Ruman puolison valitseminen kuninkaalle johti teloitukseen

Heinäkuun 28. päivänä 1540 mestattiin Englannin pääministeri Thomas Cromwell. Kuningas Henrik VIII oli valinnut teloittajaksi niin kokemattoman pyövelin, että tämän piti iski kolme kertaa, ennen kuin Cromwellin pää putosi. Kuningas määräsi Cromwellin pään keitettäväksi öljyssä, minkä jälkeen se pantiin seipäännokkaan Tower Bridgelle katsomaan pois Lontoosta.

Vaikka Cromwell oli ollut pitkään hyvin läheinen mies Henrikille, niin pienestäkin syystä Henrikin epäsuosioon joutuminen johti kuolemaan. Donald Trumpilla on samanlaisia ominaisuuksia, mutta tuomioksi riittää kuitenkin vain tehtävistä erottamiset – edistystä on tapahtunut. Muodollisiksi syiksi Cromwellin teloitukseen keksittiin maanapetoksellinen ja harhaoppinen toiminta, mutta yksi syy saattoi olla sekin, että hän oli valinnut Henrikille uudeksi vaimoksi ruman Anna Kleveläisen.

Anna Kleveläinen oli ”flaamilainen tamma” nyky-Saksan alueelta. Cromwell määräsi hovimaalari Hans Holbeinin tekemään muotokuvan tästä Kleven herttuakunnan prinsessasta ja maalauksen nähtyään Henrik hyväksyi Annan neljänneksi puolisokseen. Häät pidettiin tammikuussa 1540, mutta ilmeisesti avioliittoa ei virallisesti pantu täytäntöön ja se mitätöitiinkin 9.7.1540. Syypääksi tähän epäonnistuneeseen naimakauppaan katsottiin Cromwell.

Henrik VIII oli häilyväinen. Vielä muutama kuukausi aikaisemmin Henrik oli nimittänyt Cromwellin Essexin jaarliksi, mutta sitten mieli muuttui. Tämän saivat aikaan Winchesterin piispa Stephen Gardiner ja muut Cromwellin vihamiehet, jotka panivat liikkeelle huhun Cromwellin suunnittelemasta petoksesta. Cromwellin väitettiin aseistaneen joukkoja kuningasta vastaan ja uskottelivat kuninkaalle, että Cromwell aikoi mennä naimisiin Henrikin vanhimman tytär Maria I:n kanssa. Vainoharhainen kuningas meni halpaan ja määräsi Cromwellin pidätettäväksi. Kesäkuun 10. päivänä 1540 tapahtui pidätys salaisen neuvoston kokouksessa ja Cromwell vietiin Towerin tornin tyrmään.

Thomas Cromwell oli hyvä neuvottelija, mutta myös ovela, joidenkin mielestä julmakin. Hänen merkittävimpiä saavutuksiaan ehtivät olla kuninkaan hallitsevan aseman luominen kaikissa maallisissa ja uskonnollisissa asioissa, kuninkaan vallan vaikutuksen laajentaminen Pohjois-Englannin, Walesin ja Irlannin alueilla, uusien maalakien kehittäminen, verotuksen yksinkertaistaminen ja painokoneen käyttöönotto asetusten sekä maallisen että uskonnollisen kirjallisuuden julkaisemisessa. Cromwellin ansiota oli Raamatunkin julkaiseminen englanniksi 1539.

Nykyihmisille Thomas Cromwell on tullut tutuksi varsinkin Hilary Mantelin romaanisarjasta Susipalatsi (2009), Syytettyjen sali (2012) ja Kuningashuone (2020). Kahdesta ensimmäisestä kirjasta BBC teki myös kuusiosainen tv-sarjaelokuvan Susipalatsi (2015), jossa Cromwellia esittää Mark Rylance ja Henrik VIII:ta Isänmaan puolesta -sarjasta tuttu Damian Lewis.

Entä kuka on Suomen Cromwell, kysyttiin Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla kesällä 2016. Vastaukseksi annettiin Mikko Kortelainen, joka tuolloin oli valtiovarainmninisteri Petteri Orpon erityisavustaja. Kortelaisen sanotaan juonineen Alexander Stubbin syrjään Kokoomuksen puheenjohtajan paikalta. Kortelainen on kuitenkin saanut pitää päänsä ja on nyt puolueen eduskuntaryhmän pääsihteeri.

kari.naskinen@gmail.com

Dreyfusille kostettiin vielä kuolemansa jälkeenkin

Elokuvan alku on visuaalisesti harvinaisen komea: vakoilusta tuomittu kapteeni Alfred Dreyfus marssitetaan Sotilasakatemian ison paraatikentän keskelle, jossa hänet häväistään julkisesti; akatemian henkilökunta, upseerioppilaat ja vähän muutakin yleisöä reunustavat kenttää ja näkevät, kun Dreyfusilta revitään pois arvomerkit ja juhlapuvun muutkin koristeet sekä katkaistaan hänen miekkansa. Taustalla kohoaa Eiffel-torni Marskentän toisessa päässä. Roman Polanskin ohjaama Upseeri ja vakooja on loppuun asti jämerä elokuva. Ei keinotekoista kruusailua, vaan kova tarina sujuvasti kerrottuna.

Dreyfusin tapauksesta tuli kansainvälinen skandaali. Kun paljastui, että Dreyfus oli täysin syytön vakoiluun ja että tuomion takana oli hänen juutalaisuutensa, menetti Ranska maailman silmissä asemansa oikeusvaltiona. Tätä sinänsä oleellista asiaa Polanski ei sen kummemmin korosta, koska siihen ei ole syytä yhtään enempää kuin mitä tapahtumat tuovat esille. Tai on sentään yksi kohtaus heti alussa, kun eräs upseeri kommentoi tilannetta avauskohtauksessa: ”Ennen Roomassa heitettiin kristittyjä leijonille, nyt juutalaiset selviävät vankeustuomiolla - edistystä on tapahtunut.”

Elokuvan päähenkilö ei ole Alfred Dreyfus, vaan Yleisesikunta-akatemian vastavakoiluosaston tilastoyksikön johtaja Georges Piquart (kuvassa roolin esittävä Jean Dujardin). Dreyfusin jo ollessa vankina Pirunsaarella Piquart saa selville, että Dreyfus on syytön vakoiluun Saksan hyväksi ja aloittaa oman tutkimuksensa asiasta. Tätä ei Ranskan sotilasjohto eikä maan hallitus tietenkään sulata, vaan Piquart joutuu liemeen. Myös Piquart passitetaan vankilaan, mutta kuten historiasta tiedämme, sekä Dreyfus että Piquart saavat lopulta oikeaa oikeutta.

Ranskalle tämä oli kova paikka. Ranskan jyrkän nationalistinen oikeistoeliitti koki häpeänä vuosien 1870-71 sodan, jonka seurauksena maa oli menettänyt Elsas-Lothringenin maakunnan Preussille. Tätä häpeää yritettiin peitellä silläkin, että Ranskan armeijaa alettiin uudistaa ja tämä mahdollisti Dreyfusille ensimmäisenä juutalaisena päästä upseerikouluun. Syvimmät asenteet eivät kuitenkaan hävinneet.

Piquartin selvitystyö todisti selvästi, että Dreyfus oli syytön, mutta sotilastuomioistuin oli edelleen toista mieltä. Vasta presidentti Emile Loubet armahti Dreyfusin, joka myöhemmin palasi armeijaan, nousi everstiksi ensimmäisessä maailmansodassa ja kuoli 1935 kunnioitettuna upseerina ja marttyyrinä. Kansallisoikeistolaisten mielistä ei juutalaisen Dreyfusin tapaus kuitenkaan unohtunut: heidän muodostamansa Vichyn hallitus lähetti Dreyfusin tyttärentyttären Madeleine Levyn Auschwitziin 1943, koska tämä oli taistellut Ranskan vastarintaliikkeessä.

Olen nyt paljastanut elokuvan juonta ja vähän enemmänkin, mutta tästä ei ole haittaa elokuvaa katsomaan meneville, sillä sisällössä on paljon muutakin. On juutalaisen Polanskin parhaita elokuvia. Siinä tulee hyvin esille se valt. tri Alpo Rusin toteamus, että ”Dreyfusin tapaus on esimerkki siitä, miten vaikeaa yksilön on yleensäkin saada oikeutta, kun hänen vastassaan on valtio”. (SK 24.7.2010)

Rusi kirjoitti asiasta käsitellessään Louis Begleyn kirjaa Why the Dreyfus Affair Matters (2009). Begley vertaa Pirunsaarta Yhdysvaltain perustamaan Quantanamon vankileiriin, jonne viedään ”uusia Dreyfuseja”. Tällaiset operaatiot kuvaavat sitä, miten ”kansallisen paniikin ja häpeän peittelyn olosuhteissa poljetaan sivistyneitä oikeustapoja ja kansalaisoikeuksia”.

Polanskin elokuva on herpaantumattoman taitavasti koottu. Se on myös jännityselokuva, jonka oikeussalidraamat ovat lajinsa parhaimmistoa. Harvinaista ilonaihetta antaa sekin, että koska elokuvaa ei tehty Hollywoodissa, vaan Pariisissa, ovat näyttelijät ranskalaisia ja he tietenkin puhuvat ranskaa. Oli onni, että alkuperäinen suunnitelma tehdä elokuvasta englanninkielinen muuttui. Jean Dujardin on roolissaan erinomainen. Hänen rakastajatartaan esittää Roman Polanskin puoliso Emmanuel Seigner.

Yksi ”hauska” kohtauskin on. Sotilasakatemian upseerit ja lakimiehet analysoivat Dreyfusin syylliseksi paljastamaa kirjettä:

- Tämän on grafologi todistanut selvästi Dreyfusin kirjoittamaksi.
- Mutta jos se on väärennös?
- Niin niin, kyllä juutalaiset osaavat hyvin väärentää.
Piquart: - Eli Dreyfus on syyllinen, jos hän on kirjoittanut sen, mutta on syyllinen myös, jos ei ole sitä kirjoittanut.

kari.naskinen@gmail.com

Ruotsi on ollut maailman napa

Ruotsalaiset ovat sitä mieltä, että he osaavat kaikkein parhaiten torjua koronaviruksen. Eli kun aikaa kuluu, tulee Ruotsin erinomaisuus tässäkin asiassa lopulta koko maailman tietoisuuteen. Tällainen ajattelu on tuttua Ruotsissa. Televisiosta keskiviikkoisin tulevassa Kuninkaittemme jäljillä -historiasarjassa kerrottiin Upsalan yliopiston rehtorin Olaus Rudbeckin (1630 - 1702) neronleimauksesta, että 12 000 vuotta sitten sijaitsi jumalten ja kansojen alkukoti Atlantis Ruotsissa.

Rudbeck oli arvostettu historioitsija, joka esitti tämän asian 3000-sivuisessa teoksen nimeltä Atland eller Manheim. Siinä hän vakuutti, että Ruotsi on siis ollut maapallon sivistyksen kehto ja että ruotsin kieli on ihmiskunnan alkuperäinen kieli, josta myöhemmin latina ja hepreakin kehittyivät.

Mereen uponnut manner esiintyi tiettävästi ensimmäisen kerran Platonin kirjoituksissa. Maaperätutkimusten, kartoitusten ja mittausten tuloksena Rudbeck vahvisti Atlantiksen sijainneen Ruotsin alueella. Myös Homeroksen mainitsema Idavuori – täynnä rautaa ja muita metalleja – sijaitsi Ruotsissa, mistä hyvänä todisteena ovat Ruotsin runsaat malmivarat.

Eikä tässä kaikki. Vaikka asiaa ei Raamatussa mainita, kirjoitti Rudbeck, että syntiinlankeemuksen jälkeen ihmiset hakeutuivat Ruotsiin nimenomaan sen vuoksi, että maa siellä oli poikkeuksellisen hedelmällinen. Jumala oli tämän näin järjestänyt.

Västeråsissa syntynyt Olaus Rudbeck oli piispa Johannes Rudbeckiuksen poika. Sukuun liittyi tunnetumpi nimi, kun Petrus Nobelius meni 1696 naimisiin Olaus Rudbeckin pojan Olof Rudbeckin tyttären Wendela Rudbeckin kanssa. Heidän jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa oli Alfred Nobel.

Nyt Atlantiksen paratiisissa menee huonosti. Joku on haukannut kielletystä omenasta.

kari.naskinen@gmail.com

Pirua ja ruotsalaisuutta vastaan

Koronavirusta vastaan saadaan rokote ennen kuin russofobiaa vastaan. Ruotsikin on juuri nyt vastatuulessa, eikä vielä ole varmaa sekään, salliiko Suomen hallitus Ruotsin joukkueen tulla Tampereelle yleisurheilumaaotteluun.

Sata vuotta sitten Ruotsi-viha oli yllättävän suurta. Vaikka Suomi oli päässyt irti Ruotsista jo 1809 ja Venäjästäkin 1917, oli suomalaisuuskysymys vielä itsenäisyyden alkuvuosinakin kiihkeästi esillä. Akateeminen Karjala-seura johti haaveilua Suur-Suomestakin, joka tarkoitti itärajantakaisen Vienan Karjalan liittämistä Suomeen. Ruotsilta ei ollut tarkoitus vallata alueita, mutta siitä huolimatta yksi iskulause oli ”Pirua ja ruotsalaisuutta vastaan”.

Jyväskylän yliopiston historian laitoksen johtajana 1994 - 2003 toiminut Toivo Nygård on tutkinut Jyväskylän vanhan opettajaseminaarin historiaa, jonka toiminnassa suomalaisuusasia oli näkyvästi esillä. Seminaarin opiskelijat perustivat 1926 Karjala-seuran, joka toimi AKS:n alaosastona. Seminaarilaiset eli ”jyskyt” kehottivat jäseniään ostamaan ensisijaisesti suomalaisia tavaroita ja välttämään erityisesti ruotsinkielisten omistamien tehtaiden tuotteita.

Jyskyt eivät hyväksyneet Ahvenanmaan liian itsenäistä asemaa. Sanoivat, että Ahvenanmaa on rettelöivä valtio valtiossa, ja olivat sitä mieltä, että oikea Suomi voisi vallata Ahvenanmaan. Taustalla oli se, että ruotsalaiset olivat ryhtyneet tavoittelemaan Ahvenanmaata sen jälkeen, ”kun Suomi pelasti Skandinavian bolshevismilta” 1918.

Suurta huomiota herätti sekä Suomessa että muuallakin seminaarilaisten Karjala-Seuran 1930 julkaisema 325-sivuinen kirja Suur-Suomen koulu (Gummerus). Ruotsissakin Stockholms Dagblad uutisoi kirjasta hämmentyneesti. Heti kirjan alussa Lauri ”Tahko” Pihkala julisti, että ”koulu ja puolustusvoimat ovat saman valtiokoneiston voimakkaimmat jäsenet” ja olisi ”ryhdyttävä tietoisesti kasvattamaan kansaa sosiaaliseen ajatteluun vastakohtana individuaalisen itsekkyyden hengelle”.

Koulujen voimistelutunneilla piti Pihkalan mielestä tavanomaisten urheilutaitojen lisäksi opettaa myös nyrkkeilyä ja tiedustelujuoksua maastossa. Tärkeä laji oli tietenkin pesäpallo, joka edisti mitä arvokkainta taisteluteknillistä harjoittelua:

”Pallon lyöminen käsittää nimenomaan taistelunmukaisen ampumatoiminnan päätekijät eli maalin liikkeen arvioinnin, tähtäyksen ja laukaisemisen. Koppaaminen ja heittäminen pelin kiihkeissä tilanteissa kasvattaa kylmäveriseen ja nopeaan kätevyyteen, jota vaatii taistelun eri lajeista koettelevin, lähitaistelu.”

”Urheilu on samalla kertaa sympaattista militarismia että turvallista pasifismia”, päätti Pihkala kirjoituksensa. Ruotsalaisista ja venäläisistä ei tähän lajiin koskaan ole ollutkaan.

Maanpuolustusnäkökulmia tuli Suur-Suomen koulu -kirjan mukaan painottaa muissakin oppiaineissa, esimerkiksi valitsemaan sotilaallisia aihepiirejä matematiikan ja fysiikan esimerkkeihin. Äidinkielen opetuksessa olisi parasta keskittyä opettelemaan lyhyttä, selkeää ja täsmällistä ilmaisua. Tunnelmien ilmaiseminen ja runoileminen piti jättää sivuseikaksi, koska se ei palvele maanpuolustuksellisia näkemyksiä. Luonnontieteessä ja historiassa olisi keskittyä olemassaolon kamppailuun elämän ja kuoleman ilmiönä sekä sotaan, jossa tätä kamppailua kansakuntien välisenä käydään. Historiassa tulisi opettaa Suomen sotilaspoliittista asemaa sekä Venäjän historiaa ja vallankumouksen kehitystä ja sen maailmanvallankumouspolitiikan periaatteita.

SEMINAARILAISISTA
24 % KUULUI AKS:ään

Seminaarin ajalta ei ole tilastoja AKS:ään kuuluneista oppilaista, mutta seminaarin tilalle 1934 perustetusta Jyväskylän kasvatusopillisesta korkeakoulusta on: sen miesylioppilaista 24 % oli AKS:n jäseniä. Vuonna 1938 Jyväskylään perustettiin myös Akateemisten naisten Karjala-seuran alaosasto, johon liittyi 20 - 30 aktiivista jäsentä.

Oulun yliopistossa teki Tiina Oikarinen pari vuotta sitten aate- ja oppihistorian kandidaatintutkielmansa Suur-Suomen koulusta. Hän piti tutkielmansa aihetta pelottavan ajankohtaisenakin, vaikka haaveet Suur-Suomesta onkin kuopattu: ”Koulutus resonoi aina aikansa ideoita ja keskustelu koulutuksen sisällöstä nousee esiin säännöllisin väliajoin. Lähdeteokseni on vain yksi esimerkki tällaisesta keskustelun avauksesta historian saatossa.”

kari.naskinen@gmail.com

Keltainen valkoiseksi

Tiedustelin sähköpostitse kahdelta ministeriltä, kahdelta tavalliselta kansanedustajalta sekä liikenne- ja viestintävirasto Traficomilta, miksi keltaisia sulkuviivoja on Suomessakin alettu maalata valkoisiksi. Tässä yhteenveto vastauksista, jotka sain liikenneministeri Timo Harakalta (SDP), kansanedustaja Timo Heinoselta (Kok) ja Traficomin liikenneturvallallisuusviestinnän johtavalta asiantuntijalta Jussi Pohjoselta:

”Kaksivärijärjestelmä oli 1950-60-luvuilla käytössä useissa Euroopan maissa. Kansainvälisen liikennemerkkisopimuksen myötä 1970-luvulta lukien suositeltiin valkoista väriä pysyvissä tiemerkinnöissä. Yksivärijärjestelmä yleistyi tämän jälkeen nopeasti. Viimeksi siihen ovat siirtyneet 2000-luvun alkupuolella Italia, Itävalta ja Islanti.

Valkoisen värin käyttöä keltaisen sijaan puoltavat valkoisen värin parempi paluuheijastavuus erityisesti märkänä. Keltaista väriä on myös vaikea tunnistaa keltaiseksi pimeällä.

Kyseessä on lisäksi se, että konenäön kyky erottaa värejä tai pikemminkin kontrasteja. On siis kuljettajattomien ajoneuvojen turvallisuuskysymys tulevaisuudessa. Valkoisia sulkuviivoja hyödyntävät myös laajasti ns. kaistavahdit yms. uusi turvallisuusteknologia autoissa ja tämä on se tosiasiallinen syy värin vaihtamiseen vielä pitkään.

Lähes kaikki Euroopan valtiot ovat siirtyneet yksivärijärjestelmään tien keskilinjan merkinnöissä, jolloin keltainen väri on varattu tilapäismerkintöjä varten.

Vuonna 2003 tehtyjen asiantuntija-arvioiden mukaan keskialueen merkintöjen värin vaikutusta liikenneturvallisuuteen on vaikea arvioida luotettavasti.

On myös kustannuskysymys, kun voidaan tehdä yhdellä värillä. Kustannuksia lisää se, että kahta materiaalia käytettäessä joudutaan materiaalitäyttöjä tekemään kaksi kertaa useammin tai työkohteella käymään kaksi kertaa. Keltainen tiemerkintämateriaali sinänsä on arvioiden mukaan myös kalliimpaa kuin valkoinen.”

PAKKO VAI EI?

Tiemerkintöjen muuttamiselle on kolmen vuoden siirtymäaika, jona aikana niiden pitää olla muutettu uutta lakia vastaavaksi.

Kysyin kaikilta myös sitä, onko tässä kysymyksessä EU:n määräys, jota Suomi ei voi kieltäytyä noudattamasta? Kukaan ei uskaltanut tähän vastata.

kari.naskinen@gmail.com

Ylitöitä ilman pyhäkorvauksia

Tänään on ollut kova päivä. Ensin aamulla piti katsoa nauhoitettuna viime yön Indycar-kilpailu, jonka jälkeen tulivat yhdessä pötkössä neljältä eri kanavalta F3, Moto 3, Euroopan Le Mans -sarja, F2, Moto 2, Porsche-cup, Moto GP ja F1. Kohta tulee vielä elokuva Hell or High Water, joka edellisen katsomiskerran perusteella on hyvä nykyajan ”länkkäri”, ja sitten vielä NASCARin osakilpailu. Työtä vuorotta yli puoli vuorokautta, eikä tästä ylityöurakasta saa edes minkäänlaista pyhätyölisää eikä se vaikuta ansioturvaan.

Hyvä silti, koska koronahiljaisuuden aikana varsinkin sunnuntait olivat tylsiä kaikkien muidenkin urheilulajien ystäville. Olivat kuin joskus ennen, jolloin kaiken huipuksi esimerkiksi F-ykkösten kilpailut tulivat MTV:n tavalliselta kanavalta. Kun mainoskatkolta palattiin, Matti Kyllönen jatkoi taas värikästä selostustaan: ”Voi voi voi, nyt Häkkisen Maklareni on hyytymässä – ai jaha, ei olekaan, kun tämä onkin hidastus. Mutta missä on Tsei Tsei?”

Nyt selostukset ovat ammattitaitoisempia: ”Huono setappi indikoi aksidenttia tai ainakin putoamista podiumilta. Voi se ionisoitua myös penaltiksi.”

kari.naskinen@gmail.com

Ajan sävel on nyt toisenlainen

Vanhalla nelostiellä vähän Vääksyn eteläpuolella on ABC:n kylmäasema ja sen takana kahvila, jossa en aikaisemmin ollut käynyt, koska luulin senkin olevan ABC. Toissa päivänä kuitenkin havaitsin, että se kahvila ei kuulukaan pienten huoltoasemien tappajaketjuun, joten ajoin pihaan. On kahvila ja siihen liittyen myös antiikkitavaroiden myymälä. Sieltä tulivat mukaan kotiin tuomisiksi kaksi Ajan Sävel -lehteä 60 vuoden takaa. Hämärät muistikuvat palautuivat mieleen.

Kovin vaatimatonta oli noihin aikoihin tämäntyyppisten viihdelehtien anti. Valokuvia ja pieniä juttuja iskelmälaulajista, numerosta toiseen jatkuvat novellit ja sarjakuvat sekä joitakin uutisasioita maailman filmitähdistä. Oleellinen osa olivat keskiaukeaman isot värilliset keräilykuvat, joita kahdessa ostamassani lehdessä ei kuitenkaan ollut, koska ne oli lehden tilaaja Eeva Vilen Padasjoelta tietenkin kiinnittänyt seinälleen (Eeva nimi lehtien takasivuilla). Hyviä keräilykuvia sai myös etu- ja takasivuista, joilla näissä lehdissä olivat Joan Collins, Louis Jourdan, Umberto Marcato ja Romy Schneider.

En ole viime aikoina ostanut vastaavia nykypäivän lehtiä, mutta ne edustavatkin jo toista vuosituhatta. Eikä Ajan Sävelkään pysynyt pitkään mukana Scandia-musiikin oman Iskelmä-lehtensä ja Fazer-musiikin Musiikkiviestin puristuksessa. Ruth Wathénin toimittama Ajan Sävel loppui 1963, kun 1961 aloittanut Suosikki-lehti valtasi markkinat.

Vuonna 1960 Lasse Liemola oli kova sana. Viikkosanomien edellisvuonna järjestämässä Suosituin suomalainen -äänestyksessä hän oli tullut neljänneksi pikaluistelija Juhani Järvisen, presidentti Urho Kekkosen ja kirjailija Väinö Linnan jälkeen. Ajan Sävelessä hän piti omaa palstaa, ei näköjään kaikissa numerossa, mutta lehti ilmestyikin joka viikko.

Jossain toisessa lehdessä oli kirjoitettu tuhmasti: ”Pirkko Mannola on jonkinlainen naispuolinen Lasse Liemola, kumpaakaan ei voi juuri laulajaksi sanoa, mutta mielellään heitä kuuntelee.” Ajan Sävel ei tuollaisesta tykännyt, ja kun Liemola elokuussa 1960 meni naimisiin johtajaopettajan tyttären Kerstin Holmströmin, oli lehdessä juttu ja monta kuvaa häistä. Häämätka suuntautui Pariisiin, jossa Lasse antoi vaimolleen lahjaksi valkoisen henkilöauton. Yhtä nättiä hääjuttua ei varmaankaan ole Seiskassa ollut koskaan.

Oli myös juttu Brigitte Bardotista ja hänen neljästä tärkeästä miehestään. Yleisönosastossa kuitenkin moitittiin: ”Kysyn teiltä, arvoisat lukijat, mitä te BB:ssä ihailette? Onko se ulkonäkö? Ehkä tuossa Eddie Constantine -ihoisessa epäsiistin näköisessä naisessa on salattua kauneutta.”

Ettei olisi samalla tavalla tukka hutsallaan ja muutenkin liian vapaamielisen näköinen, neuvottiin lehdessä tyttöjä monella tavoin. Kerran tai pari viikossa on hyvä kirkastaa kasvojen iho poistamalla kaikki make up, ja hyvää tekee aamuisin juoda lasillinen vastapuristettua appelsiinimehua, johon on sekoitettu munankeltuainen. Ohjeita oli paljon:

- Pojalla on kurja olla, jos on kukko tunkiolla.
- Moni poika kyllästyy tyttöön, joka myöhästyy.
- Tyttö, joka liikaa tilaa, pojan mielenrauhan pilaa.

Uusia levyjä esiteltiin ja kevyesti arvosteltiin: Eino Grönin Toukokuun päiviä kaksi, Humppa-Veikkojen kanuuna-ep, Kauko Käyhkön Kriminal-tango, Sinikka Lehtevän ensimmäinen levy Kitara ja meri, Anna-Liisa Pyykön Eilen, tänään, ainiaan.

Toiseksi viimeisellä sivulla oli jonkin laulun sanat, näissä lehdissä Brita Koivusen esittämä Kuinka paljon rakkautta ja Sirpa Säteen Aina lauantai.

Suosikki tuli minullekin 60-luvulla, mutta senkin lehden loppu koitti 2012, kun internet oli tuonut ajan sävelet tehokkaammalla tavalla kaikkien saataville.

kari.naskinen@gmail.com

Vintage Rusty Café