesti sitten 9.7. asti, ja koko roska päättyi 4.9.1944.

Neuvostoliitossa ilmestyneessä Suuren isänmaallisen sodan tietosanakirjassa (1985) Viipurin valloittamisesta kerrotaan hyvin, mutta Kannaksen suurtaisteluista ei paljonkaan. Näin siksi, että Tali - Ihantalaa voidaan pitää Suomen torjuntavoittona, kuten Tuntemattoman sotilaan Vanhala hihittelee: ”Tappioita kärsineenä, mutta yhä lyömättömänä perääntyy armeijamme uusille puolustuslinjoille.”

ASELEPOEHDOT MAALISKUUSSA
JA LOPULTA SYYSKUUSSA

Paljon olisi ehkä voitu välttää. Mielenkiintoista on tarkastella esimerkiksi sitä, miten aselepoehdot syyskuussa poikkesivat niistä ehdoista, mitkä Suomi oli saanut Neuvostoliitolta 29.3.1944. Vertaillaanpa.

Vaatimukset Suomelle maaliskuun lopussa, kohta 1: ”Välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten internointi tai välien katkaisu Saksan kanssa ja saksalaisten joukkojen ja alusten karkottaminen Suomesta huhtikuun loppuun mennessä. Kummassakin tapauksessa Neuvostoliiton hallitus voi auttaa Suomea asevoimillaan.”

Vastaava kohta syyskuussa, kohta 1: ”Suomi sitoutuu riisumaan aseista 15.9.1944 jälkeen Suomeen jääneet saksalaiset maa-, meri- ja ilmavoimat sekä luovuttamaan niiden henkilöstön Liittoutuneiden (Neuvostoliiton) Ylimmälle Sotilasjohdolle, jonka tehtävän suorittamisessa Neuvostoliiton Hallitus antaa Suomen Armeijalle apua. Suomen hallitus sitoutuu myös internoimaan sen alueella olevat Saksan ja Unkarin kansalaiset.”

Maaliskuussa kohta 2: ”Neuvostoliiton ja Suomen vuoden 1940 rauhansopimuksen palautus voimaan ja suomalaisten joukkojen vetäminen vuoden 1940 rajalle vähitellen huhtikuun kuluessa.”

Syyskuussa kohta 2: ”Sotatoimien lopettamisenyhteydessä Suomen puolelta 4.9.1944 ja Neuvostoliiton puolelta 5.9.1944 Suomi sitoutuu siirtämään sotajoukkonsa vuoden 1940 Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan taakse, se mukaan kuin on määrätty tätä sopimusta seuraavassa liitteessä.”

Kohdat 3-6 käsittelivät asioita sotavangeista, sotakorvauksista ja Petsamosta.

Maaliskuussa kohta 7: ”Mikäli Suomen osapuoli hyväksyy yllä mainitut kuusi ehtoa, katsoo Neuvostoliiton hallitus mahdolliseksi luopua oikeuksistaan Hangon vuokra-alueeseen korvauksitta.”

Syyskuussa kohta 7: ”Neuvostoliitto luopuu Hangon niemimaan vuokraoikeuksistaan, jotka myönnettiin sille Suomen ja Neuvostoliiton välisessä rauhansopimuksessa 12.3.1940. Suomi puolestaan sitoutuu vuokraamaan Neuvostoliitolle maa- ja vesialueen Porkkalan niemimaan alueilla laivastotukikohdan perustamista varten sinne.”

Siis lopputuloksen kannalta yhtä tyhjän kanssa koko kesäsota 1944. Entä jatkosota kokonaisuudessaan? Samat sanat. Mutta ruumiita vain tuli: suomalaisia kaatui tai katosi 63 000, saksalaisia 14 000 ja neuvostoliittolaisia 265 000. Siviilejä kuoli suuruusluokkaa 5000 - 8000. Haavoittuneita: Suomi 160 000, Saksa 37 000, Neuvostoliitto 400 000.

kari.naskinen@gmail.com

Oma apu, paras apu

Avustuskassat olivat ensimmäisiä tehdastyöläisten yhteistoiminnan muotoja ja joukkoliikettä. Ne korvasivat jonkin verran yhteiskunnallisen turvaverkon puuttumista 1800-luvulla, jolloin tehtaiden duunarit olivat vuosipalkollisina tehtaanomistajien eli isännän holhouksessa. Ensimmäinen avustuskassa eli tehdaskassa oli 1846 perustettu Finlaysonin puuvillatehtaan työväen sairaus- ja eläkekassa. Tampereella toimiva Työväenmuseo Werstas on nyt julkaissut historiakirjan Työväen apu, paras apu suomalaisen työväenliikkeen sosiaalisesta toiminnasta. Sen on kirjoittanut fil. maist. Eeva-Maija Ingman-Toivonen.

Alkuun nämä avustuskassat olivat lähtöisin työnantajista, koska patruunoilla oli tapana ja velvollisuuskin tarjota työntekijöilleen ja näiden perheille ruoka ja asunto sekä turvata heidät myös sairauden ja työkyvyttömyyden varalta. Pitkäaikaisessa palveluksessa olleille työntekijöille isännän piti tarjota myös vanhuudenturva. Avustuskassojen lisäksi tehtaanomistajat perustivat työntekijöilleen 1800-luvulla työväenasuntoja, ruokaloita, pesutupia, sairashuoneita, kouluja, kirjastoja ja kirkkoja.

Nämä järjestelyt alkoivat muuttua sen jälkeen, kun oli säädetty elinkeinovapauslaki 1879. Avustuskassatoiminnasta tuli selvemmin työväen omaehtoista toimintaa.

Kansalaissodan jälkeen apua tarvittiin entistä enemmän, ja perustettiin Suomen työläisten avustuskomitea ja paikallisia avustustoimikuntia, jotka hankkivat varoja punaorpojen hyväksi.

Valtio oli päättänyt tukea suoraan vain valkoisten leskiä ja orpoja eläkkeillä, joten työväenliikkeen piti hoitaa asioitaan itse. Punaisia avuntarvitsijoita oli kesällä ja syksyllä 1918 yli 43 000 ihmistä. Valtio antoi kyllä punaorpojen huoltamiseenkin jonkin verran varoja, joiden jakamisesta huolehtivat kunnat ja erilaiset järjestöt.

Kansalaissodassa vammautuneet saivat apua Punainvalidit ry:ltä, joka toimi 1918-86. Sillä oli kesäkodit Helsingissä, Tampereella ja Turussa.

Sosiaalidemokraattinen Työläisnaisliitto keräsi varoja punaorpotyöhön vuonna 1921 Ola Fogelbergin suunnittelemalla Turvattomien päivä -merkeillä. Liitto kiinnitti erityistä huomiota äitiyshuoltoon ja lastensuojeluun, mutta kun valtiollisella tasolla eivät asiat edenneet, perusti liitto 1929 oman turvakodin aviottomille äideille.

Valtio tuli 1920-luvulla jo vastaan jo hieman paremmin. Valtionavustusten turvin perustettiin punaorpoja varten kunnallisia lastenkoteja, -tarhoja ja -seimiä. Kirjassa on kuva vuodelta 1928 Lahden punaorpokodista, jonka perusti Suomen työväen järjestönuorten liitto.

Monet työväen oman sosiaalisen toiminnan järjestöt ovat nyttemmin irtautuneet työväenliikkeestä palvellakseen yleishyödyllisinä järjestöinä. Hyvänä esimerkkinä on sitoutumaton ja riippumaton Kuluttajaliitto ry, joka aloitti Sos.dem. Naisliiton aloitteesta Kotineuvontaliittona 1957. Vastaavanlaisia tapauksia on paljon.

Punapääoman romahdus huonon liikkeenjohdon takia aiheutti paljon pahaa, mutta jotakin on vielä jäljellä. Yli satavuotias vakuutusyhtiö Turva jatkaa yhteistyötään ay-liikkeen kanssa ja Osuuskunta Tradeka jatkaa E-liikkeen perintöä, josta tuoreimpien uutisten mukaan Cumulus-hotellit myydään nyt pois.

Historiateos antaa hyvän kuvan työväen oman sosiaalisen ja muunkin toiminnan laajuudesta. Se kattaa myös sivistys-, koulutus- ja valistustyön, monipuolisen kulttuuritoiminnan sekä työläisurheilun, jonka ensimmäisenä puhtaana edustajan perustettiin Helsingin Ponnistus 1887. Finlayson & Co:n voimistelu- ja urheiluseura perustettiin 1891. TUL perustettiin 1919.

kari.naskinen@gmail.con

Huviveron kiertäminen oli aikoinaan varsinainen taiteen laji

Helsingin yliopiston tuoreen tutkimuksen mukaan kansalaiset antaisivat veropetoksista lievempiä rangaistuksia kuin tuomarit. Kun minullakin on läheistä tietoa yhdestä veropetoksen lajista, huviveron kiertämisestä, otan asian esille tuonnempana.

Huvivero poistui 1981, mitä ennen sillä oli pitkä historia. Jo 1782 annetun asetuksen mukaan esiintyvien taiteilijoiden piti suorittaa maksu Kehruuhuonerahastoon; kehruuhuoneet olivat naisten työvankiloita, joissa teetettiin käsitöitä. Yleisin syy kehruuhuonekomennukseen oli vastasyntyneen lapsen surmaaminen. Vuonna 1818 huviveron tuotto ohjattiin Vaivais- ja työhuonerahaston hyväksi.

Huviverosta tehdään selkoa Veikkaus Oy:n Raymond-lehdessä 2/2017. Selonteon pohjana on Lapin yliopiston professoreiden Esko Linnakankaan ja Leila Juannon kirja Verojen historia (Grano, 2016).

Huviveroa kannettiin siis huveista, varsinkin ns. kansanhuveista. Teatteri, ooppera ja klassisen musiikin konsertit vapautettiin huviverosta jo aikaisemmin, mutta varsinkin elokuvat, tanssi-iltamat ja moottoriurheilu olivat sellaista hupia, että niitä piti erikseen verottaa. Vasta 1980-luvulle tultaessa tilanne tasoittui, kun huviveron sijasta alettiin huvitilaisuuksien pääsylippujen hintoihin lisätä arvonlisävero, nykyisin 10 prosenttia. Elokuvat olivat kuitenkin poikkeus, niiden osalta huvivero poistui vasta 1994.

Isäni oli 1950-luvulla Jyväskylän Moottoriurheilijoiden puheenjohtaja ja yleensä myös Harjun TT-ajojen kilpailunjohtaja. Huviveroa piti kiertää. Ennen kilpailuviikonvaihdetta kaikki pääsylippuniput piti viedä poliisilaitokselle leimattaviksi, ja kilpailujen jälkeen maanantaina myytyjen nippujen kannat sekä vajaasti myydyt niput ja täydet niput palautettiin poliisilaitokselle. Siellä laskettiin myytyjen lippujen määrä ja saatiin se summa, mikä huviveroa piti maksaa.

Veronkierto tapahtui kuitenkin kätevästi. Kaikille lipunmyyjille annettiin ohjeeksi, että myyvät lippuja myös nippujen välistä. Yhdessä nipussa oli muistaakseni sata lippua, ja jos sieltä välistä puuttui kymmenen, niin ei sitä poliisilaitoksella huomattu.

Oheinen lehtileike on vuodelta 1960 ja sen mukaan ajoja oli tuolloin ollut katsomassa noin 6500 ihmistä. Kyse ei ollut seuran kannalta aivan pienistä summista, sillä huvivero oli moottoriurheilu- ja nyrkkeilykilpailujen pääsylipuista 30 prosenttia. Yhtä pahoja, yhtä korkeasti verotettuja huveja olivat sellaiset elokuvat, jotka olivat lakipykälän sanonnan mukaan ”sisällöltään huonoja tai taiteelliselta tahi siveelliseltä laadultaan heikkoja”. Tällaisia elokuvia olivat esimerkiksi Kallopeliappelsiini, Likainen Harry, Lemmenjanoiset nymfot ja Seksihullut hoiturit.

Paremmat elokuvat pääsivät vähemmällä, ja huviveron määrää alennettiin vielä lisää, jos ennen pääelokuvan alkua esitettiin kotimainen valistusfilmi. Niiden piti olla taide-, tiede- tai opetuselokuvia. Kuinkahan monta tylsää raittiusvalistuselokuvaa minäkin silloin näin?

Tanssiminen oli niin suurta syntiä, että niiden huvivero nostettiin sotien jälkeen peräti 50 prosenttiin. Myöhemmin se pudotettiin 25 prosenttiin. Elokuvien tavoin oli kuitenkin mahdollisuus välttää huvivero kokonaan, jos tilaisuuden tilaisuuden pääasiallisena ohjelmana oli puheita, esitelmiä, lausunta-, laulu- ja soittoesityksiä tai näytelmiä. Näiden korkeatasoisten ohjelmanumeroiden jälkeen oli sallittua järjestää puolitoista tuntia verovapaata tanssia.

VIEKÄÄ TUHKATKIN PESÄSTÄ

Huviveron yksi muoto oli pelikorttivero, mikä säädettiin 1842. Monet muistavat, miten korttipakkapaketin ympärillä oli aikoinaan leimattu paperiside – leimamerkki. Tämä sai aikaan pelikorttien salakuljetuksenkin. Ikäviä tilanteita syntyi, kun ruotsinlaivalta pelikortit ostanut turisti jäi tullissa kiinni ja leimavero piti maksaa. Pelikorttivero lakkautettiin 1983.

Eikä tässä kaikki. Joskus on kannettu tuhkaveroakin. Sen taustalla oli salpietarivero, minkä perusteella kruunulle piti 1600-luvulla toimittaa multaa, lampaan- tai vuohenlantaa, halkoja, olkia ja/tai tuhkaa. Salpietaria tarvittiin ruudin valmistamiseen. Tuon verotuskäytännön jäljiltä on vieläkin sanonta ”viekää tuhkatkin pesästä”.

Venäjällä kannettiin myös partaveroa 1698 - 1765, kun Pietari Suuri halusi sivistää ihmisiä eurooppalaisiksi. Jos ei ajanut partaa pois, piti maksaa partavero.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on nyt EU-tyhjiössä

Kansainvälisen kauppakamarin maajohtaja Timo Vuori kirjoitti eilen Helsingin Sanomien yleisönosastossa, että Suomelta kaivataan nyt uudenlaista aktiivisuutta: ”Meidän ei pidä tuudittautua siihen, että liittokansleri Angela Merkel hoitaa asiamme tai että Emmanuel Macronin valinta presidentiksi tuhosi EU-kriittisyyden.” (HS 22.6.2017)

Samasta kirjoitti saman päivän Demokraatissa Paavo Lipponen: ”Ongelmana [Suomen] politiikassa ja mediassa on keskustelun ja aloitteiden puute isoista asioista, kuten Eurooppa-politiikasta. Siitä ei puhuta mitään – ja Eurooppa menee menojaan.”

Suomen EU-aktivismi on jäänyt sote- ja talousasioiden jalkoihin. Eikä varsinaisia EU-visionäärejä ole oikein ollenkaan.

Vastikään ilmestyi Tampereen yliopiston professoreiden Tapio Raunion ja Juho Saaren toimittama kirja Suomen EU-politiikan muutoksesta ja jatkuvuudesta. Kirjan nimi on kuvaavasti Reunalla vai ytimessä (Gaudeamus, 2017). Lipposen aikana Suomi oli tai ainakin halusi olla ytimessä, mutta nyt ollaan ilmeisesti reunalla. Vaikka Juha Sipiläkin on EU-myönteinen, niin hänen aikanaan ”meille on muodostunut EU-keskustelussa tyhjiö, jossa hallitus lausuu asiasta hyvin vähän”.

Suomen EU-politiikan peruslinja ei kuitenkaan ole muuttunut viime vuosina, sillä arkisessa työssä Suomi on edelleen tunnollinen ja pragmaattinen jäsenvaltio. Itse asiassa maan politiikka on lähes yksinomaan unionin aloitteisiin reagoimista.

Kirjassa kerrotaan, että vaikka yleisen uutisoinnin perusteella voisi luulla toisin, suomalaisten tuki integraatiolle ja eurolle on edelleen vankkaa. Suomi on onnistunut varsin hyvin saavuttamaan tavoitteitaan Brysselin neuvotteluissa, ja maatalouden elinvoimaisuudelle EU-jäsenyys toimii parhaana vakuutuksena. Keskustelua integraation tulevaisuudesta tai kansallisen EU-politiikan painopisteistä ei kuitenkaan ole.

Raunio ja Saari toteavat kirjan esipuheessa, että suomalaiselle poliittiselle kulttuurille on ominaista merkittävienkin uudistusten vähättely. Kuitenkin ne ovat selviä ideologisia arvovalintoja: sosiaali- ja terveyspolitiikan uudistus ja maakuntien vahvistaminen, EU:n päätökset syvemmästä talouspolitiikan integraatiosta, turvapaikanhakijoiden kohtelusta, maatalouden elinvoimaisuudesta, vapaakaupan edistämisestä ja Venäjä-suhteista ovat asioita, joilla on kauaskantoisia yhteiskunnallisia seurauksia.

”EU:n linjaukset ovat vahvasti sidoksissa jäsenmaiden kantoihin. Aktiivisempi kansallinen keskustelu näkemyseroineen on siten entistä tärkeämpää kansallisen Eurooppa-politiikan ja EU:n päätöksenteon kannalta”, kirjoittavat Raunio ja Saari.

Sipilän hallituksen uv-käännöksen aikana puhuttiin paljon arvoista. Jos ne nyt on saatu yhdessä Timo Soinin kanssa kirjatuiksi, niin koko porukka voisi seuraavaksi pitää eurooppaministeri Sampo Terhon johdolla EU-seminaarin, johon alustajiksi kutsuttaisiin Lipponen, Raunio, Saari ja Vuori.

kari.naskinen@gmail.com