11.9. seuraavan kerran?

Television Hero-kanavalta tuli viihteellinen jännityselokuva Kohtalon jalokivet (2006), jossa islamia tutkiva professori luennoi muslimien maailmanvalloitusyrityksistä. Professorin mielestä kannattaa kiinnittää huomiota päivämäärään 11.9. Osmanien valtakunta nimittäin yritti tuona päivänä 1683 valloittaa Wienin ja edetä sen jälkeen Roomaan. Eikä ollut sattumaa, että terrori-isku WTC-torneihin ja Pentagoniin tapahtui 11.9.2001.

Habsburgien Wieniä ottomaanit eivät onnistuneet valloittamaan, eikä 2001:n iskukaan johtanut maailmanvalloitukseen. Piti kuitenkin lähteä internetistä selaamaan professorin esille ottamia asioita. Wien ja New York pitävät paikkansa, mutta mitään muuta logiikkaa tuon tietyn päivämäärän suhteen en löytänyt. Se joka tapauksessa kävi selväksi, että kovaa yritystä muslimeilla aikoinaan oli: 1300-luvun alusta ensimmäiseen maailmansotaan he kävivät lähes sata sotaa + sisäiset kahinat päälle.

Eivätkä osmanit Wieniäkään vain kertaalleen yrittäneet valloittaa. Jo 1529 sulttaani Suleiman Suuren aikana Wieniä piiritettiin pari viikkoa. Vuoden 1683 yritys jäi huonommaksi, sillä paavi Innocentius XI pani kasaan ja rahoitti Pyhän liigan, jonka joukot Puolan kuninkaan Juhana III Sobieskin johdolla olivat ylivoimaisia osmaneja vastaan. (Kuvassa Jan Matejkon maalaus vuodelta 1880, Sobieski keskellä, maalaus on Krakovan kansallismuseossa.)

Pyhään liigaan kuuluivat paavin tukemina saksalais-roomalainen keisarikunta, Puola-Liettua, Venetsian tasavalta, Toscana ja Malta. Kolmen vuoden kuluttua liigaan liittyi myös Venäjän keisarikunta. Tuolloin sulttaanina oli Mehmet IV.

Ottomaanien valtakunta oli tuolloin iso. Se käsitti alueina suurinpiirtein nykyisen Turkin, Kreikan, Balkanin, Unkarin, Egyptin, Palestiinan, Algerian, Tunisian, Irakin ja Syyrian itäosan. Tappio Wienin porteilla johti kuitenkin islamin strategiseen heikkenemiseen ja alkoi eurooppalaisten siirtomaavaltojen nousu. Islamilainen imperiumi joutui seuraavina vuosisatoina tyytymään yhä ahnaampien eurooppalaisten valtojen pitämiseen loitolla, ja 1. maailmansodan jälkeen islamilainen imperiumi hajosi. Elokuvan italailainen professori sanoi, että nyt islam on tulossa takaisin ja muistutti WTC:n jälkeen tapahtuneista terrori-iskuista Madridissa 2004 ja Lontoossa 2005.

Ei elokuvaprofessori tietenkään turhia puhunut, kyllähän maailmanvalloitukset tai pienemmät valloitukset ovat aina kuuluneet isojen ohjelmaan. Maailmanvalloitus on peräti aatesuuntaus, millä on oma sivistyssanatermikin: omniconquerismi. Aatteen tunnetuimpia edustajia ovat olleet Aleksanteri Suuri, Tshingis-kaani, Julius Caesar, Napoleon Bonaparte ja Adolf Hitler. Periaatteessa samanhenkisiä olivat myös Josif Stalin ja Mao Tse-tung. Joku voi lisätä joukkoon myös Kim Jong II:n ja George W. Bushin.

kari.naskinen@gmail.com

Lahti 110 vuotta sitten

Lahden kaupunginmuseon nettisivuilla kerrotaan lyhyesti Oy Pallas Ab:n rullatehtaasta. Se oli pienempi kuin Ab Tornatorin rullatehdas, mutta eivät ne kumpikaan isoja olleet. Kun Pallas perustettiin samana vuonna 1905 kuin Lahdesta tuli kaupunki, oli Lahdessa yhteensäkin vain 234 tuotannollista työpaikkaa, suurimpina työnantajina Uusi Olutpanimo Oy Lahti, H. Lindhin konepaja, J.H. Törnroosin läkki- ja peltisepänliike sekä J.A. Pyykösen ja O. Lefrenin leipurinliikkeet. Asukkaita kaupungissa oli alle 3000.

Kun en löytänyt valokuvaa Pallaksen rullatehtaasta, nappasin kuvan Lahden liikemiesyhdistyksen julkaisun (1954) sivulta, jossa ovat rinnakkain Lahden kaksi kunniaporvarin arvoninimen saanutta miestä, Pallaksen perustaja J. Th. Lindroos (oik.) ja J.K. Paasikivi. Paasikivellä ei ollut mitään tekemistä teollisuuden kanssa, mutta oli joka tapauksessa luomassa sille edellytyksiä toimiessaan kauppalanhallituksen jäsenenä 1897-99. Heti 1900-luvun alussa Paasikivi muutti Helsinkiin.

Kun Lahdesta tuli kaupunki, tänne alkoi muuttaa uusia liikemiehiä panemaan kaupunkiin vauhtia. Johan Theodor Lindoos oli tullut jo aikaisemmin Viipurista, jossa oli toiminut kaupungininsinöörinä. Lahdessa hän oli aluksi Tornatorin pääisännöitsijänä. Samassa tehtaassa työskenteli johtajana myös insinööri Isak Alanco, ja nämä miehet perustivat Pallaksen. Toiminta pääsi nopeasti käyntiin, kun he ostivat tehdastilat konkurssiin menneeltä Jalkarannan Paperiteollisuus -yhtiöltä, jonka taas oli perustanut insinööri L. Åkesson.

Koneet hankittiin Englannista. Lankarullien lisäksi Pallas valmisti paperiteollisuuden käyttämiä keskustappeja ja -hylsyjä. Raaka-aine tuli Päijänteen alueen metsistä ja kuljetettiin Lahteen omilla laivoilla. Huippuvuosi oli 1913, jolloin työntekijöitä oli jo 220.

Lindroos ei kuitenkaan jäänyt paikalleen: muutti 1922 Helsinkiin, mutta palasi taas1925 Lahteen perustamaan Fennia Faneriosakeyhtiötä. Pallaksen toimitusjohtajaksi oli 1919 tullut Bertel Frejborg. Pallaksen toiminta jatkui, mutta suoranaista voittoa ei enää paljon kertynyt. Tehtaan koneet ja työmenetelmät olivat vanhanaikaisia, ja lopulta 1960 Pallas siirtyi Fennia Fanerin omistukseen. Kaksi vuotta myöhemmin Pallas fuusioitiin Faneriin ja Oy Pallas Ab:n nimi jäi historiaan.

Seuraava vaihe oli, kun Asko osti Fennian 1963 - ja tästä sain kimmokkeen tähän juttuun, kun löysin liikemiesyhdistyksen kirjan välistä Asko Groupin entiseltä toimitusjohtajalta Pertti Larekselta saamani kirjeen koskien rullatuotannon historiaa.

Näin Lares: "Tulin Askolle 1965, aluksi nimenomaan ymppäämään vaneriteollisuutta muuhun konserniin. Lankarullateollisuutemme toivoton tilanne tuli nopeasti selväksi; muovi oli vallannut materiaalina kentän kalliisti valmistettavalta koivupuiselta lankarullalta. Päätös Pallaksen toiminnan lopettamisesta oli helppo, toiminta päättyi 1968. Maamme koko rullatuotanto päättyi tyystin pian tämän jälkeen, ensin Saastamoisen tuotantolaitos paloi ja 1972 Kaukaan tehdas lakkautettiin."

Vuonna 1905 tapahtui elinkeinoelämän puolella sellainenkin merkittävä asia, että joulukuun 21. päivänä ns. vanhasuomalaisten sanomalehti Lahti julkaisi näytenumeronsa. Seuraavan vuoden alusta se alkoi ilmestyä säännöllisesti Lahden Kirjapaino- ja Sanomalehti Oy:n kustantamana. Myöhemmin Kokoomuksen äänenkannattajaksi muuttunut lehti lopetti ilmestymisensä 1963, kun 1914 aloittanut Etelä-Suomen Sanomat oli vallannut siltä markkinat.

Lisää tietoa 110 vuoden takaisista Lahti-asioista saa Ulla Palmgrenin kirjasta Mitä Lahdessa tapahtui 1905, minkä kaupunginmuseo julkaisi kaupungin 100-vuotisjuhlien alla. Teos on aikamatka yli sadan vuoden takaiseen Lahteen. Kirjassa tutustutaan lahtelaiseen elämänmenoon mm. uutisten ja kauppalanhallituksen pöytäkirjojen perusteella.

J.K. Paasikivi toimi 1905 Valtiokonttorin ylitirehtöörinä.

kari.naskinen@gmail.com

Viipurin puhelinluettelo 1938 (otteita)

Olen viime päivinä perehtynyt Viipurin vanhoihin puhelinluetteloihin. Niitä löytyy internetistä monesta kohtaa ainakin vuosilta 1938 ja 1939. Noiden vuosien luettelot painoi Karjalan Kirjapaino Osakeyhtiö, joka Karjala-lehden tavoin toimi Karjalankatu 19:ssä, samassa talossa kuin hotelli-ravintola Knut Posse, sittemmin Hotelli Viipuri. Karjalankadun nimikin muuttui, kun Suomi oli jatkosodan alussa vallannut Viipurin takaisin ja sen kunniaksi Karjalankadusta tehtiin Mannerheiminkatu.

Puhelinluettelon kannessa ovat mm. Vesijohtoliike Huberin, Kultaseppä E. Oksasen ja Linja-autoaseman ravintoloiden mainokset. Ensimmäisellä sisäsivulla mainostavat mm. Amerikkalainen Prässäysliike, Karjalan Sähkö Oy ja tupakkamerkki Erikois-Kerho.

Näiden mainossivujen jälkeen on monisivuinen ohjeistus puhelimenkäyttäjille, heti kärkeen: ”Puhelua pyydettäessä on sanottava  n u m e r o  eikä nimi. Puhelunvälittäjällä on määräys toistaa numero. Puhelunvälittäjiä on ankarasti kielletty ryhtymästä yleisön kanssa muuhun keskusteluun, kuin mitä yhdistämistoimituksessa on välttämätöntä.”

Otteita luettelosta (jätän kuitenkin puhelinnumerot pois):

Autokatsastuskonttori, Raikas & Kinnunen, Suonionkatu 7
Borovsky, D., turkisliike, Linnankatu 48
Café de Colombia, Karjalankatu 19
Dansk Vicekonsulat, Etelävalli 10
Elokuvateatteri, Maxim, Karjalankatu 25
Färghandeln, Torkkelinkatu 8
Gramofoniliike, Punaisenlähteenkatu 1
Halvin Asianajotoimisto, Torkkelinkatu 24
Hanuritehdas, Suurikatu 13
Hägglund, Wald., kenr.maj., 2. D:n komentaja, Nummikatu 7
Isänmaallisen Kansanliikkeen Viipurin piirin toimisto, Uudenportinkatu 7
Karamellitehdas Pohjola-Koitto, Sorvalintori 1
Karjalan Kukka Oy, Karjalankatu 23
Kirvun Huopatehdas, Vaasankatu 13
Kokoomuspuolueen piirikanslia, Rautatienkatu 3, A
Loimaranta, Yrjö, piispa, Vahtitorninkatu 22
Neuvosto Venäjän Konsulivirasto, Karjalankatu 31 as 24
Norska Vicekonsulatet, Pohjolankatu 10
Paasivaaran Margariinitehdas Oy, Äyräpäänkatu 16
Puolan konsulaatti, konsuli R. Edgren, Kannaksenkatu 1, as. 6
Ravintola Espilä Oy, Torkkelinpuisto
Saksan Konsulaatti, Tawastinkatu 3, Clever, F., konsuli, Etelävalli 10, as. 2
Sotilaspuhelimet. Armeijakunnan Esikunta, Viipurin linna
Starckjohann & Co. Ab., Oy. Oma keskus yhdistää liikkeen kaikkiin osastoihin, myös kaikkiin sivumyymälöihin. Avoinna klo 8-18, lauant. 8-17, kesällä lauant. 8-15. Starckjohann Nimihuuto Pääliike, Linnank. 9. Isännistö. Myyntiosastot: rautaa, metalleja, tehdastarpeita. rautatav. tukkumyynti. rautakaupan myymälä. väriosasto. taloustavaraosasto. matkustajat. vesi- ja lämpöjohtotarvikk. os. Kirjanpito-osasto. Pääkassa. Lähetysosasto: rahtitavara. kaupunki-, laiva- & pikatavara. Laskutusosasto. Varasto- ja hinnoitteluosasto. Osto-osasto. Hollannin varakonsulaatti, varakonsuli Peter Starckjohann. Espanjan varakonsulaatti, varakonsuli Hermann Starckjohann. Vesi- ja lämpöjohtotarvikkeiden osasto, Linnank. 7. Sivumyymälät: Punasenlähteentorin ja Repolank. kulma. - rautaosasto - taloustavaraosasto Torkkelink. ja Karjalank. kulma. - taloustavara- & rautaosasto. Kaikkiin sivumyymälöihin pääsee sitäpaitsi myös nimihuudolla Starckjohann
Tanhuvaara, naisten liikuntaopisto, Pappilanniemi
Työväen Säästöpankki, Pellervonkatu 9
Venäläinen komitea Suomessa oleskelevia venäl. varten, Linnankatu 11, D
Viipurin Autola, valtuutettu Ford-myyjä, Brahenkatu 24
Viipurin Diakonissalaitos, Saunalahti
Viipurin läänin länt. vaalip. sos.dem. piirikanslia, Pellervonkatu 9
Viipurin Musiikkiopisto, joht. B. Sirpo, Kannaksenkatu 1
Viipurin Nyrkkeilijät, siht. V. Resko
”Viipurin Urheilijat”, voim.- ja urheiluseura, Pellervonkatu 12
Wiborgs Nyheter, Possenkatu 3.

Valitsin tämän jutun kuvaksi Kannaksenkatu 1:n, ison liike- ja asuintalon, joka valmistui 1903. Talossa toimivat mm. Viipurin Osuusliikkeen konttori, seitsemän myymälää, kaksi ravintolaa ja voivarasto. Isäni toimi osuusliikkeessä autokuljettajana ja asui myös tässä talossa. Lisäksi Kannaksenkatu 1:ssä toimivat Birger Hallman Oy, Suomalainen Gulf Oil Company Oy, Puutavaraliike P. Odrischinsky, Uusi Valokuvaamo, Vakuutusyhtiö Kansa ja Viipurin Musiikkiopisto.

Sitten kaikki muuttui, ensin väliaikaisesti talvisodan alkaessa ja lopulta lopullisesti. Evakkoon lähtivät – monet siis kahteen kertaan – sekä ihmiset että heidän firmansa. Esimerkiksi Lahteen siirtyi Viipurista ja Viipurin maalaiskunnasta lähes 10 000 ihmistä ja noin 350 yritystä.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen kaunein katu

Vesiportinkatua Viipurissa sanottiin aikoinaan Suomen kauneimmaksi kaduksi. Kaunis se on edelleen, mutta tähän kuvaan en ottanut sitä koko pituudeltaan, koska kadun alkupää korttelivälillä Pohjoisvalli - Karjaportinkatu oli kadun oikealla puolella olevan talon korjaustyön takia puoliksi aidattu. Remontissa on myös kadun päässä oleva vanhan tuomiokirkon torni.

Vesiportinkatu, erikoinen nimi. Johtuu siitä, että aikoinaan linnoituksen muurissa oli tuon kadun kohdalla portti, minkä kautta haettiin vettä. Vastaavalla tavalla Karjaportinkadun kohdalla oli muurissa portti, mistä karja pääsi laitumelle.

Onhan Viipurissa paljon muitakin kauniita katunäkymiä. Ei niistä kuitenkaan saa yhtä hyviä valokuvia kuin sata vuotta sitten. Ennen kuvaan saattoi tulla hevonen ja rattaat, nyt kadut ovat täynnä autoja.

Autoja on kuitenkin sen verran vähän, ettei toriparkkia ole tarvinnut rakentaa. Siksi torit ovat säilyneet toreina ilman hissikoppien vaatimia rumilushökötyksiä.

Olen käynyt Viipurissa viimeisten 40 vuoden aikana monenmonta kertaa. Nyt kun edellisestä käynnistäni oli kymmenkunta vuotta, niin ensimmäisen kerran havaitsin muutosta tapahtuneen. Kolmen päivän aikana näin vain yhden kerjäläisen, ja se ihmetytti, mihin ovat hävinnet ne pikkupoikalaumat, jotka ennen ruinasivat rahaa turisteilta. Kaupunkia on kunnostettu, on rakennettu uusia taloja ja joitakin hienoja, vanhoja taloja on jonkin verran fiksattu. On tullut uusia kauppakeskuksia, kaksi Brahenkadulle ja kolmas Siikaniemen kaupunginosaan. Hotelleja, kahviloita ja ravintoloitakin on nyt runsaasti jne. Sen sijaan linja-autoaseman yläkerrassa ei enää ole Berry-baaria, jossa takavuosina olivat Viipourin kauneimmat ja kalleimmat ilotytöt.

Oma lukunsa on tietenkin Alvar Aallon suunnittelema kirjasto (1935), minkä 20 vuotta sitten alkanut suomalais-venäläinen kunnostustyö saatiin valmiiksi kaksi vuotta sitten. Se on saanut eurooppalaista kulttuuriperintöä vaalivan järjestön Europa Nostra -palkinnon, ja onkin varmaan viipurilaisten suurin ylpeydenaihe.

Toinen samanlainen on Viipurin Taidehalli (1930), jonka arkkitehti oli Viipurin oma funktionalisti Uno Ullberg. Nykyisin tuossa upeassa rakennuksessa toimivat Eremitaasin sivutoimipiste ja lasten taidekoulu. Sotien jaloista museon taidekokoelma evakuoitiin Lahden, Lappeenrannan ja Hämeenlinnan taidemuseoihin.

Tällä hetkellä ovat julkisen rahoituksen restaurointikohteina vanhan tuomiokirkon tornin lisäksi ainakin vanha Pyhän Hyacintuksen katolinen kirkko, Maistraatin tori ja Viipurin linna, jossa toimii myös kotiseutumuseo. Näitä ja joitakin muitakin kohteita on Venäjän kulttuuriministeriö rahoittanut 60 miljoonalla ruplalla (miljoona euroa).

Katujen kunnostukseen ei kuitenkaan rahaa näytä paljon riittäneen. Kadut ovat huonossa kunnossa, mistä on kuitenkin se hyvä puoli, että autoilijat eivät kaahaa. Iso tiehanke sen sijaan on valtatie A-181:n parantaminen. Se on maantie Pietarista Viipurin kautta Suomen rajalle, ja tämän tien on määrä olla kunnostettuna 4- tai 6-kaistaiseksi vuonna 2025.

Suomalaisille Viipurin-kävijöille tärkeä on myös Allegro-junayhteys. Matka Helsingistä Viipuriin kestää 2,5 tuntia. Kun rata Pietariin valmistui 1870, meni vastaavaan junamatkaan aikaa 9 tuntia.

Eikä maksa paljon. Nyt yövyin vanhassa Viipuri-hotellissa Karjalankadun varrella, kaksi yötä kahdelta hengeltä noin sata euroa, edestakaiset junaliput meiltä kahdelta yhteensä 134 euroa. Tuliaisiksi itselle litran votkapullo sekatavarakaupasta 599 ruplaa (tämän viikon vaihtokurssilla 10 euroa).

KIRJALLINEN JA
VIRTUAALINEN VIIPURI

Viipurista on tehty paljon kirjoja, parhaasta päästä esimerkiksi Markus Lehtipuun Kannas (Suomalainen matkaopas, 2004), Anders Mårdin Takaisin Viipuriin (Tammi, 2005), Viipurin arkkitehtuurista kertova Viipuri – opas kaupunkiin (Rakennustieto 1999) sekä Pekka Kantasen ja Mikko Mäntyniemen Aikamatka Viipuriin (ilmeisesti omakustanne, 2010). Kirjastoista löytyy myös vanhoja kuvakirjoja.

Erinomaisen täydennyksen Viipurin-kävijä saa Tampereen ammattikorkeakoulun rakennustekniikan opiskelijoiden internettiin tekemästä Virtuaali-Viipurista vuodelta 1939. Sivustolle on tallennettu yli tuhat mallinnuskuvaa ja lisäksi on kymmeniä virtuaalivideota ja paljon tekstiaineistoa. Historiatietoa rakennuksista on laatinut Suomen paras Viipuri-asiantuntija, intendentti Juha Lankinen.

Lankisen tekstiä: ”Vuonna 1939 uusia asuinrakennuksia suunniteltiin keskustaan ja kaupan alalla liikepalatsien rakentaminen tuli ajankohtaiseksi. Osuusliike Torkkeli aloitti uuden liikerakennuksen rakennustyöt Torkkelinkadulla syksyllä 1939. Viipurin Osuusliike osti Vaasan- ja Torkkelinkatujen kulmasta kolme tonttia, johon oli tarkoitus rakentaa suuri ostoskeskus. Luonnoksien laatiminen ehdittiin aloittaa, mutta kaikki jäi vain kaavailuksi. Vakuutusyhtiöt Karjala ja Ilmarinen aloittivat uuden 10-kerroksisen pääkonttorin rakentamisen Kannaksenkadulle ja Starckjohann & Co:n 130 metrin pituinen keskusvarastorakennus nousi ripeää tahtia Havinkadulla. Karjalan Sähkö Oy ehti myös aloittaa Suonionkadulle uuden tehdasrakennuksen rakentamisen, mutta työt jäivät kahden kerroksen korkeudelle lokakuussa 1939. Hotelli Andrea laajensi rakennustaan, sillä tulevat olympiakisat 1940 olisivat tuoneet jalkapallo-otteluita Viipuriin.”

”Patterimäen itäpuolelle ryhdyttiin 1939 rakentamaan 1000 oppilaan Jaakko Juteinin kansakoulua, joka saavutti harjakorkeutensa syyskuussa, mutta jo lokakuussa jouduttiin rakennustyöt keskeyttämään.”

”Asuinrakennuksia tehtiin runsaasti etenkin Pantsarlahden kaupunginosaan. Parhaimmillaan rakennustöitä oli yhtä aikaa yli kymmenellä keskustan tontilla. Tämän lisäksi kaksi jo rakennusluvan saanutta kohdetta odotti aloittamista.”

”Toisen maailmansodan syttyminen syyskuussa hiljensi osittain myös laivaliikennettä, sillä Itämeri oli muuttunut sotatoimialueeksi. Ulkomaankauppa häiriintyi ja mm. nestemäisten polttoaineiden saanti vaikeutui huomattavasti.”

”Maailma romahti 30.11.1939. Sota oli syttynyt ja elämä Viipurissa asteittain hiljeni ja ihmiset siirtyivät kaupungista pois jatkuvan ilmavaaran takia. Kaupunki oli siviileistä tyhjä helmikuun puolenvälin jälkeen ja kaikki toiminnat olivat lopetettu. Rintamalinja lähestyi Viipuria sotatoimien edetessä ja viimeiset taistelut käytiin itäisillä esikaupunkialueilla, Patterimäen itä- ja eteläpuolella, jonne rintamalinja pysähtyi 13.3.1940 puolen päivän aikaan.”

kari.naskinen@gmail.com

Elokuvissakäynti romahtanut pitkällä aikavälillä

Suomen elokuva-ala on viime vuosina esittänyt tyytyväisenä katsojalukuja. Vuonna 2014 elokuvissa käytiin 7,5 miljoona kertaa, ja näistä käynneistä yli kaksi miljoonaa kohdistui kotimaisiin elokuviin. Elokuvissakäyntejä oli Suomessa viime vuonna keskimäärin 1,4 per asukas. Kehitys on ollut hyvä, sillä kaikkien aikojen huonoimpana vuotena 1995 tämä suhdeluku oli vain 1,0. Pitkällä aikavälillä tilannetta tarkastellen kehitys on ollut kuitenkin jyrkästi päinvastainen.

Turun yliopiston tutkija, fil. tri Outi Hupaniittu on tehnyt tuoreeseen Lähikuva-lehteen (1/2015) analyysin suomalaisen elokuvateatteritoiminnan määrällisestä muutoksesta viimeisten sadan vuoden aikana, ja se paljastaa, että elokuvan kulta-aikoina kävijämäärät olivat huomattavasti korkeampia ja asukasmäärään suhteutetut katsojamäärät monikertaisia. Huippuvuosi oli 1945, jolloin katsojamäärä oli lähes 40 miljoonaa, 9,8 käyntiä/asukas.

Vielä 1950-luvulla elokuvat säilyttivät suosionsa, mutta sitten tuli televisio ja elokuvien alamäki katsojamäärällisesti alkoi.

Elokuvateatteribisnes on nyttemmin muuttunut. Elokuvasalien määrä on pudonnut 1960-luvun yli 600:sta alle 300:n – saman verran oli saleja ennen sotia. Yksi syy tähän on ollut esitystekniikan vaihtuminen filmikelojen pyörittämisestä digitaaliseen formaattiin. Osa teattereista on lopettanut nimenomaan siksi, että ne eivät ole pystyneet rahoittamaan siirtymistä digitekniikkaan. Vuodesta 2013 alkaen ovat ensi-iltaelokuvat olleet saatavilla vain digitaalisessa muodossa.

Näin ollaan tilanteessa, missä ”elokuvissakäyminen on yksipuolistumassa: vuosi vuodelta elokuva on yhä enemmän suurten kaupunkien ja multipleksien varassa”, kirjoittaa tutkija. (Multipleksiteatteri on sellainen, jossa on monta salia ja joiden henkilöstökulut on minimoitu, koska jokaista salia varten ei tarvita omaa elokuviennäyttäjää.)

Toisaalta digitalisoituminen on helpottanut ”pienten elokuvien” pääsyä teatterilevitykseen. Esimerkiksi 2013-14 oli teatterilevityksessä kuusi pitkää suomalaista elokuvaa, joita ei ollut rahoitettu lainkaan julkisin varoin. Vielä muutama vuosi sitten tällaiset yksityisyritteliäisyyden indie-elokuvat olivat Suomessa harvinaisuuksia.

Tästä tutkija ei sano mitään, mutta yksipuolistumista on tapahtunut myös siinä, että elokuvista 90 prosenttia tuntuu nykyisin olevan nuorisolle suunnattuja. Jotkin harvinaiset poikkeukset vetävät onnistuessaan katsojia hyvin, kuten Dome Karukosken Mielensäpahoittaja viime vuonna.

SUOMALAISET
VETÄNEET AINA

Monet suurimmista elokuvahiteistä on aina tullut Hollywoodista, mutta Outi Hupaniitun tutkimus osoittaa, että suomalaisten elokuvien katsojaosuus on pääosin ollut suurempi kuin niiden osuus ensi-illoista. Esimerkiksi Teuvo Puron ohjaamasta Sylvi-elokuvasta otettiin 1913 kaksi esityskopiota, mikä oli täysin poikkeuksellista. Saman ohjaajan Ollin oppivuodet taas meni 1920 ensi-iltakierroksellaan Helsingissä kolme viikkoa, kun noihin aikoihin yleisöä riitti yleensä vain viikoksi.

Suomalaisen elokuvatuotannon vaikeimpana lama-aikana pidetään 1970-lukua, mutta silloinkin ne harvat valmistuneet elokuvat saivat hyvät vastaanotot. Esimerkiksi 1974 tuli ensi-iltoihin vain kolme kotimaista elokuvaa, mutta ne keräsivät 10 prosenttia kaikista katsojista.

Tämä on kansainvälisestikin vertailtuna harvinaista. EU-maissa kotimaisten elokuvien osuus katsojista on keskimäärin 13 prosenttia, mutta Suomessa osuus on viime vuosina ollut 27-28 prosenttia.

Vuonna 2007 pantiin suosikkielokuva Joulutarina teatterilevitykseen 60 filmikopion avulla. Digitaalinen esitystoiminta on tuonut tähänkin lisää tehoa: vuonna 2014 esitettiin Mielensäpahoittaja samanaikaisesti 120 salissa, Muumit Rivieralla 121 salissa ja Nightmare 2 – Painajainen jatkuu 122 salissa.

”Jo nyt nähdään, että elokuvien teatterikierrokset ovat lyhentyneet. Katsojia on siis kerättävä aiempaa lyhyemmässä ajassa. Toisaalta, jos yksi elokuva pyörii yli 120 salissa Suomen yhteensä noin 280 salista, on muiden elokuvien erittäin vaikea löytää tilaa. Jos elokuvateattereiden väheneminen jatkuu viime vuosien tahtiin, tilanne kiristyy entisestään”, sanoo Outi Hupaniittu, joka on myös Suomen elokuvatutkimuksen seuran varapuheenjohtaja.

TOHTORINVÄITÖS

Vuonna 2013 Outi Hupaniittu väitteli tohtoriksi aiheesta ”Biografiliiketoiminnan valtakausi. Toimijuus ja kilpailu suomalaisella elokuva-alalla 1900-1920-luvuilla”.

Ala oli alusta alkaen laajaa, kerrostunutta ja vakiintunutta. Alan johtavat toimijat, joille valta nopeasti keskittyi, osasivat asiansa ja kehittivät liiketoimiaan yhä menestyneemmiksi.

”Tärkeintä oli elokuvan maahantuonti, esittäminen ja levittäminen. Filmituotanto oli vain suuryhtiöiden apuliiketoimi, eikä tuotanto ilman muuta liiketoimintaa olisi edes onnistunut. Suurimmat tulot kerättiin esityksistä, joten jos lipputuloja oli jakamassa useampi toimija, ei valmistuskustannuksia voitu kattaa”, Hupaniittu kertoo.

Tutkimuksessa nousi esille myös saksalaisten keskeinen merkitys suomalaisella elokuva-alalle. Saksan rooli alkoi, kun Keisarillisen Saksan armeijan propagandaosaston filmiryhmä tuli Helsinkiin sotilaiden mukana huhtikuussa 1918. Tutkimus tuo esiin kansalaissotakeväältä useita aikaisemmin tuntemattomia filmejä, joista osa saattaa olla tallessa saksalaisissa filmiarkistoissa. Elokuva-aiheisiin kuuluu muun muassa saksalaisten komentajan Rüdiger von der Goltzin ja kenraali Mannerheimin tapaaminen Mikkelissä 10.5.1918, viikkoa ennen Mannerheimin Helsinkiin saapumista.

Saksalaisvaikutus jatkui pitkään. Kesällä 1918 Universum Film Aktiengesellschaft (UFA) osti useita elokuva-alan yhtiöitä. Tämä puolestaan sai Iso-Britannian julistamaan Suomen saartoon ja keskeyttämään filmien maahantuonnin, mikä asetti koko suomalaisen elokuva-alan tulevaisuuden uhatuksi.

Vaikka UFA:n kaupat purkautuivat muutaman kuukauden kuluttua Saksan sotatappioon, elokuva-alan rakennemuutos oli käynnistynyt ja saksalaiset jäivät Suomeen. Helsingissä toimi vuoteen 1926 asti UFA:n tytäryhtiö, joka piti huolen siitä, että suomalaisilla valkokankailla nähtiin runsaasti saksalaista elokuvaa.

kari.naskinen@gmail.com

Suomi on nyt ”suomettuneempi” kuin koskaan aikaisemmin

Suomella oli 1948-92 Yya-sopimus Neuvostoliitto/Venäjän kanssa, sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta. Kun tähän lisättiin presidentti Urho Kekkosen johdolla noudatettu myöntyväisyyspolitiikka Neuvostoliittoon päin, syntyi poliittinen termi ”suomettuminen”. Sillä tarkoitettiin, että Suomen leijona oli rähmällään ja nöyränä Neuvostoliiton karhun edessä.

Nyt tilanne on toinen ja vielä suoemttuneempi. Suomi on tiukasti sitoutunut USA-EU-vetoiseen politiikkaan. Suomi on EU:n jäsen ja läntisen sotilasliiton Naton ”kumppani”, vaikka ei täydellinen jäsen.

Yya-vuosikymmenten aikana Suomi oli enemmän omillaan. Suomi ei kuulunut sosialistimaiden SEV-järjestöön eli Keskinäisen taloudellisen avun neuvostoon (1949-91), missä olivat Jugoslaviaa lukuun ottamatta muut itäblokin euromaat sekä lisäksi Kuuba, Mongolia ja Vietnam. Nyt sitä vastoin ollaan EU:ssa. Niin ikään Suomi ei ollut Neuvostoliiton etupiirin sotilaallisessa Varsovan liitossa (1955-91) edes ”rauhankumppanina”, kuten on nyt Natossa, jonka kanssa Suomi on sitoutunut myös operatiiviseen yhteistyöhön.

Yya:n aikana Suomella oli myös oma raha, ei ole enää.

Kekkosen aikana Suomi osasi taitavasti luovia ison naapurimaan kanssa. Tätä taitoa ei nykyisellä valtionjohdolla ole.

kari.naskinen@gmail.com

Amerikkalainen vallan linnake

”Petturuus ja julmuus ovat perusteltuja, jos lopputulos hyödyttää valtiota ja kansaa.” (Niccolo Machiavelli: Ruhtinas, 1513)

En muista, onko Francis Underwood kertonut lukeneensa Machiavelliä, mutta luulen, että on lukenut. Underwood on päähenkilö tv-sarjassa House of Cards, josta on nyt nähty kolme tuotantokautta, vajaan tunnin mittaisia jaksoja yhteensä 39. Neljäskin kausi on jo tekeillä, ja se ilmestynee Netflix-kanavalle alkuvuodesta 2016 ja dvd:lle kesällä 2016.

Kysymyksessä on yksi kaikkien aikojen parhaita sarjaelokuvia. Omalla listallani sen ohi menee vain Twin Peaks (1990-91), josta siitäkin on tulossa uusia jaksoja ensi vuonna. House of Cards kertoo politiikan raadollisuudesta Washington D.C.:ssä. Vastaavanlaista peliä kuvaa tanskalainen Vallan linnake (2010-13), mutta siihen verrattuna ovat panokset House of Cardsissa monin verroin kovemmat ja teot vieläkin kovempia.

Erityisen mielenkiintoiseksi House of Cardsin tekee se, että käsikirjoitus on muokattu englantilaisen poliitikko-kirjailijan Michael Dobbsin samannimisen romaanin (1989) pohjalta. Jo aikaisemmin BBC teki siitä neliosaisen tv-sarjan (1990) myös tällä samalla nimellä, ja Suomessa se nähtiin ruotsinkielisellä FST-kanavalla 1995 nimellä Maktens korthus. Mielenkiintoisen sikäli, että Dobbs toimi aikoinaan Margaret Thatcherin ja John Majorin hallitusten taustajoukoissa, oli mm. Thatcherin neuvonantajana ja puheidenkirjoittajana. Panee kysymään, kuinka paljon todellista näkymää noihin vallan linnakkeisiin näissä tv-sarjoissa sisältyy.

Tässä HBO:n uudessa sarjassa ollaan siis Valkoisen talon ympyröissä. Likaisen pelin keskiössä on sarjan päähenkilö, nyt jo presidentiksi noussut Francis Underwood, joka yhdessä vaimonsa Clairen kanssa pyörittää rulettia niin, että se ajoittain muistuttaa ”venäläistä rulettia”. Poliittiset murhat eivät sentään ole arkipäivää, mutta niihinkin Underwood joutuu muutaman kerran turvautumaan, kun muu ei auta.

Törkytempuilla presidentiksi itsensä ujuttanutta ketkua esittää loistavasti Kevin Spacey (kuvassa). Kerronnan rakenne on sillä tavalla poikkeuksellinen, että Underwood puhuu välillä suoraan kameralle eli vain meille katsojille, joille Francis onkin tuttavallisemmin pelkkä Frank. Tämä tekee katsojista ovelasti ikään kuin sisäpiiriin kuuluvia, joilla on enemmän tietoa kuin muilla. Samalla katsojasta tulee suorastaan Frankin kaveri, ja Frankin ikävimpiäkin tekoja katsoja ymmärtää jotenkin paremmin, koska Frank perustelee meille, että näin on lopputuloksen ja kansalaisten kannalta parempi. Sitä paitsi ”on vain yksi sääntö: metsästä tai joudu saaliiksi”, kuten Frank sanoo ja katsoo minua silmiin. Ja senkin vielä, että ”demokratia on yliarvostettua”.

Hieman pehmennystä kokonaisuuteen tuo First Lady, jota näyttelee Robin Wright. Hakematta tulevat mieleen Bill ja Hillary Clinton. Se ero kuitenkin on, että Hillary toimi ulkoministerinä ja tv-sarjan Claire oli hetken YK-suurlähettiläänä. Neljännellä tuotantokaudella voi kuitenkin tulla enemmänkin yhtymäkohtia: kun Hillary saattaa 2016 olla demokraattien presidenttiehdokas, niin tv-sarjassa Claire voi olla samassa asemassa. Kolmanteen tuotantokauteen tuo ajankohtaisuutta se, että mukana on myös Vladimir Putinia muistuttava Venäjän presidentti Viktor Petrov, jota esittää tanskalainen Lars Mikkelsen, tuttu näyttelijä Vallan linnakkeestakin.

Kolmas tuotantokausi on jonkin verran rauhallisempi kuin kaksi aikaisempaa, sekä sisällöltään että elokuvalliselta rytmitykseltään. Lisäksi kun häikäilemätön Francis Underwood on päämääräänsä päässyt, ei taistelu asemista ole yhtä raakaa kuin ennen presidenttiyttä. Ajoittain ainakin minä tunsin nyt peräti sympatiaa Frankia kohtaan, kun taas Claire paljasti yllättäen katkeran puolensa.

House of Cards on kauttaaltaan erinomaista työtä. Juoni etenee kiinnostavasti, näyttelijät ovat hyviä ja teknisesti toteutus on kaikin puolin tip top. Ihmeen hyvin on tasalaatuisuus säilynyt siitä huolimatta, että eri jaksoilla on ollut ohjaajia toistakymmentä. Eniten jaksoja on ohjannut James Foley (12), jonka ohella tuttuja ohjaajanimiä ovat mm. David Fincher, Jodie Foster, Agnieszka Holland ja Joel Schumacher. Kolme jaksoa on ohjannut myös Robin Wright.

kari.naskinen@gmail.com