Vastenmielisen komea sotaelokuva

Sota on aina rumaa, karmeata, pelottavaa, älytöntä. Englantilaisen Christopher Nolanin sotaelokuva Dunkirk on kaikkea muuta, se on komea spektaakkeli. Se on vastenmielistä katsottavaa, raukkamaista rahastusta ihmisten tappamisella.

Elokuva kertoo alkukesästä 1940, kun liittoutuneiden 400 000 sotilaan joukko oli jäänyt saksalaisten mottiin Dunkerquen (engl. Dunkirk) rantakaistaleelle. Saksa oli toukokuussa aloittanut hyökkäyksen Ranskaan, Hollantiin ja Belgiaan; Dunkerque on Ranskassa Englannin kanaalin pohjoispäässä. Mistään näistä asioista ei elokuvan alussa mainita sanallakaan, vaan aloitetaan suoraan tappamisella, ja kaiken on näytettävä massiivisen mahtavalta ja hienolta.

Elokuva liikkuu kolmella tasolla, samanaikaisissa tapahtumissa maalla, merellä ja ilmassa. Paljon mitään ei selitetä, koska tärkeintä on näyttää koko laajakankaan leveydeltä sotaa. Elokuvan päätteeksi sentään lopputeksteissä kerrotaan, että englantilaiset onnistuivat evakuoimaan rannalta 350 000 sotilasta. Mutta siitä ei sanaakaan, paljonko ihmisiä lisäksi kuoli, kun Dunkerquen kahden viikon taistelussa mm. upposi yhdeksän hävittäjälaivaa ja putosi 430 lentokonetta. Mitäpä näistä, tärkeintähän on elokuvalippujen myynti.

Joskus elokuva-arvostelijat kirjoittavat, että se ja se elokuva on sodanvastainen. Dunkirk ei ole. Eivätkä niiden sodanvastaisten elokuvienkaan yleisö suurimmaksi osaksi asioita näin miellä. Joillakin penkkiriveillä voi joku katsoja miettiä asioita syvällisemminkin, mutta tämä ei ole ainakaan enää oleellista elokuvantekijöiden kannalta. Sen sijaan se on, että popcorneja ja Coca-colaa menee. Viime vuonna Finnkinon teattereissa myytiin popcorneja kaksi miljoonaa litraa.

Katsoin Dunkirkin Finnkinon suurimmassa salissa Helsingissä. Jouduin maksamaan kolme euroa ylimääräistä, koska tämä Tennispalatsin sali nro 1 oli muutettu Scape-saliksi. En huomannut mitään eroa entiseen, vaikka Finnkino mainostaakin, että on uusi laserprojektori, aikaisempaa huipumpi Dolby Atmos -äänijärjestelmä ja uudet penkit. Tästä nyt joka tapauksessa syntyy kolmen euron premium-maksu.

Palvelut Suomen suurimmassa elokuvateatterissa eivät kuitenkaan ole premium-luokkaa. Elokuvan alkua odotellessani etsin kahvilaa, yhden löysin ja sieltä henkilökuntaa yhden ihmisen. Kun muitakin kahvinostajia oli ja heille sen yhden ihmisen piti ruveta keittämään niitä nykyajan kummallisia erikoiskahveja, lähdin pois kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen ja ehdin juoda kahvin Kampin alueella yhdellä ulkoterassilla.

Vastenmielinen elokuvissakäynti Helsingissä.

kari.naskinen@gmail.com

In memoriam Leo Kinnunen 1943 - 2017

Ensimmäinen suomalainen autourheilun maailmanmestari Leo Kinnunen kuoli Turussa eilen 26.7. Hän oli syntynyt 5.8.1943. Kuva on vuodelta 2010, jolloin tapasin Kinnusen Turun Sanomien automuseossa. Siellä oli myös Kinnusen kullanvärinen F1-Surtees/Cosworth vuodelta 1974. Kinnunen oli ensimmäinen suomalainen F1-ajaja, osallistui seitsemään GP-viikonloppuun, joista selviytyi aika-ajokarsinnoista itse kilpailuun (26 ajajaa) kuitenkin vain Ruotsin Anderstorpissa. Kahdeksan kierroksen jälkeen ajo jäi kesken sähkövian takia. Kilpailun voitti Jody Scheckter (Tyrrell).

John Surteesin tallin vanhan testiauton oli ostanut Antti Aarnio-Wihurin AAW Racing Team, kun rahoittajiksi oli saatuaan mm. Salora, Colt-tupakkamerkki ja Silja Line; luultavasti apuna oli myös Turun Sanomat, sillä Kinnunen oli avioitunut lehtitalon tyttären Taru Ketosen kanssa. Surtees-Ford oli kuitenkin ylipainoinen ja alitehoinen, ja runkokin oli kärsinyt vaurioita.

"Koko katastrofi alkoi siitä, että John Surtees ei pitänyt sopimuksiaan. Sen jälkeen kun hän auton luovutti, ei hänen taholtaan apua hellinnyt missään. Minut petti Surtees ja minut petti auto", sanoi Kinnunen Vauhdin Maailmassa (12/1974).

Tosin eivät AAW Racingin resurssitkaan olleet häävit. F1-asiantuntemusta ei juurikaan ollut. Kinnusen F1-tiimin henkilövahvuus oli kymmenkunta miestä. Nykyisissä F1-talleissa henkilökuntaa on satoja.

Urheiluautojen prototyyppiluokan puolella asiat olivat sujuneet paremmin. Vuonna 1970 Leo Kinnunen oli meksikolaisen Pedro Rodriquezin parina voittamassa maailmanmestaruutta John Wyerin Gulf-Porsche-tallille. Tämän merkkikohtaisen mestaruuden takana olivat myös kakkosautoa ajaneet Jo Siffert ja Brian Redman. Kinnunen - Rodriquez voittivat Daytonan 24 tunnin ajon, Brands Hatchin 500 mailin ajon, Monzan 1000 km ja Watkins Glenin 6 tunnin ajon.

Urheiluautojen Interserie-sarjan Kinnunen voitti AAW:n Porschella 1971, 1972 ja 1973. Leo Kinnusen monipuolisuudesta kertoo se, että jäärata-ajon SM-kullan hän voitti alle 1000-kuutioisten luokassa 1966 ja oli rallin SM-sarjassa toinen 1967.

Tuon vuoden Pohjola-rallin Leo Kinnunen ja kartanlukijana ollut Jorma Pulkkinen voittivat Volvolla ylivoimaisesti; toinen oli Simo Lampinen Saabilla. Jyväskylän Suurajoihin Kinnunen osallistui monta kertaa. Yksi hurja tapaus sattui 1977, kun Porsche teki Humalamäessä ylipitkän hypyn, jossa kaasuvaijeri meni poikki. Kinnunen määräsi Pulkkisen vetämään takamoottorisen auton kaasuvaijeria käsin ja siellä se Pulkkinen jotenkin retkotti ja matka jatkui. Tunturirallin Kinnunen voitti Porschella 1972 ja 1979.

Kinnusen viimeinen kilpailu oli Jyväskylän ralli 1982. Elämä muuttui talvella 2007 lomamatkalla Kanarialla, kun Leo Kinnunen koki aivoverenvuodon.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi 1807: ”Pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen.”

Mielenkiintoinen kirjalöytö kirpputorilta: professori Kari Tarkiaisen toimittama puhe- ja muu kirjallinen kokoelma Porvoon piispan Magnus Jacob Alopaeuksen sekä hänen poikiensa ja muiden lähisukulaisten jälkeensä jättämästä aineistosta. Kirjan nimi on Valtakunnan vaihdos 1809 (SKS, 2009), ja kirja valaisee nimenomaan sitä murrosaikaa, kun Ruotsin itäisistä lääneistä eli Suomen alueesta tuli Venäjän keisarikuntaan kuuluva Suomen suuriruhtinaskunta.

Muodollisesti tämä muutos lyötiin lukkoon maaliskuussa 1809 Porvoon valtiopäivillä, joilla Alopaeus oli valtiopäiväedustajana, tuolloin vielä tuomiorovastina, sillä piispaksi hänen nimitettiin myöhemmin samana vuonna.

Jo vuotta aiemmin tilanne oli saanut uuden suunnan. Tuomiorovastin poika, revisiokomissaari Henrik Gabriel Alopaeus kirjoitti muistelmissaan: ”Helmikuun 24. päivän iltana 1808, itse karkauspäivänä, kun jo hämärsi, talven ollessa todella pohjoismainen, työntyi Venäjän armeija Porvoon kaupunkiin. Kaunis mutta jäätävän kylmä talvi-ilta, vieraat sotilaat, minulle outo kieli, pitkät upseerit, täydellinen hiljaisuus ja hyvä järjestys – kaikki teki mieleni juhlalliseksi.”

Venäjä ja Ruotsi ajautuivat sotaan helmikuussa 1808, mutta merkkejä oli ilmassa jo edellisvuonna. Kun tuomiorovastin toinen poika, Porvoon lukion lehtori Magnus Alopaeus piti puheen prinsessa Cecilian syntymän johdosta 22.10.1807, hän sanoi: ”Vaikka me pyrimme ikuisuuteen ja itsenäisyyteen ja kuvittelemme monta kertaa, että olemme itse luoneet kohtalomme ja että olemme järkemme ja taitomme avulla siinä onnellisessa tilassa, joka on riippuvainen vain meistä, eivät asiat kuitenkaan ole tällä tavalla.”

Eivät ole, kuten tiedämme. Magnus Alopaeus kuitenkin tiesi vallan hyvin, että Suomessa asiat olivat hyvin, ja siitä hän kiitti kuningas Kustaa IV Aadolfia, lempeää kuningatarta Fredrika Doroteaa ja kuninkaan loistavaa sukua, joka ympäröi kuninkaan valtaistuinta ja riemastutti kuninkaan sydäntään.

”Se yleinen hyväntahtoisuus, jota kohtaamme kaikkialla harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta, vakuuttaa meidät siitä, että elämme yhteiskunnassa, jonka asukkaat ovat onnellisia ihmisiä”, sanoi Magnus Alopaeus.

Paljon huonomminkin olisi voinut olla. Puhuja otti esille esimerkiksi Afrikan pohjoisrannikon, jossa kylläkin on valtiollinen järjestys, mutta josta puuttuu kaikki lempeys ja sivistys. Paljon autuaampia eivät olleet hänen mielestään myöskään Etelämeren saarten kansakunnat, vaikka ilmasto siellä olikin niin hyvä, että maata ei tarvinnut viljellä suurella vaivalla. Heiltä puuttui kuitenkin järjestys ja vapaus.

Euroopassakaan asiat eivät enää olleet parhaalla tolallaan, kuten Magnus Alopaeus sanoi: ”Haluaisin näyttää teille sen maan, jonka peltoja ja ketoja Elbe ja Oder kostuttavat. Se on ollut viime aikoihin asti koko Euroopan kunnioittama, ja yksi ainoa sankari on sen suuruuden syy. Preussin kuningas Fredrik Suuri kuoli ja hänen mukanaan laski se tähti, joka johti Euroopan kohtaloita.”

Fredrik II Suuren jälkeen 150 vuotta myöhemmin nousi Elben ja Oderin kostuttamille maille uusi tähti, mutta siitä Magnus Alopaeus ei onnekseen tiennyt mitään.

PRINSESSA CECILIA

Prinsessa Cecilia eli 1807 - 1844. Hän harrasti säveltämistä, ja Helsingin juhlaviikoilla tänä kesänä hän on ajankohtainen. Esillä ei ole hänen säveltämiään teoksia, mutta 17.8. esitetään Musiikkitalossa Väinö Raition 1933 valmistunut ooppera Prinsessa Cecilia. Libretto on Hämeenkoskelta kotoisin olleen professori Huugo Jalkasen.

Viimeksi yli 80 vuotta sitten esitetty suurteos saa nyt uuden ulostulon. Hannu Lintu johtaa Radion sinfoniaorkesteria, solisteina laulavat Johanna Rusanen, Tuomas Katajala, Mika Pohjonen, Jaakko Kortekangas, Waltteri Torikka, Petri Bäckström ja Kristian Lindroos. Mukana on myös Musiikkitalon kuoro.

Kansallisoopperassa Prinsessa Cecilia esitettiin kuusi kertaa 1936-37. Ceciliana oli Irja Aholainen, kuninkaana Teddy Björkman sekä muissa rooleissa mm. Alfons Almi, Erkki Eirto, Sulo Saarits ja Väinö Sola. Helsingin kaupunginorkesteria johti Martti Similä.

kari.naskinen@gmail.com

Eila Kivikk´aho

Läpäjävä vedenkalvo…
Vipajava kuva kuun.
Älä katso. Älä valvo.
Nuku tuoksuun tuomipuun.

Eeva Salo

Usein minä muistelen oppimiani asioita
siivet pienet, evämäiset,
niiden sulat suomumaiset,
muu höyhennys karvamaista
ja mietin ja mietin mitähän sekin on
vaikka minä tiedän että se on pingviini.

Lauri Viita

Kiitos elämästä, Äiti.
Pari riviä tein kirjaimia tänään.
Siinä kaikki. Olen onnellinen.

Olen viime aikoina käsitellyt parikin kertaa vanhoja Parnasso-lehtiä. Aikaisemmin olen joiltakin tutuilta kysynyt, mahtaisiko kukaan olla kiinnostunut tästä kokoelmastani, alkaen numerosta 1 (1951). Muutamasta antikvariaatistakin olen tiedustellut, mahtaako niillä olla mitään arvoa. Ei ole.

Koska näin on, otin komerosta esille kaksi isoa laatikkoa, joissa nuo lehdet ovat. Nyt olen niitä ennen nukkumaanmenoa lukenut, ja heureka – enkä niitä anna enkä myy, vaikka joku tarjoaisi miljoonan. Tänä iltana näyttävät yöpöydällä päällimmäisinä olevan numerot 4-7/1966.

Se vain ihmetyttää, miten Eila Kivikk´aho keksi itselleen tuollaisen taiteilijanimen.

kari.naskinen@gmail.com

Moukarinheittäjien varmuus samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa

Kalevan kisat alkavat huomenna Seinäjoella. Kun ensimmäiset Kalevan kisat järjestettiin Viipurissa 1910, oli ohjelmassa monta uutta lajia. Yksi niistä oli moukarinheitto, jonka voitti Viipurin Reippaan Nikolai Gavrilik tuloksella 28,80. Suomen Urheilulehden toimittaja Lauri ”Tahko” Pihkala ei ollut kovin innostunut näkemästään, vaan kirjoitti: ”Moukarinheitto on meidän maassa vielä lasten leikkiä. Varmuus on samanlaista kuin akkaväellä kivenheitossa, tulokset mitättömiä.” HKV:n Pihkala itse voitti kisoissa 400 metrin juoksun hyvällä ajalla 52,0.

Nämä kisat olivat ne, joihin vakuutusyhtiö Kalevan miespuoliset työntekijät olivat lahjoittaneet hienon pokaalin kiertopalkinnoksi kisojen parhaalle seuralle. Tuolloin se oli HKV, kuten myös seuraavina seitsemänä vuonna.

Kisat pidettiin Kelkkalan raviradalla, joka oli Suomen toiseksi vanhin (1892), heti Oulunkylän jälkeen (1884). Koska raviradalla suoran pituus oli kilometrin verran, niin uutuuslaji 800 metrin juoksukin järjestettiin suoralla. Vuonna 1938 Kelkkalassa järjestettiin Kuninkuusravit.

Muut ensimmäistä kertaa Suomen mestaruuskilpailuissa olleet lajit olivat 200 m, 5000 m, 200 metrin aitajuoksu, 30 kilometrin kävely sekä 5-ottelu, jonka lajit olivat pituus, keihäs, kiekko, 190 metrin juoksu ja paini.

Viipurissa ehdittiin Kalevan kisat järjestää tämän jälkeen vielä kolme kertaa, 1925 ja 1929 Papulan urheilukentällä sekä 1937 Suomen komeimmalla urheilukentällä, Patterinmäen eteläreunaan rakennetulla keskusurheilukentällä, jossa etusuoralla oli yhdeksän juoksurataa.

Kalevan maljassa on kaiverrus yli sadan vuoden takaa: ”Ruumiillinen ja taloudellinen hyvinvointi päämääränämme”. Kalevan kisat -nimitys sai alkunsa, kun sen otti käyttöön Urheilulehti 1915. Suomen urheiluliitto virallisti SM-kisojen nimen tällaiseksi 1937 Viipurin kisojen yhteydessä. Tuolloin liiton puheenjohtajana toimi sopivasti Urho Kaleva Kekkonen, mutta ajatus Kalevan kisat -nimen virallistamisesta lienee silti ollut päävalmentaja Armas Valsteen.

kari.naskinen@gmail.com

"Rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen" (Mauno Hartman 1930 - 2017)

Kuvanveistäjä, professori Mauno Hartman on kuollut. Hän oli syntynyt 5.7.1930 Turussa ja kuoli tiistaina 18.7.2017 Hollolassa.

Mauno Hartman oli tunnettu hirsiteoksistaan. Puu oli hänen materiaalinsa. Tämä tulee hyvin ilmi hänen ja puolisonsa Pirkko Hartmanin kirjassa Minä Manu Hartman, kuvanveistäjä, jonka Mauno Hartmanin säätiö julkaisi 2005. Hartman:

- Minä rakastan metsiä.
- Minä rakastan eläviä puita.
- Minä rakastan kuolleita puita.
- Minä rakastan lahonnutta puuta.
- Minä rakastan puulattioita.
- Minä rakastan kuolemankellon hylkäämiä onkaloita.
- Minä rakastan ajopuita rannalla.
- Minä rakastan viikinkiveneitä.
- Minä rakastin vanhaa puutaloa Puutarhakadun varrella [Turku] vastapäätä Mikaelin kirkkoa – puutaloa, joka purettiin.
- Mutta minä sanoin – tuokaa minulle sata kuivaa seinähirttä ja ne tuotiin kuorma-autolla kahdessa erässä.
- Minä rakastin niitä hirsiä moottorisahalla, kirveellä hirveydellä. Minulla on myös Mora-puukko, jonka ostin Tukholmasta. Minulla on pajavasara ja napakaira.
- Mutta minä en tuhonnut niitä seiniä – minä rakensin ne uudelleen, sillä minä puhun työssä.

Hartman kirjoitti, että jos hänen sanomisensa joutuisivat jonkun taiteilijanuraa suunnittelevan nuoren käsiin, niistä saisi ainakin sen opin, että vaikka vaiheita on elämässä moninaisia, on taiteentekijän aina asetettava taide etusijalle:

”On otettava itselleen tila tehdä, vaikkapa muiden ihmisten ja elämän onnen kustannuksella. Jos lähelle sattuu ihmisiä, jotka sen hyväksyvät, hyvä niin; ellei, on oltava yksin. Luomisen prosessi tapahtuu aina joka tapauksessa aina yksinäisyydessä, ja elämisen taidon kilvassa on vähän voittajia. Elämän onni ei pitkiä aikoja kerrallaan taiteen kanssa yhdessä viihdy, mitä joskus pilkahtaa. Mutta rikkaasta elämästä sopii olla kiitollinen, ja sen minä olen saanut. Kohdalleni on osunut haluamani työ, matkoja, naisia ja viiniä, menestystäkin, kohtuullinen määrä vastoinkäymisiä, ja nyt vanhuus ja meri.”

”Taiteilijoita on vähän, taiteen tekijöitä ja ammatinharjoittajia paljon. Olen uskonut itseeni taiteilijana. Luomisen prosessin aikana on vain työ ja minä. Olen ammattini vanki. Veistän ja maalaan, koska on pakko, muuta en osaa enkä halua.”

Hartman työskenteli pääasiassa kolmessa paikassa: Lallukassa, missä olivat kaverit, Hollolassa, missä oli koti, ja paljon Nauvossa, missä hän vietti paljon kesiä ja syksyjäkin 1960-luvulta alkaen.

Miten ja mistä Hartman ideansa sai, sitä hän ei osannut selittää. – ”Ympärilläni on muotoja ja värejä, esineitä ja kappaleita kuten meidän kaikkien, mutta jollakin tapaa niistä saamani vaikutteet yhdistyvät sisälläni ja purkautuvat esiin veistoksina ja maalauksina. Luomisprosessi on itsellenikin salaisuus.”

kari.naskinen@gmail.com

Työpäivä saatiin 8-tuntiseksi, mutta se onkin liian vähän

Sosialidemokraattisen puolueen Forssan kokouksen ohjelmassa 1903 vaadittiin, että työväensuojelulainsäädäntöä on tarmokkaasti edistettävä ja konkreettiseksi tavoitteeksi asetettiin, että päivittäinen työaika on saatava 8-tuntiseksi niissä ammateissa, joissa eivät epäterveelliset olosuhteet edellytä työaikaa sitäkin lyhyemmäksi. Vihdoin 14 vuotta myöhemmin, päivälleen sata vuotta sitten 14.7.1917 eduskunta hyväksyi lain kahdeksan tunnin työajasta, mutta laki jäi vahvistamatta, kun Venäjän väliaikainen vallankumoushallitus antoi eduskunnan hajotusmanifestin. Marraskuussa 1917 laki kuitenkin lopulta hyväksyttiin uudessa eduskunnassa äänin 149 - 42.

Kuva on mielenosoituksesta Helsingissä 17.4.1917. Kahden naisen kantamassa lakanassa on teksti ”Kulkue 8.T.T.P. saavutuksesta”. Se oli hieno saavutus, mutta nyt ollaan taas sitäkin mieltä, että kahdeksan tuntia on liian lyhyt työaika. Työterveyslaitoksen tutkimus 2016 osoitti, että ainakin teollisuuden työntekijöille olisi parempi, jos työaika olisi 12 tuntia. Kokonaistyöaika ei tietenkään saisi lisääntyä, mutta 12 tunnin järjestelmässä olisi vähemmän työvuoroja ja pidemmät yhtenäiset vapaat.

Työntekijöistä valtaosa oli samaa mieltä. Tällaisia pitkiä työvuoroja jo nykyisin tekevistä 93 prosenttia sanoi olevansa tyytyväisiä tähän systeemiin. He sanoivat nukkuvansa paremmin ja kertoivat myös, että 12 tunnin työvuoroissa jää seuraavalle työvuorolle vähemmän keskeneräisiä töitä. Työnantajien kannalta myönteiseksi koettiin mm. tuotannollisten poikkeamien parempi hallinta.

Yli kahdeksan tunnin työpäiviä tehdään ilman lakeja ja sopimuksiakin. Kun työntekoa voidaan monissa hommissa tehdä tietokoneilla, ei ole mitenkään tavatonta, että työasioiden kanssa jatketaan illalla kotona. Hyvin tavallista on, että työpäivät venyvät tällaisten etätyönä jatkettavien läppäritöiden avulla 10-12 tuntiin. Palkka tulee kuitenkin 8 tunnin mukaan.

MÄNTTÄ ALOITTI
TALVELLA 1917

Demareiden Forssassa asettamaa tavoitetta oli mahdotonta lähteä ajamaan Venäjän vallan aikana. Ensimmäisen maailmansodan aikana mielenosoitukset ja lakot olivat kiellettyjä, ja lehtien kirjoittelua yhteiskunnallisista asioista rajoitti sensuuri.

Vuoden 1917 alkupuolella asia virisi uudelleen esille. Helmikuussa alettiin Mäntän paperi- ja selluloosatehtailla kokeilla 8 tunnin jaksoihin jaettua kolmivuorotyötä, ja samanlaisia uutisia saatiin Yhdysvalloista ja Norjasta Kristianian (Oslo) kaupungista, jossa johto oli siirtynyt työväenpuolueelle. Huhtikuussa 1917 lyhennettiin työaika 8 tuntiin myös Valtionrautateiden konepajoilla. Yksityistä yrityksistä työpäiviä lyhensivät Helsingissä ainakin Sergei Nikolajeffin autoliike ja Itämeren Tupakkatehdas. Eduskunnan lainhyväksymispäivänä 14.7. suostui Helsingin kaupunginvaltuustokin työajan lyhentämiseen.

Tilanne oli heinäkuussa 1917 vaikea. Kirjapainolakon takia vain harvat porvarilliset lehdet pystyivät ilmestymään, joten tiedonkulku oli huonoa. Suomen kannalta hankalinta oli kuitenkin se, että Venäjällä oli uusi väliaikainen hallitus, joka oli asetettu 15.3.1917. Pääministeri oli ruhtinas Georgi Lvov, oikeusministerinä oli sosialistivallankumouksellinen Aleksandr Kerenski ja ulkoministerinä kadettipuolueen kärkimies Pavel Miljukov. Tämä porukka ei antanut lupaa työaikauudistukseen Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Tilanteet kuitenkin muuttuivat sekä Suomessa että Venäjällä. Suomessa käytiin uudet vaalit lokakuussa 1917, jolloin sosiaalidemokraatit menettivät enemmistönsä. He kuitenkin jatkoivat tomerasti työaika-asian eteenpäin viemistä. Sitten alkoi suurlakko, ja pari päivää sen alkamisen jälkeen yöllä 16.11.1917 eduskunta hyväksyi lain jälleen. P.E. Svinhufvudin johtama itsenäisyyssenaatti vahvisti lain 27.11.1917. Näitä vaiheita helpotti se, että Venäjän väliaikainen hallitus oli kaatunut 7.11.1917.

kari.naskinen@gmail.com