Tuttuja nimiä jäljellä

Keimola 24.8.1966 Formula 2:
1. Jack Brabham (F1 MM 1959, 1960, 1966)
2. Denis Hulme (MM 1967)
3. Jim Clark (MM 1963)
4. Jochen Rindt (MM 1970)

Keimola 3.9.1967 Formula 2:
1. Jim Clark
2. Jochen Rindt
3. Graham Hill (MM 1962, 1968)
4. Alan Rees

Myös TT-ajajat kävivät Keimolassa, jossa Giacomo Agostini voitti 1960-70-lukujen taitteessa kolme kilpailua.

Kävin tarkastamassa Keimolan tilanteen nyt. Moottoriradasta ei ole jälkeäkään, ei ainakaan sellaista, johon olisin voinut autolla ajaa. Moottoriradan muotoja on kuitenkin havaittavissa joidenkin katujen linjauksissa. Uuden kerrostaloalueen kaduille on myös annettu Keimolan kilpa-ajohistoriasta tuttuja nimiä ja jäljellä on myös Keimolan radan valvontatornista muodostettu taideteos. Keimolanmäen alueelle muuttivat ensimmäiset asukkaat 2016.

Olin lukenut, että valvontatornista on tehty interaktiivinen tilataideteos, johon on koottu nähtäväksi arkkitehtuuria ja kuvanveistoa sekä alueen historiaa. Lisäksi ”tornia voi soittaa” Leo Kinnusen Interserie-Porschen äänistä muodostetulla sävelasteikolla. Kun siellä kävin, torni ei soinut eikä historia tullut esille muuten kuin yhden Texaco Havolinen öljymainoksen verran.

Keimolanmäen 49 hehtaarin alueen maat omistaa Vantaan kaupunki. Alue tulee kokonaan valmiiksi ehkä vuoteen 2025 mennessä, jolloin siellä on asuntoja noin 2500 ihmiselle.

Keimolan moottoriradan perusti lakkautettujen Eläintarhanajojen moninkertainen voittaja Curt Lincoln 1965 ja ensimmäiset kilpailut järjestettiin 12.6.1966, jolloin katsojia tuli yli 20 000. Ensimmäisen startin voitti Heikki Liedes Fiat Abarthilla. Pykälää suuremmassa luokassa Timo Mäkinen voitti sekunnilla Rauno Aaltosen, molemmilla Mini Cooperit. F3-luokan voitti englantilainen John Fenning, toinen oli Martin Davies ja kolmas Frank Williams. Formula Vee -luokan nopein oli ruotsalainen Sven-Olof Gunnarsson.

Jo parin vuoden kuluttua Lincoln myi Keimolan Wihuri-yhtymä Oy:lle, mutta sekin joutui toteamaan toiminnan niin tappiolliseksi, että myi koko maa-alueen Sanoma Oyj:lle 1982. Kilpa-ajotoiminta oli varsinaisesti päättynyt 1978 ja Vantaan kaupunki osti valtaosan alueesta 2009.

Curt Lincoln oli pettynyt, Erkki Vanhasen kirjassa Racing – radalla (Alfamer, 2012) hän sanoo: ”Jos olisin aavistanut, miten raskaaksi taakaksi Keimolan radan rakentaminen tulee, en ikinä olisi ryhtynyt rakentamaan sitä… On monta osapuolta, joista voisin sanoa suorat sanat… Nämä Keimolan vuodet ovat paljastaneet kaikessa alastomuudessaan sen itsekkyyden ja käsittämättömän kateuden, joka ihmisissä piilee.”

Yksi ongelma lähellä asutusta oli moottorien ääni. Kun naapurit purnasivat metelistä, radan viimeinen isännöitsijä Lasse Laakso vei Vantaan seutu -lehden toimittajan katsomaan varikon portin lähellä ollutta linnunpesää todisteena siitä, ettei melua liikaa ole. Ei onnistunut, lehteen tuli otsikko: "Kuuro pääskynen Keimolassa."

Keimolan 3,3 km pitkän kierroksen rataennätykseksi jäi Leo Kinnusen AAW Racing Teamin Porsche 917 Spyderilla ajama 1.11,74 (1972).

Keimolassa uraansa aloittelivat myös Keijo Rosberg ja Mika Häkkinen. Keke ajoi siellä mikroautolla 1969, jolloin siellä ei vielä ollut varsinaista FK-rataa, vaan rata oli tehty pää- ja varikkosuoran väliin näitä pitkiä suoriakin hyödyntäen. Mika aloitti uransa 7-vuotiaana Keimolan uudella mikroautoradalla 1975.

Moottoriurheilun lisäksi ratabisnestä yritettiin pelastaa myös muin tavoin. Keimolan juhannusjuhlilla kävivät esiintymässä mm. The Beach Boys (1969), Peyton Placen Ryan O'Neal (1970), Virginialaisen James Drury (1971) sekä vieläpä Ansa Ikonen ja Tauno Palokin (1972).

kari.naskinen@gmail.com

Uskonnollinen vakaumus sallitaan, mutta pasifisti ei saa olla

Maailma olisi nytkin toisenlainen, jos uskovaiset olisivat pasifisteja. Eivät ole. Papit siunaavat aseet ja niiden kanssa toisia tappamaan lähtevät sotilaat. Sen sijaan he eivät siunaa maahan kuolleita sotilaita, jos ovat olleet väärällä puolella, kuten tapahtui 1918. Arndt Pekurinen on Suomen historian tunnetuin pasifisti, jonka Suomen armeija tästä syystä teloitti jatkosodan aikana rintamalla. Uusi dokumenttielokuva Ikuiseen rauhaan kertoo autonkuljettaja Pekurisen tarinan erinomaisesti. Ville Suhosen käsikirjoittama ja ohjaama elokuva perustuu pelkästään nimenomaan dokumentoituun tietoon, eikä mukana ole amerikkalaisista ja englantilaisista tv-dokumenteista tuttuja dramatisoituja, näyteltyjä jaksoja.

Pekurinen kävi läpi pitkän prosessin. Jo 1929 hän kieltäytyi varusmiespalveuksesta. Hän sanoi sen sijasta tekevän mitä tahansa palvelusta isänmaan hyväksi, mutta ei sellaista, joka liittyisi edes välillisesti sotaväkeen. Pekurinen oli Rauhanliiton jäsen ja vielä hankalammaksi tilanne muuttui, kun hänet valittiin Antimitaristisen liiton puheenjohtajaksi 1929, jolloin hän oli jo statukseltaan sotilaskarkuri. Etsivä keskuspoliisi pidätti Pekurisen ja yli kahden vuoden vankilareissu siitä tuli. Hänen johdonmukaisen sodanvastaisuutensa seurauksena syntyi eduskunnassa sentään Lex Pekurisen nimellä tunnettu siviilipalveluslaki 1931. Pekurista laki ei kuitenkaan auttanut, koska se oli voimassa vain rauhan aikana, ja kun sota syttyi, joutui Pekurinen jälleen ristiriitoihin valtion ja armeijan kanssa.

Tulivat talvisota ja jatkosota. Talvisodan alussa Pekurinen pantiin jälleen vankilaan aseistakieltäytymisen takia, kunnes hänet lokakuussa 1941 päästettiin Sukevalta ehdonalaiseen vankeuteen. Mutta edes kotonaan käymään ei Pekurista päästetty, vaan Helsingin suojeluskuntapiirin esikunnan kautta hänet vietiin käsiraudoissa Suomussalmelle ja 90 kilometriä rajan yli rintamalle. Sukevalla päätöksen ”ehdonalaisesta” oli tehnyt Tauno Tirkkonen, joka myöhemmiltä ansioiltaan tunnetaan prosessioikeuden professorina Helsingin yliopistossa, Suomen tiedeakatemian esimiehenä ja valtion humanistisen toimikunnan jäsenenä.

Militarismi eli sotahulluus ei humanismia tunne. Kun Pekurinen rintamalla kieltäytyi pukemasta sotilasasua ja lähtemästä joukkojen mukana etulinjoille, hänet teloitettiin 5.11.1941. Teloituskäskyn antoi kapteeni Pentti Valkonen, joka myöhemmin sai hyvistä palveluksistaan Mannerheim-ristin.

Tapausta yritettiin tietenkin peitellä. Jalkaväkirykmentti 11:n sotilaspastori määräsi Pekurisen haudattavaksi siellä sotatantereella nimettömänä, mutta kun Pekurisen vaimo Aleksandra alkoi sitkeästi kysellä miehensä ruumiin perään, vainaja siirrettiin Helsinkiin. Tähän operaatioon oli tarvittu apua eduskunnan oikeusasiamieheltä Esko Hakkilalta.

”Miksi ihmisiä tapetaan, koska ihmisiä ei kuitenkaan syödä”, ihmetteli Pekurinen. Tällaisiin todellisiin, dokumentoituihin teksteihin elokuva perustuu. Hänen itsensä sanomisten lisäksi on käytetty vaimon ja Säde-tyttären kirjeitä sekä muuta arkistomateriaalia. Pekurisen yksilötarinan rinnalla elokuvassa asettuvat suomalainen nationalismi ja militarismi vastakkain rauhanliikkeen ja aseistakieltäytyjien kanssa. Eri puolilla Eurooppaa älymystön ja sivistyneistön piirissä ryhdyttiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen propagoimaan aseidenriisunnan ja rauhan puolesta. Leo Tolstoin viitoittamalla tiellä lähtivät pasifismia julistamaan Henri Barbusse, Albert Einstein, Romain Rolland, Bertrand Russell ja monet muut. He antoivat julkisesti tukensa myös Pekurisen tavoitteille ja lähettivät kirjelmiä Suomen hallitukselle Pekurisen vankeustuomioiden johdosta. Suomen hallitus onnistui kuitenkin omalla linjallaan vaientamaan kansainvälisen rauhanliikkeen näkyvyyden ja julkilausumat.

Vuonna 2006 vihittiin Helsingin Itä-Pasilassa sijaitseva puistikko Arndt Pekurisen puistoksi. Asiasta oli päättänyt kaupunginvaltuusto äänin 53 - 31, vastaan olivat vain Kokoomus ja Rkp. Arndt Pekurisen hautakivessä Malmilla on teksti: ”Elit rauhalle, siksi sinut ammuttiin.”

Tapahtumat 80 vuoden takaa ovat tuttuja yhä tänä päivänäkin eri puolilla maailmaa, väkivallan, yltyvän militarismin ja sotien vaikutusten repiessä ihmisten elämää.

Elokuvan ohjannut Ville Suhonen sanoo halunneensa kyseenalaistaa ne käsitykset, että Pekuriselle kävi kuten kävi, koska aika oli silloin toinen tai koska sodassa vallitsevat toiset lait: ”Pekurisen tarina on universaali ja ajaton. Hänet tuomittiin vankeusrangaistuksiin, koska valtio oli tehnyt sen helpoksi, ja hänet teloitettiin, koska päätösten takana olleet ihmiset olivat näin tarkoittaneet. Käskyketjuilla armeijan sisällä peitettiin vastuut. Pekurinen leimattiin omana aikanaan suureksi pelkuriksi, mutta tänä päivänäkin aseistakieltäytymiseen liitetään samanlaisia miehisyyden menettämisen määritelmiä. Kieltäytyminen vaatii yhä ohkeutta, ympäri maailmaa."

Erno Paasilinna kirjoitti tällaisesta rohkeudesta, kirja Pekurisen elämästä ja teloituksesta on nimeltään Rohkeus (Otava, 1998). Minä kirjoitin Pekurisesta edellisen kerran 2.11.2016.

Tämän jutun kuvassa on Pekuristen perhe viimeiseksi jääneessä valokuvassa.

kari.naskinen@gmail.com

Minkä kirjoitin, sen kirjoitin

Helsingin Sanomissa oli sivun juttu tiettävästi maailman ensimmäisestä kirjailijasta, Akkadin ja Mesopotamian kuninkaan Sarkadin tyttärestä Enheduannasta. Kulttuuritoimittaja Eveliina Mäntylä oli löytänyt Enheduannan 4200 vuotta sitten kirjoittaman runoelman teologiaa opiskelevan Minna Ronkaisen suomentamana. Olipa sattuma: iltalukemisenani juuri olevassa Irene Vallejon kirjassa Papyrus (S&S, 2021) myös kerrotaan Endehuannasta. Hän oli ensimmäinen kirjailija, joka allekirjoitti tekstinsä omalla nimellään.

”Luon jotain, mitä kukaan ei ole aiemmin tehnyt”, kirjoitti Endehuanna. Tästä ei kuitenkaan hyvää seurannut, vaan Endehuanna joutui kirjoitustensa takia maanpakoon jossain vaiheessa.

Irene Vallejo on toisenlainen kirjailija. Papyrus on noussut suureksi myyntimenestykseksi, se kertoo kirjoitusmerkkien, kirjainten, kirjoittamisen ja sen tallentamisen historiasta. Koska kuitenkin eletään nykyaikaa, kirja on pilattu pyrkimyksellä tehdä siitä jonkinlainen populaari viihdetarina. Irene Vallejo oli tätä ennen tehnyt väitöskirjan antiikin ajan kirjallisten kaanonien muodostumisesta, mutta väitöskirjan laventaminen kirjan koko historiaa käsitteleväksi on levinnyt lapselliseksi hutuksi. Tuhansien vuosien historian seassa pyörivät yhtä aikaa kummallisia vertauksia hakien Beatles, Harry Potter, Indiana Jones, Clint Eastwood, Elvis Presley, Quentin Tarantino ja muut oman aikamme julkkikset.

Jos pystyy tämän höperön aineksen ohittamaan hermostumatta, kirjasta kyllä irtoaa runsaasti pätevääkin tietoa, kun sivuja sentään on 650. Ensin kirjoitus muodostui yksinkertaisista piirroksista, minkä jälkeen alettiin kehitellä kirjaimilla ilmaisemista: esimerkiksi D-kirjain ei ollut ”dee”, vaan se tarkoitti ovea, M tarkoitti veden liikettä, N oli käärme, O oli silmä jne. Näin aakkoset vähitellen kehittyivät monien vaiheiden myötä.

Endehuannan lisäksi naisilla oli myöhemminkin iso roolinsa kirjoittamisessa. Kun miehet kirjoittivat sodista ja muista kovista aiheista, naiset keskittyivät pehmeämpiin ja kauniimpiin asioihin. Naiset kirjoittivat runoissaan paljon itsestään ja lukivat niitä lyyralla itseään säestäen – tästä syntyi termi ”lyyrinen runous”.

Ennen papyruksen ja pergamentin keksimistä kirjoitukset kaiverrettiin kiveen tai pehmeään savitauluun ennen sen polttamista kovaksi. Tästä oli se etu, että kirjoitusten tuhoaminen ei ollut yhtä helppoa kuin nykyisin. Savitauluja ei pystynyt polttamaan roviolla. Sana pysyi paremmin. Huono puoli oli tietenkin se, että kirjoitusvirheitä tai poliittisesti vääriä kirjoituksia ei voinut kumilla tai delete-näppäimellä pyyhkiä pois. Pontius Pilatuskin 2000 vuotta sitten sanoi, että ”minkä kirjoitin, sen kirjoitin”.

Kirjat olivat ennen ajanlaskun alkua suuressa arvossa. Jos lainaan Irene Vallejon tyyliä, niin Richard Burton vei tuliaislahjaksi Aleksandriaan Elizabeth Taylorille 200 000 papyryskirjakääröä. Kultaa ja timantteja Elizabethilla oli jo tarpeeksi, ja Aleksandriassa kirjat olivat intohimon polttoainetta, kuten Vallejo kirjoittaa. Elizabeth käski viedä kirjat Aleksandrian kirjastoon, johon oli tarkoitus kerätä kaikki maailman kirjat. Sitä ennen oli kirjastoja ollut jo ainakin Mesopotamiassa, Persiassa ja Syyriassa, mutta Aleksandrian kirjastosta tuli mahtavin. Se oli perustettu noin vuonna 300 eaa.

Kirjat olivat tie eliittiin. Luku- ja kirjoitustaitoiset hallitsivat. Kirjurit muodostivat vaikutusvaltaisimman ryhmän heti kuningasperheen jälkeen. Yhden ikivanhan tekstin mukaan ikääntynyt herra Dua-Khety piti ankaran puhuttelun pojalleen, joka laiskotteli kirjurikoulussa: ”Keskity kirjoihisi. Olen nähnyt sepän työssään. Hänen sormensa ovat kuin krokotiilin käpälät. Parturin on ajettava partoja pitkälle iltaan ja kuljettava pitkin katuja etsimässä asiakkaita. Kaislanleikkaajan on vaellettava suistoon, ja kun hän on tehnyt työtä ankarammin kuin hänen kätensä jaksavat, ovat hyttyset ja kärpäset kiusanneet hänet henkihieveriin. Kuuntele siis, ei ole ainuttakaan toista ammattia, joka olisi vapaa ja vailla johtajaa kuin kirjurin ammatti. Kirjuri on johtaja. Liity ylimystön joukkoon.”

Kun aloitin naisesta, niin lopetetaan myös. Roomalainen satiirikko ja runoilija Decimus Juvenalis (n. 60 - 135) varoitti kirjaviisaista naisista: ”Erityisen rasittava on sellainen nainen, joka ateriallakin alkaa esitelmöidä Vergiliuksen runoudesta ja punnitsee keskenään tätä ja Homerosta. Oppineet ovat silloin hiljaa, puhujat pysyvät puhumatta, koko seurue vaikenee. - - - Minua tympii nainen, joka toistelee Palaemonin kielioppia, seuraa orjallisesti kaikkia mahdollisia sääntöjä, osaa ulkoa ikivanhojen kirjojen kohtia, joista en ole ikinä kuullutkaan. Korjailkoon hän hupsujen ystävättäriensä sanomisia, mutta aviomiehelle pitää sentään kielioppivirheet sallia.”

kari.naskinen@gmail.com

Polttomoottoria ei haudata

Kilpa-autoilutalli Red Bull ilmoitti viime viikolla, että Exxon Mobil on kehittänyt sille uudenlaista voiteluöljyä, jossa on ainesosina naisten kosmetiikassa käytettäviä kemikaaleja. Tällainen uusi seos kestää kuumuutta paremmin. Porsche puolestaan kertoi, että se alkaa ensi vuonna testata polttomoottoreissa uutta synteettistä polttoainetta, joka vähentää ilmastolle vahingollisia päästöjä 85 prosenttia.

Tekniikka kehittyy edelleen hurjaa vauhtia ja sen ansiosta ei polttomoottorien historia tule loppumaan vielä pitkään aikaan, jos koskaan. Henkilöautojen kohdalla saattavat sähkö- ja hybridiautot syrjäyttää bensa- ja dieselkäyttöiset autot 20-30 vuoden sisällä, mutta raskaan liikenteen kohdalla tilanne on toinen. Fysiikan luonnonlait ovat yksinkertaisesti sellaisia, että hiilivetyneste on hyötysuhteeltaan moninkertaisesti parempi energiavarasto kuin sähköllä täytetty akku, joten ammattimainen raskas liikenne ei voi sähköiseksi muuttua, jos ei sitten päätetä luopua talouden pyörien hidastamisesta. Toisaalta jos ilmastonmuutoksen torjuminen edellyttää taloudenkin muuttamista, sitten on radikaaleimpiinkin ratkaisuihin mentävä.

Suomen autoteknillisen liiton jäsenlehdessä diplomi-insinööri Seppo Mikkonen havainnollistaa, mistä raskaan liikenteen tapauksessa on kysymys: Jos 125 kW:n keskiteholla käyvä rekka-auto pikaladataan puolessa tunnissa 500 kWh neljän tunnin välein, tarvitsee lataus 1000 kW:n tehon. Se vastaa 1500 ampeerin sulakekoon kolmivaihevirralla, mikä on enemmän kuin kohtuukokoisten kiinteistöjen sulakekoot nykyisin. Jo yksi latauspiste tarvitsee yhtä mittavat muuntajat ja sähkönsyötöt kuin kirkonkylä tai teollisuuslaitos. (Suomen autolehti 6/2021)

Polttomoottoreille henkilöautoissakin saadaan lisää aikaa, jos 95-oktaaninen bensiini vaihdetaan 98-oktaaniseen. Korkea oktaaniluku lisää merkittävästi hiilidioksidipäästöjä. Muutama viikko sitten tankkasin vahingossa 98-oktaanista, joka ainakin sillä asemalla oli 10 senttiä kalliimpaa kuin 95-oktaaninen. Täysin mahdollista olisi jalostaa vielä korkempioktaanistakin bensaa ja hyödyt kasvaisivat edelleen. Ensimmäinen tehtävä olisi muuttaa 95E10 parempaan 102E10:een.

Radiosta tuli lauantaina tutkija Eija Rannan haastattelu Bolivian yhteiskunnallisesta tilanteesta, johon hän oli perehtynyt Boliviassa ollessaan ja tehdessään väitöskirjaa aiheesta. Hän kertoi Bolivialla olevan runsaasti sähköautojen akkujen tarvitsemaa litiumia, joka voi nostaa maan talouden kovaan kasvuun. Alan yhtiöt Kiinasta ja USA:sta ovat jo Bolivia litiumin perässä, mutta tilanne on yhteiskunnallisesti vaarallinen. Bolivia on oikein paha esimerkki isommista ja pienemmistä vallankumouksista, ja litium on taas uusi uhka. Kansalaisvastarintaa on jo, koska ei uskota litiumista saatavien tulojen jakautuvan tasaisesti. Vallankumous tai ainakin hallinnon hajoaminen sähköautojen takia on mahdollista.

Isoja asioita, joita ilmastonmuutos aiheuttaa. Pahempaakin voi olla tulossa, jos on uskominen professori Minna Palmrothin johtaman työryhmän tutkimukseen Auringosta lähtevistä aurinkomyrskyistä. Viimeksi ne ovat osuneen Maahan vuosina 1770, 1859 ja vähän pienempänä 1921. Tutkijoiden mukaan aurinkomyrskyjen sykli on sellainen, että seuraavan vuoro saattaa olla vuosien 2030 ja 2040 välillä. Jos huonosti käy, silloin on sama, ajetaanko bensa- vai sähkömoottoreilla, koska sähköverkot ja satellitit vaurioituvat.

”Voimme joutua palaamaan joksikin aikaa sähköttömään maailmaan ja paperikarttojen varaan”, sanoi Minna Palmroth Helsingin Sanomissa 21.6.2021.

Pakkanenkin on paha, jos se iskee sopimattomalle alueelle. Helmikuussa lämpötila putosi Teksasissa yllättäen -19 asteeseen ja lirissä oltiin, sillä pakkanen jäädytti putket yhdessä ydinvoimalassa ja pysäytti tuulivoimalat, joissa ei ole lämpövastuksia pakkasta vastaan. Tavanomainen sähköntarve Teksasissa on talvella 55 000 megawattia, nyt tarvittiin 74 000 megawattia ja pahaksi onneksi voimalakapasiteetista oli vielä 14 000 megawattia huollossa. Eikä apua saatu naapuriosavaltioista, koska rajat ylittäviä sähkönsiirtoyhteyksiä ei ole samalla tavalla kuin meillä Pohjoismaiden kesken.

Monenlaista voi sattua. Olkoon aurinkomyrsky tai liian kova kuumuus tahi pakkanen, niin sähköasioiden kanssa pitää olla hyvät varmuusjärjestelmät. Ilman sähköä ei tule mitään.

kari.naskinen@gmail.com

BLM

Jazzlaulaja Billie Holiday joutui 1947 oikeuteen FBI:n keinotekoisesti lavastamasta huumeidenkäytöstä. Syytekirjelmän etusivulla oli teksti ”The United States vs. Billie Holiday” ja vuoden vankilatuomio tuli. Syytekirjelmän otsikko on nimenä myös elokuvalle, joka kertoo Billie Holidayn elämän viimeisistä vuosista. Jo 1939 hänet oli nimetty valtion viholliseksi, ja 1959 hän kuoli 44-vuotiaana maksakirroosin aiheuttamaan sydämen vajaatoimintaan Metropolitanin sairaalassa New Yorkissa, jossa hänet oli raudoilla kiinnitetty sänkyyn ja oli liittovaltion viranomaisten valvonnassa.

Elokuva kertoo tapahtumista hieman sekavasti. Helpotti kuitenkin, kun oli viime vuonna hähnyt laajemmin laulajasta kertovan dokumenttielokuvan Billie (2019). Tässä uudessa näytelmäelokuvassa edetään tapahtumista toiseen sillä tavalla pompotellen, että jos katsoja ei tunne asiaa, tilanteet jäävät perusteiltaan hatariksi. Eikä Billie Holidayn laulujakaan kuulla kunnolla, vain pätkiä sieltä täältä.

Billie Holiday 1915 - 1959

Elokuva alkaa tekstillä, jossa kerrotaan, että 1937 oli senaattiin tullut lakiesitys mustien ihmisten lynkkaamisten kieltämisestä. Ei ollut mennyt läpi. Elokuvan lopussa on taas teksti, jossa sanotaan vastaavanlaisen lain tultua hyväksytyksi helmikuussa 2020 edustajainhuoneessa, mutta senaatissa sitä ei vielä elokuvan valmistumiseen mennessä ollut käsitelty. Billie Holiday joutui vaaravyöhykkeeseen otettuaan ohjelmistoonsa laulun Strange Fruit (Outo hedelmä), joka oli kannanotto tähän asiaan. Se oli Bronxissa opettajana toimineen Abel Meeropolin runo, joka oli julkaistu 1937 salanimellä opettajien liiton lehdessä The New York Teacherissa. Meeropol oli myös säveltänyt runonsa. Se kuvasi Ku Klux Klanin mustille järjestämiä hirttäjäisiä ja ruumiiden polttamisia:

Eteläiset puut, joilla on outoja hedelmiä
Verta lehdillä ja verta juurissa
Mustat rungot heiluvat eteläisessä tuulessa
Outoja hedelmiä riippuu poppelipuista
Ne suuret pullistuvat silmät ja vääntynyt suu
Magnolian tuoksu, puhdas ja raikas
Sitten äkillinen polttavan lihan haju
Aurinko mätänee, lehdet putoavat
Tässä on outo ja katkera sato

Billie Holiday otti kappaleen ohjelmistoonsa isänsä muistoksi. Vaikeasti sairas isä oli käännytetty pois sairaalasta, koska oli negro. - "Laulu muistuttaa minua siitä kuinka isä kuoli, minun täytyy jatkaa laulamista, ei vain siksi, että ihmiset sitä pyytävät, vaan siksi, että 20 vuotta isän kuoleman jälkeen hänet tappaneet asiat tapahtuvat edelleen etelässä", sanoi Billie Holiday.

Vuonna 1939 Billie levytti laulun ja sitä myytiin yli miljoona kappaletta. Selvä tapaus: Billie Holiday yllyttää kommarirunoilijan tekstillä kansalaisia kapinaan. Yhdysvaltain huumausaineviraston FBN:n päällikkö Harry Anslinger otti asian ajaakseen, mutta sitten tuli toinen maailmansota ja vasta 1947 Anslinger sai Billien kiikkiin. Kun Billie aloitti Strange Fruitin isossa konsertissa Philadelphiassa, FBI:n miehet keskeyttivät sen. Seuraavan aamuna Billie käytiin pidättämässä, ei kuitenkaan laulun, vaan heroiinin takia.

Los Angeles Timesin jazzkriitikko Leonard Feather kuvaili laulua "ensimmäiseksi merkittäväksi protestilauluksi sanoissa ja musiikissa, ensimmäiseksi mykistämättömäksi huudoksi rasismia vastaan".

Elokuvan lopussa on vanha dokumenttipätkä, jossa presidentti John F. Kennedy antaa Anslingerille kunniamainintataulun tämän jäädessä eläkkeelle 1962.

Elokuvassa parasta on Billien roolin esittävä Andra Day. Sopiva nimi, sillä Billie Holidayn lempinimi oli Lady Day. Tätä ennen Andra Day oli jokseenkin tuntematon näyttelijä, mutta lataa nyt Billien kuvaan sellaista voimaa, että tällainen maallikkokin tulee vakuuttuneeksi. Muut henkilöhahmot sen sijaan jäävät ontoiksi, esimerkiksi Anslinger on pelkkä jahtaaja, jonka motiiveista ei paljon tule esille, eli oliko hän henkilökohtaisella sotaretkellä vai pelkästään FBI:n johtajan J. Edgar Hooverin käskyläinen.

Näkyvä henkilö elokuvassa on myös FBI:n agentti Jimmy Fletcher, jonka Anslinger pani kyttäämään laulajaa, jotta tämä saataisiin käräytetyksi huumeista. Fletcher oli musta, sillä valkoinen agentti ei olisi päässyt lähellekään Billie Holidayta. Kävi kuitenkin niin, että Fletcher rakastui ja Billiekin niin paljon, että meni sänkyynkiin Fletcherin kanssa, ainakin elokuvassa. Näissä asioissa Billie oli ollutkin leväperäinen pienestä asti. Faktatiedot heidän suhteestaan ovat kuitenkin hataria.

Tämän BLM-elokuvan ohjannut Lee Daniels, itsekin musta, on haastatteluissa korostanut Billie Holidayn merkitystä mustien kansalaisoikeuksien ajajana siinä missä Martin Luther Kingin, Rosa Parksin ja Malcolm X:n. Ohjaajan tällaiset lausunnot ja elokuvan nimikin paljastavat, että tarkoitus on ollut institutionaalisen rotusorroan kuvaaminen, ei Billie Holidayn musiikkiurasta kertominen. Elokuvallisesti parempi Danielsin elokuva on esimerkiksi tänä iltana Liv-kanavalta klo 21 tuleva The Butler (2013), joka kertoo 34 vuotta Valkoisessa talossa hovimestarina työskennelleestä afroamerikkalaisesta Eugene Allenista (elokuvassa roolinimenä Cecil Gaines).

kari.naskinen@gmail.com

Korealainen uudisraivaaja Arkansasissa

Korealaisten siirtolaisvanhempiensa lapsi Lee Isaac Chung syntyi Denverissä 1978. Ohjaamassaan elokuvassa Minari (2020) hän kuvaa sitä uudisraivaajahenkeä, mitä maahanmuuttajilla edelleen on, kun he pyrkivät saavuttamaan parempaa asemaa uudessa kotimaassaan. Chung itse asui 1980-luvulla maatilalla Arkansasissa ja siellä siinä ajassa ollaan myös elokuvassa, jonka nimi tulee korealaisesta kasvista minarista.

Elokuvan nelihenkinen perhe muuttaa Kaliforniasta Arkansasiin, jossa aletaan viljellä vihanneksia. Suuria vaikeuksia on, mutta unelma jostain paremmasta elää. Kaliforniassa mies ja vaimo olivat tehneet pitkiä tylsiä työpäiviä broilerihautomossa erottelemassa kukonpoikia pois kanalaumasta. Samanlaiseen työpaikkaan he Arkansasissakin aluksi menevät, mutta pienellä tilalla varsinkin mies näkee paremman tulevaisuuden mahdollisuuden. Eletään 1980-lukua, jolloin Yhdysvaltoihin tuli 30 000 korealaista vuosittain.

Elokuva on lämminhenkinen kertomus sitkeästä yrittämisestä. Vastoinkäymisiä on lähelle tulevasta tornadosta alkaen, mutta oman onnensa herrana on joka tapauksessa parempi olla. Koti-ikäväkin tietenkin on, mutta sitä helpottaa, kun vaimon äiti muuttaa perässä. Mummo on elokuvan väriläiskä, sillä hän ei täysin halua sulautua amerikkalaiseen meininkiin. Kun hänen tyttärensä antaa kirkossa kolehtiin sadan dollarin setelin, mummo ottaa sen pois, koska ei tällaisella ulkokultaisella toiminnalla asemaa yhteisössä saavuteta. Mummoa esittävä Yuh-Jung Youn sai roolistaan naissivuosa-Oscarin.

Mummo on tuonut mukanaan minarin siemeniä. Ne hän istuttaa puronvarteen ja hyvin ne alkavatkin juurtua. Tietyllä tavalla juurtumisesta elokuvassa on muutenkin kysymys. Korealaiset sopeutuvat hyvin, eikä elokuvassa mitään rodullisia jännitteitä olekaan. Vain kirkkokahveilla yksi poika kysyy korelaisperheen pieneltä pojalta, miksi tämän naama on litteä, mutta heti perään hän pyytää uutta kaveriaan heille yökylään.

Mukava elokuva, joka rullaa rauhallisesti eteenpäin. Kohokohdat ovat pieniä, vaikeudet jatkuvat, mutta ote elämästä on tiukka, eikä sitkeys petä, vaikka perheriitojakin syntyy.

Nykyisin USA:ssa elää lähes kolme miljoonaa korealaista siirtolaista.

kari.naskinen@gmail.com

Miehet jotka hyväksikäyttävät naisia

Lisbeth Salander kostaa miehille, jotka vihaavat naisia. Cassie Thomas elokuvassa Lupaava nuori nainen (2020) on samalla tavalla liikkeellä, vaikka ei yhtä hurja olekaan kuin Lisbeth. Nainen on myös elokuvan ohjannut Emerald Fennell, ja kysymyksessä on Me too -henkinen kertomus Cassiesta, joka lähtee kostoretkelle parhaan ystävänsä Ninan puolesta. Nina oli yliopistossa joutunut miesopiskelijoiden raiskaamaksi ja häpäisemäksi, minkä jälkeen Nina ilmeisesti oli tehnyt itsemurhan.

Elokuva ei kuitenkaan ole samanlainen hurjimusjännäri kuin ne kostotarinat, joissa Liam Neeson panee niin rytinäksi, että junat suistuvat raiteiltaan ja sillat romahtavat. Cassie toteuttaa kostonsa toisella tavalla, syyllisiä henkisesti piinaamalla ja kurittamalla. Vaikka elokuva on osittain trillerimäinenkin, on se myös satiirinen musta komedia, jossa eniten pinnalle nousevat oikeudenmukaisuus ja solidaarisuus. Erinomainen Carey Mulligan tekee Cassien roolissa harvinaisen selväksi, miten sukupuoltenvälinen tasa-arvo on pelkkiä korulauseita. Cassieta ei kuitenkaan ole tehty moraalisesti täydelliseksi ihmiseksi, eikä elokuvakaan varsinaisesti mikään feministinen julistus ole.

Cassie ja Nina olivat opiskelleet lääkäreiksi. Joissakin kemuissa Nina joi muiden tavoin itsensä pyörryksiin, jolloin miesopiskelivat käyttivät tilaisuuden hyväkseen. Cassiekin keskeytti opintonsa. Vuosien kuluttua Cassie menee kostoretkellään tapaamaan yliopiston dekaania (nainen), joka sanoo, ettei nuorten miesten opiskelu- ja ammattiuraa sentään voi pilata jonkin kännipäissä tehdyn raiskauksen takia; siksi Ninan tapausta ei yliopistossa otettu käsittelyyn, vaikka asia oli tullut tietoon. Cassie ja me katsojat olemme tietenkin eri mieltä, joten menemme mielellämme mukana Cassien jatkaessa toimintaansa.

Kotona Cassien vanhemmat katsovat televisiosta vanhaa Räsynukke-elokuvaa (1955), jossa valesaarnaaja (Robert Mitchum) tappaa ihmisiä etsiessään pankkiryöstösaalista. Cassie ei tapa, mutta muuten jälki on tehokasta. Kovimmillaan Cassie alkaa Lisbethistä mallia ottaen kirjoittaa veitsellä raiskaajan vatsaan jotain tekstiä.

Cassie tekee lisäksi omaa selvitystyötään siitä, miten miehet yleisemminkin hyväksikäyttävät naisia, jotka ovat puolustuskyvyttömiä. Hän menee yökerhoihin, näyttelee umpihumalaista (kuvassa) ja suostuu lähtemään häntä ”hoivaamaan” tulevien miesten matkaan. Kun mies on saanut Cassien sänkyynsä ja alkaa riisua tältä alushousuja, nousee Cassie vesiselvänä ylös ja kysyy, että ”mitä jätkä luulet nyt tekeväsi”. Kosto toimii, asia on todistettu, mies nöyryytetty. Cassie ei siis kuitenkaan ole feministi sanan äärimmäisessä merkityksessä. Hän vain ei hyväksy sitä järjetöntä vääryyttä, joka oli tuhonnut Ninan.

Elokuva on tyyliltään mielenkiintoinen sekoitus huvinäytelmää kirkkaissa pastelliväreissään ja synkkää tragediaa. Välillä mennään niin melodramaattiseksi, että sitä säestetään mahtavasti Richard Wagnerin Lemmenkuolo-duetolla (Tristan ja Isolde). Tosin tämänkaltainen alleviivaus vie jonkin verran pohjaa tarinalta, kun tulee mieleen, että ovatko elokuvan naistekijät sittenkin liikkeellä vain farssimielessä.

Englantilainen Carey Mulligan (36) joka tapauksessa on taitava ja parasta elokuvassa. Hän on jo tuttu monista hyvistä elokuva- ja tv-sarjarooleistaan, mutta Lupaava nuori nainen nostaa hänet kärkikaartiin. Kahdesti hän on ollut ehdolla parhaan naispääosa-Oscarin saajaksikin, mutta ei ole vielä tärpännyt. Tämän vuoden gaalassa palkinnon sai Nomadlandin Frances McDormand, mutta ei olisi väärin mennyt, vaikka Oscarin olisi saanut Carey Mulligan.

Myös ohjaaja Emerald Fennell (35) on englantilainen, vaikka elokuva onkin Hollywood-tuotantoa. Hän on tätä ennen tunnettu parhaiten tv-sarjaelokuvien näyttelijänä, mm. Hakekaa kätilö (hoitaja Patsy Mount) ja The Crown (Camilla Parker Bowles).

kari.naskinen@gmail.com