Pois maailmasta, joka tuhoutuu

”Näytelmän lajeista oopperan libretto on vaikein”, sanoi monta oopperakäsikirjoitusta tehnyt Paavo Haavikko. Eikä ihme, että Haavikko piti niistä tilaustöistään eniten. Hänen usein moniselitteisistä teksteistään yksi oudoimpia on Kuningas lähtee Ranskaan, josta Aulis Sallinen sävelsi oopperan Savonlinnaan 1984. Savon Sanomien yleisönosastossa kirjoitti nimimerkki ”Juntti mutta rehellinen” Savonlinnassa käytyään: ”Ihmiset käy oopperajuhlilla katsomassa Kuningasta ja kehuvat sitä sitten hienoksi kokemukseksi. Kehuvat, että naapuritkin tietäisivät kulttuuriperheeksi. Itse asiassa 90 % katsojista ei ole tajunnut hommasta yhtään mitään.”

Haavikko sanoikin, että Kuningas lähtee Ranskaan tehtiin vaativammalle yleisölle kuin Ratsumies, joka oli saanut kantaesityksensä Savonlinnassa 1975.

Näin ”Kuninkaan” 1986, mutta vasta äsken katsoin samasta käsikirjoituksesta tehdyn, Anssi Mänttärin ohjaaman elokuvan. Sitä ei aikoinaan esitetty savolaisille eikä paljon muillekaan. Helsingissä, Tampereella ja Jyväskylässä se meni syksyllä 1986 ja keräsi katsojia ennätysvähän, alle 2000.

Vaikka olen Haavikon libretonkin lukenut, niin hankala on tämä tapaus. Mutta vetävän mielenkiintoinen. Mistä on kysymys, kun Englannin kuningas ja pääministeri sotajoukkoineen lähtevät kanaalin yli Ranskaan? Pakko lähteä, kun Englanti on tuhoutumassa jääkauden alle. Jos käsikirjoitus olisi syntynyt näinä päivänä, kysymyksessä olisi ehkä ilmastonmuutos, mutta se ei ollut aktuelli asia 35 vuotta sitten.

Elokuvastakaan ei asia yhtään paremmin selviä. Katastrofi on kuitenkin käsillä, kuten kuningas reissuun lähtiessään, tuossa vaiheessa vielä prinssi, sanoo: hinnat nousevat koko ajan älytöntä vauhtia, eikä irtisanomisiinkaan ole kanttia, vaikka autoteollisuudessakaan ei enää pitkiin aikoihin ole tehty muuta kuin taskulampun kuoria. Polttoaineitakaan ei ole, sotaretkelle otetaan mukaan yksi auto, josta kuitenkin moottori nostetaan pois, jotta hevosten on sitä kevyempi vetää.

Kaikki on päin honkia muutenkin. Kuningas on niin pihalla, että hänellä ei enää ole muuta kompassiakaan kuin kurjet keväällä. Kuningas ei tiedä edes, mikä vuodenaika on meneillään. Pääministeri sanoo tuohon, että ”kysykää sitä asianosaisilta virkamiehiltä”.

Kuningas: ”Entä jos se jolta minä kysyn aina vain valehtelee minulle?”

Pääministeri: ”Se taas on hänen virkansa.”

Jos libretto olisi kirjoitettu nyt, siinä olisivat ehkä virkamiesten tilalla valtiosihteerit ja eduskunta-avustajat. Entä voisiko Haavikon mutkikkaassa ajattelussa olla tilaa myös Suomelle? Kekkonen ei enää ollut vallassa ja tilanne oli vähän arvaamaton, kun uutena prinssikuninkaana oli aloittanut Koivisto. Pysyvyyttä sentään edusti Sorsa. Mutta ei, en saa tekstistä tukea tälle, vaikka Haavikko tuolloin ehkä poliittista jääkautta kokikin.

Matkalla Ranskaan kuningas ja pääministeri tulevat samalle Crécyn taistelukentälle, jossa kuningas tietää Edward III:n saavuttaneen ison voiton Englannin ja Ranskan satavuotisen sodan aikana. Crécyn taistelussa 1346 Ranskan kuninkaan Filip VI:n joukot hävisivät raskaasti paljon pienemmille Englannin joukoille. Englantilaiset olivat ottaneet käyttöön uusia aseita ja kehittäneet taktiikoita.

Elokuvassa ei taisteluja juurikaan ole, mutta siitä on kysymys. Kapinointiakin esiintyy, mutta ennen kaikkea on toivoa paremmasta, vaikka Englanti lumeen upposikin, kuten kuningas lopussa sanoo.

Oleellinen osa sotaretkeä ovat prinssin/kuninkaan mukana olevat hovinaiset. Jonkun heistä pitäisi ruveta prinssille puolisoksi, mutta prinssi ei oikein osaa valita: ”Sen pahempi, jos tyttö täyttää oikean edellytyksen mutta onkin sitten väärä.”

Tallimestari vastaa: ”Sinä tunnet hevosen esteen jälkeen, tytön sängystä noustessa.”

Hovinaisia on neljä, kaksi Carolinea ja kaksi Annea. Haavikolla olivat olleet mielessä prinssi Charlesin prinsessanetsimispuuhat, joista lehdet silloin tarkkaan raportoivat. Hovinaiset kuitenkin pettyvät, sillä Haavikon prinssi ottaakin puolisokseen saksalaisen prinsessan. Myöhemmin kun pääministeri on ylentänyt prinssin kuninkaaksi, tämä hylkää kuningattaren ainakin väliaikaisesti, sillä kuningas on valtion rahapulassa pantannut kruununsa ja kuningattaren.

Osa henkilöistä Savonlinnassa/elokuvassa:

Kuningas Sauli Tiilikainen/Paavo Piskonen
Pääministeri Marko Putkonen/Harri Nikkonen
Caroline Iloinen Marianne Harju/Susanna Haavisto
Caroline Tammatukka Marjatta Airas/Kati Outinen
Anne Varas Tanja Kauppinen/Kylli Köngäs
Anne Strippari Pia-Gun Anckar/Riitta Havukainen

Kun pääministeri kuolee, kuningas nimittää tehtävään kuolleen pääministerin pojan. Elokuvassa poikaa esittää Heikki Paavilainen. Tämä rooli oli alunpitäen luvattu Aki Kaurismäelle, mutta tästä ei tullut mitään, kun Kaurismäki osoittautui Mänttärin mukaan liian älylliseksi kokemattoman pojan rooliin.

Ooppera vai elokuva? Ehdottomasti ooppera, jota voi kuunnella musiikkiteoksena, jos juonenkäänteet välillä menevät yli hilseen. Mänttärin elokuvassakin on musiikkia (Anssi Tikanmäki).

kari.naskinen@gmail.com

Rahastuksen maksimointia uusilla ”peltipoliiseilla”

On peloteltu ja ilmeisesti on tottakin, että uudet nopeudenvalvontakamerat nappaavat lähestyvän auton vauhdin kauempaa kuin vanhat kamerat. Uutta on myös se, että kameratolppia on nyt sijoitettu lähemmäs rajoitusnopeuden alenemisesta ilmoittavia liikennemerkkejä. Näillä toimenpiteillä on tarkoitus lisätä sakkomaksujen kertymää.

Käytännössä on jo voinut todeta, että uusi järjestelmä haittaa sujuvaa liikennettä. En tarkoita tällä sitä, että autoilijoiden on nyt paremmin noudatettava nopeusrajoituksia, vaan sitä, että maantieliikenteessä pitää nyt jarrutella jyrkemmin. Heti kun ”peltipoliisi” tulee näköpiiriin, on pakko pudottaa vauhtia, vaikka oltaisiin vielä korkeamman rajoituksen vaikutuspiirissä. Enää ei riitä, että vauhdin annettaisiin pudota jalan nostamisella kaasupolkimelta, vaan on jarrutettava, koska on kerrottu, että uudet kamerat tosiaan ottavat vauhtilukeman jo hyvin kaukaa.

Kun viime viikonvaihteessa ajoin mennen tullen pitkin nelostietä, liikennettä oli paljon. Lusin – Toivakan välillä on kymmenen uutta kameratolppaa molempiin suuntiin ja uusi valvontajärjestelmä aiheutti nyt sen, että jonon ajovauhdissa tapahtui jatkuvasti sahausliikettä alas ja ylös, jyrkemmin kuin aikaisemmin.

Viime kesänä sain 170 euron ylinopeussakon, kun huolimattomuuttani en ollut noteerannut kahdeksankympin rajoituksen muuttumista 60:een, vaan nopeuteni oli 75 km/t. Valo välähti vielä vanhanaikaisessa kameratolpassa ja se oli minulle aivan oikein. Nyt kysymys on kuitenkin siitä, että uudella peltipoliisijärjestelmällä liikenteen sujuvuutta heikennetään.

Lempeän peltipoliisi-nimen voisi muuten nyt muuttaa valtion hillotolpaksi. Näin siksi, että tolppia isketään nyt erityisesti sellaisiin paikkoihin, joissa sakkokertymän oletetaan nousevan mahdollisimman suureksi, siis alamäkiin ja heti nopeusrajoituksen muuttumisesta ilmoittavan liikennemerkin perään.

Ruotsissa käytäntö on sen verran sivistyneempi, että jokaisesta tolppakamerasta ilmoitetaan riittävän ajoissa erillisellä plakaatilla.

Kaiken lisäksi on ollut uutisia, joiden mukaan rangaistusmarginaalia ollaan pienenentämässä niin, että jopa 1 km:n nopeudenylitys voi johtaa sakkoon. Koska autojen nopeusmittareita ei ole vielä yhdistetty todellisen nopeuden antavaan gps-systeemiin, joutuvat ajajat esim. 80:n alueella pudottamaan mittarinopeuden varmuuden vuoksi alle 80:n, jotta ylinopeutta ei olisi.

ENEMMÄN RAHASTUSTA KUIN
LIIKENNETURVALLISUUSTYÖTÄ

Seuraavien 4-5 vuoden aikana pystytetään 500 uutta hillotolppaa. Yhden tolpan hinta asennuksineen on 9000 euroa, joten kyllä niillä on paljon rahaa tehtäväkin.

Helsingin yliopiston entinen liikennelääketieteen professori Timo Tervo on sanonut, että ”tavallisten, terveiden ja selvien kuskien sakottaminen pienistä ylinopeuksista teknisen valvonnan avulla on enemmän rahastusta kuin liikenneturvallisuustyötä”. (TM 31.10.2018)

Jos sata autoilijaa ajaa kahdeksankympin alueella 81-85 km/t, se on pienempi riski kuin se, että yksi autoilija ajaa 125 km/t. Tämä on todistettavissa myös tutkijalautakuntien onnettomuusraporteista.

Toistuva jarruttaminen ja uudelleen kaasuttaminen myös lisäävät polttoaineenkulutusta (ja verotuloja valtiolle). Tähän liittyen kiinnittyy huomio monta kertaa siihenkin, että nopeusrajoituksen nousemisesta kertova liikennemerkki on sijoitettu ylämäkeen. Näin ei pitäisi olla, vaan nopeutta pitäisi lähteä nostamaan vasta tasamaalla tai myötäleessä, jolloin polttoaineenkulutus olisi vähäisempää.

kari.naskinen@gmail.com

Tarkovskin Solaris - onnellisuus, rakkaus, elämän tarkoitus, kuolema

Kuvassa on Helka Rissasen carborundum-grafiikkatyö. Ostin sen vuonna 2000 Lahden taideinstituutin kevätnäyttelystä siksi, että se toi hyvin konkreettisesti mieleen Andrei Tarkovskin elokuvan Solaris (1972). Satasen maksoi.

Kun nyt kolmannen kerran katsoin elokuvan dvd:ltä, vertailin taas Solaris-planeetan merikuvia melkein telkkarini yläpuolella olevan taideteoksen kanssa ja hyvin ne edelleen yhteen osuivat.

Solaris on suuri elokuva. Tarkovskin esille ottamat kysymykset ovat niitä kaikkein perustavimpia: mitä on onnellisuus, mitä rakkaus ja mitä kuolema? Solaris-planeetalle sijoitetulla avaruusasemalla kylläkin todetaan, että onnellisimpia ovat ne, jotka eivät näin vaikeita asioista ollenkaan ajattele. Vaikeuskerrointa vielä lisätään pohtimalla elämän tarkoitusta.

Elokuva sinänsä ei anna suoria vastausta näihin kysymyksiin, mutta päiväkirjaansa Tarkovski kirjoitti, että ”elämällä tietenkään ei ole mitään tarkoitusta. Jos sellainen olisi, ei ihminen olisi vapaa, vaan hänestä tulisi tämän tarkoituksen orja ja hänen elämänkulkunsa määräytyisi aivan toisenlaisten mittapuiden mukaan.” (5.9.1970)

Oudolla planeetalla tulevat esille myös oudot, uudet asiat. Niitä tutkimaan lähetetty psykologi Kris Kelvin näkee ja tuntee koko planeetan peittävän meren, joka on muutakin kuin vetta. Se elää. Se pystyy manipuloimaan ihmisen mieltä. Kun Kelviniltä on kymmenen vuotta aiemmin kuollut vaimo, luo planeetan meri hänelle jonkinlaisen 3D-kloonivaimon. Mikä on ihmisen suhde tällaiseen?

Kelvin ja kaksi muuta avaruusasemalla olevaan tiedemiestä perustavat kaiken tutkimustoimintansa tietenkin järkeen, tieteellisesti todistettuihin tuloksiin ja logiikkaan, mutta entä nyt. Kelvin joutuu myöntämään, että on muutakin. On selittämättömiä juttuja, kuten tunne-elämä, jonka vaikutuksesta asioihin suhtaudutaan.

Mutta kun kaikki on nyt outoa ja pelottavaakin. Toisaalta Solaris-planeetan vaikutus ihmismieleen tuottaa myös turvallisuudentunnetta – onhan tässä taas vieressä Hari-vaimokin, vaikka vain 3D-tulosteena. Kysymys joka tapauksessa kuuluu, pitäisikö kaikki tämä yrittää tuhota, koska sitä ei ymmärrä.

TÄRKEINTÄ ON TAIDE

Tiede ja moraali? Jo ennen lähtöään planeetalle Kelvin keskustelee näistä asioista toisten tiedemiesten kanssa. Tieteeseen uskotaan, mutta hyväksytään myös moraalisesti oikeat näkökohdat. Hiroshimakin mainitaan.

Tärkeimmät ovat silti uskonto, filosofia ja taide. Elokuvan musiikki on Bachia ja avaruusaseman kokoushuoneen hyllyillä ovat kipsijäljennöksinä Sokrates ja Milon Venus. Seinillä on kopioita vanhoista maalauksista, joista Tarkovski kiinnittää erityistä huomiota Pieter Brueghelin kuuluisaan teokseen Metsästäjiä talvimaisemassa (1565). Se ei kuvaa näennäisestä kauneudestaan huolimatta vain näkyvän kyläidyllin ihanuutta, vaan sisältää myös uhkaa.

Tarkovski ottaa uhkat aina huomioon. Maalauksessa on sellaista harmoniaa, jota ei enää ole (ei ainakaan nykytaiteessa). Samalla Tarkovski leikkaakin pelottavana vellovaan mereen. Tätä Tarkovskin suurenmoista taideteosta voi hyvin täydentää hänen päiväkirjamerkintöjään selaamalla. - ”Ihminen pyrkii saavuttamaan absoluuttisen. Uskonnonkin ihminen on luonut materialisoidakseen ikuisuuden ajatusta ja kuvatakseen, miten ikuisuus olisi symbolisella tavalla käsitettävissä.”

Kris Kelvin kaipaa myös sitä vanhaa aikaa, jolloin Leo Tolstoin kirjoitukset ja ajatukset vielä muistettiin. Tolstoin hyvyyden filosofia perustui Vuorisaarnaan, mutta ei tippaakaan viralliseen kirkkoon. Tuoksuvat suitsutukset vain hämäsivät köyhää kansaa, josta valtio ei pitänyt huolta.

RIKOS JA RANGAISTUS

Elokuva perustuu Stanislaw Lemin tieteisromaaniin Solaris (1961). Lem ei täysin hyväksynyt Tarkovskin tulkintoja, vaan rinnasti elokuvan lähinnä Dostojevskin Rikokseen ja rangaistukseen. Puolensa tälläkin, sillä oudossa tilanteessa Kelvin on samalla tavalla syyllisyyden painama kuin Dostojevskin Raskolnikov. Avaruusasemalla työskentelevä tohtori Snaut sanookin, että mielentilat muuttuvat ääripäästä toiseen niin kuin Dostojevskillakin.

Tarkovskin suuri ihailija Ingmar Bergman sanoi Solariksesta: ”Kun elokuva ei ole dokumentti, se on unelma. Siksi Tarkovski on suurin kaikista. Hän liikkuu niin luonnollisesti unien huoneessa. Eikä hän selitä.”

Solaris käy myös läpi myytin, jonka esikuvia voi hakea antiikista. Orfeus on tässä kosmonautti, joka saa viestin toisesta maailmasta, lähtee sinne ja tapaa kuolleen vaimonsa, mutta ei saa tätä takaisin elävien maailmaan.

Elokuva kestää kaksi tuntia 40 minuuttia, mutta niin täydellisen hienoa kerrontaa ja kuvausta se on, että loppuu liian pian. Kuvaaja on ollut vanha mestari Vadim Jusov (myös Andrei Rublev), päärooleissa ovat Donatas Banionis ja Natalija Bondartshuk (suuren Tolstoi-ohjaajan Sergei Bondartshukin tytär).

”Eikä hän selitä”, sanoi Bergman. Tarkovski on juuri tällainen, kuten hän itsekin sanoi Ord & Bild -lehden 4/1980 haastattelussa: ”Japanin keskiaikaisessa runoudessa minua on aina innostanut se, että luovuttiin periaatteessa osoittamasta kielikuvan lopullista merkitystä. Kuva vastaa sitä täsmällisemmin malliaan, mitä vaikeampi sitä on puristaa mihinkään käsitettävään, aistein havaittavaan kaavaan.”

Haastattelun lopuksi Tarkovski heitti haikun:

Ikivanha pato.
Sammakon hyppy
ja veden ääni!
kari.naskinen@gmail.com

Kivi

Minusta tulee isona kivi. Kiven on hyvä olla. Aurinko lämmittää sen kylkeä. Kiven ei tarvitse juosta portaita ylös ja alas, ei postittaa kirjeitä eikä käydä kampaamossa. Vuosien mittaan kiveen kasvaa pimeää sammalta ja koristeellista jäkälää. Kiven ei tarvitse lausua mielipiteitä mistään asiasta.

Kristina Carlson

Siirtolohkare

Minä siirtolohkare
emokalliosta lohjennut
jään kauas kantama

jään jättämä
olen metsässä yksin,
olen outo.

En välitä, jos lapset leikkivät
ympärilläni,
en välitä, kun lumi
sataa selkääni. Mutta
älkää veistäkö minua
sillä seison karhun näköisenä ja mietin.
En ole kylmä. Minäkin olen lämmin,
kun aurinko paistaa.

Helvi Juvonen

(Kuvan kivi ei kuitenkaan ole metsässä yksin, vaan vilkkaan nelostien varressa Sysmässä aivan Onkiniemeen lähtevän tien risteyksessä.)

kari.naskinen@gmail.com

Pako Sobiborista

Auschwitz, Belzec, Chelmno, Majdanek, Sobibor ja Treblinka olivat keskitysleirejä natsi-Saksan valtaamassa Puolassa. Ne olivat samalla tuhoamisleirejä, joissa juutalaisia ja muitakin kaasutettiin ja poltettiin kuoliaiksi. Sobiborissa ”kaasumestarina” toiminut SS-upseeri Erich Bauer kertoi myöhemmissä kuulusteluissa kuulleensa kerran kolmen muun Sobiborin upseerin ilmaisseen pettymyksensä siitä, että Sobibor hävisi vertailun uhrien lukumääristä Belzecin ja Treblinkan kanssa.

Nämä kolme Hauptsturmführeriä olivat Karl Frenzel, Franz Stangl ja Gustav Wagner. Heistä Frenzel ja Wagner ovat myös venäläisessä elokuvassa Pako Sobiborista (2018). Elokuvassa tuota keskustelua ei ole, mutta muuten kuvaus Sobiborista on taas kerran karmaisevaa. Hulluin oli Frenzel, ja eiköhän niitä samanlaisia silloin ollut vaikka kuinka paljon.

Sobiborissa tapettiin 1942-43 hyökkäysvaunujen pakokaasuista saadulla hiilimonoksidilla ainakin 250 000 ihmistä, pääasiassa juutalaisia, mutta myös mustalaisia ja neuvostoliittolaisia sotavankeja. Erich Bauerin arvio oli kuitenkin 350 000.

Todellisuutta kuvaavana tapahtumana elokuvassa on myös tilanne, jossa Frenzel määrää joka kymmenennen vangin ammuttavaksi rangaistukseksi siitä, että kaksi vankia oli edellisyönä yrittänyt paeta. Kaikki vangit määrätään pihalle riveihin, Frenzel kävelee polvistuneiden vankien takana, laskee aina kymmeneen ja pam (kuvassa).

Yksi vanki oli yrittänyt itsemurhaa. Frenzelille se ei käynyt: juutalaisilla ei ollut oikeutta tappaa itseään, vaan sen homman hoitivat saksalaiset, pam.

Elokuvan nimen mukaisesti juonen kohokohta on pako leiriltä lokakuussa 1943. Leirin vastarintamiehet onnistuivat vaativassa operaatiossaan, kun ensin tappoivat yksitoista SS-miestä ja joukon ukrainalaissyntyisiä kapoja. Tiedot tapahtumasta vaihtelevat, mutta elokuvan lopputeksteissä sanotaan, että pakoon lähti noin 400 vankia. Heistä satakunta kuoli, kun yhdestä vartiotornista pakenijoita tulitettiin. Paikkakuntalaiset surmasivat tai luovuttivat saksalaisille 150 pakenijaa, joten pako onnistui 150:ltä.

Pako vankilasta on aina vetävä aihe. Tässä elokuvassa se on kuitenkin jäänyt aika mitättömäksi episodiksi, sillä valtaosa elokuvasta keskittyy tuhoamisleirin toimintaan sinänsä. Jännityselokuvaksi se on huono, vaikka edellytyksiä olisi ollut paljonkin, koska pako-operaation suunnittelu ja SS-miesten murhaaminen olivat varmasti tarkkoja, monivaiheisia juttuja.

Elokuvan on ohjannut Konstantin Khabensky, joka myös näyttelee päähenkilöä, venäjänjuutalaista sotavankia Aleksandr Pecherskyä. Hänestä löytyy netistä tietoja myös nimellä Aleksandr Petshorski. Karl Frenzelin roolissa on hieman tunnetumpi ranskalainen näyttelijä Christopher Lambert, ja kun näyttelijä on oikein huono ja kökkö, niin sopii tietenkin tällaiseen rooliin.

Tämä on jo toinen elokuva Sobiborin paosta. Ensimmäinen oli kaksiosainen englantilainen tv-elokuva (1987).

kari.naskinen@gmail.com

Harri Vuorivirta ja Tähtitaiteilijat

Kipparikvartetilla ei ollut vielä tätä nimeä, kun se esiintyi elokuvassa Kaunis Veera eli ballaadi Saimaalta, jonka ensi-ilta oli syksyllä 1950. Siitä se kuitenkin alkoi. Harry Bergström oli koonnut neljä laulumiestä yhteen, mutta elokuvassa ei roolinimiäkään ollut muilla kuin Olavi Virralla (laivamies Pekka) ja Kauko Käyhköllä (santarmipäällikkö). Auvo Nuotio oli nimeämätön laivamies, eikä Teijo Joutsela ollut mukana muuten kuin laulujen dubbauksissa. Tuli tämä Kipparikvartetin alkuhistoria esille, kun juuri on ilmestynyt levy Harry Bergströmin musiikista 1950-luvun SF-elokuvista.

Kipparikvartetin ensimmäinen varsinainen esiintyminen tapahtui vasta syksyllä 1951 Karkkilassa. Suosio alkoi kasvaa nopeasti ja syksyllä 1952 tuli ensi-iltaan elokuva Kipparikvartetti. Siinä kvartetin jäsenet esiintyivät roolinimillä, jotka oli muunneltu heidän oikeista nimistään:

Teijo Joutsela – Teikka Ankkanen
Kauko Käyhkö – Kauko
Auvo Nuotio – Apo Rovio
Olavi Virta – Olli Joki

Harry Bergström esitti säveltäjää, mutta koska hänellä ei ilmeisesti ollut riittävästi näyttelijänlahjoja, esitti ”oikeata Bergströmiä” eli ohjelmatoimiston johtajaa Eero Roine suomennetulla roolinimellä Harri Vuorivirta. Ohjelmatoimiston nimi oli Tähtitaiteilijat. Naispääosassa oli Liisa Tuomi, joka sairastui kuvausten jälkeen, minkä johdosta hänen elokuvalaulunsa nauhoitti Anja Marvia.

Eiväthän nämä elokuvat lehtien kulttuurisivuilla mitään taideylistyksiä saaneet: ”...ei pyrikään olemaan filmitaidetta sanan varsinaisessa merkityksessä.” ”Syntipukki on jälleen käsikirjoituksen tekijä Reino Helismaa.” ”Ohjaaja Ville Salminen on pannut laatuisat laulajat ilmeilemään ja pelleilemään kuin puoli-idiootit.”

Mutta kansa tykkäsi. Sen sijaan Elokuvatarkastamo ei täysin, vaan sensuroi Kauniista Veerasta puolen minuutin kohtauksen, jossa suuriruhtinatar (Elsa Turakainen) istui mustalais-Zingalin (Veikko Uusimäki) päällä. Lisäksi Elokuvatarkastamo vaati elokuvan kieltämistä alle 16-vuotiailta, koska ”ruhtinattaren lempimiskohtaukset ovat hengeltään siivottomia, mustalaisparin puheet lapsen tekemisestä ovat lapsille sopimattomia ja Uuno Laakson suuhun pannut sananparret täynnä rivouksia, viinan viljelyllä hupailevia ja paikoin kaksimielisiä”. Lopulta valtion elokuvalautakunta antoi elokuvan olla lapsille sallittu, mutta se yksi härski kohtaus jäi pois.

Tämän jutun kuvassa ovat Olavi Virta (vas.), Harry Bergström, Kauko Käyhkö, Auvo Nuotio ja Teijo Joutsela. Vuonna 1953 Virta erosi porukasta rahaepäselvyyksien kanssa ja tilalle tuli Eero Väre. Nyt ilmestyneellä levyllä on Kipparikvartetin ja muidenkin esityksiä. Mukana on myös harvinaisuuksia, yhtenä sellaisena Olavi Virran esittämä Sellaista on elämä elokuvasta Jälkeen syntiinlankeemuksen (1953). Virta ei esitä sitä elokuvassa, mutta levytti kappaleen myöhemmin samana vuonna. Muita solisteja levyllä ovat Raija Avellan, Rita Elmgren, Pirkko Jaakkola, Kalevi Korpi, Ami Loven, Ritva Simuna, Sirkka Suojoki ja Malmi Vilppula.

Harry Bergström teki musiikin kaikkiaan 78 kokoillan elokuvaan ja lisäksi moneen lyhytelokuvaan. Näin suureen määrään ei kukaan toinen suomalainen säveltäjä ole päässyt. Bergströmin ensimmäinen elokuva oli Vaimoke (1936) ja viimeinen nimenkin puolesta osuvasti Viimeinen savotta (1977).

Kipparikvartetin keksimisen lisäksi Bergström löysi kolmen nuoren naisen trion Helsingin messukeskuksessa 1948 pidetyssä konsertissa ja otti sen hoiviinsa. Bergström nimesi trion Metro-tytöiksi ja sävelsi heille heti menestysiskelmän Ethän minua unhoita.

Koko kansan tuntemaksi pianistiksi Bergström tuli varsinkin Niilo Tarvajärven aamukahvilähetysten ansiosta. Näissä radion sunnuntaiaamun ohjelmissa Bergström esiintyi noin 700 kertaa. Muita tuttuja niissä olivat mm. Kipparikvartetti, Marjatta ja Martti Pokela sekä kahvia vieraille keittänyt ja kaatanut Frida-rouva.

Nyt ilmestyneen elokuvamusiikkilevyn (27 kappaletta) on tuottanut Turun Tähtituotanto Oy (Artie Music Oy) – kovasti nimi muistuttaa Kipparikvartetti-elokuvan Tähtitaiteilijat Oy:tä.

kari.naskinen@gmail.com