Velkaunioni

Eduskunta, hallitus, perustuslakivaliokunta ja suuri valiokunta ovat kaikki sitä mieltä, että EU:n yhteistä hätärahoitusmallia ei nyt esitetyssä muodossa voi hyväksyä. Toista mieltä ovat vain Vihreä liitto, sen euroedustaja Heidi Hautala ja EKP:n sivukonttorin johtaja Olli Rehn viran puolesta. Rehnin mielessä on varsinainen silmänkääntötemppu: EU:n jäsenvaltioille ei tulisi minkäänlaista takausvastuuta 750 miljardin lainasta, vaan koko ruljanssi hoidettaisiin niin, että valtioiden EU-jäsenmaksuja vain korotettaisiin. Näin helppoa se on, vaihdetaan vähän sanoja, simsalabim.

Korotettavien jäsenmaksujen lisäksi suunnitelmaan kuuluu, että EU alkaisi kantaa uusia veroja, jotka perittäisiin yrityksiltä.

Tämä on sitä EU-politiikkaa, jolla huonosti taloutensa hoitavia maita tuetaan, eräänlaista keskusjohtoista eurososialismia, uudelleenjakopolitiikkaa.

Eduskunnan perustuslakivaliokunnan kanta on yksiselitteinen: ”Valtioneuvosto ei voi toimia EU-lainsäädännön valmistelussa vastoin perustuslakivaliokunnan ilmaisemaa selvää ja ehdotonta valtiosääntöoikeudellista kantaa. Velvollisuus ottaa valiokunnan kannanmuodostus asianmukaisesti huomioon on luonteeltaan oikeudellinen velvollisuus. Perustuslakivaliokunta on perustuslainmukaisuuden ensisijainen tulkitsija ja perustuslainmukaisuutta koskevat kannanotot sitovat niin eduskunnan muita valiokuntia kuin valtioneuvostoa”.

Koko tämä EU:n nyt puuhaama järjestely on vastoin myös EU:n perussopimusta, joka kieltää osallistumisen muiden maiden velkojen maksuun ns. no bail out -säännön perusteella. Tämä on se outo termi, jonka presidentti Sauli Niinistö otti esille Kultaranta-keskustelussa. Se tarkoittaa avustamiskieltoa, "jonka mukaan toiset jäsenvaltiot eivät saa auttaa julkisyhteisöjen rahoitusasemansa kanssa vaikeuksiin joutuvaa jäsenvaltiota". Käytännössä kyse on siitä, että jokaisen eurovaltion on huolehdittava talousvastuistaan itse, ilman toisten jäsenvaltioiden apua.

Esillä oleva elpymisrahasto merkitsisi huomattavaa yhteisesti vastattavalla velalla rahoitettua tulonsiirtoa korkeasti velkaantuneille maille. Ekonomisti Vesa Vihriälä ja eurooppaoikeuden professori Päivi Leino-Sandberg kirjoittavat yhteisesti Vihriälän blogissa, että jos tämä toteutuu, on kysymyksessä ”velkaunioni”, joka jakaa pahoin jäsenvaltioita. Hekin sanovat, että sen toteuttaminen ei ole mahdollista EU:n nykyisten perussopimusten nojalla. Mahdollisuuden kuitenkin antaa perussopimusten ”joustavalle ja hyvinkin luova uudelleentulkinta”.

”Ratkaisuissa on kyse jäsenvaltioiden demokraattisen päätöksenteon ytimeen kuuluvista asioista. Niiden tekeminen euroryhmässä tai Eurooppa-neuvostossa yön pikkutunneilla, poliittisen paineen alla, on monestakin syystä riskialtista. Seurauksena on helposti poliittinen vastareaktio, joka hajottaa unionia pahoin. Koronakriisi ei myöskään ole EU:n ainoa kriisi tällä hetkellä. Se painii myös oikeusvaltiokriisin kourissa. Oikeuden uskottavuutta ei edistä se, jos unionin oikeuden keskeiset säännöt on aina tilanteen tullen mahdollista tulkita uudelleen”, kirjoittavat Vihriälä ja Leino-Sandberg.

Näihin systeemeihin liittyvä toinen iso asia on se kansallinen tukipolitiikka, että nyt Euroopan komissio on antanut jäsenmaille vapauksia tukea yrityksia omilla rahoillaan, tai lainatuilla. Isoilla mailla tällaiseen on tietenkin paremmat mahdollisuudet ja tämä vääristää kilpailua. Niinpä Saksa antaa Lufthansalle 9 miljardia euroa, Ranska Air Francelle 7 ja Renaultille 5 miljardia jne. Meillä valtio myönsi Finnairille 0,6 miljardian valtiontakauksen. Yhteensä Saksa jakaa koronatukina yrityksilleen 45 miljardia, Ranska 17 miljardia ja Italia myös 17 miljardia.

Siis Italiakin, jonne suomalaistenkin verorahoja nyt pitäisi syytää. Tämä on tyypillinen esimerkki siitä, miten EU:n uudelleenjakososialismissa hyödynsaajat eivät ole kansalaiset, vaan lähinnä isot yritykset ja niiden käyttämät pankit.

kari.naskinen@gmail.com

EU:n värien mukaan

Keltaisia sulkuviivoja on jo alettu maalata valkoisiksi. Koska suuremmissa EU-maissa ne ovat jo ennestään valkoisia, pitää liittovaltion yhtenäisyyden vuoksi näin olla nyt Suomessakin.

Keltainen kyllä erottuisi paremmin ja se on myös totutusti enemmän varoitusväri kuin laimea valkoinen. Toteltava kuitenkin on.

Liittovaltioyhtenäisyyden lisäksi on toiseksi syyksi värin vaihtamiseen sanottu, että automaattisesti toimivien robottiautojen värisokeat sensorit tunnistavat paremmin valkoisen kuin keltaisen värin. On nimittäin mahdollista, että joitakin robottiautoja ilmestyy joskus liikenteeseen.

kari.naskinen@gmail.com

Skandia-mies ja Pavel Smerdjakov

Syyttäjä Krister Petersson päätti, että Olof Palmen murhasi Skandia-mies Stig Engström. Kunnon todisteita ei saatu, mutta saatiin tapaus toistaiseksi päätökseen. Jos tutkintatuomarina olisi ollut Nikolai Neljudov ja syyttäjänä Ippolit Kirillovitsh, ei kuollutta miestä olisi nimetty syylliseksi. Neljudov ja Kirillovitsh saivat murhaajaksi Dmitri Karamazovin, vaikka hänen isänsä olikin tappanut tämän kokki ja äpäräpoika Pavel Smerdjakov. Tässä jutussa sentään murha-ase saatiin todisteeksi, mutta ei tietenkään sormenjälkiä eikä dna:ta, kun sellaisia ei 1800-luvulla osattu tallentaa - eikä Ruotsissa vieläkään. Ruotsissa Palmen murhaa on hoidettu yhtä huonolla tuloksella kuin koronavirusta. Syyttömänä tuomitulla Dmitrillä oli myös motiivi murhaan, mutta Skandia-miehen kohdalla ei kunnolla sitäkään.

Kahdenkymmenen vuoden Siperia-tuomion saa Fjodor Dostojevskin romaanissa Karamazovin veljekset siis murhatun poika, sillä ennen oikeudenistuntoa itsemurhan tehnyttä Smerdjakovia ei haluttu julistaa syylliseksi, koska sehän olisi vesittänyt koko komean oikeussalidraaman.

Kun kolme viikkoa sitten koronatyhjyyttä täyttäkseni aloin lukea kirjaa, en arvannut, että saan sen loppuun samalla viikolla Palmen tapauksen loppurätingin kanssa. Oli kova urakka, sivuja enemmän kuin hallituksen uudessa sote-selvityksessä, mutta luultavasti mielenkiintoisempi.

Koska romaanihenkilöistä ei ole valokuvia, otin tähän kuitenkin sellaiseksi Smerdjakovia amerikkalaisessa elokuvassa (1958) esittävän Albert Salmen. Hän syntyi New Yorkin ”suomalaisgetossa” Brooklynissä 1927, vanhemmat olivat Suomesta sinne kultaa vuolemaan lähtenyt tukkimies Svante Salmi ja tamperelainen Ida Friman. Albert Salmi teki pitkän uran Hollywoodissa (162 elokuvaa ja tv-sarjaelokuvaa). Suomessakin hän kävi ainakin silloin, kun näytteli Renny Harlinin ensimmäisessä pitkässä elokuvassa Jäätävä polte (1986).

Suomessa Albert Salmi oli aikoinaan tuttu monista tv-sarjoista: Bonanza, Ironside, Dallas, Ritari Ässä jne. Loppu oli kuitenkin yhtä surkea kuin Smerdjakovilla, sillä Salmi ampui vaimonsa ja itsensä 1990 Spokanessa.

SYYTTÄJÄN LOPPU-
PUHEENVUORO 46 SIVUA

Lehtijuttujen perusteella Krister Peterssonin meriselityspuhe Tukholmassa ei ollut kovin pitkä, mutta Ippolit Kirillovitshin on, 46 sivua. Se on samalla laaja katsaus ihmisten moraalin ja koko yhteiskunnan tilanteen heikkenemiseen. Jo 140 vuotta sitten lehdistökin reagoi tähän muutokseen, kuten Kirillovitsh sanoo: ”Ilman lehdistön välitystä me emme milloinkaan olisi saaneet tietää edes osapuilleen täydellisesti niitä hillittömän tahdon ja siveellisen lankeemuksen tihutöitä, joista se alituisesti kertoo palstoillaan.”

Uutta oli se, että Pietarissa oli juuri alkanut myös ilmestyä lehti nimeltä Sluhi [Kuulopuheita], jossa julkaistiin Seiska-lehden tapaan juoruja ja muuta sellaista hömppää, josta esimerkiksi rouva Hohlakova kovasti piti.

Karamazovin veljesten teemat ovat laajat, ne ulottuvat rikoksen ja sen seurausten lisäksi kärsimykseen, rakkauteen, intohimoon, mustasukkaisuuteen, kauneuteen ja rumuuteen, helvetin tuleen ja tietenkin Jumalaan, jonka olemassaoloon Dostojevski uskoi – tämä ei ole kirjasta, mutta Dostojevski kysyi jossain kirjoituksessaan, olisiko modernin ihmisen helpompi uskoa, jos uskosta poistettaisiin myyttinen aines. Dostojevski oli sitä mieltä, että tuollaisessa tapauksessa ei jäljelle jäisi mitään.

Luostarinvanhin Zosima on tietenkin samoilla linjoilla: ”Kansa nousee ateistia vastaan ja voittaa hänet, ja syntyy yksi oikeauskoinen Venäjä. - - - Jumala pelastaa Venäjän, sillä vaikka rahvaan mies onkin paheellinen eikä voi päästä irti löyhkäävästä synnistä, hän kuitenkin tietää, että hänen syntinsä on Jumalan kiroama. Ylempien laita on toisin. Nämä tahtovat rakentaa oikeudenmukaisuuden pelkällä järjellään tieteen varaan ja ilman Kristusta.”

Yhdessä kohtaa Dostojevski lainaa eräänlaiseksi yhteenvedoksi oman aikansa runoilijaa Fjodor Tjutshevia:

kautta synnyinmaamme täällä
orjana ja ristin kantain
kulki Jumala maan päällä
siunauksen meille antain.

ELÄMÄN SINÄNSÄ ON SEN
TARKOITUSTA TÄRKEÄMPI

Dostojevskin maailmassa on tietenkin monenlaista viheltäjää, aivan laidasta laitaan. Osa sivuhenkilöistä on sellaisia, että tuntuvat kyllä turhilta kokonaisuuden kannalta. Tärkeimmät ovat veljekset Dmitri, Ivan ja Aleksei. Oudoimmalta tuntuu Ivan, joka oikeudessakaan ei puolusta veljeään, vaikka tietää asioiden oikean laidan. Elämästäkin Ivanilla on oma ajatuksensa, eikä siihen kuulu jokin sellainen kuin elämän tarkoitus. Tärkeintä on elämä sinänsä: pitää rakastaa elämää enemmän kuin logiikkaa.

”Olkoon etten usko maailmanjärjestykseen, mutta rakastan kuitenkin keväällä puhkeavia tahmeita lehtiä, minä rakastan sinistä taivasta, joku ihminen on minulle rakas, ja rakas on myös moni inhimillinen sankariteko.”

Rakastamisesta isän ja veljesten elämässä on koko ajan kysymys tavalla tai toisella. Varsinkin isän ja Dmitrin tilanne on kinkkinen, kun molemmat rakastavat Milon Venusta muistuttavaa Grushenkaa, joka kävelee hieman keinahdellen kuten täyteläiset naiset toisinaan kulkevat. Venäläinen kaunotar, joka niin monessa herättää intohimoisen rakkauden. Toinen täky on Katarina Ivanovna ja on niitä muitakin. Dmitri on kihloissa Katarinan kanssa, mutta mustasukkainen hän on kuitenkin Grushenkasta.

RASKASTA ON

Kolme vuotta ennen tämän pääteoksensa julkaisemista Dostojevskiilta ilmestyi hänen omassa aikakauskirjassaan erikoinen novelli Naurettavan ihmisen uni (1877). Siinä minäkertoja murehtii, etteivät muut ymmärrä hänen tarinoitaan. Kirjallisuudentutkijat ovat tulkinneet, että kertoja on Dostojevski itse. Kertoja tiivistää Dostojevskin kirjailijantyön: kaikki eivät ymmärtäisi hänen tarinoitaan heti, vaan vasta ajan vaihtuessa ja olosuhteiden muuttuessa.

”Voi, miten raskasta onkaan olla ainoa, joka tuntee totuuden! Mutta he eivät ymmärrä sitä. Ei, eivät ymmärrä. He härnäävät minua nyt sillä, että se oli vain uni. Mutta eikö ole samantekevää, oliko se uni vai ei, jos se uni kerran ilmoitti minulle Totuuden? Minun uneni, oh, se ilmoitti minulle uuden, suurenmoisen, paremman, voimakkaamman elämän!”

Vielä kuoltuaankin hän on tietoinen ympäristöstään. Hän kokee hautajaisensa ja hautaamisensa. Kosteassa ja tunkkaisessa arkussa mies ahdistuu ja alkaa rukoilla Kaikkivaltiasta avuksi. Sitten tuntematon hahmo avaa hauda ja tempaa hänet pois. Mies nousee saattajansa kanssa ylös avaruuteen. Kosmisella matkalla ennenkokemattomat tunnetilat valtaavat hänet:

”Vaistosin äkkiä, ettei minua halveksittu eikä minulle naurettu eikä minua edes säälitty ja että matkallamme olisi tuntematon, salaperäinen päämäärä, joka koski ainoastaan minua.”

Ettei totuus unohtuisi, niin se vielä, että Karamazovin veljekset on myös erinomainen jännäri. Esimerkiksi sitä oikeusalikohtausta värikkäämpää ja jännittävämpää kirjaa tai elokuvaa vastaavanlaisesta tilanteesta en ole kokenut.

kari.naskinen@gmail.com

Ingmar Bergmanin isosta varjosta valoon

Ruotsalaisten elokuvantekijöiden uudella polvella oli vaikea päästä pois Ingmar Bergmanin suuresta varjosta. Muutama kuitenkin pääsi jo 1960-luvulla. Aikaisemmin kirjoitin Bo Widerbergistä (1.8.2018), nyt Jan Troellista (kuvassa) ja jossakin vaiheessa tulee Vilgot Sjöman, kunhan olen SF-kanalenista nähnyt vielä pari puutelistallani olevaa hänen elokuvaansa.

Bergman oli syntynyt 1918 ja Sjöman 1924, Widerberg syntyi 1930 ja Troell 1931. Uusi elokuvapolvi otti 1960-luvulla käsittelyyn yhteiskunnalliset aiheet, millä se teki pesäeron Bergmanin henkilökohtaisella tasolla ja psykologisella tavalla ihmisyyteen pureutuviin elokuviin.

Kuvaavaa Bergmanin pelottavassa mahtiasemassa oli se, mistä Troell sanoi tehdessään ensimmäistä elokuvaansa Tässä on elämäsi (1966). Hänestä tuntui, että oli halvaantunut Bergman-myytin paineesta ja oli tyytymätön ensimmäisiin otoksiinsa. Svensk Filmindustrissa työskennellyt ja Troellin elokuvan tuottajaksi määrätty Bengt Forslund kuitenkin rohkaisi: ”Tee vain kohtaukset haluamallasi tavalla, älä ajattele ääntä, älä vuoropuhelua, kuvaa vain.”

”Kuvaa vain” oli hyvä ohje siksikin, että Troell on toiminut yleensä aina omien elokuviensa pääkuvaajana. Troell kuvasi myös Widerbergin ensimmäisen elokuvan Lastenvaunut (1963). Troell ja Widerberg ovat syntyisin Malmösta, Sjöman Tukholmasta.

Tässä on elämäsi perustui myöhemmin Nobelin saaneen Eyvind Johnsonin elämäkerralliseen nuoruusromaaniin ja onnistui erinomaisesti. Yhtä hienon suurmieselokuvan Troell teki Knut Hamsunista 1996.

Troell on vanhojen valokuvien ystävä, voi jopa sanoa tutkija. Tähän aihemaailmaan sijoittuu myös Troellin elokuva Ikuistetut hetket (2008), jossa suomalainen Maria Heiskanen esittää valokuvauskameran arpajaisissa saavaa kotiäitiä. Kuvat tallentavat historiaa ja muistoja väärentämättöminä. Tätä Troell haluaa myös elokuviensa tekevän.

Kun näin on, ei Troell lähde keksimään elokuviensa henkilöitä, vaan ne tulevat oikeasta elämästä. Hän ei luota itse luomiinsa henkilöhahmoihin, ja keskeisenä ideana hänellä onkin, että roolihenkilöt ovat mahdollisimman aitoja – kuin tekisi näytelmäelokuvaa dokumentoimalla näyttelijöiden tekemistä.

Maria Heiskanen oli jo aiemmin ollut Troellin elokuvassa Il Capitano (1991), joka kertoo Juha Valjakkalan Åmselessä tekemistä murhista. Pääosassa on Antti Reini. Käsikirjoituksen tehneelle Per Olov Enquistille Troell painotti, että tekstin on noudatettava todellisia tapahtumia, joten mitään ylimääräisiä jännityskohtauksia ei saa keksiä.

Jan Troellin suurtyö on Wilhelm Mobergin massiivisen siirtolaisromaanisarjan tekeminen elokuviksi Maastamuuttajat (1971) ja Raivaajat (1972). Elokuvinakin ne ovat järkäleitä, yhteensä 6,5 tuntia. Ne ovat kovia kertomuksia perheen lähdöstä Smoolannista Amerikkaan ja asettautumisesta sinne. Max von Sydow ja Liv Ullmann oli saatu ”Bergmanin tallista” tähän urakkaan, ja lopputulos on kaikin puolin vaikuttavinta elokuvaepiikkaa, mitä Pohjoismaissa on tehty. Jo lähtö kotoa on niin suuria tunteita aiheuttava, että on suorastaan käsittämätöntä nyt kuvitella sitä tilannetta, mihin nälkä ja puute ihmisia ajoi. Isä ja äiti katsovat pienen mökin pihasta (kuvassa). Sinne ne nyt menevät, poika Karl Oskar ja miniä. Koskaan me emme heitä enää näe… Sitten se kymmenen viikkoa kestänyt laivamatka, jota kaikki matkalaiset eivät elossa kestä.

Ilmestyttyään nämä siirtolaiselokuvat eivät kovin suurta innostusta arvostelijoiden keskuudessa herättäneet. Ilmeisesti Mobergin romaanit olivat laajuudessaan sellaisia, että ruotsalaiset kriitikot pitivät elokuvia liian pieninä raapaisuina isosta aiheesta. Yleisömenestyksiä niistä silti tuli, ja Maastamuuttajat sai viisi Oscar-ehdokkuuttakin. Tämä avasi Troellille ovet Hollywoodiinkin, mutta siellä tehdyt kolme elokuvaa eivät hänen meriittejään lisänneet.

Vaikka siirtolaisuus oli tuttu asia suomalaisillekin, niin täälläkin esimerkiksi Peter von Bagh arvioi elokuvat ”vähemmän vaikuttaviksi”. Hienoja kuvauksia ne julmasta ajasta joka tapauksessa ovat. En muista nähneeni muita elokuvia, jotka yhtä vakuuttavasti kuvaisivat 1800-luvun jälkipuoliskon nälkävuosina siirtolaisuuteen johtanutta pakkotilannetta, samoin kuin sitä ongelmallista tilannetta, mihin pohjoiset tulijat joutuivat uusissa ja oudoissa olosuhteissa. Hyvää oli kuitenkin se, ettei halla vienyt kylvöjä ainakaan samalla tavalla kuin Ruotsissa.

Hurjia tilanteita joka tapauksessa on. Raivaajissa Karl Oskar (von Sydow) tappaa härän ja panee pienen poikansa sen ruhon sisään suojaan jäätävältä lumimyrskyltä. Myöhemmin sama temppu on nähty Star Warsin viidennessä osassa Imperiumin vastaisku (1980) ja Alejandro Iñárritun The Revenantissa (2015).

Jan Troellin viimeinen elokuva on Dom över död man (2012). En ole nähnyt, mutta se kertoo merkittävästä lehtimiehestä ja uskonnonhistorian professorista Torgny Segerstedtistä (1876 - 1945). Hän arvosteli sodan aikana voimakkaasti Suomen ja natsi-Saksan aseveljeyttä ja haukkui Ruotsin hallitusta asettumisesta Saksan puolelle. Hän oli Göteborgs Handels- och Sjöfartstidningin päätoimittaja 1917-45. Hitlerin valtaannousun jälkeen tämä lehti oli Ruotsissa kovaäänisin Hitlerin vihaaja.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen eurooppalainen

Kesäkuun 12. päivänä 1930 saksalainen Max Schmeling voitti Yankee-stadionilla Bronxissa Jack Sharkeyn ja hänestä tuli raskaan sarjan ensimmäinen eurooppalainen maailmanmestari. Tällainenkin tapahtuma tulee nyt esille, kun ohuesti odotellaan Robert Heleniuksen nousemista MM-otteluun. Ehkä se ei sittenkään toteudu, mutta lisäksi Schmelingin tapaus on sikäli harvinainen, että se on esillä myös kaunokirjallisuudessa. Günter Grass nimittäin kirjoitti siitä yhtenä oman aikansa tärkeimpänä asiana kirjassaan Minun vuosisatani (Tammi, 1999).

Ottelun kolmea ensimmäistä erää hallitsi ”Boston Gob” Sharkey, mutta neljännessä erässä hän iski vasemmallaan Schmelingiä vyön alle, Schmeling putosi kanveesiin ja Sharkey hylättiin.

Seuraavana vuonna Schmeling puolusti mestaruuttaan Young Striblingiä vastaan Clevelandissa ja voitti tyrmäyksellä. Kaikkiaan Schmeling voitti 70 ammattilaisottelustaan 39 tyrmäyksellä. Mestaruuttaan Schmeling sai pitää kaksi vuotta, sillä Sharkey otti sen häneltä takaisin kesäkuussa 1932 (hajaäänin).

Günter Grass kirjoittaa tuosta jälkimmäisestä ottelusta ja varsinkin sen tuomiosta: ”...kaikki protestoivat, jopa New Yorkin pormestari, sillä Schmeling oli pisteissä selvästi parempi.”

Vielä oli kuitenkin edessä jotain suurta, ottelut ruskeaa pommittajaa Joe Louisia vastaan. Ensimmäisessä ottelussa 1936 taas Yankee Stadiumilla Schmeling tyrmäsi Louisin 12. erässä, mutta 1938 MM-ottelussa puolestaan Louis otti tyrmäysvoiton. Louis oli noussut maailmanmestariksi edellisvuonna, mutta hän sanoi, ettei olisi oikea mestari, ennen kuin voittaisi Schmelingin. Se oli kova kamppailu varsinkin ei-urheilullisista syitä. Yankee-stadionin yleisöstä kuului huutoja: ”Hitler on lähettänyt sen! Tapa se!” Itse ottelu päättyi jo ensimmäisessä erässä, kun Louis iski Schmelingin kanveesiin pökerryksiin heti ensimmäisessä erässä.

Vielä ennen sodan alkamista Schmeling voitti Euroopan mestaruuden Adolf-Hitler-Kampfbahnissa Stuttgartissa, vastustajana Adolf Heuser. Sotaan korpraali Schmeling osallistui laskuvarjosotilaana, ja sen jälkeen hän otteli vielä muutaman kerran kotimaassaan. Günter Grass: ”...olihan häntä auttanut – vastoin hänen omaa tahtoaan tosin – myös noiden vuosien kirottu politiikka: hän oli saksalainen joka kelpasi näytille.”

Natsipuolueeseen Schmeling ei liittynyt, mistä johtuen hän joutui epäsuosioon. Häntä ei siis New Yorkiin ”Hitler lähettänyt”. Amerikkalainen lehdistö kuitenkin julisti ottelun jälkeen, että hyvä oli voittanut pahan. Schmeling itse sanoi myöhemmin olleen onni, ettei hän voittanut: ”Se olisi tehnyt minusta virallisen Kolmannen valtakunnan täydellisen arjalaisen.” Ei Schmeling kuitenkaan mitään sille voinut, että huippuvuosinaan natsit käyttivät häntä hyväksi propagandassaan. Schmeling piti joka tapauksessa pintansa, eikä esimerkiksi antanut potkuja amerikanjuutalaiselle managerilleen Joe Jacobsille, vaikka tätä vaadittiin.

Vuonna 1987 saksalainen urheilulehdistö valitsi Schmelingin kaikkien aikojen saksalaisurheilijaksi. Hän kuoli 99-vuotiaana 2005.

kari.naskinen@gmail.com

Veljessota, sisällissota, keskitysleiri, internointileiri?

Vuoden 1918 tapahtumista ei enää saisi puhua kansalaissotana eikä vapaussotana, vaan siistimmin ja ketään ärsyttämättä sisällissotana. Veljessotakin on väärä ilmaisu, eikä suositella myöskään kapinasta tai vallankumousyrityksestä puhumista, vaikka niitäkin se oli.

Vanhoilla, totutuilla nimityksillä on liikaa painolastia nykyisessä tasa-arvoyhteiskunnassa, vaikka todellista tasa-arvoa ei olekaan. Koska kansalaissotaa ovat yli sata vuotta käyttäneet vasemmistolaiset ja vapaussotaa oikeistolaiset, niin enää ei saa käyttää. Molemmat nimitykset ovat kuitenkin aivan oikein, kansalaiset sotivat keskenään kahdella eri puolella, ja vapaussodasta puhuvat tarkoittavat, että sodassa haluttiin päästä vapaaksi punaisten pyrkimyksestä valtaan.

Molemmat sanat ovat hyviä. Jos valkoiset olisivat silloin alkaneet puhua kansalaissodasta, sekin olisi ollut oikein, ja yhtä hyvin punaiset olisivat voineet ottaa käyttöönsä vapaussota-sanan, koska he yrittivät vapauttaa Suomen etuoikeutetun porvariluokan yliotteesta.

Kysymys on sanoista, joiden käyttäjät ovat antaneet niille erityiset merkitykset. Yleisen historian dosentti Pertti Grönholm sanookin historiallisten ilmiöiden nimeämisen ja nimistä väittelemisen kertovan siitä, että sanat eivät ole koskaan neutraaleja ja että niillä pyritään tietoisesti vaikuttamaan siihen, miten asiat ymmärretään, selitetään ja tulkitaan. Grönholm kirjoitti asiasta eilen Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen nettisivulla. Hän on yhdistyksen hallituksen jäsen.

Joka tapauksessa on kummallista, että meille yhtäkkiä sanotaan käyttävämme vääriä sanoja. Tässä on samanlaista hölmöyttä kuin siinä, että joidenkin mielestä koulupoikia ja -tyttöjä ei pidä eritellä tällaisilla nimittelyillä, vaan on puhuttava vain oppilaista.

Grönholm on tarttunut aiheeseen sen jälkeen, kun Venäjän valtion perustama tutkintakomitea ilmoitti aloittavansa tutkimukset sotavankien ja slaavilaisen siviiliväestön tuhoamisesta Suomen miehityshallinnon perustamilla keskitysleireillä Venäjän Karjalassa 1941-44.

Keskitysleiri on paha sana. Sitä ei saisi käyttää myöskään Hennalan eikä Tammisaaren punavankileireistä, vaikka nekin selvästi keskitysleirejä olivat. Niihinkin keskitettiin leireilemään myös siviilejä. Keskitysleiri on kuitenkin tavallista kovempi juttu, koska se yleisessä ajattelussa liitetään nimenomaan natsi-Saksan toimintaan ja ihmisten tuhoamiseen.

Grönholm kuitenkin selostaa, että keskitysleiri-käsitettä käytettiin yleisesti jo 1800-luvun lopulla. Keskitysleirejä (reconcentrado, concentration camp) oli esimerkiksi Kuuban itsenäisyyssodissa 1868-98, Yhdysvaltain ja Espanjan sodassa 1898 sekä Britannian ja buurivaltioiden toisessa sodassa (1899 – 1902) – vihollisosapuolen siviiliväestölle tarkoitettuja vankileirejä. Siviilejä suljettiin niille ilman syytteitä ja tuomioita; eristämiseen riitti kuuluminen epäilynalaiseen ja riskitekijäksi koettuun väestöryhmään. Näinhän se oli meilläkin 1918.

HITLER OTTI OPPIA
LENINILTÄ JA STALINILTA

Ennen Hitleriä keksi Euroopassa keskitysleiri-idean Lenin, kuten Grönholm kirjoittaa: ”Neuvostoliitto oli ensimmäinen valtio, joka otti käyttöön kansalaistensa pitkäaikaiseen tai pysyvään eristämiseen tarkoitetut leirit. Järjestelmää alettiin rakentaa Leninin johdolla. Näiltä leireiltä vangit päätyivät mm. pakkotyövoimaksi suuriin rakennushankkeisiin ja kaivoksiin, jotka olivat käytännössä kuolemanleirejä. Vuosina 1929-53 leirijärjestelmä koostui yli 30 000 leiristä ja niihin eristettiin yli 18 miljoonaa ihmistä. Leirien olemukseen kuului ”kansanvihollisina” tuomittujen näännyttäminen pakkotyöllä, aliravitsemuksella ja sairauksien huonolla hoidolla.”

”Stalinin Neuvostoliitosta mallia ottanut Hitlerin antoi keskitysleirikäsitteelle entistä synkemmän kaiun, kun osa natsien vainoamien juutalaisten ja muiden vähemmistöjen eristysleireistä muutettiin pakkotyöleireiksi sekä lopulta tuhoamisleireiksi, joiden ainoa tehtävä oli miljoonien ihmisten mahdollisimman tehokas murhaaminen. Tämä vaikutti myös käsitteellisen merkityseron syntyyn. Natsihallinnon käyttämä keskitysleiri-käsite (Konzentrationslager) alkoi sodan jälkeen yleisesti tarkoittaa joukko- ja kansanmurhien valmistelua ja toteutusta, sillä Hitlerin Saksassa keskitysleiri ja tuhoamisleiri olivat joskus samassa kompleksissa, esimerkiksi Auschwitzissa.”

KESKITYSLEIREISTÄ

SIIRTOLEIREJÄ

Suomenkin viranomaiset kutsuivat neuvostosiviilien vankileirejä aluksi keskitysleireiksi. Noin kymmenelle leirille suljettiin suuri osa miehitysalueelle jääneestä venäjänkielisestä väestöstä, vähintään 30 000 ihmistä. Leireillä menetti henkensä nälän ja tautien uuvuttamina yli 4000 ihmistä.

Venäläissiviilien vangitsemisten taustalla vaikuttivat myös Itä-Karjalan suomalaistamiseen tähdänneet hankkeet. Vielä jatkosodan alussa korkeimmassa valtionjohdossakin ajateltiin, että venäjänkielinen väestö voidaan pakkosiirtää itään sodan päätyttyä Saksan voittoon. Niinpä keskitys/vankileirejä alettiin 1943 kutsua siirtoleireiksi. Tällä haluttiin korostaa, että kyse oli väliaikaisesta, sotatilaan liittyvästä vapaudenriistosta eikä ihmisten tuhoamiseen tähtäävästä toiminnasta.

Pertti Grönholm myöntää, että venäjänkielisten siviilien kohtelun taustalla oli rotuopillisia motiiveja, ja myös suomalaiset kohtelivat vangittuja siviilejä välinpitämättömästi ja epäoikeudenmukaisesti, joskus jopa julmasti. Itä-Karjalan miehitystä tutkineet historioitsijat Ohto Manninen (1980), Antti Laine (1982), Helge Seppälä (1989) ja Osmo Hyytiä (2008) eivät sen sijaan ole löytäneet näyttöä siitä, että tavoitteena olisi ollut venäjänkielisten fyysinen tuhoaminen, vaan pelkästään vallatun alueen suomalaistaminen väestönsiirroin ja hallinnollisin keinoin. Leirien etnisiä erotteluita alettiin purkaa vuodesta 1943 lähtien, kun leirien olosuhteet saivat kansainvälistä huomiota osakseen.

Siviiliväestöä suljettiin leireihin toisen maailmansodan aikana vähän joka paikassa, kuten Grönholm kertaa: ”Yhdysvalloissa leireille koottiin yli 120 000 japanilaisperäistä Yhdysvaltain kansalaista. Myös saksalais- ja italialaisperäisiä maahanmuuttajia ja Yhdysvaltain kansalaisia vangittiin tuhatmäärin. Joukossa oli jopa natsihallintoa paenneita saksanjuutalaisia.”

”Näitä leirejä ei silti kutsuta keskitysleireiksi, vaan internointileireiksi (internment camp), vaikka siviilejä koottiin niihin ympäri maata ja myös siirrettiin niiltä eteenpäin. Yksi kohdeleireistä oli Texasin Crystal Cityn panttivankileiri (The Kidnap Camp), jonka satoja vankeja – osa Yhdysvalloissa syntyneitä – vaihdettiin sodan aikana Japanin ja Saksan vangitsemiin amerikkalaisiin sotilaisiin, diplomaatteihin, lääkäreihin, lähetyssaarnaajiin ja bisnesmiehiin.”

Mutta sanottakoon Hennalan, Kutisman ja Vilkan leirejä miksi tahansa, niissä pantiin siviilejä virumaan ja kuolemaan nälkään ja tauteihin. Polttouuneja ei sentään ollut.

kari.naskinen@gmail.com

Elämää koronan jälkeen

Otsikko ei tautitilanteen suhteen ole vielä oikea, mutta minulle on, sillä eilinen elokuvissakäynti oli ensimmäinen lähes kolmeen kuukauteen. Pienessä elokuvateatterissa järjestely oli sellainen, että joka toinen penkkirivi oli käytössä ja niillä kullakin pystyi istumaan vain joka neljännellä penkillä. Edes elokuvan alettua ei pimeässä päässyt siis vaihtamaan istumaan vierekkäin rakkaimpansa kanssa, joten eilen ei voinut elokuvissa pussailla.

Onneksi elokuva oli mukava, Klaus Härön Elämää kuoleman jälkeen. Se on elämäkerrallinen kertomus siitä, kun hänen ollessaan 23-vuotias äiti kuoli keuhkosyöpään. Pääosassa on kuitenkin isä, jolle puolison kuolema oli kova paikka, ja sellaiseksi sen teki varsinkin hänen siskonsa ja anoppinsa hössötys ja siitä syntynyt hässäkkä.

Siis kuitenkin mukava elokuva. Niin on. Vaikka aihe on tällainen, on isän vuorosanailu sisarensa ja anoppinsa kanssa niin vakavan hauskaa, että Härön tavoite tehdä raskaasta aiheesta osin koominen onnistuu erinomaisesti. On vaikea puhua oikeista asioista, kun tärkeämpää on valmistautua hautajaisten jälkeiseen muistotilaisuuteen. Mitä siellä tarjotaan? Isää ei paljon kiinnosta. Iänikuista voileipäkakkua hän ei sinne halua, mutta entäs leivät, tuleeko niistä kukaan täyteen. Isälle nämä asiat eivät ole oleellisia, joten siskolleen hän ihmettelee, että pitääkö vieraiden hautajaisissa tulla täyteen. Jos pitää, niin keitetään sitten puuroa.

Tämä on ensimmäinen elokuva, johon Härö teki itse käsikirjoituksen. Myönteinen yllätys hänen aikaisemman tuotantonsa tuntien on, että nyt ei huuhailla Jumalasta, vaan ihmisen kuolemisesta ja surusta. Elokuvan nimi ei siis viittaa ”kuolemanjälkeiseen elämään”, vaan kuolleen ihmisen läheisten elämään tämän kuoleman jälkeen.

Pääosassa on näyttelijä-muusikko Peik Stenberg, joka esittää erinomaisesti niitä tuntemuksia, joita surullinen tilanne on synnyttänyt. Mutta kenen suru on? Pitääkö kilpailla siitä, kuka suree eniten ja kuka lähettää hienoimmat kukat? Entä tarvitseeko eniten surevien välittää pätkän vertaa siitä, miten ja kuinka paljon muut surevat? Yksi ongelma on, että isä ei osaa tuoda tuntemuksiaan julki edes pojalleen. Tilanne menee solmuun, kun aina joku sanoo jotain väärin.

Poikaa esittää Martin Paul. Kolmas ”päähenkilö” elokuvassa on isän pieni pakettiauto, alle neljä metriä pitkä Toyota Lite-Ace (vm. -81), jossa etuovien lisäksi on oikealla puolella tavaratilaan avautuva liukuovi. Klaus Härölle tällainen herneenvihreä auto on tärkeä muisto nuoruudesta. Takana ei ollut penkkiä, mutta etuistuin oli rekisteröity kolmelle. Elokuvassa ei näy, mutta Härö on kertonut, että kun perhe tuolla autolla liikkui, äiti istui keskellä. Nyt keskimmäinen penkki on tyhjä.

Vihreä pakettiauto on lopussa mukana myös vertauskuvallisessa kohtauksessa. Tavallisesti isä ajaa kodin lähellä olevan Sköldvikin radan tasoristeyksen yli täydellä vauhdilla, mutta viimeisellä elokuvassa näkyvällä kerralla hän on päässyt sinuiksi surunsa ja koko tilanteen kanssa: hän hiljentää vauhtia ja katsoo, tuleeko junaa.

Klaus Härö syntyi Porvoossa 1971, kaupungin keskustan länsipuolella maaseudulla, koska Helsinkiin oli matkaa 45 kilometriä. Ensimmäistä kertaa kuulin, että suomenruotsalaiset eivät puhuneet Helsingforsista, vaan lyhyemmin Hooforsista.

kari.naskinen@gmail.com