Sähköautojen osuus Euroopan autokaupasta 2 %

Sähköautoilla on vielä pitkä matka edes jonkinlaiseksi vaihtoehdoksi liikenteessä. Viime vuonna niiden osuus uusien autojen myynnistä Euroopassa oli kaksi prosenttia. Kasvua oli sentään, koska edellisvuonna osuus oli 1,5 prosenttia.

Polttomoottoriautojen osuus oli 92,6 prosenttia. Muitakin ratkaisuja on, esimerkiksi kaasuautojen osuus oli 1,5 prosenttia. Kaikkiaan henkilöautojen ensirekisteröinti kasvoi edelleen Euroopassa, jo viidentenä vuonna peräkkäin. Suurimmat kasvuluvut olivat Espanjassa +7 % ja Ranskassa +3 %. Maailmassa kaikkiaan myytiin viime vuonna noin 86 miljoonaa autoa, eniten Kiinassa 28 miljoonaa.

Suomessa henkilöautojen myynti kasvoi viime vuonna 1,6 prosenttia. Meillä sähköautohuumaa pyritään pitämään yllä poliittisesti, koska sillä aiotaan pelastaa maapallo liialta ilmastonmuutokselta.

Tilanne vain on mahdoton. Suomessa liikenteessä olevien henkilöautojen keski-ikä on tällä hetkellä noin 12 vuotta. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että liikennekäytössä olevien autojen keskihinta on alle 5000 euroa. Miten siis jotkut poliitikot voivat edes kuvitella, että me kaikki ajaisimme reilun kymmenen vuoden kuluttua sähköautoilla? Mistä rahat sähköautoihin, joiden pienimmätkin mallit maksavat noin 40 000 euroa?

Käytetyt sähköautot ovat tietenkin halvempia, mutta toistaiseksi niitä ei ole syytä ostaa, koska vielä ei ole riittävästi tietoa sähköautojen kalliiden akkujen ja muun sähkötekniikan kestävyydestä.

Tai jos ei saa irti sähköautoa, siirtykööt linja-autoihin ja juniin? Tästä aiheesta oli mielenkiintoinen tilastovertailu Helsingin Sanomissa, jossa diplomi-insinööri Simo Hassi kirjoitti havaintonsa Helsingin seudun liikenteen vuosikertomuksesta: ”Bussiliikenteen hiilidioksidipäästöt olivat hieman yli 60 grammaa matkustajakilometriä kohden. Pieni henkilöauto päästää noin kaksinkertaisesti, mutta jos auton kyydissä on toinenkin henkilö, päästöt henkilöä kohti ovat bussin tasolla.” (HS 20.4.2019)

Lisäksi henkilöauton etu on, että se liikkuu vain tarvittaessa ja vie matkustajansa suoraan päämäärään. Paitsi jos on sähköauto, sitä joutuu matkalla lataamaa, koska yhdellä latauksella ei pääse esimerkiksi Helsingistä Kuopioon.

Sain juuri ajoneuvoverolipun, jonka mukaan autoni hiilidioksidipäästöt ovat 144 grammaa. Vaikka ajan esimerkiksi keilahalliin parin kilometrin matkan yksin, se on parempi ekoteko kuin mennä sinne linja-autossa, jossa on 5-6 matkustajaa. Lisäksi kerrytän kiitettävästi valtion verotuloja monella eri tavalla (autovero, alv, ajoneuvovero, bensavero).

Viime vuonna valtion verotulot tieliikenteestä olivat 8,4 miljardia euroa. Se oli melkein yhtä paljon kuin ansio- ja pääomatuloverojen kertymä 9,3 miljardia euroa.

kari.naskinen@gmail.com

Eduskuntavaaleista pääministerivaaleiksi

Eduskuntavaalien alla käydään nykyisin oleellista pohdintaa siitä, kenestä tulee seuraava pääministeri. Enää eduskuntavaalit eivät suoraan heijasta edes tulevan hallituksen kokoonpanoa, koska hallitukseen voi nousta suurimman tappionkin kärsinyt puolue. Sen sijaan pääministeriksi tulee yleensä suurimman puolueen puheenjohtaja.

Näin ei ollut ennen, kun vuonna 1917 hyväksytyssä valtiopäiväjärjestyksessä ei edes mainittu pääministeriä. Vaikka esimerkiksi 1919 sosiaalidemokraatit saivat 80 paikkaa, puolue eristettiin hallitustoiminnasta. Vielä 1930-luvulla Suomessa asunut englantilainen puutavara-alan liikemies J.H. Magill sanoi, että ”pääministerit eivät tuntuneet paljonkaan vaikuttavan asioihin; tärkeämpiä olivat vuorineuvokset ja muut talouselämän johtajat”.

Pääministerin roolista tohtoriksi väitellyt Eero Murto kirjoitti, että aikoinaan pääministeriehdokkaita ei asetettu selvästi esille, ja usein pääministeriksi valittiinkin henkilö, jonka valinnasta ei äänestäjillä ollut käsitystä. (Pääministeri, Hallintohistoriakomitea 1994)

Nykyisin on toisin. Ennen nyt pidettyjä vaaleja asetelma oli galluppienkin perusteella selvä: pääministeriksi tulisi Antti Rinne tai Petteri Orpo, vai olisiko mahdollista, että hallituksen muodostamista ainakin yrittäisi peräti Jussi Halla-aho.

Vielä 1950-luvulla oli tavallista, että tasavallan presidentti nimesi heti hallituksen muodostajan, ei siis tunnustelijan, vaan siis uuden pääministerin. Tämä sai tehtäväkseen hallituksen kasaamisen etukäteen enemmän tai vähemmän sovitulle pohjalle. Jos tässä ei onnistuttu, presidentti nimesi uuden henkilön tekemään hallituksen.

Suomessa pääministeriys ei olekaan ensisijaisesti saanut asemaansa eduskunnalta, vaan nimenomaan presidentiltä. Varsinkin Urho Kekkosen aikana peli oli selvä, mutta Mauno Koivisto siirtyi enemmän parlamentarismin periaatteisiin. Murto sanoi pääministereiden olleen Kekkosen aikana joskus enemmän presidentin ”pääsihteereitä” vailla itsenäistä roolia.

Murron mukaan 1966:n vaalit olivat ensimmäiset sellaiset, joissa pääministerin nimi ratkesi suoraan vaaleissa: Rafael Paasio. Ennen häntä olivat demaripääministereitä olleet jo Väinö Tanner ja Karl-August Fagerholm sekä Paasion jälkeen Mauno Koivisto, Kalevi Sorsa, Keijo Liinamaa ja Paavo Lipponen.

Vaikka eduskuntavaalit ovat nyt leimallisesti myös pääministerivaalit, ei tämä ole heikentänyt parlamentarismia. Järjestelmä toimii hyvin. Blokkipolitiikkaa ei harjoiteta, mihin merkittävästi vaikuttaa Keskustan sellainen politiikka, että se kykenee liittoutumaan sekä oikeiston että vasemmiston kanssa.

Hallitusten vakaisuuden suhteen Suomi on 1960-luvun puolivälistä lähtien ollut hyvässä asemassa. Pääministeriys on lujittunut sekä suhteessa eduskuntaan että presidenttiin. Pääministeriltä itseltään vaaditaan kuitenkin enemmän kuin joskus aikaisemmin, koska enemmistöhallitusten sisäinen toiminta vaatii häneltä entistä enemmän ristiriitojen välittäjän roolia. Ei helppoa tule olemaan Rinteelläkään.

Ainoan isomman ongelman saattaa tulevaisuudessa aiheuttaa kuitenkin se, jos valtapuolueet ”blokkaavat” Perussuomalaiset kaiken ulkopuolelle, mutta persut kuitenkin nousisi suurimmaksi puolueeksi.

kari.naskinen@gmail.com

Tolkien-elokuva on kovin tavallinen tarina

Jos on J.R.R. Tolkienin kirjojen ystävä, on elokuva Tolkienin nuoruusvuosista varmaan oikein mielenkiintoinen. Koska näitä ystäviä on paljon, Tolkien-elokuva myös menestyy. Elokuvana sinänsä se on varsin tavallinen kasvukertomus nuorukaisesta, josta sitten tulee kirjailija – aloittaa elokuvan lopussa ensimmäisen romaaninsa kirjoittamisen.

Elokuva kuvattiin 45 päivässä Liverpoolissa ja Manchesterissa, ja lavastuksesta näkee, että se on laatutyötä. Kuvaajana oli Karukosken ennenkin käyttämä tanskalainen Lasse Frank. Hollywood-yhtiö Fox Searchlightin tuotantokustannukset olivat lähes 20 miljoonaa euroa.

Suomalaisille elokuva on tietenkin erityisen mielenkiintoinen siksi, että ohjaaja on Dome Karukoski. Hyvin hän on työstä selvinnyt, vaikka käsikirjoitus ei järin isoja koukkuja sisällä. Elokuva etenee rauhallisesti, ja päällimmäiseksi sisällöksi siitä jää tunteellinen kuvaus neljän opiskelukaveruksen hienosta toveruudesta.  Ilmeisesti kuivahko käsikirjoitus oli syy siihen, ettei se saanut ohjaajakseen tunnettua Hollywood-nimeä; esimerkiksi Danny Boyle oli käsikirjoituksen lukenut, mutta ei innostunut.

J.R.R. Tolkienin tapauksessa Suomi-yhteys on tuttu. Elokuvassa se tulee esille, kun Tolkien kännissä mekastaa Oxfordin yliopiston asuntolarakennusten sisäpihalla ja herättää kaikki. Yhdestä ikkunasta kuulee goottilaisen kirjallisuuden professori Tolkienin mölinän ja erottaa siitä joitakin suomalaisia sanoja.

Tämä johtuu siitä, että Tolkien oli kiinnostunut suomen kielestä luettuaan 19-vuotiaana Kalevalan englanninkielisen käännöksen The Land of Heroes ja alettuaan perehtyä myös sen alkuperäiseen versioon. Suomen kielestä tuli lopulta myös quenya eli suurhaltiakieli hänen kirjoihinsa. Tolkien sanoi kalevalaisten runojen tärkeydestä hänelle: ”Nämä mytologiset balladit ovat täynnä sitä hyvin alkukantaista aluskasvillisuutta, jota Euroopan eri kansojen kirjallisuudesta on jatkuvasti eri tavoin karsittu ja kuihdutettu vuosisatojen kuluessa. Toivoisin, että meillä olisi sitä enemmän jäljellä – jotakin samantapaista, joka kuuluisi englantilaisille.”

Näitä asioita ei elokuvassa käsitellä. Eikä sitäkään, että hänen ensimmäinen tekstinsä ennen romaaniensa aloittamista koski Kullervoa. Se jäi kuitenkin keskeneräiseksi, kun piti lähteä vänrikiksi 1. maailmansotaan Ranskanmaalle. Tolkienin kuoleman jälkeen The Story of Kullervo on julkaistu.

Oopperasäveltäjä Richard Wagnerkin otetaan usein esille Tolkienin yhteydessä. Niinpä tietysti: Wagnerilla Nibelungin sormus ja Tolkienilla Taru Sormusten herrasta, molempien alkuaineistona muinaiset skandinaaviset tarustot. Tolkien itse sanoi vain: ”Molemmat renkaat ovat pyöreitä ja siihen samankaltaisuus loppuu.”

Elokuvassa asia on sen verran esillä, että tulevan vaimonsa Edithin kanssa he kuuntelevat Reininkultaa teatterin lavaste- ja pukuvarastossa, kun halvat katsomopaikat oli loppuunmyyty, eikä rahaa ollut kalliimpiin pääsylippuihin. Varsinkin Edith on kiinnostunut Wagnerin oopperoista.

Tolkienin roolissa on Nicholas Hoult, Edith on Lily Colins ja aikuisten rooleissa on monta BBC:n tv-sarjoista tuttua näyttelijää.

Helsingin Sanomien elokuva-arvostelija Veli-Pekka Lehtonenkin varmaan pitää Karukosken elokuvasta siltä osin, että pienissä muistumissa Sommen taisteluista ammutaan, kuollaan, on tulta ja verilammikoita. Tämä vain siksi, että Lehtosen mielestä television Invisible Heroes -sarjaelokuva on kuiva – pitäisi olla ainakin ”ripaus ramboa” (HS 6.5.).

kari.naskinen@gmail.com

Lahden ja Nastolan yhdistymissopimusta on loukattu

Nastolan kunta ja Lahden kaupunki yhdistyivät vuoden 2016 alussa. Kaikki ei kuitenkaan ole mennyt luvatulla tavalla. Lahden kaupungin tarkastuslautakunta toteaa tänään julkaisemassaan arviointikertomuksessa, että yhdistymissopimuksen henkeä on loukattu. Tämä näkyi viimeksi Nastopolin lukion lakkauttamispäätöksenä.

”Ihmisten arjessa yhdistymisen hyvät puolet eivät ainakaan vielä näy”, sanoo tarkastuslautakunta. ”Lahden ja Nastolan yhdistymisestä saadut kokemukset eivät ole omiaan edistämään alueen kuntien yhdistymisiä lähitulevaisuudessa.”

Eivätkä kaupunginvaltuutetutkaan tunnu olevan asiasta kiinnostuneita. Kun heitä pyydettiin viime vuonna vastaamaan asiaa koskevaan muutospuntarikyselyyn, 59 valtuutetusta vain 15 vaivautui vastaamaan.

Tarkastuslautakunta pitää Nastopolin lakkauttamista alueen vetovoimaa heikentävänä ratkaisuna. Senkin lautakunta toteaa, että Nastolaa on väärin rinnastaa Lahden varsinaisiin lähiökaupunginosiin ottaen huomioon laajentuneen kaupungin sisäiset etäisyydet. Tämän takia on huono perustelu se, että Lahden muistakin lähiöistä on lukioita lakkautettu.

Yhdistymiseen saatiin valtiolta rahaa 4 miljoonaa euroa. Näistä varoista tarkastuslautakunta huomaa käytetyn 120 000 euroa Euroopan vihreä pääkaupunki -kilpailun osallistumiskuluihin. Tällaisista kilpailuista yleensä lautakunta toteaa, että niistä saatavista hyödyistä pitää jatkossa olla nykyistä luotettavammat arviot.

Nastolasta edelleen: siellä asuvien kuntalaisten näkökulmasta pääasialliset tyytymättömyyden syyt ovat Nastopolin lakkauttamisen ohella seuraavat:

- terveyskeskuksen vuodeosastoa ei pystytty säilyttämään
- tavoiteltua väestönkasvua ei ole saavutettu
- kuntakeskus on hiljentynyt ja kaupallisia palveluja lähtenyt
- kuntatalouteen ei yhdistyminen ole tuonut merkittävää parannusta
- investoinnit ovat lykkääntyneet.

kari.naskinen@gmail.com

Wagnerin oopperat ovat kuin parodioita Topeliuksen saduista

Taanilan apteekin hyllyltä tulee vastauksia enemmän kuin ehtii kysyä. Kun kulttuuritoimittaja Hannu Taanilalta kysyi Richard Wagnerin oopperoista, vastaukset olivat taas provosoivan hauskoja: ”Ne ovat kuin Päätalon kirjoja lukisi, ovat kuin Lapuanjoki, joka ei sano mitään.” Vastauksistaan huolimatta Taanila tuntee myös Wagnerin ja Wagnerin tuotannon erinomaisen hyvin. Vaikka hän edelleen vastasi, että Wagnerin oopperoiden libretot ovat kuin parodioita Topeliuksen saduista, niin perusteellisemmin ja vakavasti Wagneria analysoidessaan Taanila meni asioiden ytimiin varsin syvälle.

Wagner-luennossaan Taanila lähti Hegelistä, jonka mukaan olevaisuuden ja hengen tärkein ilmenemismuoto on filosofia, sen jälkeen tulevat uskonto ja taide.

”Wagnerin filosofiaan eivät kuuluneet järki ja ymmärrys. Filosofina hän oli samaa luokkaa Juha Sipilän, Petteri Orpon ja Jari Tervon kanssa. Eikä hän Hegelistä poiketen antanut minkäänlaista arvoa valtiolle. Tärkeintä oli saksalaisuus, saksuus, mutta se ei edellyttänyt valtiota”, sanoi Taanila.

Yhden esimerkin hän otti Nürnbergin mestarilaulajien lopusta, jossa Hans Sachs laulaa: ”…ei huolta lain, jos vaikka turmioon maa joutukoon, jää Saksan taide ain!”

”Sen sijaan Wagnerille tärkeä oli saksalainen kansa. Se oli häntä varten – ei kuitenkaan hän kansaa varten -, mutta puolueita ja parlamentteja Wagner ei kaivannut. Wagnerille kansa ei kuitenkaan muodostanut valtiota, mutta jos sen hallitusmuoto jonkinlainen olisi, sen päällikkönä olisi kuningas Baijerista – muistuttaisi järjestelmänä lähinnä Korvatunturia, jossa kuninkaana on Joulupukki”, veisteli Taanila.

Wagner oli ainakin jonkin aikaa mukana kirjallisessa Junges Deutschland -ryhmässä. Se kyllä oli saksalaisen tasavallan kannalla, mutta toisaalta Wagneria ilmeisesti miellytti se, että Junges Deutschland hyökkäsi voimakkaasti kristillistä uskoa vastaan.

Mutta se ”saksuus”, ennen kaikkea se; Wagner itse kirjoitti yhdessä kirjeessään, että hän on maailman saksalaisin ihminen. Vain saksalainen voi tajuta puhtaan universaalin ihmisyyden. Vastapuolella olivat pahimpina englantilaiset, ranskalaiset, juutalaiset ja italialaiset. Wagnerin suuri tavoite oli germaanisautuullinen olotila.

”Antiseministi ei Wagner silti ollut, hän ei vain hyväksynyt juutalaisuudessa sitä, että siinä järki oli nostettu tunteen edelle. Wagnerin monta parasta ystävääkin olivat juutalaisia, parhaana kapellimestarinakin hän piti juutalaista Hermann Leviä”, sanoi Taanila.

Kun Taanila puhuu, se on kuin konekivääritulitusta, ja kaikkea ammutaan, mikä liikkuu. Mukana ovat aina jostakin tarttumapinnan saaden esimerkiksi Luther, Marx, Goethe, Paavo Lipponen, Esko Aho, Olli Rehn, Anne Berner, sote- ja maakuntauudistus, ilmastonmuutos, ja senkin Taanila ehti ohimennen heittää, että Suomen seuraava presidentti on Alexander Stubb. Vain Bayreuthin juna-aikataulut jäivät käsittelemättä.

Eikä Taanila koskaan unohda Raamattua: ”Uusi testamentti on meille annettu ja sitä on joka sunnuntai kirkoissa selitettävä ja tulkittava. Se on sanataideteos, kirjallisuutta. Samanlailla on meille annettu Wagnerin libretot, ne ovat karseaa luettavaa ja niitäkin on aina vain selitettävä. Wagnerin oopperat ovat kuin ranskalaisia elokuvia, joissa on vähän toimintaa, mutta paljon puhetta.”

Luentonsa Taanila piti Suomen Wagner-seuran kuukausikokouksessa. Musiikista ei urkuri Taanila tällä kertaa paljon puhunut, mutta kysyttäessä vastasi, että Wagner sijoittuu jonnekin Bachin ja Schönbergin väliin.

kari.naskinen@gmail.com

Päätalo vai Knausgård?

Kun norjalaisen Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-romaanisarjasta oli kirjakaupan hyllyyn tullut kolme ensimmäistä kirjaa, sivuja oli yhteensä 1600. Koska oli jo tietoa tyylilajista, en lähtenyt tuota urakkaa kahlaamaan, ja sitten tuli vielä kolme kirjaa lisää ja sivuja vielä rutkasti enemmän. Nyt tästä valtavasta materiaalista on tehty kuunnelma (Yle Radio 1 ja Yle Areena), joten oli aika tutustua siihen, selvisi vajaassa viidessä tunnissa. Mielenkiintoinen tapaus, kun tiedossa on sellaistakin, että Knausgårdia on Suomessa verrattu Kalle Päätaloon.

Vertaus osuu jotenkin kohdalleen vain sivumäärien osalta, joskin Päätalon Iijoki-sarja on vieläkin laajempi. Knausgård on Päätalon tavoin kirjoittanut omasta elämästään, mutta siinä missä Päätalo kuvasi pikkutarkasti työntekoa, Knausgård kuvaa yksityiskohtaisesti esimerkiksi omaa ”paskantamistaan” ja ”runkkaamistaan”.

Päätalon 26-osaisessa kirjasarjassa kirjailija sitoi oman elämänsä koko kansakunnan asioihin ja ilmiöihin 1920-luvulta 1950-luvun lopulle, mutta Knausgårdia kiinnostaa vain hänen oma elämänsä.

Knausgårdin romaanisarja luokitellaan ns. autofiktioksi. Sillä kai tarkoitetaan kaunokirjallista teosta, jossa kirjailija käsittelee omaa elämäänsä, mutta siihen fiktiivistä aineistoa lisäten. Mitään fiktiivistä ei kuitenkaan ole siinä, että Knausgård käyttää omasta perheestään, sukulaisistaan ja muistakin oikeita nimiä. Tästä nousi Norjassa iso äläkkä ja oikeusjuttujakin on ilmeisesti vireillä. Päätalokin kertoi läheisistään, mutta ei aivan oikeilla nimillä.

Oikea on myös Knausgårdin kirjojen nimi, kun se on sama kuin Adolf Hitlerin kaksiosaisella kirjalla (Mein Kampf, 1925-26). Oikea siksi, että Knausgård suorastaan vertaa itseään Hitleriin. Knausgård sanoo, että myös Hitlerin ongelmien syynä oli vaikea suhde väkivaltaiseen isään ja että Hitleriäkin nöyryytettiin nuorena ja hänen taiteilijanlahjojaan pilkattiin.

Natsismista Knausgård on sitä mieltä, että ei se varsinaisesti Hitlerin syytä ollut, vaan viha ja tuho alkoivat Hitlerin ulkopuolelta. Myös Anders Breivik saa Knausgårdilta synninpäästön: ”hän oli vain yksi meistä”.

Knausgård on täynnä itseään, millään muulla ei ole merkitystä. Kirjailijaksi pyrkiminen ja kirjailijaksi pääseminen ohittavat kaiken. Hänen ruotsalainen vaimonsa Linda Boström ja neljä lastaan ovat vain välttämättömiä pahoja. Myös Linda on kirjailija, hän ja Karl Ove erosivat 2016.

”Pidän lapsistani koko sydämestäni, heidän merkityksensä vain ei ole koko elämäni. Lapset eivät ole tärkeintä”, on Knausgård sanonut. ”En pidä itseäni hyvänä isänä, mutta olen sentään parempi kuin oma isäni.”

Kuunnelmasta saa tietenkin vain suppean katsauksen siihen, mitä Taisteluni kokonaisuudessaan on, mutta sen verran riittävästi, että ei tule mieleen kirjoihin tarttua. Kuunnelman on ohjannut enemmän oopperaohjauksistaan tunnettu Vilppu Kiljunen, ja tehoa kyllä on. Se on paljolti Knausgårdin monologia, jossa hän on välillä kertojana, välillä omana itsenään. Kirjailijaa esittävät Tommi Eronen, Veikko Järvi, Miro Lopperi, Myrsky Moila ja Samuli Niittymäki.

kari.naskinen@gmail.com

Monet ihmiset kansalaisuuden kuilussa

EU-vaaliehdokkaita oli vappuna toreilla puhumassa. Ennakkoäänestys alkaa vajaan kahden viikon kuluttua. Lahdessa ilmestyvä Etelä-Suomen Sanomatkin aloitti jo vaalikampanjansa vetämällä etusivun yli ison otsikon: ”Onko tälläkään kertaa syytä äänestää?”

Tällainen johdatteleva kysymys on porvarilehdessä aiheellinen, koska hyvä äänestysaktiivisuus hyödyttää aina vasemmistoa. Eduskuntavaalien tulokset ovat tästä hyvinä todisteina. Kun äänestysprosentit sotien jälkeen olivat suurimmillaan 1962 ja 1966, peräti 85 prosenttia, nousivat SDP:n, SKDL:n ja TPSL:n yhteinen kannatus ensin 46:een ja sitten 51 prosenttiin. Nyt kun äänestämässä kävi vain 72 prosenttia, oli vasemmiston kokonaiskannatus 26 prosenttia.

Tietenkin tähän kehitykseen on muitakin syitä, mutta tutkijoidenkin mukaan äänestysaktiivisuus joka tapauksessa heijastuu oikeiston ja vasemmiston väliseen kannatuseroon. Tämän vuoden eduskuntavaaleista ei vielä kaikkea analysointia ole saatu valmiiksi, mutta esimerkiksi vuoden 2015 vaaleissa alle 12 000 euroa vuodessa ansaitsevien äänestysprosentti oli 53 ja yli 52 000 euroa ansaitsevien 87.

Töissä olevista jäivät vuoden 2015 vaaleissa alhaisimpiin äänestysprosentteihin autojen- ja ikkunoidenpesijät, apulaisina rakennushommissa olevat ja tarjoilijat.

Helsingin yliopiston tuoreessa tutkimuksessa todetaan, että tällaisella asetelmalla on haitallinen vaikutus demokratian kannalta: ”On kestämätöntä, että tietyt kansalaisryhmät äänestävät säännöllisesti vähemmän kuin toiset ja ovat kansalaisuuden kuiluissa, joista heidän äänensä ei kuulu yhtä hyvin kuin muiden ryhmien.”

Kenen syy? Äänestämättä jättävien itsensä tietenkin. Osa ei ole koskaan viitsinyt, koska eivät välitä näistä asioista ollenkaan. Yksi osa on sitten niitä, jotka ovat lopettaneet äänestämisen, koska ”mitään ei kuitenkaan tapahdu”. Näitä pettyneitä on eniten vasemmistopuolueita joskus äänestäneissä. Juuri nyt on kuitenkin käynnissä muutos, joka on vienyt vasemmiston äänestäjiä perussuomalaisten kannattajiksi, sillä tämän uudehkon puolueen uskotaan olevan myös uusi mahdollisuus saada itsensä pois sieltä pettymysten kuilusta. Erikoista tässä vain on se, että näin menetellessään ennen vasemmistoa äänestäneet ovat nyt siirtyneet oikeistopuolueen äänestäjiksi. Että jos sieltä löytyisi pelastus?

EU-vaaleissa Etelä-Suomen Sanomien toive toteutuu. Eurovaalien äänestysprosentti on Suomessa pudonnut 20 vuodessa 60:stä 39 prosenttiin, ja sama on tapahtunut koko EU:n alueella, jossa viisi vuotta sitten jäätiin 43 prosenttiin. Kuilu syvenee.

kari.naskinen@gmail.com