Hyvinvointivaltiosta kilpailuvaltioon

Pohjoismainen hyvinvointivaltio oli Suomessa maksimissaan 1980-luvun lopussa. Sitten tulivat pankkikriisi ja lama, ja siirryttiin uuteen vaiheeseen. Yliopistonlehtori Veli-Pekka Sorsa Helsingin yliopiston politiikan ja talouden tutkimuksen laitokselta kirjoittaa, että hyvinvointivaltion idea vaihtui kilpailuvaltion ideaan, ja tämä muutti laajasti talous- ja yhteiskuntapolitiikan ideologiaa ja instituutioita. (Tiede & edistys 3/2014)

”Yhteiskunnallisen kehityksen hyvät kehät vaihtuivat talouden luovaan tuhoon ja kansainvälisen kilpailukyvyn edistämiseen.” Tämä kehitys sai lopullisen siunauksensa, kun Suomi liittyi Euroopan unioniin sekä Euroopan talous- ja rahaliittoon. Näihin järjestelmiin liittymisen ehtona oli, että omaksutaan uusliberalistinen talouspolitiikka.

Sorsa sanoo, että euroalueen jäsenvaltiot ovat institutionaalisesti merkittäviltä osin sidottuja uusliberaalin strategian mukaiseen talouspolitiikkaan. Tämä on tarkoittanut, että on niukennettu ihmisten sosiaalietuuksia ja julkisten toimijoiden käytössä olevia hallinnollisia resursseja.

”EU käytännössä pakottaa jäsenvaltionsa omaksumaan uusliberaalin kilpailuvaltion logiikan, koska sen perussopimukset esimerkiksi kieltävät suorat yritystuet tai työvoiman ja pääoman liikkuvuuden kontrollin. Talous- ja rahaliitto toimii valtioiden kurinpitomekanismina, joka sitoo jäsenvaltiot tiukkaan finanssipolitiikkaan ja markkinamonetarismiin (sijoittajat määräävät valtionlainojen korkotasot) lähes perustuslaillista asemaa nauttivilla institutionaalisilla mekanismeilla”, kirjoittaa Sorsa.

Tutulta kuulostaa. Suomen poliittisessa taloudessa tämä on merkinnyt isoa muutosta. On siirrytty aikaisempaa puhtaampaan kapitalistiseen malliin, jossa kaiken takana on kilpailussa pärjääminen. Tämän systeemin on Suomessakin hyväksynyt poliittinen, taloudellinen ja virkamieseliitti. Erityisesti EK huutaa sen perään ja saa runsaasti tilaa tiedotusvälineissä.

Pohjoismaiseen hyvinvointimalliin kuuluvat Ruotsi, Suomi ja Tanska. Mallin piirteitä ovat laaja, universalistinen sosiaalisen turvan järjestelmä, voimakas panostus työvoimapoliittisiin toimiin ja työttömyysturvaan sekä pitkät vanhempainlomat. Tätä parasta järjestelmää on nyt määrätietoisesti Suomessa purettu yli 20 vuotta.

Suomalainen hyvinvointimalli on siis muuttunut. Rahamarkkinat ovat muuttuneet, julkinen sektori on muuttunut, sosiaalipolitiikka on muuttunut ja työmarkkinat ovat muuttuneet (joustot ja pätkätyöt – ja seuraavaksi kai lakot kielletään). Tässä kaikessa on kysymys uusliberalistisesta yhteiskuntapolitiikasta, joka löi läpi 1990-luvun kuluessa vasemmiston ja työväenliikkeen voiman hiipuessa ja oikeiston voiman kasvaessa.

Uusliberalismin tärkein suojamuuri on Euroopan keskuspankin harjoittama rahapolitiikka. Suomen Pankki on vain EKP:n sivukonttori ja Suomen rahapoliittinen suvereniteetti on luovutettu EKP:lle, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Marko Karttunen sanoo väitöskirjassaan, että kansalliset uusliberalistiset hyödyt vaikuttivat eniten Suomen asiantuntijavetoiseen päätökseen hakeutua Emun jäseneksi heti, kun talous- ja rahaliiton kolmas vaihe käynnistyi tammikuussa 1999. Kansainväliset tekijät kuten Ruotsin Emu-päätös jäivät vähäiseen asemaan Suomen jäsenyyskantaa muodostettaessa. Karttusen tutkimuksen mukaan Kokoomus oli kolmesta suurimmasta puolueesta uusliberalistisin, kun taas SDP painotti muita enemmän kansainvälisyyttä ja Keskusta korosti kansalaisten sitouttamista Emu-päätöksen taakse. Emun uskottiin lisäävän vapaata markkinataloutta, yrittäjyyttä ja tiukkaa budjettikuria sekä vakauttavan valuutta- ja korkomarkkinoita. Muita jäsenyysetuja olivat talouden, työllisyyden ja hyvinvoinnin kasvu.

Puolueet suhtautuivat välinpitämättömästi julkiseen mielipiteeseen, joka oli koko 1990-luvun Emu-jäsenyyttä vastaan. Puolueet keskittyivät enemmän puoluepoliittiseen kilpailuun kuin äänestäjien asenteiden seuraamiseen.

kari.naskinen@gmail.com

Viktor Tihonov Porissa

Neuvostoliiton Punakoneen valmentaja Viktor Tihonov kuoli 84-vuotiaana. Hänen valmentamanaan CCCP-joukkue voitti kolme olympiakultaa ja yhdeksän maailmanmestaruutta kolmella eri vuosikymmenellä sekä Kanada-cupin 1981. Neuvostoliiton mestaruuden hänen valmentamansa ZSKA voitti 13 kertaa peräkkäin 1978-89.

Pori on otsikossani siksi, että jouluna 1993 Viktor Tihonov oli käymässä poikansa Vasili Tihonovin luona Porissa, jossa Vasili valmensi Ässiä. Toimin tuolloin Reipas Lahden puheenjohtajana ja etsimme uutta valmentajaa erotetun Kari Mäkisen tilalle. Sain tietää pappa Tihonovin vierailusta Porissa, joten soitin suomea hyvin osaavalle Vasilille, että kysypä isältäsi, mahtaisiko tällä olla kiinnostusta tulla valmentamaan Suomeen. Seuraavana päivänä Vasili soitti ja kertoi puhuneensa asiasta isänsä kanssa, mutta isä ei ollut kiinnostunut tulemaan Lahteen, jonka jääkiekkojoukkue oli SM-liigassa viimeisenä.

Viktor Tihonov oli tottunut valmentamaan joukkueita, jotka menestyivät. Neuvostoliiton maajoukkuetta hän valmensi 14 vuotta, sinä aikana joukkue pelasi 413 ottelua, joista voitti 338. Armeijan keskusurheiluseuran ZSKA:n valmentajana jälki oli vielä kovempaa, oli kausia, jolloin joukkue ei hävinnyt kertaakaan. (Nykyisin tästä KHL-joukkueesta käytetään Suomessa nimilyhennettä TsSKA, ja venäläiset litteroivat lyhenteen muotoon CSKA.)

Historiantutkija Markku Jokisipilän juuri ilmestyneessä kirjassa Punakone ja vaahteranlehti (Otava) nousee kaksi valmentajaa ylitse muiden, Anatoli Tarasov ja Viktor Tihonov. Heistä Tihonov oli se, joka oli osapuolena maailmanpolitiikan kylmän sodan ”jääkiekkosodassa”.

Kaksi Stanley Cupia voittanut Phil Esposito sanoi syyskuussa 1972, että ”tämä ei ollut enää peliä, tämä oli sotaa”. Oli käynnissä Neuvostoliiton ja Kanadan välinen Summit Series -ottelusarja, joka pelattiin Luzhniki-hallissa Moskovassa ja neljässä kaupungissa Kanadassa. Sama ajatus oli tietenkin myös Tihonovilla, joka halusi näyttää sekä lännelle että oman maansa johtajille, missä kaappi seisoo.

Viktor Vasiljevitsh Tihonov oli kiekkokaukalon äärellä myös silloin, kun kaappi romahti. Hänen valmentamansa CCCP-paitainen joukkue pelasi viimeisen ottelunsa 10.11.1991 Frankfurtissa, jossa tuli Deutschland Cupin ottelussa tasapeli 2-2 Ruotsin kanssa. Silloin Tihonov ei surrut voiton luisumista tasapeliksi, vaan kotimaansa luisumista pois tutuista uomistaan.

Jokisipilä: ”Tihonovin oli vaikea jakaa sitä riemua ja iloa, jota Neuvostoliiton hajoaminen ja kommunismin kukistuminen hänen ympärillään herätti. Hän oli patriootti, jonka mielestä yksilön elämän tärkein tehtävä oli parhaansa mukaan palvella isänmaata hänelle suotujen kykyjen puitteissa. Hän oli itse noudattanut tätä ohjenuoraa tinkimättömästi eikä ymmärtänyt, miksi nuoremmat sukupolvet haikailivat läntisen materialismin perään. - - - Vaikka Tihonovin ilme ei sitä paljastanut, siirtyessään vaihtoaitiosta pukukoppeihin vievälle käytävälle hän tunsi syvää surumielisyyttä ikään kuin olisi poistumassa rakkaan ystävänsä hautajaisista.”

Tihonov oli rautaisella auktoriteetillaan johtanut maajoukkuetta ja ZSKA:ta, pitänyt jääkiekon yhtenä viimeisimmistä neuvostoyhteiskunnan saarekkeista, jonne demokraattiset uudistukset eivät olleet ulottuneet. Tihonovin joukkueiden erinomaisuus perustui saumattomaan yhteispeliin, mutta oli joukkueissa myös loistavia yksilöitä. Kun kansainvälinen jääkiekkoliitto IIHF keväällä 2008 järjesti 100-vuotisjuhliensa kunniaksi kiekkoasiantuntijoiden äänestyksen kaikkien aikojen parhaista pelaajista, tuli tähtikentälliseen neljä Tihonovin pelaajaa: maalivahti Vladislav Tretjak, puolustaja Vjatseslav Fetisov sekä laitahyökkääjät Valeri Harlamov ja Sergei Makarov. ”Ulkopuolisina” mahtuivat mukaan puolustaja Börje Salming ja keskushyökkääjä Wayne Gretzky.

Reippaaseen Viktor Tihonov ei siis tullut, mutta kävi hän sentään Lahdessa ZSKA:n kanssa elokuussa 1992, jolloin yllättäen hävisi harjoitusottelussa Reippaalle 2-5 (Reippaan maalit tekivät Erkki Laine 3, Jari Kauppila ja Sami Wikström).

kari.naskinen@gmail.com

Kermankuorintaa Hollolan tyyliin

Etelä-Suomen Sanomien toimittaja Vili Uuskallio on tehnyt paljon juttuja Lahden seudun kuntaliitoshankkeesta. Nyt hän on kirjoittanut asiasta Päijät-Hämeen tutkimusseuran vuosikirjaan Lahden paikka, Lahden paikat. Erityishuomion saa Hollola, joka on käyttänyt kaiken luovuutensa liitoksen tyrmäämiseen. Kun Hollola keväällä 2014 otti kantaa kuntarakennelain muutokseen, se luetteli 13 liuskan verran syitä suurkuntapyrkimysten vastustamiselle. Nastola sitä vastoin lähti vapaaehtoisesti laissa määrättyyn selvitystyöhön.

Muuttoliiketutkija, valt. tri Timo Aro on nimennyt isojen kaupunkien kehyskuntien harrastamaa ”kermankuorintaa” Hollola-efektiksi. Uuskallio konkretisoi, mitä tämä tarkoittaa:

”Hollolan keskustaajama on käytännössä Lahden lähiö. Yhdyskuntarakenne on yhtenäistä myös Lahden Kilpiäisten ja Hollolan Vesikansan välillä. Vesikansassa ei ole omaa yläkoulua, joten alueen oppilaat käyvät koulua Lahdessa. Kunnallisten palveluiden tuottamisessa kunnat tekevät yhteistyötä kymmenin eri tavoin.”

Lukiotakaan Hollolassa ei enää ole, joten Hollola kuorii kerman sijoittamalla lukio-oppilaansa Lahden lukioihin.

”Lahti ja Hollola ovat toiminnallisesti täysin sidoksissa toisiinsa. Hollolalaisista noin puolet käy töissä Lahdessa. Hollolalaisten suurin yksittäinen työllistäjä on Lahden kaupunki. Ostoksilla ja harrastuksissakin kuljetaan kuntajoista piittaamatta”, kirjoittaa Uuskallio.

Televisiosta tule torstaina 13.11. ohjelma Taistelu asukkaista, jossa käydään läpi sitä, miten ruuhka-Suomen kehyskunnat kilpailevat uusista asukkaista ja haluavat lisää kaupunkimaista elämää. Hollolakin haluaa lisää veronmaksajia, mutta maalaismaisuudestaan se ei halua luopua.

MUILUTUSUHKAUKSIA

Painetta kuntaliitokseen lisää kuntien heikentyvä taloustilanne. Ainakaan Lahdesta katsottuna ja ainakaan Uuskallion silmin Hollolalla ei näytä menevän niin hyvin, että sen kannattaisi puolustaa itsenäisyyttään puhtaan itsekkäistä syistä. Hollolan itsellisyydessä ei siis näytä olevan kyse erinomaisten palveluiden tai taloudellisen aseman turvaamisesta.

Kuntajakoselvityksen yleisötilaisuudessa keskustelukaan ei pysynyt asialinjalla. Kuntajakoselvittäjä Seppo Huldén sai kuulla kunniansa, kuten hän seuraavana päivänä kertoi: ”On hyvä, ettei enää olla 30-luvulla: esitettyjä muilutusuhkauksia tuskin toteutetaan. Todella kuumana käyvät muutamat henkilöt. Teksti oli ajoittain enemmän kuin ala-arvoista.”

Salpauskunta-selvityksen johtoryhmän puheenjohtaja, Nastolan kunnanvaltuuston puheenjohtaja Reijo Oksanen epäilee, että liitoshanketta kohtaan Hollolassa tuntemalle vastenmielisyydelle voi löytyä poliittisiakin perusteita. Uuskallion haastattelemana hän sanoo, että ”Hollolassa on aika vahva keskustalainen johto. Keskustan Hollolan kunnallisjärjestön mielestä hollolalaisuuden syvin olemus liittyy ylpeyteen omaan kuntaan ja sen erityispiirteisiin niin historiallisesta näkökulmasta kuin nykypäivänä katsoen.”

Lahden kaupunginhallituksen puheenjohtaja Ilkka Viljanen taas sanoo, että Hollolassa kantaväestön ja agraariperimän merkitys on suurempi kuin esimerkiksi Nastolassa. Viljasen mielestä Hollolan vastahangan taustalla on myös luottamushenkilöhallinnon pelko omien asemien menettämisestä. Hollolan kotiseutuyhdistyksen puheenjohtaja Kirsti-Liisa Virta sanoo Hollolassa olevan sellainen vaikutelma, että suurkunnassa päätöksiä tekisivät henkilöt, jotka viis veisaisivat maalaiskunnan asioista.

Edesmennyt museoneuvos Jouko Heinonen teki kyselyn siitä, millaisia kuntaidentiteettejä Päijät-Hämeessä koetaan olevan. Yksi vastaus Hollolaa koskien oli, että syntyperäiset hollolalaiset ovat ”itsetietoisia, narsistisia ja pitävät yhtä – muuttajien sekalainen seurakunta ihmettelee”.

Nyt Hollolassa sitten ihmetellään ja pelätään, mitä tapahtuu – joutuvatko ottamaan kantaakseen kohti kriisikunta-asemaa ajautuvan Kärkölän velat ja muut vastuut. Kermankuorijalle voi jäädä paskarove käteen.

kari.naskinen@gmail.com

Joukkuelajit antavat enemmän

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen pohtii blogissaan, ovatko joukkuelajit ottaneet lopullisen etulyöntiaseman yksilöurheiluun verrattuna.

Kyllä ovat. Joukkuelajit antavat penkkiurheilijalle enemmän kuin yksilölajit. Kun tulen kotiin jääkiekko-ottelusta, sanon heti eteisessä vaimolleni, että ”voitettiin” tai ”hävittiin”. Olen ollut ikään kuin osa omaa suosikkijoukkuettani. Kun tulen vaikkapa yleisurheilun Eliittikisoista, kerron kotona, että Antti Ruuskanen heitti yli 85 metriä tai että Oskari Mörö juoksi suomenennätyksen.

Taitavasti tämän asetelman on ymmärtänyt Jokerit. Se on alkanut markkinoinnissaan käyttää me-sanaa. Ensi keskiviikkonakin Hartwall-arenalla pelataan ottelu Me vastaan Minskin Dynamo. Katsojat ovat osa tuota me-joukkuetta.

Sihvonen kirjoittaa, että historiallis-sosiologis-psykologisesti ajatellen joukkueurheilun voittokulku juontaa aikaan, jolloin Suomessa alkoi muuttoaalto maalta kaupunkeihin. Kaupungistuminen johti yhä suurempien ihmismassojen parveiluihin. Vaikka noiden parveilujen luonne on tavallaan kasvoton, niin samaan tapaan joukkueen lähtökohtainen olemistapa on ensi alkuun kasvoton; pelaajat eivät varsinaisesti tunne toisiaan, ennen kuin he ryhtyvät osallistumaan joukkueen toimintaan. Joukkueurheilu on siis ensinnäkin paikka, joka kutsuu puoleensa ja vaatii massoja. Toiseksi joukkuelajit on näyttämö, joka antaa mahdollisuuden ihmisten tutustua toisiinsa. Paradoksaalisesti ihminen elää vaikkapa miljoonakaupungissa enemmän yksin kuin pienessä maalaiskylässä, jossa kaikki tuntevat toisensa. Urheilujoukkue palauttaa ihmiselle mahdollisuuden elää kaupunkilaiselämää, jossa on kuitenkin läsnä maalaiskylän kaikki tuntevat kaikki -eetos.

Muuttoliike on tässä merkittävä asia. Yksi side entiseen kotipaikkakuntaan on sen urheilujoukkue. Minä muutin Jyväskylästä pois 1968, mutta edelleen minulla on lämmin suhde JYPiin ja Kiriin. Eivät minulle Kalevan Maljan voittaneen JKU:n yksilöurheilijat paljon merkitse, koska he eivät ole minulle tutuja – JYP ja Kiri ovat.

Joukkueurheilun pelikirjastaan kirjoittaessaan Sihvonen sanoo, että joukkueessa yksilö pääsee vähemmällä. Töitä pitää tehdä, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin yksilölajeissa huipulle päästäkseen. ”Tarkoitan ihan raakaa fyysistä harjoittelua ja kaikkinaista elämäntavallista kurinalaisuutta, sitoutumista ja asialle omistautumista. Lisäksi voittaneessa joukkueessa voi yksilö pelata huonosti tai vastaavasti hävinneessä joukkueessa hyvin. Sanalla sanoen tulos on monin verroin suhteellisempi joukkuelajissa kuin yksilöurheilussa, mitä tulee yksittäisen urheilijan suoritukseen.”

”Eikä sovi unohtaa, että elämme aikakautta, jossa lapset, nuoret ja aikuiset hakevat elämyksiä ja välittömiä tyydytyksentunteita. Jollakin tapaa yksilöurheilu on tähän aikaan liian paljon pitkäjänteisyyttä eli tyydytyksen siirtämistä ja odottamista vaativaa puuhaa”, sanoo Sihvonen.

Asia erikseen ovat tietenkin isot arvokilpailut. Penkkiurheilijakin elää voimakkaasti mukana taas talvella yksilöurheilussa, kun Sami Jauhojärvi ja Iivo Niskanen kamppailevat 50 kilometrin maailmanmestaruudesta. Tavallisessa penkkiurheilijan arjessa lähimpänä omaa identiteettiä ovat silti JYPin, Jokereiden, Pelicansin, Kirin ja muiden läheisten joukkueiden edesottamukset.

kari.naskinen@gmail.com

Oletko kunnon lahtelainen?

Lahden kaupungin vuosipäivää vietetään 1.11. Nyt on Lahden kaupunkioikeuksien saamisesta kulunut 109 vuotta. On aika tehdä testi siitä, miten lahtelaisia te lahtelaiset oikein olette. Jos vastaat 20 kysymyksestä myönteisesti vähintään 15:een, olet todellinen lahtelainen.

1. Olet käynyt Radiomäellä pussailemassa.

2. Tiedät vallan hyvin, mikä on nykyisin nimeltään entinen Hevosmiehenkatu.

3. Tietenkin olet käynyt suurmäen tornissa – jos et, niin sitten ainakin vesitornissa.

4. Kun esittelet itsesi jossakin muualla kuin kotikaupungissasi, sanot olevasi Lahesta.

5. Jos et ole enää aivan nuori, olet käynyt Öljymäellä.

6. Sippipuistoon ei saa rakentaa kerrostaloa.

7. Tiedät Jepulis Benjaminin ammatin.

8. Olet nauttinut lihamukista.

9. Ilpo Larhan tapaus on tuttu.

10. Osaat paikallistaa Kopin aulan, vaikka sitä ei enää olekaan.

11. Vaikka olisit Aleksanterinkadun muuttamisesta mitä mieltä tahansa, ihmettelet paikallispoliitikkojen sähläämistä asian kanssa.

12. Olit katsomassa Kuusysin ja Steaua Bukarestin peliä Olympiastadionilla tai ainakin katsoit televisiosta.

13. Osaat heti luetella nimiltä 4-5 viimeistä kaupunginjohtajaamme.

14. Sinunkin mielestäsi Ola Johansson on Lahden kaikkien aikojen paras näyttelijä. Jos kuitenkin olet kovin nuori, olet kuullut tämän mielipiteen vanhemmiltasi.

15 Olet Cheekin ja Mikko Ilosen saavutuksista yhtä otettu kuin Riitta Väisäsen Miss Eurooppa -voitosta.

16. Tunnet lahtelaisen mäkihyppyhistorian, mihin kuuluu sekin, että Matti Nykänenkin edusti aikoinaan Lahden Hiihtoseuraa.

17. Juustilan tornin tragedia on tuttu juttu.

18. Tunnetuimpia lahtelaisia brändejä ovat Kuusysi ja Simon ysiysi.

19. Jos olet kadottanut avaimesi, sanot, että avaset ovat hävinneet, jäivätköhän ne oven taakke.

20. Kansainvälinen kirjailijakokous on sinulle oikein tuttu tapahtuma, mutta et ole siellä koskaan käynyt.

kari.naskinen@gmail.com

Musiikin ykköskentällinen

Musiikkitieteen tohtori Antti Vihinen oli Helsingin kirjamessuilla esittelemässä juuri ilmestynyttä kirjaansa Minä ja Mozart (Into). Koska Vihinen on myös jääkiekkomies (suosikkijoukkue Ilves), hän järjesti messuilla kasaan myös musiikin ykköskentällisen. Kaikkien aikojen suurin eli Wolfgang Amadeus Mozart nousi tietenkin keskushyökkääjäksi ja joukkueen kapteeniksi. Laitahyökkääjät ovat Johannes Brahms ja Gustav Mahler. Vasen puolustaja on Richard Wagner ja oikea puolustaja Ludwig van Beethoven. Maalivahdiksi Vihinen valitsi Johann Sebastian Bachin.

Vihinen väitteli tohtoriksi Jean Sibeliuksen natsiyhteyksistä, ja kirjamessuilla haastattelija kysyi, monenteenko kentälliseen Sibelius mahtuisi. Vihinen mietti hetken ja antoi sitten Sibeliukselle luukkuvahdin paikan (siis kakkosmaalivahti).

Mozart joka tapauksessa on ylitse kaiken. Jo Vihisen kirjan kannessa on paljon puhuva lainaus wieniläiseltä kapellimestarilta Josef Kripsiltä (1902 - 1974): ”Beethoven haluaa taivaaseen, mutta Mozart tulee sieltä.”

Vihinen siteeraa myös kapellimestari Daniel Barenboimia: ”On hyviä säveltäjiä, kuten Debussy tai Ravel, loistavia säveltäjiä, kuten Wagner, Bach tai Beethoven ja sitten on - Mozart.”

Itävallassa tehtiin 1991 tutkimus, minkä mukaan vain 15 prosenttia itävaltalaisista pitää klassisesta, musiikista, mutta 85 prosenttia pitää Mozartista.

Mozart on nykyisin paljon muutakin kuin vain 1700-luvulla elänyt maailman paras säveltäjä. Joitakin vuosia sitten laskettiin, että Mozart-brändin arvo on yli viisi miljardia euroa. Musiikin lisäksi tätä arvoa nostavat esimerkiksi turismi ja erilaiset Mozart-aiheiset tuotteet suklaakonvehteista Figaro-baareihin ja Amadeus-makkaroihin.

Näitä makkaroita löytyy Vihisen kesämökkikunnan Iitin maatilatorilta, joka muutama vuosi sitten julisti nimikilpailun uutuusmakkarastaan. Kilpailun voitti Vihinen, joka perusteli: ”Mozartin mukaan ei liene nimetty yhtään makkaraa. Nyt on korkea aika paikata tämä epäkohta ja kunnioittaa Amadeusta hänen arvolleen sopivalla makkaralla. Amadeus on latinaa ja tarkoittaa ´Jumalan rakastama´. Tämä loistava makkara ansaitsee saman arvonimen. Ihminen joka syö tätä makkaraa, ei voi olla kokonaan paha, vaan Amadeus.”

Tämän Vihinen oli muotoillut illalla saunassa sen jälkeen, kun oli tullut mökille Iitin kirkosta, jossa oli kuunnellut Iitin musiikkijuhlien konserttiohjelmaan kuuluneen Mozartin G-mollikvinteton.

Iittiin Vihinen ajaa Tampereelta Lahden läpi. Lahdessa hän oli Sibeliustalon johtajana 1999 - 2010. Ihmiset kummeksuivat Sibeliuksen nimeä kantavan talon pomoa, joka ilmoitti suosikkisäveltäjikseen Mozartin tai Wagnerin ja teki tutkimuksia vähemmän mairittelevista Sibelius-asioista – ”eivät Lahdessa tienneet näistä tutkimuksista minua sinne valitessaan.”

Kun haastattelija tiukkasi Vihiseltä sitä, minkä yhden Mozartin sävellyksen hän ottaisi mukaansa autiolle saarella, vastaukseksi tuli lopulta Sinfonia Concertante Es-duuri. Jos saarella sattuisi olemaan myös televisio ja dvd-laite, hän ottaisi Mozartin oopperoista mukaansa Taikahuilun ja Don Giovannin.

RUSSIAN ALL STARS

Kirjamessuilta löytyi myös toisen tohtorin Markku Jokisipilän uutuuskirja Punakone ja vaahteranlehti (Otava). Etsin siitä Jokisipilän muodostamaa CCCP/Venäjän All Stars -joukkuetta, mutta ei täsmällistä sellaista löytynyt. Maalivahti kylläkin on itseoikeutetusti Vladislav Tretjak, mutta muut pelaajat pitää valita Jokisipilän luettelemien joukosta: Vsevolod Bobrov, Andrei Homutov, Aleksandr Maltsev, Boris Mihailov, Vjatseslav Fetisov, Vitali Davidov, Aleksander Gusev, Valeri Vasiljev, Igor Larionov, Jevgeni Malkin, Aleksandr Ovetshkin.

kari.naskinen@gmail.com

Jos haluat rauhaa, valmistele ihmisten mieliä siihen

Roomalaisen sotilasteoreetikon Publius Flavius Vegetius Renatuksen tuttu sanonta 1600 vuoden takaa: ”Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan.” Lausetta käytti tunnuksenaan saksalainen aseteollisuusyritys Deutsche Waffen und Munitionsfabriken. Saksalaisen Parabellum-pistoolin nimi puolestaan on amerikkalaisen Peacemaker-revolverin nimen vastakohta. Peacemaker tarkoittaa "rauhantekijää", parabellum "sotaan valmistautumista".

Tunnetun suomalaisen pasifistin Kaarlo Voionmaan (1869 - 1947) pojanpoika, fil. tri Kaarlo Voionmaa (s. 1948) on blogissaan tehnyt Renatuksen sanonnasta paremman version: ”Jos haluat rauhaa, valmistele ihmisten mieliä siihen.”

Göteborgissa asuva Kaarlo Voionmaa julkaisi blogikirjoituksensa Suomen puolustusvoimien lippupäivänä 4.6.2012. Siinä hän sanoo, että ”enemmän kuin armeijoita ja niiden tukemista tarvitsemme yya:ta eli ystävyyttä, yhteistyötä ja avun antamista sitä tarvitseville”.

Hän ei ole samaa mieltä kuin yhdysvaltalainen historiantutkija Ian Morris, joka on väittänyt, monen muun tavoin, että sodat eivät ole olleet ihmiskunnalle suinkaan pahaksi, vaan päinvastoin hyväksi, koska kehitys monilla elämän aloilla on mennyt eteenpäin sotien ansiosta: valtakunnat ovat vakiintuneet ja voimistuneet, tekninen edistys on saanut vauhtia, hyvinvointi on levinnyt aina vain laajemmalle.

Aseteollisuus on tietenkin myös tuottavaa liiketoimintaa. Suomikin vei tuoreen tilaston mukaan viime vuonna sotavälineitä 224 miljoonalla eurolla.

Pasifismi ei siis ole suosittua. Suomessakin vain pari prosenttia nuorista miehistä valitsee armeijan sijasta siviilipalveluksen. Loput varusmiespalvelusta vapautettavista esittävät perusteluiksi muita syitä. Suomella onkin Euroopan suurimpiin kuuluva 350 000 sotilaan reserviläisarmeija.

Koska yya ei ole suosiossa, ei Voionmaakaan kiistä sotajoukkojen merkitystä: ”Ne pitävät yllä voimankäyttöön perustuvaa poliittista tilannetta sekä maan päällä että myös avaruudessa, jonne tietyt sotilasmahdit ovat jo siirtäneet kalustoaan.”

Armeijoiden lakkauttaminen ei ole realismia kovinkaan monessa valtiossa; vain noin 20 maailman valtiota ovat armeijattomia tai vain vähäisen aseellisen voiman maita, sellaisia pieniä kuten Andorra, Costa Rica, Grenada, Liechtenstein, Nauru ja Samoa.

Kaarlo Voionmaa kirjoittaa nykyisestä kotimaastaan Ruotsista: ”Pohjoismaissa yksikään puolue ei kannata armeijan lopettamista, ja esimerkiksi Ruotsissa vasemmistopuolue kuuluttaa sosialistisuuttaan mutta ei pasifistisuutta. Tuo puolue, joka mielellään puhuu yhteiskunnan muuttamisesta, on jo poistetun yleisen asevelvollisuuden kannalla. Myöskään kristillisdemokraatit eivät ole pasifistisen rauhan puolue, jos joku nyt niin kuvitteli; kristinuskon suhde rauhaan maan päällä on epäselvä (Matteus 5:21-25 ja 10: 34-36).” 

”Ruotsi: se on elänyt yli 200 vuotta rauhantilassa, mutta on aseteollisuuden ja -viennin kärkimaita suhteessa väkilukuunsa. Rauhanomaiset olot eivät ole siis suinkaan vähentäneet, vaan vahvistaneet ruotsalaisten uskoa asevoimin ylläpidettävään rauhaan.”

”Yksikään tuntemani suomalainen tai ruotsalainen poliitikko ei ole kertaakaan puhunut myönteisesti aseettomasta eli ns. siviilivastarinnasta, vaikka tämä toimintamuoto on monta kertaa osoittanut voimansa. Esimerkiksi Baltian maat vapautuivat Neuvostoliiton miehityksestä sen avulla ja Serbian Slobodan Milosevic kukistui niin ikään siviilivastarinnan keinoin ns. Otpor-liikkeen toimesta.”

Mutta olisiko toisenlainen maailma mahdollinen, sellainen jossa emme turvaisi "rauhantilaa" armeijoiden avulla? Lainaan edelleen Voionmaan hyvää kirjoitusta: ”Vaikuttaa siltä, että enemmistö meistä ei usko sellaiseen maailmaan. Minun olisi kuitenkin paljon parempi elää maailmassa, josta aseellinen jännitys puuttuisi. Toivoa tällaisesta maailmasta on turha asettaa mihinkään uskontoon tai hyvää tarkoittaviin maailmanparantajiin, ei edes pelkästään meihin pasifisteihin. Toivo on asetettava yksinkertaisesti vain meihin ihmisiin. Me pystymme paljoon, hyvässä ja pahassa. Suotakoon, että hyvät voimat, the better angels of our nature, kuten presidentti Abraham Lincoln asian ilmaisi, pääsisivät voitolle niin, että armeijat lakkautettaisiin.”

Miten se käytännössä kävisi päinsä? Viime viikolla olin yhteydessä Kaarlo Voionmaahan, ja hän oli päivittänyt kirjoituksensa. Siis miten: ”Armeijoiden lakkauttamisen sijasta on realistisempaa puhua väkivallan käyttämisen vähentämisestä ja sen korvaamisesta rauhanomaisilla keinoilla kuten diplomatialla, demokratiaa vahvistamalla, eri kansallisuutta edustavien ihmisten yhteistyöllä jne. Ihmiskunta kehittyy vääjäämättä siihen suuntaan, että olemme yhä riippuvaisempia toisistamme. Keskinäinen riippuvaisuus, jossa on kyse omasta ja läheisten hyvinvoinnista, saattaa muuttaa kehityksen suunnan juuriaan myöten, vähentää radikaalisti fyysisten ja psyykkisten voimakeinojen käyttöä. Esimerkiksi ebolavirusta vastaan taistellessa kahinointi vaikkapa vain Krimin tapaisten maa-alueiden valtaamiseksi ehkä vähenee.”

kari.naskinen@gmail.com