Kauneuden syvin ydin

"Pahiten orjuutettuja ovat ne, jotka ovat vapaita.” Tällä Goethen sanonnalla alkaa Brady Corbetin iso eeppinen elokuva The Brutalist (2024) Buchenwaldista hengissä selvinneen arkkitehdin László Tóthin loppuelämästä Amerikassa. Ensimmäisenä hän näkee laivalta Vapaudenpatsaan alassuin oltuaan itse jotenkin huonossa asennossa, sitten hän saa tervetuliaistoivotuksena 25 dollaria, josta hän ainakin osan tuhlaa heti huoratalossa. Vuosi on 1947 ja Tóth lukee ja kuulee, että Amerikka on ratkaisujen maa. Vaikka dollarit menevät huoriin, Jeesus pelastaa, kuten seurakunnan ruuanjakopisteen kyltissä sanotaan. Ruoka kyllä loppuu kesken jonotuksen, mutta Amerikassa selviää aina ja kaikesta. Jo aiemmin kultamaahan tullut Attila Molnarkin on kuivilla keksittyään ratkaisuja; nimensä hän on vaihtanut ja perustanut huonekaluliikkeen Miller & Sons, vaikka hänellä ei lapsia olekaan, mutta näin pitää olla, koska Amerikassa pidetään perheyrityksistä.

László Tóthin keskitysleiritaustan ja brutalistisen betoniarkkitehtuurin lisäksi elokuvan nimi sisältää monitasoisesti symboliikkaa, joka ulottuu tämän arkkitehtuurisuuntauksen ohella raakaan, koruttomaan yhteiskuntaan ja siinä vain rahalla mitattaviin valtasuhteisiin. Tässä julmassa maailmassa Tothia näyttelevä Adrien Brody on Buchenwaldin jälkeen taas syrjittynä kurjuudessa, kunnes onnistuu kohtaamaan Pennsylvaniassa raharikkaan teollisuuspohatan Harrison Lee Van Burenin (Guy Pearce), joka oli nähnyt Look-lehdessä jutun Bauhausin arkkitehtuuri- ja taidekoulusta ennen sotia valmistuneesta Tothista. Näin Toth saa valtavan työprojektin: pitää suunnitella miljonäärin edesmenneen äidin kunniaksi Van Buren -keskus, joka käsittää kirjaston, teatterin, kuntosalin, uima-altaan ja kappelin. Rakennuspaikka on Philadelphian pohjoispuolella Doylestownissa, jossa netistä katsottuani onkin nykyisin useita komeita rakennuksia, mm. The Mercer Museum ja The Fountain House.

Jossain tässä kohtaa elokuvassa on minuutin väliaika ja siirrytään toiseen osaan, jonka nimi on "Kauneuden syvin ydin". Täsmällistä merkitystä tälle sanonnalle ei anneta, mutta elokuvan epilogissa Tóthin siskontytär Zsofia sanoo, että enon arkkitehtuurissa keskeinen piste oli aina jokin ”pysyvä”. Van Buren -kappelissa se oli katossa olevasta ristinmuotoisesta kuviosta alas heijastuva auringonvaloristi. Kappelista tuli myös heijastus Tóthin selviytymistä traumaattisessa ja vihamielisissä ympäristössä.

Zsofia sanoo tämän puheessaan 1980 Venetsian arkkitehtuuribiennaalissa, jossa on Tóthin rakennusten retrospektiivinen valokuvanäyttely. László Tóth on paikalla pyörätuolissa ja Zsófia sanoo, että László suunnitteli Doylestownin rakennuksen tilat muistuttamaan sekä Buchenwaldin että Dachaun keskitysleirejä. Tóthin vaimo Erzsebet (Felicity Jones) ja Zsófia (Raffey Cassidy) olivat tulleet Amerikkaan 1950. Erzsebet istui pyörätuolissa sairastuttuaan Dachaussa huonon ravinnon osteoporoosiin, ja aika pian Amerikkaan tultuaan hän sanoi, että ”tämäkin maa on mätä”.

 
MAAHANMUUTTAJAN SUURI TARINA

Elokuvateatterissa esiintyvien häiriöilmiöiden takia katson elokuvat nykyisin dvd:ltä. Joissakin tapauksissa tämä on tietenkin harmillista, koska nytkään en kokenut elokuvaa VistaVision-laajakangasesityksenä. Tämän 70 mm:n laajakuvaformaatin kehitti 1954 Paramount Pictures, mutta tämä malli häipyi pois 60-luvulla. Tavallisissa teattereissa tällainen 70 mm:n filmi olisi nyt kylläkin kopioitu kapeammaksi versioksi. Dvd:n etuna on kuitenkin se, että tämänkin 3,5 tuntia kestävän elokuvan voi pissa- ym. taukojen ajaksi pysäyttää. Nyt oli yksi tauko pidettävä, koska László Tóthin henkilöllisyys piti selvittää. Nopeasti tietenkin selvisi, että kysymys ei ole todellisen elämän arkkitehdista, mutta oli kuitenkin monta oikeaa arkkitehtia, jotka holokaustista selvisivät lopulta Amerikkaan. Yhtenä esimerkkinä mainitaan Tóthin tavoin Unkarissa syntynyt ja Bauhaus-koulutuksen saanut Marcel Brauer, joka suunnitteli jonkin ison rakennuskokonaisuuden Collegevilleen Minnesotaan.

Elokuvan mestarillisesti ohjaama Brady Corbet on maininnut kirjallisiksi lähteikseen W.G. Sebaldin ja V.S. Naipaulin teokset. Elokuvan ensimmäisen osan nimeksi Corbet otti Naipaulin omaelämäkerrallisen kirjan nimen Saapumisen arvoitus (1987). Naipaul syntyi intialaiseen hinduperheeseen Trinidadin saarella, josta hän stipendillä pääsi Oxfordin yliopistoon ja jäi Englantiin. Maahanmuuton ja vierauden ongelmiin puututaan myös The Brutalistissa, mutta juutalaisuudestaan huolimatta Tóth selviää, kun ei tietoisesti tee liikaa ongelmia elämäänsä, kun niitä on muutenkin. Antisemitismi ei elokuvassa tule esille, mutta on kuitenkin sitä arjen rasismia, joka viime aikoina on yllättäen taas muuttunut myös julkirasismiksi, meilläkin.

Tóth näkee kuitenkin valoakin, vaikka hänessä on brutaalia surua ja melankoliaa. Hänen suunnittelemassaan rakennuksessa komealla kukkulalla valon merkitys korostuu, se luo kontrastin materiaalien raskaudelle (pahuudelle?). Valo on vertauskuva toivolle ja henkisyydelle, joka laskeutuu maanpinnalle pimeyttä ja kärsimystä helpottamaan.

Maahanmuuttajiin kohdistuvaa hyljeksintää Corbet siis käsittelee hillitysti. Selväksi joka tapuksessa tulee, että Harrison Lee Van Buren edustaa elokuvassa trumpilaisen kapitalistista ja imperialistista voimaa, joka pelkästään hyödyntää Tóthin kaltaista lahjakasta maahanmuuttajaa. Van Burenin vallankäyttö on brutaalia alistamista, esimerkiksi lähes tiedottomassa känni- ja huumetilassa olleen Tóthin raiskaus.

Joillekin tämä koko julma iso maa ei vain käy. Zsófia ja puolisonsa Binyam sanovat 1950-luvun lopulla muuttavansa Israeliin, mutta siellä on tietenkin oma pahuutensa, pahempikin, kuten nyt varsinkin tiedämme.

Minä sen sijaan lähden kohta kirjastoon, ja Lahden kaupunginteatterin ohi kävellessäni katson brutalistista betonirakennusta uusin silmin. Pekka Salmisen suunnittelema teatteritalo valmistui 1983, eikä se paljon yleisiä kehuja saanut. Nyttemmin me kuitenkin olemme oppineet sitä suorastaan ihailemaan, ja seuraavalla kerralla italialaisen Elena Ferranten Loistavaa ystävää katsomaan mennessäni tarkastelen väliaikakahveilla erityisesti valon tulemista aulatiloihin.

kari.naskinen@gmail.com

Levis kun Jokelan eväät

Helsingin kaupunginteatterin mainoslehdessä ennen syyskauden alkua kehuttiin, että Juha Jokelan uusi näytelmä on hulvattoman hykerryttävän riemastuttava komedia. Jokelan liike-elämää käsittelevät näytelmät Mobile Horrorista (2003) alkaen ovat olleet teräviä havaintoja bisnesmaailman armottomuudesta ja huonosta osaamisesta, mutta nyt tämä Let´s play business on surkeuden huippu, eilenkin se levis liian isolle näyttämölle kuin Jokelan eväät.

Väliaikakahveilla samassa pöydässä istunut hesinkiläinen pariskunta oli vielä jyrkemmin samaa mieltä, mies (n. 70) sanoi heidän käyvän paljon teatterissa ja tämä esitys on nyt huonointa teatteria, mitä olivat koskaan nähneet. Pelkkää kaaosta esitys onkin. Epäjohdonmukaista ja epäseölvää puhetta paljon, liikettä koko ajan sekä henkilöillä että lavasteilla. Kaiken lisäksi tämä konsulttitoimisto HX:n sekava tarina on sekoitettu kaupunginteatterin omaan sählinkiin, kun kysymyksesä on rakenteeltaan teatteria teatterissa -näytelmä. Lopputulos on pelkkää hulvatonta sanallista ja liikunnallista kohellusta. Ei hykerrytä. Toisaalta ei lopulta ole tarkoituskaan, kuten Jokela kirjoittaa ohjelmalehdessä: "Näyttämölliset mieltymykseni liittyvät yleensä aivan muihin asioihin kuin hauskuuteen." Mutta eivät ne muutkaan mieltymykset mene nyt perille, koska mistään ei saa kunnon otetta.

Jokelan yritys on ilmeisesti ollut kuvata työntekijöiden paineita ammattitaidottomien johtajien hiostamina nykyisen liike-elämän kurimuksessa. Osaamisen on keskityttävä esittämiseen siitä, että ammattilaisia ollaan, hallitaan resurssit asiakasrajapinnassa, että tahtotila ja yhteisöohjautuvuus saavuttavat kohtaannon ja että kaiken pohjana on jatkuvasti uudistuva luovuus. Tässä on samoja elementtejä kuin Jokelan Esitystalous-trilogiassa Espoon kaupunginteatterissa 2010-18, jossa koko elämä oli pelkkää esittämistä ja vertautui liike-elämän osalta Jari Sarasvuon lanseeraamaan huomiotalouteen. Nytkin johtajat ”esittävät” työntekijöille, jotka taas ”esittävät” yrityksen osaamista asiakkaille.

Esittäminen ja huomion herättäminen on tärkeämpää kuin todellinen sisältö. Nyt Jokelan eväät tästä aiheesta on kuitenkin syöty, eikä auta, vaikka hän itse on ohjannutkin näytelmänsä.

Kovin nahistuneeksi jää sekin aihe, jossa vatvotaan firman edellisen johtajan edesottamuksia, koska tämä menneiden vuosikymmenten autoritaaristen johtajien käsittely on jo kyllästymiseen asti puitu.

JOTAIN HYVÄÄKIN

Teatterin pihan parkkimittarilla oli Hkt:n vahtimestari neuvomassa meitä vieraspaikkakuntalaisia, miten taas kerran uudistettu laite toimi. Näiden kanssahan on usein ongelmia, kun Helsingissä on erilaisia mittareita kuin meillä kotona. Hankalimpia Helsingissä ovat ne, joista voi ostaa myös linja-autolippuja. Nyt selvisi koko homma pankkikortin lähimaksulla puolessa minuutissa.

kari.naskinen@gmail.com

Vähäinen meidän kansa on

Suomen kansan rodullisiin ominaisuuksiin kuuluu sisu, mutta henkisen kestävyyden kanssa on huonommin. Tähän suuntaan näki tilanteen Helsingin Sanomien päätoimittajana 1930-luvun lopulta 60-luvun alkuun ollut Yrjö Niiniluoto vuonna 1957 ilmestyneessä kirjassaan. Tukea hän oli ottanut sotaherrakreivi Yrjö Maunu Sprengtportenin luonnehdinnasta 1800-luvun alussa: ”Kansamme on helposti syttyvää ja hyviin asioihin innostuvaa, mutta säikähtää vähästä vaikeuksia. - - - Eräs laji suomalaista luonnetta on hangoittelu, purnaus, joka vain harvoissa tapauksissa on yhteydessä pelokkuuteen.”

Tällä hetkellä Niiniluoto ja Sprengtporten olisivat tyytyväisiä, kun militaristinen rautaa rajalle -henki on taas voimissaan ja kun Alexander Stubb huseeraa golfmaila kädessään Amerikan sotavoimaa korostavan Donald Trumpin ulkomaisena ykkösasiantuntijana.

Toinen puoli on sitten se, että totuus on kuitenkin niin kuin viipurilaisen Julius Krohnin virren 580 sanoissa:

Vähäinen meidän kansa on,
maailman silmiss' arvoton.
Suuruutta emme rukoile,
me pienuuteemme tyydymme.

Köyhyys on juuri nyt pahimmillaan vuosikymmeniin, jos Petteri Orpon - Riikka Purran hallitusta uskoo, ja pakkohan se on, koska hallituksessahan senhetkinen suurin viisaus aina on. Ehkä suuruuttakaan emme kuitenkaan toista kertaa rukoile. Niiniluoto valitti kirjassaan vielä sen ensimmäisen tarjouskerran hylkäämistä: ”Saksa tarjoili meille Pohjolan johtavan vallan osaa toisen maailmansodan aikana, mutta ehdotus ei meitä kiinnostanut.” Siihen sitten kaatui koko isänmaallinen ajatus, johon August Ahlqvistin sata vuotta aiemmin kuvaileman Suomen vallan mahdista olisivat kuuluneet Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, eikä tämä olisi kenenkään muun.

Yritystä kyllä oli. Jatkosodan aikana Itä-Karjalassa järjestettiin kansannousu suomalaisten aseiden avulla ja Mannerheim miekkoineen oli asialla, mutta takaisin tultiin häntä koipien välissä. Näin sitten ollaan edelleen melkein se alkuperäinen Suomi, joka on pinta-alaltaan suurempi kuin Englanti, Skotlanti ja Irlanti yhteensä, isompi kuin Italia tai Puola, joten eiväthän Suomea isompia ole Euroopassa muut kuin Saksa, Ranska, Espanja ja Ruotsi.

Mutta kun on se bkt ja valtion velka ja sote ja muut hankaluudet. Eivätkä rahat meinaa nyt riittää muuhun kuin Uudenkaupungin autotehtaan muuttamiseen maamiinatehtaaksi, Ukrainalle luvattaviin turvatakuisiin ja sotalentokoneiden ostamiseen korotetuilla hinnoilla, mutta kun luvattu on. Tämän takia arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa köyhässä Jaakko Juteinia vähän muokaten.

Se vain tuntuu 80 vuotta vanhassa Niiniluodon kirjassa tutulta, että ”kansamme eturyhmät ovat nykyään niin toivottoman itsekkäitä, etteivät halua mistään kieltäytyä, vaikka koko maa on menossa onnettomuuteen”. Nykyisin tässä auttaa se, että kaikkein itsekkäimpien eturyhmällä on oma hallitus johtamassa tasavaltaa, joten tiukimpinakin aikoina kevennetään ronskisti rikkaimpien verotusta ja korotetaan kansanedustajien palkkoja yhtä roimasti. Tähän ilmoittattui tänään mukaan Annika Saarikko, joka Helsingin Sanomien haastattelussa vaati, että eläkeläisiä olisi rokotettava myös muutenkin kuin influenssaa ja koronaa vastaan.

kari.naskinen@gmail.com

Urpo Lahtinen, Pekka Paavola, Salvador Dali...

Tv-sarja Urpo Lahtisesta näyttää menevän uusintana MTV3:ssa. Se on niin kelvottoman huono kuvaus Urpo Lahtisesta, että otan osaa. Lahtisen oma osa suomalaisessa lehtimaailmassa oli niin valtava, että se olisi ansainnut kunnollisen tv-ohjelman, vaikka kaupallinen yhtiö nyt tekijänä olikin. Kyllähän Lahtinenkin kaupallinen oli, ennen kaikkea, vaikka aatemaailmaltaan sosiaalidemokraattinen olikin. Toimittajanuransakin hän aloitti Kotkassa ilmestyneessä SDP:n Eteenpäin-lehdessä 1952 ja kolme vuotta myöhemmin hänet otti SDP:n tamperelaiseen Kansan Lahteen sen päätoimittaja Arvo Poika Tuominen.

Lehtimiehet Oy:n perustajana Lahtinen lopulta nousi isoon asemaan, kun yhtiön kustantamia lehtiä oli kymmeniä: Hymy, Jaana, Suosikki, Nykyposti, Nyrkkiposti, Tekniikan Maailma, Vauhdin Maailma, Alibi, Jallu, Kalle, Ratto, Maailman vahvin Nalle, Pellefantti jne. Kirjankustantajana Lahtinen räväytti tuomalla myyntiin Tamminiemen pesänjakajat 1981. Tämä kaikki alkoi kuitenkin pienestä, mutta Suomessa ennennäkemättömästä ideasta, joka kotiin maksuttomasti jaettavasta kaupunkilehdestä. Tällainen Tamperelainen alkoi ilmestyä 1957, kun Lahtinen oli stipendimatkallaan Hollannissa tutustunut ilmaisjakelulehti De Echoon.

Heti ensimmäinen Tamperelaisen numero alkoi huomiota herättävästi, kun etusivulla oli juttu työläiskirjailija Väinö Linnasta. Sisäsivuilla oli iso henkilöjuttu myös Työväen Teatterin näyttelijästä Eero Roineesta. Tämä lehtityyppi kiinnosti Lahtista niin, että myöhemmin hän osti Lehtimiehille vastaavanlaiset kaupunkilehdet Turusta ja Raumalta sekä perusti kokonaan uuden lehden Lahteen 1984. Tätä Lahtiset-lehteä lähdimme tekemään Matti Turpeisen ja Erkki Rautiaisen kanssa. Turpeinen ja minä olimme Etelä-Suomen Sanomien nuoria hurjia ja hollolalainen Rautiainen oli ollut töissä Lahden Kunnallislehdessä, jonka julkaisuoikeudet Lehtimiehet Oy osti. Tämä kauppa Eero Castrenin kanssa mahdollisti sen, että saimme samalla hänen Ecapaino Oy:stä hyvän sivunvalmistuspaikan ja -ajan. Lehden nimen kuitenkin muutimme, ja nimi-idea oli Lehtimiesten silloisen toimitusjohtajan Matti Lahtisen, joka ei kuitenkaan ollut Urpon sukulainen.

Nykyisin tämä lehtityyppi on kuitenkaan henkitoreissaan. Turkulaisen ilmestyminen on loppunut, Uusi Raumakin on nyt jotain muuta, Lahtiset loppui jo 1988 ja muuallakin Suomessa on kaupunkilehtiä lakkautettu.

Lahdessa lehden loppuun liittyi hankala episodi. Olin Urpo Lahtisen kanssa käynyt Tampereella 1988 neuvottelemassa lehden ostamisesta, mikä oli Lahtisen ehdotus, koska Lehtimiehet Oy suunnitteli yhtiön myymistä Yhtyneille Kuvalehdille. Lahtinen tiesi, että Yhtyneitä eivät kaupunkilehdet kiinnosta, joten hän ajatteli minun ottavan Lahtiset jatkaakseni. Näin asiasta sovittiinkin, mutta sitten tuli este.

Sovimme Urpon kanssa, että tapaamme taas Tampereella ja menemme KOP:n konttoriin, jossa hän takaa lehden ostamiseen tarvitsemani lainan. Kun minun piti lähteä Tampereelle, soitti edellisenä päivänä Matti Lahtisen jälkeen uudeksi toimitusjohtajaksi tullut Pekka Paavola, ettei yhtiön hallitus hyväksy Urpon kanssa sopimaamme kauppaa. Siinä meni sitten vähän aikaa ja kiukuspäissäni sanoin itseni irti. Seuraavana vuonna 1989 Lahtiset-lehti loppui, koska Yhtyneet Kuvalehdet ei sitä ostanut.

Toinen kesken jäänyt hanke Urpo Lahtisen kanssa oli, kun hänellä oli ajatuksena perustaa kerran viikossa ilmestyvä tv-lehti. Hän pyysi minua sen päätoimittajaksi, mutta en ollut alkuunkaan innostunut, koska lehden toimitus olisi perustettu Pasilaan ja minun tietenkin olisi muutettava Helsinkiin, koska Lahden - Helsingin yhteydet eivät tuolloin 80-luvulla olleet yhtä sujuvat kuin nyt. Ei käynyt, ei Helsinkiin.

Toisen tätä asiaa koskevista keskusteluista kävimme Lahtisen Ylöjärvelle Näsijärven rannalle rakennuttamassa ”graniittilinnassa”. Mahtava rakennus, ja meikäläiselle maallikolle häkellyttävän hieno yksityinen taidekokoelma, jonka Lahtinen siinä illan aikana esitteli: Chagall, Dali, Miro, Picasso… Yhteensä satoja teoksia.

PESÄPALLO- JA
KYYKKÄMESTARUUDET

Kerran vuodessa kävimme koko Lehtimiesten porukka Tahkovuoressa, jonka Lehtimiehet Oy silloin omisti. Vauhtia oli, vaikka aivan kaikki yli 300 ihmisen henkilökunnasta ei reissuun lähtenytkään.

Joitakin työpalavereitakin siellä näön vuoksi pidettiin, mutta pääasia oli viihde. Urheilu kuului myös tähän viihdeosuuteen. Kaupunkienvälisissä otteluissa Lahti pärjäsi erinomaisesti. Yhteä vuonna voitimme pesäpallomestaruuden, joskin jouduimme hankkimaan pientä baarikorvausta vastaan täydennyspelaajia siirtolistalta, koska oma joukkueemme ei aivan riittänyt. Meidän kolmen toimittajan lisäksi omia pelaajiamme olivat Pertti Louhivaara, Helge Svenström ja Antti Vilppunen, joka oli tuolloin yhtiön kaupunkilehtiyksikön johtaja. Antti Vilppunen on näitä tuttuja Lahden Vilppusia Malskilta, LSK:lta ja Salpausselän kisoista.

Sitten oli sellainen sääntö, että voittaja saa valita seuraavan vuoden joukkuepelilajin, ja kun me valitsimme kyykän ja harjoittelimmekin etukäteen, voitimme senkin.

Alkusyksystä 1984 Nilsiän urheilukentällä järjestettiin Los Angelesin olympiakisojen jälkiolympialaiset. Niistä en muista muuta kuin Hymyn toimittajan Erkki Wessmanin 100 metrin juoksun, joka kumoon kellahtamisten takia vaikeana aamupäivänä vei viisi minuuttia.

Turpeisen Masa muisteli eilen niiden kisojen palkintojenjakoa. Urpo Lahtinen oli kentällä asiakirjasalkkunsa kanssa ja jakoi sieltä dollarinseteleitä, voittajille enemmän kuin muille. Sitten yökerhossa kävi vain niin, että siellä maksuvälineiksi kelpasivat vain dollarit. Meniköhän fifty fifty?

Yökerhon jälkeen kävi kerran niin, että menin väärään yöpymismökkiin. Avaimet sopivat, mutta kun jotkut olivat säästäneet dollarinsa ja jättäneet yökerhon väliin, sanoin huomenta ja lähdin etsimään omaa mökkiäni.

Turpeisella oli muutakin vapaa-ajanharrastusta Lehtimiesten porukoiden kanssa, sillä hän oli jäsenenä Lehtierä ry:ssä, jolla oli oma eräkämppäkin Keuruulla. Nimi oli passeli, sillä yhtiön julkaisuvalikoimassa oli myös Erä-lehti.

Lahtiset oli mukava työrupeama. Mitähän olisi lopulta tapahtunut, jos Paavola ei olisi estänyt kaupantekoani Urpon kanssa? Ei olisi Masakaan palannut Ilmarisentielle, vaan olisimme panneet lisää kierroksia koneeseen.

kari.naskinen@gmail.com

Elin taiteelle, elin rakkaudelle

Toimittaja kysyy Maria Callasia haastatellessaan, voisiko hän kertoa jotain elämästään oopperalavojen ulkopuolella. - ”Elämää ei ole lavan ulkopuolella”, vastaa Primadonna absoluta, kuten Aristotelis Onassis suurta diivaa kutsui ensimmäisen kerran 50-luvun lopulla tavatessaan.

Kohtaus on elokuvasta Maria (2024). Kysymyksen esittävä toimittaja ei ole todellinen, vaan Maria Callasin hallusinaatio, jollaisia hän saa käyttäessään liikaa Mandrax-unilääkettä. Elokuva kertoo Maria Callasin kahdeksasta viimeisestä päivästä Pariisissa, jossa hän kuoli 53-vuotiaana 16.9.1977. Tuon päivän aamuna hovimestari Ferruccio Mezzardi ja taloudenhoitaja Bruna Lupoli olivat lähteneet ruokakauppaan, josta palatessaan he kuulivat emäntänsä laulavan avonaisen ikkunan luona Floria Toscan aariaa ”Vissi d´arte” Puccinin Toscasta:

Elin taiteelle, elin rakkaudelle,
en koskaan vahingoittanut elävää sielua.
Hienovaraisella kädellä
lievitin kaikki kohtaamani vastoinkäymiset.

Lääkäri oli kieltänyt Mariaa enää yhtään laulamasta, koska sydän ei ehkä kestäisi. Tämän tietäen Ferruccio ja Bruna kiirehtivät nopeasti asuntoon, jossa he itsekin asuivat, mutta liian myöhään. Maria makasi kuolleena lattialla. Liian myöhään eli vasta 1984 poistettiin myös Mandrax myynnistä laajan väärinkäytön vuoksi.

Elokuva on erinomainen, joskin voi siitä sosiaalipornon häivähdyksiä tunnistaa. Ohjaaja on chileläinen Pablo Larrain, jonka kaksi edellistä naismuotokuvaa Jackie Kennedystä (2016) ja prinsessa Dianasta (2021) ovat myös ansioituneita teoksia. Käsikirjoitus on Steven Knightin, joka kirjoittaa myös seuraavan Bond-elokuvan, ohjaajana Denis Villeneuve.

Kuva kaikkien aikojen parhaan sopraanolaulajan lopunajan elämästä piirtyy surullisena, kun koko ajan katsojina näemme, että Maria Callasilla ei todellakaan ole elämää estradien, parrasvalojen ja kirkkaiden kohdevalojen loisteen ulkopuolella. Varsinkin huumaavien lääkkeiden vaikutuksesta hän elää edelleen sitä elämää, jonka hän oli joutunut jättämään omien sanojensa mukaan 4,5 vuotta sitten. Vielä hän kuitenkin marraskuussa 1974 oli ollut kiertueella Japanissa yhdessä tenori Giuseppe Di Stefanon kanssa.

Kun tämä kaikki on kuitenkin ohi, pyytää Maria yhtenäkin päivänä Ferrucciota varaamaan pöydän kahvilasta, ”jossa tarjoilijat tietävät kuka olen; olen ihailunhaluinen”. Liian sensaationhakuinen elokuva ei kuitenkaan ole, toisaalta ei sellainenkaan, että siinä ylenmäärin hehkutettaisiin Marian loisteliasta uraa. Paljon hänen lauluaan silti kuullaan, mutta ei juurikaan kokonaisina aarioina. Elokuvan soundtrackista on jo ilmestynyt levykin (cd ja kaksois-Lp).

Uransa parhaassa roolissaan Angelina Jolie (molemmissa kuvissa) on osittain mukana näissä lauluissakin. Hän harjoitteli perusteellisesti oopperalaulamista, ja hänen ääntään sekoitettiin Marian vanhoihin tallenteisiin, joissakin peräti 70-prosenttisesti. Näin meneteltiin ainakin niissä kohtauksissa, joissa Maria kävi Pariisin vanhassa oopperatalossa vielä harjoittelemassa pianisti Jeffrey Taten kanssa. Tällä saatiin aikaan tuntuma siitä, jonka alan asiantuntijat parhaiten pystyvät kuulemaan: kun Marian ääneen sekoitettiin Angelinan ääni, toteutui vaikutelma Marian äänenlaadun jo heikkenemisestä, esim. Donizettin Anna Bolena -aariassa ”Piangete voi?”.

Juuri tämän turhaksi osoittautuneen harjoituksen jälkeen Maria törmäsi oopperatalon ulkopuolella Le Figaron toimittajaan, joka kertoi päässeensä sisälle kuulemaan Marian laulua ja totesi sen olleen heikkolaatuista. Toimittaja on töykeä ja yrittää kysellä kaikkea, mutta Ferruccio työntää ja kolhii toimittajan pois tieltä.

Marian muistikuvat ja hallusinaatiot menevät sekaisin. Omia suurmenestyksiään hän muistaa hyvin, mutta sitten tulee myös Mandrax-vaiheita. Häntä muka elokuvaa varten haastatteleva toimittajakin on nimeltään Mandrax. Oikeisiin muistoihin tulee myös Onassis, jonka Maria lopulta jätti osaksi julkisen kritiikin takia. Sen jälkeen Onassis sai miljardiloukkuunsa Jacqueline Kennedyn, jonka kanssa avioitui 1968. Elokuvassa ei tätä jälkimmäistä suhdetta puida millään tavalla, mutta Onassiksen kuolinvuoteella Maria kävi ja myönsi rakastavansa tätä.

John F. Kennedynkin Maria tapasi elokuvan mukaan yksillä juhlilla kahdenkesken, mutta tätä eivät asiatiedot vahvista. Sen sijaan Maria esiintyi JFK:n syntymäpäiväjuhlissa Madison Square Gardenissa 1962, mutta nämä kemut muistetaan kuitenkin parhaiten Marilyn Monroen Happy Birthday -esityksestä – vai muistaako joku sieltä Maria Callasin kaksi aariaa Bizet´n Carmenista?

KYMMENEN PARASTA

Tähän sopii nyt hyvin lista kaikkien aikojen kymmenestä parhaasta sopraanosta (aakkosjärjestyksessä). Kolmea heistä olen ollut näkemässä ja kuulemassa, loppuja kuullut levyiltä ja olen myös ottanut huomioon asiantuntijoiden mielipiteitä parhaista laulajista.

Montserrat Caballé
Maria Callas
Victoria de los Angeles
Kirsten Flagstad
Renée Fleming
Anna Netrebko
Birgit Nilsson
Jessye Norman
Joan Sutherland
Kiri Te Kanawa

kari.naskinen@gmail.com

Rakastamisen taide

Ajanlaskun alun taitteessa elänyt roomalainen runoilija Publius Ovidius Naso karkotettiin loppuiäkseen pieneen syrjäkylään Mustanmeren rannikolle, syynä hävytön teos Ars amatoria. Suomeksi se ilmestyi 1965 Seppo Heikinheimon suomentamana nimellä Rakastamisen taito, joskin latinankielinen nimi tarkoittaa harrastelijan taidetta. Englanniksi kirja on The Art of Love eli rakkauden taide. Kirja on nyt tullut meillä taas esille, kun Helsingin Sanomissa oli kesällä uutinen, että Ovidiuksen nykyisin Romaniaan kuuluvan karkotuskaupungin Constantan valtuusto kumosi keisari Augustuksen karkotuspäätöksen epäoikeudenmukaisena. Sen jälkeen asiaan puuttui rakastamisen taidetta harrastava Panu Rajala blogissaan ja uudestaan vielä viime viikolla 80-vuotishaastattelussaan.

Ovidius käsitteli opaskirjassaan naisen iskemisen, rakastamisen ja rakastelun taitoja monipuolisesti. Rajala kirjoitti, että Rooman naiset saivat olla kiitollisia Ovidiukselle, joka opetti heille ja heitä liehitteleville miehille kuinka naista on rakastettava. Omassa elämässään Ovidius onnistui tässä kolmannen vaimonsa kanssa ja kolmesti on Rajalakin ollut naimisissa: ensin mallikaunotarjuristin Elina Ylivakerin kanssa, jäätyään sitten leskeksi stadionlaulaja Katri Helenan kanssa ja vielä opettaja Marja Norhan kanssa, ja ollut taas leskimies neljä vuotta.

Ovidiusta Rajala luonnehti elämänilon helkyttelijäksi ja aidoksi nautiskelijaksi, joka neuvoi muita rakasteluasentoja myöten - ”juuri se mikä hävettää, on minun alaani.” Huonosti kuitenkin kävi, ja Rajala kirjoittikin, että Ovidius oli ensimmäinen metoo-liikkeen uhri. Eikä Rajalakaan välttänyt metoo-syytöksiä nykyisellä interseksualistien aikakaudella.

Ovidiuksen kirja on ollut hyvä opaskirja. Heti alkuun siinä esitellään ne paikat, joissa Roomassa parhaiten tapaa kauniita tyttöjä. Pylväikköjen suojassa on hyvä tehdä tuttavuutta, torit ovat hyviä metsästysmaita, teatterissa ja muissa tapahtumissa on kätevää, kun pääsee istumaan lähekkäin jonkun kauniin typykän viereen jne. Sitten on tietenkin se suostutteluvaihe, jossa ensimmäisen askeleen pitää miehen aina ottaa. Pyydä hänet, sillä muuta kuin pyytämistä ei tyttö haluakaan.

Naisiakin Ovidius opettaa. Esimerkiksi lyhytkasvuisia hän neuvoo pysymään istuallaan tai makuulla, ettei näytä niin pätkältä. Rumat jalat taas kätkettäköön valkoisiin sandaaleihin. Jos sormet ovat paksut tai kynnet rosoiset, käyttäköön puhuessaan vain vähäisiä eleitä.

Kokeneemmille ja tyttöjen jo vierastamille miehille Ovidius kirjoittaa, että kyllä myöhempikin ikä on käyttökelpoinen. Sellainenkin vainio ansaitsee tulla kylvetyksi, jos vain voimat vielä sallivat. Nuoruuden parhaan hehkeyden ohittaneista naisista Ovidius sanoo, että heillä on kokemusta, joka luo taiturin. He korvaavat taidokkuudellaan vuosien haitat ja saavat kauneudenhoidolla aikaan sen, että heidän ikänsä ei täysimääräisesti näy. He tarjoavat myös niin paljon eri asentoja, etteivät kaikkia ole edes maalarit keksineet.

Yhdynnästä Ovidius sanoo suoraan, että molempien on lauettava. Tämä on samalla syy, jonka takia Ovidius ei hyväksy poikarakkautta.

Weilin + Göösin julkaisemaan kirjaan on kuvituksen piirtänyt helsinkiläinen Ronald Westrén-Doll. Sotien jälkeen hän opiskeli Ateneumissa ja teki pilapiirroksia ensin Tukholmassa ja sen jälkeen mm. Uuteen Kuvalehteen, Suomen Kuvalehteen, Apuun ja Me-lehteen. Häntä pyydettiin jopa Helsingin Sanomiin taiteelliseksi johtajaksi, mutta hän joutui kieltäytymään siitä vajottuaan alkoholiongelmaan, ja paikan sai Henrik Tikkanen. Westrén-Doll kuvitti Ovidiuksen lisäksi joitakin muitakin kirjoja.

Piirtäjän olisi kannattanut ottaa vaarin Ovidiuksen oppaasta, jossa eritoten varoitetaan viinin vaaroista. Eivät tytöt pidä sammaltavista pojista.

kari.naskinen@gmail.com