Tarpeetonta remonttia ja häiriötä

Lahden kaupunkia tehdään muodottomaksi jatkuvalla tuhoamisella, kaivamisella ja turhan infrastruktuurin rakentamisella, kirjoittaa perilahtelainen Tarmo Virtanen blogissaan 8.9. Seurauksina tästä ovat loputon konemelu, pöly ja keskeneräisyys. Kuvaavaa on uutinen tämän päivän Etelä-Suomen Sanomissa: uuden ohitustien rakentamisen takia kallioita räjäytellään ainakin vuosi tästä eteenpäin. Näin siksi, että eteläinen ohitustie päätettiin vetää huonoon kallioiseen kohtaan, vaikka parempi ja asutusta vähemmän häiritsevä Renkomäen linjaus olisi ollut etelämpänä.

Lahden keskustaa on viime vuosina kaivettu ja myllätty koko ajan. Nyt on alettu rakentaa uutta Ranta-Kartanon aluetta vanhan linja-autoaseman viereen, mutta se ei riitä, vaan samaan aikaan on ruvettu panemaan Paasikivenaukiota uusiksi. Tämäkin on täysin tarpeetonta. Paasikivenaukio toimi liikenteellisesti hyvin, joten ei sitä olisi tarvinnut panna uusiksi joistakin esteettisistä, kaupunkikuvallisista syistä. Pelkkää riesaa.

Tätä tämä nyt on ollut monta vuotta. Toriparkki piti väenväkisin saada, samoin matkakeskus, joka epäonnistui täydellisesti. Aleksanterinkatu muutettiin niin, että kaupungin ydinkeskustan liike-elämä voi aikaisempaa huonommin, samoin Rautatienkatu. Kolme vuotta kaupungin keskusta oli pelkkänä työmaana. Seuraava tuhoamissuunnitelma koskee Vesijärvenkatua. Tarmo Virtanen sanookin synnyinkaupunkinsa kasvojen muuttuneen muodottomiksi, pöhöttyneen rumiksi, tunnistamattomiksi.

"Lahden kaupunki tarvitsisi kaupunginarkkitehdin, jolla olisi näkemystä, kykyä ja niiden tuomaa arvovaltaa ymmärtää kaupungin ainutlaatuinen imago, sen kauniskasvoinen ydin ja sen lämmin sielu", kirjoittaa Virtanen.

Aikoinaan kaupungin liikesuunnittelupäällikkö Eino Koroke Kallinen sai aikaan sen, että pitkin katuja rakennettiin uusia korokkeita ja sijoitettiin betoniporsaita. Silloin perusteena oli liikenneturvallisuus. Osasta korokkeita oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Nykyinen kaupunki- ja liikennesuunnittelu lähtee sellaisista perusteista, että pitää olla viihtyisää ja että kaupungilla on vetovoimaa.

Viihtyisyyttä on kuulemma saatu, mutta yrittäjät ovat todenneet, että vetovoima kuitenkin on heikentynyt, kun taas lainaan lehtijuttua, jossa oli haastateltu keskustan yrittäjiä. (ESS 8.7.)

Sitten aivan toisenlainen asia. Tämän päivän ESS kertoo Lahden ammattikorkeakoulun siirtymistä vuokralaiseksi Iskun tehtaaseen. Kun jatkan vielä Virtasen siivellä, niin samaa mieltä olen: ”Entisestä kaupunkiamme työllistäneestä Iskusta on muotoutumassa todellinen rahankiskurivuokraisäntä kaupungillemme. Kohta se syö viimeisetkin verorahamme huippuvuokrillaan vanhasta tehdaskiinteistöstään, jonka se on valtiorahoin sisustusrakentanut ammattikorkeakouluksi. Eikä se riitä. Sama perheyhtiö on tuhoamassa muutakin aitoa lahtelaisidylliä, mm. rauhaisaa lapsirikasta omakotialuetta rakennusbisneksin, muuttaakseen kymmenine pienasuntoineen, poikkeusluvin korotettuine kerrostalokorkeuksineen omakotialueen rauhattomaksi ja alueen lapsille vaaralliseksi.”

Ennen tätä ratkaisua tehtiin vertailulaskelma siitä, kumpi olisi parempi ratkaisu, vuokralaiseksi Iskulle vai omien tilojen rakentaminen. Siinä otettiin huomioon kaikki mahdollinen ja kun asteikko oli 0 - 10, niin Iskun kokonaisarvosana oli jotakin 8,02 ja omien tilojen rakentamisen 8,03. Myös kustannukset menivät tasoihin.

kari.naskinen@gmail.com

Ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo

Yleisradio aloitti television värikoelähetykset 50 vuotta sitten. Mukana alan kehityksessä oli heti myös Salora Oy, joka oli aloittanut perehtymisen väritelevisiotekniikkaan jo pari vuotta aiemmin. Ensimmäiset prototyypit valmistuivat Salossa alkuvuodesta 1968 ja niiden julkinen ensiesittely tapahtui syksyllä Helsingin kansainvälisillä messuilla. Kodeissa väritelevisioaika alkoi uudenvuodenpäivänä 1969, kun Urho Kekkonen puhui.

Erikoinen tieto suomalaisesta tv-historiasta löytyy Tekniikan waiheita -lehden numerosta 4/2014, jossa julkaistu katsaus Saloran vaiheisiin perustuu ensimmäisen väritelevisioprojektin vetäjän, sittemmin televisiopuolen tuotekehitysjohtajaksi nimitetyn insinööri Åke Nyholmin haastatteluun. Katsauksesta paljastuu, että ensimmäinen suomalainen väritelevisio oli nimeltään Upo VT 01. Tämä johtui siitä, että Upo Oy:llä oli ollut jokin asiakaskilpailu, jonka pääpalkinnoksi oli luvattu väritelevisio. Saloralta Upo sellaisen sai, mutta koska Saloralla ei vielä ollut nimeä valmistamalleen vastaanottimelle, pantiin sen nimeksi Upo VT 01 (VT = väritelevisio). Sen jälkeen muiden nimeksi tehtaalla tuli Salora VT 01, mutta nimi muuttui television tullessa myyntiin komeammaksi Salora Finlandia Coloriksi.

Nyholm oli tullut Saloralle 1965 ja seuraavana vuonna hän sai väritelevisiotehtävän Saloran tuotekehitysjohtajalta Martti Juvalta. Melkein nollasta piti touhu aloittaa. Nyholmilla ei ollut aikaisempaa tietoa väritelevisiosta, eikä hän ollut nähnyt kuin opiskeluaikoinaan yhden värimonitorin Oy Aga Ab:lla muutama vuosi aikaisemmin. Hän aloitti uuden projektin tutustumalla Philipsin väritelevision applikaatioraporttiin, jonka pohjalta sitten ryhdyttiin kokoamaan väritelevision prototyyppiä. Philipsiltä saatiin Saloon myös väritelevision tekemiseen tarvittavat komponentit.

Ensimmäisessä protossa oli 26 tuuman kuvaputki. Sillä pystyttiin tehtaalla jo talvella 1968 katsomaan Eurovision lähetyksiä olympiakisoista, jotka pidettiin Grenoblessa, kun Lahti ei ollut kisoja saanut. Lopullisessa myyntimallissa kuvaputki oli 22 tuumaa. Nürnbergin keksintömessuilla 1969 Saloran televisio sai kultamitalin.

Kekkosen puhetta oli ylevää katsoa suomalaisen huipputuotteen välityksellä, vaikka erillisiä väritelevisiolupia ei vielä paljon ollut, vuoden 1969 lopussakin vasta vähän yli tuhat. Se oli sitä aikaa, kun olivat erilliset radio- ja televisioluvat, ja kun hankki väritelkkarin, piti postista käydä ostamassa lisäksi väritelevisiolupa.

Televisiossa kuuluttaja Riikka Sillanpää neuvoi katsojia: ”Pukuni pitäisi nyt näyttää värivastaanottimessa koboltinsiniseltä. Hatussani on violetti ja oranssi kukka”, ja jos näin oli, piti värilupa hankkia pikimmiten.

Vähitellen värilähetykset lisääntyivät ja vappupäivän iltana 1977 saatiin ensimmäiset väritelevisiouutisetkin. Niistä syntyi kuitenkin iso mekkala, kun ruudussa näkyi liian paljon punaista. Kari Toivosen raportti vapputapahtumista kesti 13 minuuttia ja kai se silloin porvareista tuntui hurjalta, että olohuoneen nurkassa punaliput liehuivat niin komeasti. Yleisradion hallintoneuvosto määräsikin ohjelmaneuvoston tutkimaan asiaa ja äänin 5-4 päätettiin todeta, että uutislähetys oli ollut huono. Seuraavana vappuna ei Tarmo Ropposen vastaavalle raportoinnille annettukaan aikaa kuin kolme minuuttia.

Eduskunnan suurimmat puolueet olivat tuolloin SDP ja SKDL, mutta koska eduskunnassa oli kuitenkin porvarienemmistö 106 - 94, sai uutislähetys tuomionsa. Muita tuttuja naamoja lähetyksessä olivat Esko Kitula, Kari Mänty ja Seppo Heikki Salonen. Väritelevisiolupia oli tuolloin jo 250 000.

kari.naskinen@gmail.com

Monet mieltävät sosiaalisen median välittämän tiedon kaikkein oikeimmaksi

Turussa kesällä 2017 tapahtuneiden terroristipuukotusten yhteydessä ihmisten tiedontarve oli suuri. Miten tietoa haettiin ja miten siihen suhtauduttiin, siitä on nyt valmistunut tutkimus, jonka tekivät Ari Haasio ja Elisa Kannisto Seinäjoen ammattikorkeakoulusta, Markku Mattila Siirtolaisinstituutista sekä Anu Ojaranta Åbo Akademista. Informaatiotutkimus-lehdessä 2/2018 julkaistussa tutkimuksessa todetaan se tuttu asia, että sosiaalisen median tapa viestiä on erilainen kuin journalistisen uutismedian tapa. Yleistä yhteiskunnallista keskustelua käydään erilailla lehdissä ja verkossa. Turun tapaus oli juuri sellainen, jossa some-polemiikki oli vilkasta ja kovaa.

Tutkimuksessa kävi selvästi ilmi, että somessa keskustelijat ruokkivat kommenteillaan ennakkokäsityksiä ja vahvistivat samanmielisten kantoja, jotka eivät kuitenkaan useinkaan perustuneet julkisuudessa vahvistettuihin faktoihin, vaan sosiaalisessa mediassa liikkuneisiin käsityksiin, luuloihin ja arvauksiin, joista muodostui ymmärrys tapahtuneesta. Tästä, eri kanavia ja lähteitä käyttäen muodostetusta, osin hyvin epävarmoihin tietoihin perustuvasta ymmärryksestä muodostui osalle keskustelijoista ”oikea totuus”. Se miellettiin tiedotusvälineiden julkisuudessa kertomaa oikeammaksi ja paikkaansa pitävämmäksi kuvaukseksi tapahtuneesta.

Yksi piirre havaituissa tiedontarpeissa oli se, että tiedontarvitsijat pyrkivät useissa tapauksissa vahvistamaan omia näkemyksiään. Tiedontarpeet kohdistuivat myös maailmankatsomuksellisiin kysymyksiin ja tiedotusvälineiden toimintaan kriisitilanteessa.

Kaksi murhaa ja kahdeksan sellaisen yritystä teki marokkolainen Abderrahman Bouananea. Murhaajaa koskevat tiedontarpeet olivat selvästi suuremmat kuin uhreja koskevat. Tutkijoiden mukaan tämä vahvistaa käsitystä siitä, että Suomessa käydään rasistissävytteistä, maahanmuuttovastaista keskustelua.

Tiedontarpeeen muotoutumiseen vaikutti merkittävästi tieto tekijän ulkomaalaisuudesta. Tämä aiheutti keskittymisen maahanmuuttopolitiikkaan, teon mahdolliseen terroristiseen luonteeseen ja poliitikkojen toimenpiteisiin tämänkaltaisten tilanteiden ennaltaehkäisemiseksi.

Tutkijat päätyivät siihen, että Sosiaalisen median lähteistä saatu informaatio oli some-keskusteluissa esiin tulleissa perusteluissa ja lähdeviittauksissa keskeisin tiedonlähde oli nimenomaan sosiaalinen media. Esimerkiksi Yleisradiota moitittiinkin voimakkaasti kehnosta tiedottamisesta ja jopa puolueellisuudesta. ”Oikeaa” viestintää syytettiin myös poliittisesti värittyneeksi ja salailuun pyrkiväksi.

Toisaalta tutkijat toteavat, että uutisointi ohjasi voimakkaasti keskustelua. Tämä osoittaa perinteisten tiedotusvälineiden vallan myös sosiaalisen median uusilla foorumeilla keskustelun ohjaajana ja tiedontarpeiden herättäjänä.

”Tutkimuksessa havaittiin myös tunteiden keskeinen merkitys tiedontarpeita laukaisevana tekijänä erityisesti väkivaltaiseen terroritekoon liittyvissä tilanteissa. Havainto käy yksiin tutkimuskirjallisuudessa jo ennen tehdyn havainnon kanssa siitä, että tunnepitoiset tekijät ovat yksi keskeinen tiedontarpeita virittävä tekijä”, kirjoittavat tutkijat.

Kun aikaa kului, tiedontarpeet muuttivat luonnettaan. Aluksi yksittäisiä tapahtumia ja niihin liittyvää uutisointia pidettiin tärkeimpänä, mutta yleisemmät yhteiskunnallisiin tekijöihin liittyvät tiedontarpeet tulivat sitä tärkeämmiksi mitä enemmän tapahtuneesta kului aikaa ja mitä enemmän siitä saatiin tietoa.

Tällaiset valtavaa huomiota herättävät katastrofaaliset tapaukset ovat varmaan juuri niitä, joiden yhteydessä nettiviestinnän nopeus vahvistaa kuvaa siitä, että perinteiset tiedotusvälineet ovat auttamattoman hitaita. Television ja radion uutiset tulevat ajallaan, sanomalehti seuraavana aamuyönä, mutta some rullaa taukoamatta. Tämä hitaus saa jotkut ajattelemaan niin, että oikeat tiedotusvälineet ovat jopa haluttomia kertomaan maailmasta sillä nopeudella, joka teknisesti olisi mahdollinen. Populismilla ja vanhalla kunnon herravihallakin on tässä tekemisensä.

Oikeilla tiedotusvälineillä tietenkin on omat nettijulkaisunsa, mutta nekään eivät riitä kiihkeimmille tiedontarvitsijoille.

Tämänkin tutkimuksen tekijät muistuttavat, että perinteisen journalismin ja sosiaalisen median toimintatavat ovat erilaiset: ”Faktantarkistus ja virallisiin lähteisiin tukeutuminen ovat yksi journalismin pääperiaatteista, kun taas sosiaalisessa mediassa ensisijaista on tilanneherkkyys ja nopeus – usein faktojen kustannuksella. Joukkotiedotusvälineiden sisällöstä vastaavat alan ammattilaiset, ja journalismin periaatteita sovelletaan myös sosiaalisen median niihin foorumeihin, joilla mediatalot toimivat. Ne eivät julkaise uutista myöskään sosiaalisessa mediassa varmistamatta sen todenperäisyyttä.”

Näiden asioiden kanssa tässä joka tapauksessa ollaan tekemisissä kiihtyvällä vauhdilla ja kasvavalla volyymilla.

kari.naskinen@gmail.com

Sähköautolla on tulevaisuutensa

Viime vuonna maailmassa myydyistä henkilöautoista 1,3 prosenttia oli sähköautoja, Suomessa 0,3 prosenttia. Suomessa kaasuautojakin myydään enemmän. Tänään kävin ajelemassa Jaguarin uudella sähköautolla, jonka englantilainen Auto Express -lehti tällä viikolla valitsi Vuoden autoksi. Jos sähköautojen kehitys jatkuu samaan suuntaan kuin Jaguar I-Pace nyt antaa ymmärtää, joutuu tällainen vanha polttomoottorimieskin myöntämään, että sähköautolla on tulevaisuutensa. Ajamisessa ei eroa automaattivaihteiseen autoon juurikaan ole, mutta sitten on se lataushomma, jonka kanssa on vielä paljon tehtävää.

Jaguarin maahantuoja Inchape Motors Finland Oy on tuonut Suomeen muutaman prototyypin tästä uutuusautosta. Yksi niistä oli ajettavana Sports Car Centerin sivutoimipisteessä Hollolassa, joten sinne vaan.

Hyvän ajoasennon löysi helposti, sillä istuimen säätömahdollisuuteen joka suuntaan ovat laajat. Sitten vain jalka jarrulle ja painallus Start-nappulasta. Mitään ääntä ei kuulunut, mutta ratin takana mittaristosta näkyi, että auto on käynnissä. Vaihdekeppi on kuin automaattivaihteisessa autossa, mutta vaihtoehtoja on vain kolme: D, N, R. Ensimmäinen erikoinen havainto: kun pihasta lähtiessäni ja ennen kadulle ajamista nostin jalan kaasupolkimelta, niin moottorijarrutus oli niin voimakas, että auto melkein seisahtui. Tämä on se vaihe, kun sähkömoottorit latautuvat jarrutusenergialla. Vauhti siis hidastuu poikkeuksellisen voimakkaasti aina kun jalan nostaa kaasulta.

Seuraava erikoishavainto: kun lähdin liikennevaloista tahallisen rivakasti, auto hyökkäsi liikkeelle niin, että keula nousi – ei sentään ”keulinut”. Selitys tälle: kiihtyvyys nollasta sataan on 4,8 sekuntia. Huippunopeudeksi valmistaja ilmoittaa 124 mailia tunnissa eli 200 km/t.

Vieläkään ei mitään ääntä tietenkään kuulunut, mutta sekin ”ongelma” oli mahdollista saada pois kytkemällä päälle sellainen lapsellinen toiminto, joka antaa kaiuttimista kiihdytys- ja ajoääniä.

Ajotuntuma on ”tiukempi” kuin keskivertoautoissa. Ohjaus on tarkka ja jousitus vaikuttaa jämäkältä. Lieneekö säätöihin otettu kokemuksia Formula E -luokasta, jossa Panasonic Jaguar Racing on kilpaillut vuodesta 2016 alkaen? Tämän kauden sarjassa Mitch Evans ja Nelson Piquet Jr. ovat sijoittuneet joukkueena viidenneksi. Kärjessä ovat Renaultin moottoreita käyttävä kiinalainen Techeetah-talli ja toisena Audi.

Jaguar I-Pacen sähkömoottorit ovat etu- ja taka-akseleiden yhteydessä. Tehoa on yhteensä 400 hv. Akku on levitetty litteäksi kokonaisuudeksi lattian alle. Niin painava systeemi se on, että 4.7 metriä pitkä auto painaa 2200 kg. Nelivetoinen Jaguar I-Pace sijoittuu katumaastureiden SUV-luokkaan (Sports Utility Vehicle). Hinta perusvarustuksella 85 000 euroa.

Yhdellä täyslatauksella auton kulkumatkaksi ilmoitetaan 480 km. Jos matka kuitenkin on pitempi, tullaan niihin sähköautoilun kriittisimpiin kohtiin. Tunnin pikalatauksella 50 kW:n DC-laturilla saa kyllä lisää ajomatkaa 270 km, mutta silti… Kehitys kuitenkin etenee kovaa vauhtia, mistä yhtenä todisteena on, että ensi vuonna ei Formula E -kilpailuissa ajajien tarvitse kisan puolivälissä vaihtaa uuteen, ladattuna varikolla odottavaan autoon, kuten vielä nyt. Joka tapauksessa Jaguar I-Pacella, Nissan Leafilla ja Teslalla on vielä isoja kynnyksiä edessään. Niiden ylittämistä kuitenkin helpottavat teknologian kehittymisen ohella ilmastonmuutoksen torjumiseksi tehtävät pakotteet.

Asiantuntijaoppaana istui tutustumisajossani vieressä ralliautoilun naisten maailmanmestari Minna Sillankorva (1991, ajokkina Lancia Delta Integrale)

kari.naskinen@gmail.com

Sosialistien vaikea yhtälö: Lenin, Neuvostoliitto, nykyinen Venäjä

Elokuun lopulla puhutaan taas paljon Neuvostoliitosta ja kommunismista, kun tulee kuluneeksi puoli vuosisataa Tshekkoslovakian tapahtumista 1968. Vanhat kommunistitkin paheksuvat Neuvostoliiton silloin toteuttamaa Tshekkoslovakian miehitystä, mutta kokonaisuudessaan äärivasemmiston menneisyydenhallintaprosessi on vielä pahasti kesken.

Asetelma on hankala, kun Neuvostoliittoa ei enää ole, mutta on kuitenkin Venäjä, jonka väestöstä valtaosa on entisiä neuvostoliittolaisia. Nykyisellä Venäjällä on kuitenkin niin kapitalistinen olomuoto, että miten entisiä neukkusympatioita voi siihen siirtää. Monet kuitenkin pystyvät, kun parempaakaan vaihtoehtoa eivät keksi. He myös toivovat Venäjän pärjäävän hyvin jalkapallon MM-kisoissa.

Lisäsekaannusta aiheuttaa oikeistopopulismi, joka vetää puoleensa myös vasemmistolaisia. Syy esimerkiksi Saksassa tähän on se, että siellä AfD on ainoa puolue, joka tosissaan esiintyy nykyisen finanssikapitalismin vastustajana.

Tämä kaikki monimutkaisuus on ymmärrettävää sitä taustaa vasten, että Neuvostoliiton loppuminen oli monelle elämän suurin katastrofi. Kommunistisen vallankumouksen levittäminen oli jo tunnustettu mahdottomaksi, mutta oma idealismi oli joka tapauksessa hitsattu niin kiinni Neuvostoliittoon, että sen huonoistakin puolista huolimatta Neuvostoliitto oli kaiken a ja o.

Eurooppalaista vasemmistoa paljon tutkinut fil.tri Hannu Eerikäinen on tarttunut tähän problematiikkaan: ”Vasemmiston keskuudessa olisi vihdoin uskallettava kritisoida Leninin ja bolsevikkien toimintaa lokakuun vallankumouksen yhteydessä. Lenin on historiallistettava, mikä ei tarkoita sitä, että vaietaan Leninin proletariaatin diktatuurin doktriinista ja sen seurauksista eli toisinajattelijoiden nitistämisestä, terrorista, puhdistuksista, vainoista ja myös vainoharhoista, jotka lopulta johtivat Stalinin ja stalinismin nousuun.”

Eerikäinen kirjoittaa asiasta vasemmistotutkijoiden sähköpostifoorumissa. Hän korostaa sitä, että jos vasemmisto ei selvitä välejään neuvostojärjestelmään, sillä ei ole enää mitään mahdollisuuksia kehittyä todelliseksi joukkoliikkeeksi, erilaisia kapitalismin vastaisia voimia yhdistäväksi demokraattiseksi rintamaksi.

”On myös selvitettävä, onko kommunistisella puolueella enää tarvetta ja merkitystä, ja jos, niin millaisesta kommunistisesta puolueesta olisi silloin kysymys, sillä kommunismi ja demokratia eivät tähän mennessä ole oikein sopineet yhteen”, kirjoittaa Eerikäinen.

AY-POLITIIKAN
SUUNTA MUUTETTAVA

Mielenkiintoinen kysymys Eerikäisen kirjoituksessa koskee sitä, miten äärivasemmistossa suhtaudutaan ay-liikkeeseen. Hänen mielestään nykyisen ay-politiikan suunta pitäisi muuttaa ekologisesti ja kokonaisyhteiskunnallisesti kestävälle pohjalle:

”Tämä on poliittisesti erittäin vaativa ja monitahoinen tehtävä, joka silti on koko vasemmistopolitiikan keskeinen kysymys. Toisin sanoen miten saada mukaan vielä nykyisissäkin oloissa järjestäytynyt työväki, joka vuosikymmenien taistelulla on saavuttanut tietyt palkka-, työsuhde-, loma- ja eläke-edut, eikä halua missään tapauksessa luopua niistä ja on valmis vielä työtaisteluin pitämään yllä asemaansa ja elintasoaan? Miten tehdä palkka- ja työsuhdetaistelusta osa ekologista taistelua, kun työedut ja ekologiset edut ovat nykyoloissa pitkälle vastakkaisia ja merkitsevät siten työntekijöille eduista luopumista, jos kestävän kehityksen edellytykseksi asetetaan kulutuksen ja kasvun vähentäminen?”

Vaikeita asioita, kuten Eerikäinen toteaa. Miten näissä oloissa on mahdollista voittaa takaisin se "poliittisen toiminnan ulottuvuus, jonka vasemmisto kadotti reaalisosialismin romahduksen seurauksena"? Vladimir Putin ei tietenkään tarjoa tähän ratkaisua, eikä myöskään Li Andersson kovin monen kasvuprosentin edestä.

kari.naskinen@gmail.com

Yhden asian filosofi

Filosofi, kulttuurihistorian ja sosiologian dosentti Jari Ehrnrooth kirjoitti blogissaan Yleisradion nettisivuilla, että ”vanhoillinen hyvinvointivaltio on tullut aatteellisen, poliittisen ja taloudellisen tiensä päähän ja että tulevalla vaalikaudella alkaa suomalaisen yhteiskuntapolitiikan ennennäkemätön korjaus.” Tätä samaa Ehrnrooth on julistanut tasaisin väliajoin ja joka kerta siitä on revitelty uutisia isoilla kirjasimilla.

Jo 2015 Ehrnrooth sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa hyvinvointiaatteen paljastavan, että elämme arvotyhjiössä. Hänen mukaansa Suomi on kansakuntana menettänyt ajatuksen henkisestä kehittymisestä ja pyrkimyksestä arvokkaaseen elämään. Sitten seuraavana vuonna häneltä ilmestyi kokonainen kirja näistä hämäristä näyistään: Hyvintoimintayhteiskunta (Kirjapaja, 2016).

Hänen arvionsa ja toiveensa mukaan tullaan siirtymään hyvinvointimallista sellaiseen malliin, jossa vastuu vapaan yksilön itsenäisestä hyvästä elämästä palautetaan valtiolta sinne minne se kuuluukin, yksilölle itselleen.

”Erilaisten sosiaalitukien ja palvelujen varassa elävien suomalaisten on syytä tiedostaa, että pian kaikki menee uusiksi. Toisin sanoen vapaamatkustuksen helpot ajat ovat pian muisto vain”, sanoo Ehrnrooth.

Sukunimestään huolimatta Ehrnrooth on vakuuttanut, että hän ei ole oikeistolainen, ei arvokonservatiivi eikä arvoliberaali. Joka tapauksessa hän korostaa yksilön vastuuta ja vierastaa holhoavaa hyvinvointivaltiota. Jos Suomi ja läntinen maailma muutenkin menisi hänen toivomaansa suuntaan, se tapahtuisi hänen neljän teesinsä mukaan seuraavalla tavalla:

1. Marxilaisen kollektivismin ja tulontasauksen aatteellinen perusta romahtaa lopullisesti.

2. Konsensuspolitiikka hajoaa, koska julkistalouden välttämättömät uudistukset pakottavat siihen.

3. Yhteiskunnallisen oikeudenmukaisuuden kehittäminen alkaa yhä enemmän kohdistua toisten kustannuksella elämisen, vastuuttomuuden ja vapaamatkustuksen poistamiseen. Vapaista yksilöistä muodostuva liberaali kansakunta voi edistyä vain parantamalla jokaisen yksilön itsenäistä toimeentuloa, työn tuottavuutta ja kykyä antaa arvoa luova työpanoksensa koko kulttuurin kehitykseen.


4. Sosiaalipolitiikassa tullaan 2020-luvulla yleisesti ymmärtämään, että terveys ja hyvinvointi eivät ole arvokkaan elämän tarkoitus vaan edellytys. Kohtuullinen hyvinvointi tarvitaan siihen, että vapaa yksilö voi keskittyä luomaan jotakin arvokasta.

Mielenkiintoista on myös lukea Ehrnroothin ajatuksia näitä asioita ajankohtaisemmasta teemasta. Turvapaikanhakijoista hän kirjoittaa, että "hyväuskoisuus johtaa vaikeuksiin":

”Eurooppa ei voi pelastaa kaikkia. Meidän tulee tarjota uusi mahdollisuus niille kaikkein vaikeimmassa asemassa oleville, jotka ovat lähtömaissaan joutuneet vainotuiksi. Samalla tulee varmistaa, ettei anneta tilaisuutta järjestelmän väärinkäyttämiseen. Turvapaikan saaneiden kotouttamisen tulisi tietoisesti keskittyä kulttuuriseen sopeuttamiseen, jossa tulokasväestölle konkreettisesti osoitetaan, millaiset vapaudet ja oikeudet meillä suojaavat yksilönvapautta. Mielikuva rajoittamattomasta monikulttuurisuudesta on vahingollinen, koska se on ristiriidassa perustuslakiimme kirjatun arvojärjestelmän kanssa.”

KEKKONEN, KOIVISTO,
AHTISAARI, HALONEN, NIINISTÖ

Kirjahyllystä löytyi yksi Ehrnroothin kirja, Asentoja, muistelmia nykyajasta (WSOY, 1995). Takakannessa kerrotaan, että tohtori Ehrnrooth oli kansakunnan henkistä tilaa selvittäneen Ilkka Niiniluodon filosofiryhmän jäsen ja toimii tutkijana Helsingin yliopiston sosiologian laitoksella. Kirja paljastaa, että Ehrnroothilla oli aikaisemmin päässään muitakin kuin yksi asia. Hän käsitteli mm. tasavallan presidenttejä:

”Itsenäisyyden aikana oli eletty sotienvälinen ensimmäisen tasavallan aika, jota seurasi Paasikiven - Kekkosen toinen tasavalta. Mauno Koivistosta oli alkava uusi uljas kolmas tasavalta, mutta nyt kun Koivisto on väistynyt, voimme todeta, että olimme väärässä. Mitään uudistumista ei tullut.”

”Meidän Manu voitti toiset vaalinsa huitomalla kädellään ja hokemalla, että kyllä se siitä. Meillä se, joka liian totisesti pyrkii voittoon ja ympäristön hallintaan, ei koskaan saa otetta kansan sydänvirroista. Tästä Paavo Väyrynen tiesi liian vähän ja Elisabeth Rehn ei juuri mitään. Pyrkyryyden häivyttämiseksi on tärkeää olla kuin jo olisi siinä asemassa johon pyrkii, ikään kuin jo olisi kansan siihen kutsuma.”

”Martti Ahtisaari näyttää vallantahtoiselta poliitikolta käyttäessään avoimesti presidentin valtaoikeuksia. Mutta tämä juuri osoittaa, ettei hän ole täysiverinen poliitikko. Koivisto oli, hän käytti presidentille suotuja salaisen asiamiehen valtuuksia.”

Nyt kun Ehrnrooth toivoisi hyvinvointivaltion systeemeiden kaatuvan, hän toivoo myös, että Suomen olisi otettava mallia muista pohjoismaista ja poistettava valtionpäältä kaikki valtaoikeudet:

”Kekkosen kauden jälkeen valtaoikeuksia supistettiin, mutta uudistajilla ei riittänyt rohkeutta koko valuvirheen korjaamiseen. Niinpä meillä yhä on parlamentaarisesta kontrollista vapaa vahva presidentti keskuudessamme. Kansakuntaa yhtenäistävän henkisen johtajuuden malli tuli Mäntyniemeen Tamminiemen perintönä, mutta tyyli pehmeni. Opettajataustainen Ahtisaari herätteli unilukkarin sauvalla ja ay-juristi Tarja Halonen huiteli muumimamman käsilaukulla.”

”Edeltäjiensä tavoin Sauli Niinistö on halunnut yhdistää presidenttiyteensä kaksi roolia, ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtamisen sekä arvojohtajuuden.”

Niinistöstä Ehrnrooth sanoo, että arvojohtajan päiväkäskyillään Niinistö on näyttänyt, millainen mielipidemahti verbaalisesti taitava presidentti on. Sen pitäisi riittää, eikä Niinistöllä tarvitsisi olla minkäänlaisia valtaoikeuksia. Filosofi Ehrnroothin mielestä ”parasta mitä maan isähahmo näinä epävarmuuden aikoina voisi kansalaisilleen olla, olisi hyväksyvä ja suojeleva muumipappa”.

kari.naskinen@gmail.com

Sotaa tuodaan Suomi-areenaan

Suomessa on viimeisten parin vuoden ajan olleet käynnissä kovat sotaponnistelut: sotaharjoituksia amerikkalaisten kanssa, Natoon lähentymistä, Ulkopoliittisen instituutin, Jukka Tarkan ym. ryssävihaa ja kaiken tämän riemun julistajana molemmat iltapäivälehdet. Koska sotaa ei kuitenkaan vielä ole saatu syntymään, se tuodaan sentään demonstraationa Porin Suomi-areenaan heinäkuun puolivälissä. Hävittäjälentokoneilla tehdään ylilento ja Kirjurinluodon jatsipaikka eheytetään militaristisesti taistelunäytöksellä. Sotapropagandaa täydentää sille järjestettävä oma esittelykatu.

Suomi-Areenan taloudellinen päätukija on tänä vuonna Suomen armeija. Jo ennen Suomi-areenaa on Porissa tänä kesänä liikuttu samassa hengessä, sillä kesäkuussa partiolaisten tapahtumassa torilla oli ”rauhanpaneelin” kyljessä lapsille esitteillä konepistooli ja tarkkuuskivääri kahden aliupseerin opastuksella. Senaatintorilla Helsingissä ja Oulun torilla puolestaan armeija esitteli uusinta aseistustaan aina raskaisiin tykkeihin asti. 

Parhaillaan Juha Sipilän hallitus valmistelee kymmenien miljardien hävittäjähankintaa. Tarjouksia on jo pyydetty ja kaupasta on määrä päättää 2021. Samaan aikaan kun sosiaalimenoista ja koulutuksesta leikataan, ollaan valmiita tuhlaamaan kymmeniä miljardeja järjettömään asevarusteluun.

Koneiden ostohinta on 10 miljardia euroa, mutta käyttö- ja ylläpitokustannuksineen kulut ovat niiden 30 vuoden elinkaaren ajalta yli 40 miljardia. Hallituksen mukaan kestävyysvaje on 9 miljardia ja sen tekemät leikkaukset 4 miljardia. Aiotaanko hävittäjät rahoittaa lisäleikkauksilla, ottamalla velkaa vai myymällä lisää valtion omaisuutta?

Suomen herrat puhuvat näissä yhteyksissä puolustamisesta. Hävittäjälentokoneet on kuitenkin suunniteltu hyökkäyssotaan. Moderni ilmapuolustus on tehokkaampi ja halvempi. Ilmavalvontaan riittää yksi lentue.

Jo Hornet-hankinta 1992 johti varuskuntien lakkautuksiin ja säästöihin puolustukselle olennaisissa aselajeissa. Nyt suunnitellaan vielä kalliimpaa hankintaa.

Jos koneet ostetaan USA:sta, sotilaallinen yhteistyö yhden sen kanssa tiivistyy ja Suomen ulkopoliittinen liikkumavara kaventuu entisestään. Hävittäjiin tullee Nato-yhteensopiva aseistus, vaikka kansalaisten enemmistö ei halua Suomea Natoon.

Hävittäjät lisäävät epävakautta epävakaaseen maailmaan. Hävittäjiin käytetyt verovarat vahvistavat suurten asevalmistajien valtaa maailmanpolitiikassa. Suomeenkin hävittäjiä kauppaavat yritykset minimoivat veronmaksuaan veroparatiisien avulla. Asevarustelu pahentaa ilmastokriisiä ja siten heikentää turvallisuutta globaalisti. Raaka-aineita, energiaa ja osaamista tarvittaisiin maapallon ongelmien ratkaisemiseen yhteistyössä.

Hävittäjistä pitäisi tehdä iso vaalikysymys. Hävittäjähankinta nimittäin uhkaa viedä vakaalta hyvinvointivaltiolta lisää pois rahoitusta. Koulutuksesta ja hyvinvointipalveluistakin pitää leikata säästämisen varjolla? Suunniteltu 40 miljardin euron hävittäjähankinta siis uhkaa Suomen hyvinvointivaltiojärjestelmää.

YDINASEETKIN
ESILLÄ PORISSA

Sen verran on Porissa toisenkinlaista keskustelua, että 18.7. kello 13-14 kysytään Suomi-areenassa Eetunaukion lavalla, kuinka Suomi voi edistää ydinaseriisuntaa. Onko ydinasekiellosta hävittämään maailman tuhoisimmat joukkotuhoaseet? Mitä muita keinoja on?

Viime vuonna YK hyväksyi ydinaseet kieltävän sopimuksen. Sen puolesta äänesti 122 valtiota. Suomi ei osallistunut neuvotteluihin eikä ole allekirjoittanut sopimusta.

Panelisteina tapahtumassa ovat Vasemmistoliiton puheenjohtaja, kansanedustaja Li Andersson, Rauhanliiton puheenjohtaja ja kansainvälinen rauhantutkija Tarja Cronberg sekä Keskustan kansanedustaja Matti Vanhanen.

Tapahtuman järjestää kansainvälisen ydinasekiellon puolesta työskentelevän ICAN-kampanjan (International Campaign to Abolish Nuclear Weapons) verkosto Suomessa. ICAN sai 2017 Nobelin rauhanpalkinnon työstään ydinaseet kieltävän sopimuksen puolesta. ICAN Finland -verkostoon kuuluu useita suomalaisia rauhanjärjestöjä ja yksityishenkilöitä.

kari.naskinen@gmail.com