Viipuri 2.9.1939 klo 10.30

Viipurin pienoismalli Etelä-Karjalan museossa Lappeenrannassa on hieno. Sen laajuus on 24 neliömetriä, mittakaava on 1:500 (1 cm = 5 m). Viipurissa syntyneille ja nykyisille Viipurin-kävijöille se antaa paljon. Se on kuin kellonajalleen tarkka hetki Viipurista 2.9.1939 klo 10.30, sillä juuri puoli yhdentoista aikaan kaupungista otettiin sarja ilmakuvia, jotka yli 40 vuotta myöhemmin olivat apuna, kun lahtelaistunut Viipuri-ekspertti Juha Lankinen piirsi kuvia pienoismallin tehneelle, Lasse Anderssonin perustamalle Lahti-Malli Ky:lle.

Arkkitehti Juha Lankinen oli syntynyt 1937 Viipurissa, jossa hänen isällään Jalmari Lankisella oli oma arkkitehtitoimisto. Viipurissa on vielä tänä päivänäkin yli 20 sellaista rakennusta, jotka Jalmari Lankinen oli suunnitellut 1920-30-luvuilla.

Sotien jälkeen Lankiset tulivat Lahteen. Viipurin pienoismalli myös toteutettiin Lahdessa, jossa Lahti-Malli toimi Sopenkorven teollisuusalueella.

Pienoismallin rajoina ovat vesistöt sekä Siikaniemen linnoitusvyöhyke lännessä ja Patterinmäki idässä. Pienoismalli on tarkkaa työtä, kaduilla näkyy myös ihmisiä, autoja, raitiovaunuja, torikauppiaiden myyntikojuja ym. Rakennustyömaatkin ovat niin kuin ne silloin olivat, esimerkiksi Vakuutusyhtiö Karjalan rakenteilla olevan ”pilvenpiirtäjän” ympärillä ovat rakennustellingit, kuten ne syksyllä 1939 olivat. Sota keskeytti rakentamisen, mutta työt jatkuivat kesällä 1942.

Pienoismalli käsittää noin 4000 rakennusta. Pienoismallin rakennuskannassa kuvastuu kaupungin vuosisatainen historia keskiajalta lähtien. Täydennystä saa kahdesta vanhasta videoelokuvasta, joita museossa voi katsoa. Vinkiksi pienois-Viipuria katsomaan meneville, että kiikareista on apua, kun laajaa pienoismallia tarkastelee.

Juha Lankiselle olivat suureksi avuksi ne 3000 valokuvaa, jotka hänen isänsä oli kaupungista ottanut ja saanut mukaansa Lahteen. Muutama tahallinen virhekin pienoismalliin kuitenkin sisältyy. Lauantai 2.9.1939 ei ollut liputuspäivä, mutta pienoismallissa liput liehuvat julkisissa rakennuksissa, ja tällä Lankinen ja halusi korostaa sitä, että Viipuri oli tuolloin suomalainen kaupunki. Saimaan kanavaliikenteen takia ovat maantie- ja rautatiesillat pienoismallissa avattuina hieman liian aikaisin, sillä todellisuudessa ne avattiin vain kerran tunnissa klo 10.45. - 11.00.

Pienoismallin suunnittelun aikana Lankinen kävi Viipurissa kymmeniä kertoja kameran kanssa. Tuhoutuneiden rakennusten värit hän määritteli vanhojen värikuvien ja entisten asukkaiden antamien tietojen pohjalta. Pienoismallin rakennusmateriaaleina ovat pahvi, metalli, muovi ja esikäsitelty jäkälä.

Pienoismalli toteutettiin 1985-96 Wiipuri-museon säätiön keräämin, lahjoituksina saaduin varoin. Mallin ensimmäinen osa julkistettiin kesällä 1985 professori Otto I. Meurmanin toimesta. Hän toimi Viipurin kaupungin asemaakaava-arkkitehtina 1918-37.

Viipurin suomalaisen kirjallisuusseuran (per. 1845) toimitteisiin nro 2 (1977) Meurman laati historiallisen katsauksen, jonka aloitti näin: ”Suomen Viipuri, maamme toiseksi suurin kaupunki, ennen kuin 50-kertaisesti ylivoimainen vihollinen sen meiltä v. 1940 riisti, oli luonteeltaan omapiirteinen. Sen henki nojautui erittäin selvästi historiaan, mikä näkyi sen aineeseen kiteytyneenä hahmonakin, sen kaduissa ja rakennuksissa. Idän rajalla, lännen etuvartiona se oli saanut kestää kovempia kolhuja kuin mikään muu kaupungeistamme. Osittain sen takia ja toimeliaan kauppaelämänsä ansiosta oli sinne kotiutunut neljä kansallisuutta, mitkä sulautuivat yhdeksi viipurilaisuudeksi ja antoivat leimansa kaupungin olemukselle. Se on antanut omat piirteensä myös kaupungin arkkitehtuurille.”

kari.naskinen@gmail.com

Olavi Laiho, yökansan vapaustaistelija, nokkonen

Lähipäivinä on lehdissä juttuja runoilija Pentti Saarikoskesta, jonka syntymästä tulee 2.9.2017 kuluneeksi 80 vuotta. Päivämäärä 2.9. on suomalaisen kommunismin kannalta muutenkin historiallinen: tuona päivänä 1944 nimittäin teloitettiin Oulussa maalari Olavi Laiho, joka jäi viimeiseksi Suomessa teloitetuksi suomalaiseksi. Jatkosota oli juuri loppumaisillaan, ja seuraavana päivänä ammuttiin vielä kolme vakoilusta tuomittua venäläistä desanttia.

Mauno Olavi Laiho syntyi 1907 Halikossa muonamiesperheen esikoiseksi. Teini-ikäisenä Olavi lähetettiin maalarin oppipojaksi, sillä perhe toivoi Olavin pääsevän itsenäiseksi kaupunkilaistyöläiseksi. Sellainen Olavista tulikin, mutta kaupungissa hän samalla koki heräämisen poliittiseen tietoisuuteen. Olavin tie vei poliittisesti vasempaan äärilaitaan. Olavi Laiho pidätettiin 1930-luvun ns. kommunistilakien perusteella johtuen hänen aktiivisesta toiminnastaan ay-liikkeessä ja TUL:ssä ja hänet tuomittiin vankilaan valtiopetoksen valmistelusta. Vankilassa Olavin kommunistinen identiteetti vahvistui ja vapautuessaan hän oli valmis toimimaan puolueen kansanrintamataktiikan mukaisesti.

Pro gradu -tutkielmassaan Helsingin yliopistossa Päivi Penkkala-Arikka rakensi ne kulissit, joihin Laihon elämä suhteutetaan. Laihon elämäntarinan kautta voi mielenkiintoisella tavalla seurata miten yleinen poliittinen historia ja yksittäisen ihmisen elämäntarina kietoutuvat jännittävästi yhteen:

”Laihon tarinan kautta pääsemme eläytymään 1900-luvun alkupuolen kommunistiseen ja työväen toimintaympäristöön. Laiho edusti sellaisia henkilöitä, joita vastaan oikeastaan kaikki 1900-luvun alkupuolen kommunistista toimintaa rajoittavat toimenpiteet kohdistuivat. Erityisesti jatkosodan aikana kommunistien toiminta Suomessa oli haurasta ja sattumanvaraista, yhdenkin ihmisen toiminnalla oli kommunistien marginaaliin työnnetyssä maanalaisessa toiminnassa suuri merkitys. Toisaalta voidaan pohtia sitä, miten Laiho olisi toiminut, jos yhteiskunta ei olisi työntänyt hänen kaltaisiaan äärivasemmistolaisia niin nurkkaan.”

Talvisodan jälkeen perustettiin Suomen ja Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seura, jonka Turun osaston toimintaan Laiho osallistui aktiivisesti. Syksyllä 1940 hän siirtyi toimimaan maan alle välttyäkseen pidätykseltä. Jatkosodan sytyttyä kesäkuussa 1941 Olavi oli mukana perustamassa organisaatiota nimeltä "yökansan vapaustaistelun järjestäjät", joka valmisteli sotilaallista vastarintaa. Metsäkaartilaisena Laiho kumppaneineen teki joitakin vähäisiä sabotaaseja. Lisäksi Laiho toimi sodanaikaisessa SKP:ssa mm. vakoilutietoja välittäen. Hänet pidätettiin 22.12.1942 ja tuomittiin 22.6.1943 maanpetoksesta, valtionpetoksesta, vakoilusta ja karkuruudesta kuolemanrangaistukseen. Täpärästi Laiho joutui kohtaamaan kuoleman 37 vuoden ikäisenä vuonna 1944 vain kaksi päivää ennen aselevon alkamista. Sotilaspoliisin teloitusryhmä ampui Olavi Laihon 2.9.1944.

Juhannuksena 1944 Laiho oli kirjoittanut vankilassa tunnelmistaan, ja heti tuoreeltaan lyhyt kirjoitus julkaistiin vasemmistolaisen kulttuurijärjestön Kiilan lehdessä, johon 20 vuotta myöhemmin kirjoitti myös Pentti Saarikoski:

”Sattumaa vai ilvettäkö oli, että juuri tänään tuotiin aimo sylillinen tuoreenvihreitä nokkosia. Ne oli levitettävä vuoteeseen patjan alle, pitkin seiniä ja nurkkia. Nyt ne leyhkivät voimakasta tuoksuaan. Juhannuslehdiksiäkö? Somasti sattui… Luteen myrkyksi ne! Juhannusyö – lutikat, nokkoset ja sinä. Kaunis kolmiyhteys.”

”Nokkonen, se olet itsekin! Yhteiskunnan nokkonen, sosiaalisesti polttava, pelottava. Sinä olet täällä nokkosin koristellussa asumuksessasi, pienessä, likaisessa, luteitten lönsimässä kopissa – sellissä. Vankiselli ja vanki, poliittinen tutkintovanki, kuolemaantuomittu, Oulun lääninvankilassa. Nokkonen nokkosissa Juhannuksenakin.”

kari.naskinen@gmail.com

Maapallon synnytystalkoot lopetettava

Jos Antti Rinne olisi joku maapallon johtaja, hän ei puhuisi halaistua sanaa synnytystalkoista. Päinvastoin hän pitäisi ensin palaverin Pentti Linkolan kanssa ja julistaisi sitten maapallonlaajuisen synnytys- ja sitä edeltävän nautintokiellon.

Maapallon väkiluku on nyt 7,5 miljardia. Jos lisääntyminen jatkuu samaan tahtiin kuin viime aikoina, tulee väkiluku vuonna 2300 olemaan noin 70 miljardia! Jotenkin tämä kehitys olisi pysäytettävä.

Maailman väkiluku on kasvanut viimeisten 300 vuoden aikana keskimäärin 0,8 prosenttia vuodessa. Maapallon pelastus nykytilanteessa on, että aikaisemmin ei syntyvyys ollut yhtä suurta, ja lisäksi kuolleisuus oli selvästi suurempaa.

Pahimmillaan tilanne oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin eloon jääneet sotilaat panivat kotiin palattuaan pystyyn oikein kunnon talkoot. Siitä riemusta oli seurauksena, että väestönkasvu oli vuosina 1950-70 ennätykselliset 1,9 prosenttia vuodessa.

Nyt vuosituhannen vaihteessa kasvu on ollut edelleen liikaa, 1,3 prosenttia. Pientä toivoa tilanteen paranemisesta on kuitenkin sen perusteella, että YK:n keskitien skenaarion mukaan vuotuinen väestönkasvu voisi laskea 2030-luvulla alle prosentin tasolle.

Väkilukuun vaikuttaa tietenkin myös kuolleisuus. Senkin suhteen tilanne on huono, koska lääketiede kehittyy ja ihmisten elinikä pitenee. Nykyisin ihmisiä syntyy koko ajan 2,5 kertaa enemmän kuin kuolee.

kari.naskinen@gmail.com

Kaikkeen ei elokuvan taika ulotu

Ranskan uusiin nuoriin elokuvaohjaajiin lukeutuva Rebecca Zlotowski yrittää saada otetta elokuvan taikamaailmasta, mikä elokuvaan vielä sen alkuvuosikymmeninä liittyi. Kun ohjaajan tarkoitusperiä ei kuitenkaan tunne, voi olla niinkin, että Planetarium onkin tehty nimenomaan elokuvan taikuuden ja fantasiamaailman alasampumiseksi.

Eletään vuotta 1931 tai 1934 Pariisissa siitä päätellen, että yhdessä kohtaa kuunnellaan radiosta urheiluselostusta Antonin Magnen voitosta Ranskan ympäriajossa (1931 ja 1934). Amerikkalaissisarukset Laura ja Kate ovat tulleet Eurooppaan esiintymään meedioina, ja yhden yökerhoesityksen nähnyt ranskalainen elokuvatuottaja innostuu niin, että päättää kokeilla, saisiko filminauhalle tallennettua jotakin tuonpuoleista haahuilua.

Elokuva-ala oli uutta ja tekniikka kehittyi noina aikoina lujaa. Niinpä tuottaja oikein uskoikin siihen, että jotain henkimaailman värinöitä saisi kameran avulla kiinni. Ei saanut.

Elokuvan alkuasetelma näistä lähtökohdista on jopa mielenkiintoinen, mutta varttitunnin jälkeen koko touhu on jo pelkkää hoopoilua. Elokuvan mainosteksteissä sitä luonnehditaan ”surrealistiseksi draamaksi” – jos surrealismilla tarkoitetaan jotain pöhköä, niin luonnehdinta menee oikein. Kun kysymys ei kuitenkaan ole mistään hölmöstä farssista, vaan ilmeisesti vakavista elokuvataiteellisista pyrkimyksistä, niin nolla pistettä.

Natalie Portman on kaunis. Jackie-elokuvassa (2016) Natalie jo nousi varteenotettavaksi näyttelijäksi, mutta Planetarium palauttaa hänet taas alkutasanteelle. Lily-Rose Depp on parempi, ja hänet tunnetaan hyvin myös Isadora Duncanin roolista elokuvassa The Dancer (2016).

kari.naskinen@gmail.com

Sokos tarvitsee veronmaksajat tukemaan toimintaansa

Sokoksen tavarataloilla menee huonosti. Lahdessa tilannetta haluttaisiin kohentaa sillä, että vuokrattaisiin Sokoksesta yksi kerros Lahden kaupungin taidemuseon käyttöön. Osuuskauppa Hämeenmaa on pedannut asiaa tehokkaasti: sillä on oma poliittinen edustustonsa kaupunginvaltuustossa ja hanketta masinoi Lahden keskustayhdistyksen toiminnanjohtaja Janne Viitamies.

Hämeenmaan oman edustuston jäsenistä kuusi on kaupunginvaltuustossa: Kari Lempinen (SDP), Anneli Viinikka (SDP), Sari Niinistö (Kok), Merja Vahter (Kok), Rami Lehto (Ps), Riina Puusaari (vihreät). Tällä kokoonpanolla se on valtuuston neljänneksi suurin ryhmä.

Vaihtoehto Sokoksen pönkittämiselle on, että uusi taidemuseo tehdään Mallasjuoman vanhaan tiilirakennukseen ja siihen liitettävään uudisrakennukseen Päijänteenkadun varrelle.

Paljon taidemuseoita ja erilaisia kulttuurikeskuksia kiertänyt yleisönosastoaktivisti Juhani Melanen on todennut, että Sokoksen yläkertaan suunniteltu tilaratkaisu on onnettomin, mihin hän on koskaan törmännyt. Lisäksi se on hengetön.

Oikeassa on. Olisihan se taidemuseon arvoakin alentava, että se jouduttaisiin väsäämään jonnekin tavaratalon vinttikerrokseen. Sen sijaan jos museo saataisiin Malskin alueelle, liittyisi kokonaisuus suoraan Lahden historiaankin.

Malskin yritys- ja kulttuurikeskuksen rakentuminen siihen liittyvän taidemuseon kanssa loisi uutta sykettä Lahden keskustaan. Alueen valmistuminen onkin Lahden kaupunkikuvalle tärkeää. Verrattuna Sokos-vaihtoehtoon Malskin teollisuushistoriaa sisältäviin tiloihin on mahdollista tehdä mm. tapahtuma-areena, elokuva-, tanssi-, näyttely- ja esiintymistiloja sekä luovien alojen yrityksiä ja niiden tarjoamia palveluita.

Mitä tarjoaisi Sokos? Matalan tavaratalokerroksen eikä muuta. Hämeenmaa on tietenkin iso tekijä Lahdessa, ja kaupungin herrojen ja muiden päättäjien tekee varmaan mieli kuunnella sen toiveita. Taidemuseoasiassa Hämeenmaa on kuitenkin selvästi heikoilla verrattuna Malskin mahdollisuuksiin. Tämän lukija näkee heti, että otsikon yhteydessä oleva kuvahahmotelta on Malskilta, eikä Sokokselta.

kari.naskinen@gmail.com

Ahvenisto, Keimola ja Ronnie Peterson

Vaikka tässä nyt varsinaisesti käsittelen dokumenttielokuvaa ruotsalaisesta F1-ajajasta Ronnie Petersonista, niin kuvaksi valitsin Petersonin ajamassa F3-luokan Brabhamia, koska tämän Petersonin me suomalaiset autourheilumiehet erityisen hyvin muistamme. Peterson kävi 1967-69 monta kertaa kilpailemassa Ahvenistolla ja Keimolassa, mutta näistä tapahtumista ei elokuvassa tietenkään mitään mainita. Palaan niihin tämän jutun lopussa.

Ne olivat niitä aikoja, jolloin F1-kilpailuja ei vielä Suomen televisiosta näkynyt. Mestareita olivat silloin Dennis Hulme, Graham Hill ja Jackie Stewart. Suomessa Yleisradio näytti joinakin vuosina sentään Monacon kilpailun selostajana Raimo Häyrinen.

Ruotsalainen elokuva Superswede on hyvä. Se kuvaa Petersonin lisäksi sitä 1970-luvun aikaa, jolloin miehet olivat rautaa, mutta autot puuta (= alumiinia, josta tehdyt pellit olivat pahimmillaan vain 0,6 mm:n paksuisia). Autot olivat vaarallisia, samoin radat. Kuitenkin vauhdit olivat lähes yhtä kovia kuin nykyisin.

Elokuvassa haastateltavat ajajat myöntävät kuin yhdestä suusta, että henkensä kaupalla siellä silloin oltiin. Emerson Fittipaldi sanoo, että kun lähti kotoa kohti seuraavaa kilpailuviikonvaihdetta, ei voinut tietää, palaako sieltä kotiin. Jackie Stewart sanoo, että jos ajoi noihin aikoihin viisi vuotta, oli kahden kolmasosan mahdollisuus, että kuoli.

Elokuvassa on paljon sellaista kuva-aineistoa, jota en ollut aikaisemmin nähnyt, vaikka tämän lajin harrastaja olen. Tällaisia ovat mm. tv- tai filmikuvat niistä karmeista tilanteista, joissa Niki Lauda ja Peterson makasivat radalla onnettomuuksiensa jälkeen ja saivat ensiapua, Lauda Nürburgringillä 1976 ja Peterson Monzassa 1978.

Mielenkiintoinen yksityiskohta on, että Lauda sanoo Petersonin opettaneen hänet käyttämään jarrupoljinta vasemmalla jalalla. Muita haastateltavia ovat mm. Jody Scheckter, John Watson ja Mario Andretti, joka avoimesti myöntää, että Colin Chapmanin tallimääräyksellä hänen piti aina tulla Lotuksista maaliin ennen Petersonia. Andretti voitti maailmanmestaruuden 1978 ja Peterson oli toinen. Tuona vuotena Peterson menehtyi Monzassa tapahtuneen onnettomuuden jälkeen, kun hän ei selvinnyt Milanon sairaalassa jalkojensa leikkauksista, vaan vajosi koomaan ja sai komplikaatiota.

Jo 1971 Peterson oli ollut MM-pisteissä toinen ja 1973 kolmas. Monet ovat pitäneet häntä 1970-luvun parhaana ajajana. Hänen lempinimensäkin oli Superswede eli Superruotsalainen. Grand Prix -voittoja hän ajoi kymmenen. Muista 9 ruotsalaisesta F1-ajajasta ovat yhteen voittoon yltäneet Joakim Bonnier ja Gunnar Nilsson.

Elokuvassa kerrotaan paljon Ronnien ja hänen vaimonsa Barbron kauniista yhteiselämästä, jota kuitenkin koko ajan varjosti pelko. Tuli mieleen Jarno ja Soile Saarisen yhteiselämä moottoripyöräkilpailujen varikoilla, ja myös Jarno sai surmansa Monzassa (1973). Ronnie ja Barbro olivat aikansa superjulkkikset, jotka asuivat Monacossa Björn Borgin naapureina. Hautajaisetkin Örebron Almbyn hautuumaalla olivat kuin kuninkaalliset, kuten elokuvassa sanotaan.

CURT LINCOLNIN
KANSSA KILPAA

Kun Ronnie Peterson kesällä 1967 tuli Keimolaan ajamaan, oli mukana myös suomalaisen autourheilun kovia nimiä, yksi vanhempi ja yksi nuorempi. Curt Lincoln teki paluun: Eläintarhanajojen loputtua 1963 oli Lincoln myynyt Formula Junior -luokan autonsa, mutta rakentamansa Keimolan kilpailuja varten hän oli hankkinut F3-luokan Brabham BT-21:n. Lincoln oli tuolloin 48-vuotias. Mukaan kilpatalliinsa Lincoln otti 23-vuotiaan Leo Kinnusen.

Kilpailun Keimolassa voitti tuttu ruotsalainen Freddy Kottulinsky, Peterson oli toinen, Lincoln kolmas ja Kinnunen neljäs. Kottulinsky ajoi Lotuksella, kaikki muut Brabhameilla.

Samana vuonna Peterson kävi ajamassa myös Ahveniston radalla. Niin aktiivista oli F3-luokan harrastus tuolloin, että syyskuussa Ahvenistolla järjestettiin myös maaottelu Suomi – Ruotsi viisimiehisjoukkuein. Taas Kottulinsky voitti ja Ruotsi maaottelunkin. Lincoln oli toinen, Ulf Svensson kolmas, Peterson neljäs ja Jouko Valli viides.

Vuonna 1968 näissä Ahveniston ja Keimolan ajoissa oli toistuvasti sama asetelma: Peterson tai Kinnunen. Vuorotellen he voittivat, ja Kinnunen kävi kilpailemassa myös Ruotsissa. Molemmilla oli uudet autot, Petersonilla Tecno-Ford/Novamotor ja Kinnusella Titan Mk3-Ford/Lucas. Tanskassakin tämä kaksikko kävi ajamassa, ja Århusin Ring Djurslandilla Peterson voitti ja Kinnunen oli toinen.


kari.naskinen@gmail.com

TUL erotti, Neuvostoliitto teloitti

Suomalaisella nyrkkeilijällä Yrjö Paakilla oli kova kohtalo. Kun asiat eivät luistaneet Suomessa, Paakki muutti Neuvostoliittoon, mutta sielläkin tuli seinä vastaan – tai oikeammin luoti, sillä hänet teloitettiin. Petroskoissa ilmestyvässä Karjalan Sanomissa oli 23.8.2017 Stas Šutin kirjoittama juttu Paakista, joka myöhemmin on rehabilitoitu eli hänen maineensa on palautettu aiheettoman teloituksen jälkeen.

Yrjö Paakista ei paljon kirjoitettua tietoa ole, mutta Urheilumme kasvot -hakuluettelossa hänet mainitaan Helsingin Jyryn jäsenien joukossa numerolla 4095. Yrjö Paakki oli syntynyt 24.2.1907, oli ammatiltaan puuseppä ja liittynyt seuraan tammikuussa 1926. Samana vuonna hän aloitti kilpailemisen ja voitti heti TUL:n mestaruuden kevyessä kärpässarjassa.

Hän nyrkkeili kolmesti myös kansainvälisissä turnauksissa. Tammikuussa 1927 hän voitti Oslossa pisteillä joukkueottelussa norjalaisia vastaan, marraskuussa 1927 Moskovassa Paakki otti puhtaan voiton, kun Suomen joukkue voitti Neuvostoliiton joukkueen pistein 5-3.

Kolmas ukomaanreissu oli kohtalokas. Elokuussa 1928 Jyryn joukkue osallistui Moskovan Spartakiadeihin, joissa sarjansa voittivat Paakki ja Gunnar Bärlund. Jonkin ajan kuluttua kaikki mukana olleet viisi Jyryn nyrkkeilijää erotettiin TUL:stä. TUL oli vahvasti sosiaalidemokraattien hallinnassa, joten jyryläisten kaveeraaminen kommunistien kisoissa katsottiin isoksi virheeksi.

Bärlund siirtyi porvariliiton puolelle ja liittyi Kronohagens IF:ään. Paakki liittyi Helsingin Visaan. Karjalan Sanomien jutussa kerrotaan Paakin loikkaamisesta Neuvostoliittoon:

Arkistosta löytyi vain poliisin lomakkeita ja kuulustelujen pöytäkirjoja. Suomen merirajavartiosto pidätti 7.8.1932 Kotkan tienoilla Somerin lähellä moottoriveneen, joka oli menossa salaa Neuvostoliittoon. Matkustajia oli 28 ja Paakki oli yksi heistä. Paakki sanoi kuulustelussa lähteneensä Venäjälle etsimään parempaa osaa. Uudesta aatesuunnasta kiinnostuneet rajaloikkarit onnistuivat kuitenkin pääsemään Venäjälle. Karjalan turvallisuusministeriön arkistossa säilyneissä rikosasiapapereissa lukee, että 23.8.1932 Paakki tuli salaa Suomesta Neuvostoliittoon ja kaksi kuukautta työskenteli kirvesmiehenä Muurmannin radalla Pellan asemalla. Sen jälkeen hän muutti sovhoosiin, jossa vielä kaksi vuotta työskenteli kirvesmiehenä. Vuonna 1934 Paakki saapui Petroskoihin, jossa hakeutui puusepäksi Karelstroi-yhtiöön. Paakki asui Vapaudenaukiolla (nyk. Kirovinaukio) talossa 10 B asunto 1. Suomessa asuivat hänen äitinsä, sisarensa Esteri sekä veljensä Armas, Eemeli ja Paavo.

Lokakuussa 1936 Paakki perusti ensimmäisen nyrkkeilykoulun Petroskoihin ja ryhtyi lisäksi valmentajaksi Karjalan kansankomissaarien neuvoston urheilukomiteaan. Kouluun tuli innolla poikia, jarjoituksia pidettiin Spartak-stadionin (nyk. Junost-stadion) päärakennuksessa. Uunilämmitteiseen saliin oli rakennettu kehä ja omatekoinen suihku ja ripustettu yksinkertaisimmat harjoitteluvälineet.

Paakki puhui huonosti venäjää. Hän näytti itse kaikki liikkeet ja iskut ja nimitti niitä englanniksi. Halukkaita nyrkkeillä oli riittävästi. Oskari Rundelin, Pauli Wasteen ja Vilho Liukkonen asuivat Kontupohjassa. Nuori Pjotr Jatserov hiihti talvella Solomannista Äänisenlahden jäätä pitkin harjoituksiin. Nyrkkeilykerhon ydin koostui suomalaisista urheilijoista, joita oli muuttanut Neuvosto-Venäjälle myös Ruotsista, Yhdysvalloista ja Kanadasta. Nuoren valmentajan innokkuus ja kasvattien ahkeruus tuottivat tuloksia hyvin pian. Vuonna 1935 joukkue jo menestyi Moskovassa ammattiliittojen keskusneuvoston kilpailuissa. Karjalan nyrkkeilyn historiassa ensimmäinen Neuvostoliiton urheilumestari Pjotr Jatserov oli nuorin heidän joukossaan.

Karjalan nyrkkeilijöistä ruvettiin puhumaan Moskovassa. Kuuluisa raskassarjalainen Nikolai Koroljov saapui tarkastusmatkalle Petroskoihin. Hän tarkkaili jokaista ja nyrkkeili muutaman ottelun Paakin kanssa.

Stas Šutin lopettaa juttunsa Karjalan Sanomissa: ”Viimeisen kerran joukkue kilpaili täydessä kokoonpanossaan Donin Rostovissa 1937, mutta sitten tuli loppu. Paakki, Rundelin, Wasteen, Liukkonen ja Leo Kemppi pidätettiin kansanvihollisina. Vangitsemishetkellä Paakki oli valmentamassa poikia Kansantaide-talolla. Kaikki vangitut tuomittiin heti ammuttaviksi 58. pykälän nojalla. Tuomio pantiin täytäntöön viipymättä. Heidän hautauspaikoistaan ei ole tietoa. Yrjö Paakki ehti tehdä työtä Neuvostoliiton hyväksi vain yhden stalinilaisen viisivuotiskauden. Hän sai kuitenkin nimensä Karjalan urheilun historiaan.”

kari.naskinen@gmail.com