Hair, entisten nuorten musikaali

Radiossa menee lauantai-iltapäivisin Entisten nuorten sävelradio. Lahden kaupunginteatterin Hair on vastaavalla tavalla entisten nuorten musikaali. Mielenkiintoista on jäädä seuraamaan, toimiiko vanha hippimusikaali myös nykynuorison mielestä.

Tampereen Popteatterin Hair oli 1968 hurja juttu. Vaikka West Side Story oli jo nähty, niin vasta Hair toi varsinaisesti rokkimeiningin teatteriin. Ainakin minulle Hair oli myös ensimmäinen teatteriesitys, jossa musiikki vahvistettiin sähköisesti.

Meille entisille nuorille Hair oli kapinaa ja raakaa julistusta. Se tuki meitä kuuskytlukulaisia esimerkiksi siinä idealistisessa sodanvastaisuudessa, joka tuolloin näyttäytyi sotilaspassien polttamisena ja muuna rettelöitsemisenä. Päällä olivat Vietnamin sota ja traumaattiset Tshekkoslovakian tapahtumat. Heikki ”Hector” Harma sanoi Suosikki-lehdessä Popteatterin ensi-illan jälkeen:

”Hair on dokumentti tämän päivän nuorison luonnollisesta tarpeesta olla vapaa elämään omaa elämäänsä ilman yhteiskunnan nykyiseen ja tulevaan maailmaan soveltumattomia pakotteita ja epäinhimillisyyttä ylläpitäviä normeja.”

Hector itse esiintyi Svenska Teaternin Hairissa seuraavana vuonna yhdessä Cay Karlssonin, Sakari Lehtisen ja Anki Lindqvistin kanssa, ja 1970 he perustivat Cumulus-yhtyeen.

Nyt Hector on mukana Lahden Hairissa. Hector on hyvä, suorastaan vakuuttava. Esitys kokonaisuudessaan jää kuitenkin vähän laimeaksi. Sille kun ei mitään voi, että aika on ajanut ohi, eikä pelkkä nostalgia kanna tarpeeksi. Laulunumeroissa oli ainakin ensi-illassa heiveröisyyttä ja epäpuhtautta. Orkesteri soitti hyvin, mutta volyymia olisi saanut olla enemmän, jotta sisällön iskevyys olisi saanut siltä tukea.

Mutta kuten sanottu, pitää nyt odotella nuorten katsojien kommentteja. Teema joka tapauksessa on sama kuin aikaisemminkin: rakkauden puolesta, sotaa vastaan. Hyvä, että ohjaaja Maarit Pyökäri ei ole modernisoinut sisältöä, vaikka tällaiseenkin mahdollisuudet olisivat olleet. Afganistanissa on käyty imperialistista sotaa jo pitempään kuin käytiin Vietnamissa.

Vai niinkö on, että nuoriso ei enää haluakaan vallankumousta, ei edes kulttuurivallankumousta. Hair haistatti aikoinaan pitkän pierun länsimaiselle, raajarikkoiselle elämäntavalle. Nyt Lahdessa sentään hoetaan muutaman kerran vittua, mutta tehot puuttuvat. Vaikka tällaista tasapaksuahan meno nykyisin on. Kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen tekemisissäkin kiinnostaa vain se, käykö hän enemmän oopperassa vain jalkapallopeleissä. Radikaaleja avauksia ei tule sen paremmin ministeriltä kuin muiltakaan.

Hairilla oli 60-70-luvuilla poliittinen ohjelma. Enää 2000-luvulla se ei toimi. Rock rauha rakkaus on väljähtynyt, vaikka tärkeintä onkin. Nyt ajankohtaisempi teema olisi ahneutta ja itsekkyyttä vastaan taisteleminen.

kari.naskinen@gmail.com

Lahden seudun elinkeinokehitys junnaa paikallaan

Lahden seudun elinkeinoelämän kehittämisen kanssa tekemisissä olevia Lahden alueen kehittämisyhtiötä (Lakes) sekä Lahden tiede- ja yrityspuistoa (TYP) ollaan organisoimassa uudelleen. Ilmeisesti tehdään joitakin siirtoja toiselta toiselle, ja organisaatioita ja toimintoja ollaan jotenkin yhdistämässä. Kysymys kuuluu, mikä on se oleellinen muutos, mikä tulee tapahtumaan elinkeinokehityksessä, jos ja kun yksiköt vaihtavat paikkoja toistensa sisällä?

Yksi iso asiakokonaisuus yritystoiminnan kehittämisessä on kansainvälisyyteen satsaaminen. Tässä työssä on autettu lähinnä isoja lahtelaisia yrityksiä, mutta panokset ovat jääneet vähiin pk-sektorilla, vaikka siellä nimenomaan apua tarvittaisiin. Kyllä Iskulla, Kempillä, Makronilla, Oilonilla ja Rautella on tarpeeksi osaamista omastakin takaa, joten Lakesin puuhailu niiden kanssa on lähinnä vain oman kilven kiillottamista. Tietenkin nämä osaajayritykset ottavat vastaan jokaisen euron kehitysyhtiöltä, mutta viisaampaa olisi ohjata nämä rahat pk-yritysten kansainvälistymispyrkimyksiin.

Mitä Lakes sitten on saanut aikaan? Esitin kysymykseen yhdelle Lakesia lähellä olevalle tuttavalleni, joka alkoi muotoilla vastausta näin:

”On tästä asiasta ollut paljon puhetta elinkeinoelämän piireissä. Ei Lakes kuitenkaan mitään isoja asioita ole saanut aikaan, eipä ei, ei tule mieleen. Paneekin miettimään, että mihin näitä kuntien verorahoja on käytetty. No jaa, Teivaan hotellihanke on jotenkin mennyt eteenpäin, ja sama taitaa koskea tiedepuistoa. Parhaiten Lakes ja TYP kuitenkin osaavat viestinnän, mutta varsinaiset toiminnan tulokset ovat vähäisiä.”

”Onko yrityshautomotoimintakaan todellisuudella sellaisella tasolla kuin annetaan ymmärtää? Ei se vielä riitä hautomisen tulokseksi, että pieni yritys toimii vuokralaisena TYP:n tiloissa.”

”Muutama vuosi sitten piti pellettitehtaan tulla Hollolaan, ei tullut, mutta onneksi sinne rakentuu nyt edes betonitehdas. Tuulivoimalapajaakin hehkutettiin kovasti, mutta se on nyt konkurssissa. Entä missä ovat merkittävät cleantech-toimijat, joiden saamiseen on panostettu merkittäviä summia? Määrällisesti annetaan ymmärtää, että näitä toimintoja on, mutta missä ne näkyvät?

Sitäkin tuttavani pohti, montako hyvää yritysaihiota on kaatunut siihen, kun yrityksen hallitukseen on pantu mukaan ihminen, jonka päätavoite on ollut saada itselleen mainetta. Tällaisen henkilön pitäisi pystyä antamaan yritykselle osaamista hallitustyöskentelyn kautta (HHJ-tutkinto suoritettu).

Verorahaa joka tapauksessa on palanut. On sellainen tunne, että rahaa ”poltetaan” vuoden lopulla niin, että on näytettävä jotakin tehtävän ja väkisin keksitään rahanmenoa, etteivät kuntarahoittajat pääsisi rahankäyttöä ihmettelemään. Vaikka ovathan ne ihmetelleetkin, ja julkisuudessa on tiedossa, että Heinola ja Asikkala jäävätkin ensi vuonna pois Lakesista. Mikä sitten on lopullinen päätös, jää nähtäväksi, kun uutta elinkeinotoimintaa rakennetaan neljän ydinkunnan ympärille (Lahti, Orimattila, Hollola, Nastola).

kari.naskinen@gmail.com

Woody Allen tulisi halvemmaksi kuin Guggenheim

Lontoo, Barcelona, Pariisi ja nyt on Woody Allenin Euroopan-kiertueella vuorossa Rooma. Altare della Patria, Colosseum, Espanjalaiset portaat, Fontana di Trevi, Trastevere sekä italialaista iskelmä- ja oopperamusiikkia. Allenin konsepti toimii. Myös To Rome with Love on viihdyttävä elokuva, mutta ei yllä samalle tasolle kuin edeltäjänsä.

Parissa suomalaistoimittajien haastattelussa Allenilta on kysytty, voisiko Helsinki tulla kysymykseen vastaavanlaisen elokuvan näyttämönä. Molemmilla kerroilla Allen sanoi jotain kaunista Helsingistä, mutta jatkoi kuitenkin, että Tukholma kiinnostaisi. (Vai tarvitaanko Allenia, johan Anthony Bourdain kävi täällä?)

Allenin Eurooppa-leffat ovat olleet kohdekaupungeilleen arvokkaita. Barcelona-elokuvan jälkeen minäkin varasin seuraavan lomamatkani kohteeksi Barcelonan. Miten siis olisi Helsinki – millaisella kynnysrahalla Allen tulisi tekemään matkailumainoksen Helsingistä? Ei varmaan tarvitsisi maksaa yhtä paljon kuin mitä Guggenheim-säätiö pyyti nimensä käyttämisestä. Rooma-elokuvan rahoittajana on Silvio Berlusconin mediakonserniin kuuluva Medusa.

Rooma-elokuva on niin puhdasta viihdettä kuin olla voi. Neljän eri tarinan henkilöt sukkuloivat hauskasti kukin tahoillaan ilman tämäntyyppisistä elokuvista tuttua ristiinmenemistä. Ainoa todella allenmainen irvailu on se, missä tavallisesta kadunmiehestä tulee yllättäen ja yhtäkkiä iso julkkis. Allen pilkkaa sitä hömppämediamaailmaa, joka on tuttua meilläkin. Vaikkapa yksi tekstiviesti voi tehdä täydellisestä mitättömyydestä julkkiksen, joka sitten suurimman kuohunnan mentyä ohi huomaa olevansa taas tavallinen talliainen, mutta ei osaa enää palata omaan tavalliseen elämäänsä. Elokuvassa tämän roolin tekee erinomaisesti Roberto Benigni.

Woody Allen itse esittää eläkkeelle jäänyttä musiikkialan ammattilaista, on mm. ohjannut italialaisia oopperoita New Yorkissa. Roomaan hän tulee tapaamaan tyttärensä appivanhempia, kun tytär on rakastunut johonkin köyhään italialaiseen maailmanparantajaan. Allen hauskoine asenteellisine repliikkeineen on taas vedossa.

Seksiäkin Allenin elokuvissa pitää olla, ja herkkuroolin tekee roomalaista ilotyttöä esittävä Penelope Cruz.

Rooma itse jää kuitenkin vähemmälle huomiolle kuin kohdekaupunkien tutut maamerkit aikaisemmissa elokuvissa. Ennakkoon odotin elokuvalta jotain fellinimäistä riehakkuutta, mutta sitä ei ole. Tämä elokuva ei houkuttele ostamaan matkalippua Roomaan. Ehkä Allenin Eurooppa-ideat on nyt käytetty, ja tiettävästi hänen seuraavan elokuvansa kuvaukset ovatkin alkaneet San Franciscossa.

kari.naskinen@gmail.com

Lidl on edullinen

Kävin kaupassa. Ostin Lidlistä ja taas kerran huomasin, että onpa edullista. Menin kauppakassini kanssa läheiseen S-markettiin, panin Lidl-kassini säilytyslokeroon ja menin kynän ja paperilapun kanssa myymälään ottamaan selvää, paljonko vastaavat tuotteet täällä osuuskaupassa maksavat. Tässä hintavertailu omien ostosteni ja S-marketin hintojen perusteella, ensin Lidlin hinta ja sitten S-marketin hinta:

Reissumies-leipäpakkaus 0,59 ja 0,79
Banaanisuklaarasia 2,69 ja 3,49
Persikkakilo 1,79 ja 2,19
Pakkaus ilmakuivattua kinkkua 2,49 ja 2,95
18 Karjala-tölkkiä 18,72 ja 19,80
Muovikassi 0,15 ja 0,20

Lidlin kauppalaskun loppusumma oli 26,43 euroa, S-marketissa se olisi ollut 29,42. Säästö tuli yli 10 prosenttia. Jos olisin ostanut tuon satsin S-marketista, olisin saanut laskun loppusummasta bonusta 1,5 prosenttia, joten lopullinen eri Lidlin hyväksi oli kuitenkin noin 8,5 prosenttia.

Lisäksi ostin kauppareissullani Lidlistä kävelykengät, 14,99 euroa. Jo 5-6 vuoden ajan olen ostanut kaikki kenkäni Lidlistä ja hyviä ovat olleet.

Harmi, ettei Lidl ole enää laajentanut myymäläverkkoaan. Lidl tuli Suomeen 29.8.2002, jolloin ensimmäiset myymälät avautuivat Forssassa, Iisalmessa, Jyväskylässä, Kaarinassa, Kemissä, Kempeleellä, Lappeenrannassa, Pirkkalassa, Raumalla ja Äänekoskella.

kari.naskinen@gmail.com

Parapsykologista paskaa

Otsikkoni kertoo, mistä on kysymys kanadalaisessa elokuvassa Café de Flore. Kertomus suuresta rakkaudesta, jota kuitenkin tarvitaan selittämään selvänäkijä. Näin siirrytäänkin jo reinkarnaation ja muun huuhaan piiriin.

Rakastuminen aiheuttaa joskus hyvin psykoottisen tilan. Se tuntuu yhtä mahtavalta kuin kunnon nousuhumala. Tiedän kokemuksesta. Marc Valleen elokuvassa suuri rakkaus rinnastetaan kuitenkin vammaan.

Elokuvassa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa poukkoillen ristiin rastiin ja myös takautumahyppyjä sekavasti tehden. Toinen on perustarina ja toisella selitetään lapsellisen keinotekoisesti kuinka suuri rakkaus on kuin synnynnäinen sairaus. Kysymys on vain siitä, voiko tästä sairaudesta parantua vai kannattaako ajaa päin rekkaa. Tämä elokuva saa varmaan täydet pisteet Kärkkäisen Magneettimedialta.

Montrealissa ja Pariisissa tapahtuvan elokuvan nimi ei tarkoita kuuluisaa kahvilaa Boulevard Saint-Germainin ja Rue St. Benoitin kulmassa, vaan jotakin musiikkikappaletta, jota elokuvassa soitetaan vanhalta lp-levyltä.

Vuoden huonoin näkemäni elokuva.

kari.naskinen@gmail.com

Haavikon näköinen mies

”Isä kuoli sydänkohtaukseen ehtimättä hankkia leipäkonetta.”

Juha Seppälän uusi romaani Mr. Smith tuo mieleen Paavo Haavikon. Terävää, kovaa analyysiä menneestä ja nykyisyydestä. Kyynisesti toteavaa, ei parannusehdotuksia. Toisaalta kauniita virkkeitä, ja hauskoja. Niin kuin tuo leipäkonejuttu. Ei leipäkoneesta mitenkään muuten ole kirjassa puhetta, mutta se kuvaa sitä teknistä kehitystä, mistä nyt jo täytyy puhua digitaalisena kehityksenä.

Kirja alkaa lumisesta Pietarista 1891. Muita ajallisia kiintopisteitä ovat mm. Viipuri 1918 ja Turku nyt. Pietarissa oli herra Schmidt ja eurooppalaisessa Turussa hänen pojanpoikansa Mr. Smith, joka taitaa olla Seppälä, vaikka oikea Seppälä onkin Porissa.

Pitkä matka, mutta samat juonet. Herra Schmidt tietää, että 1870-luvulta lähtien yritettiin luoda kultakantajärjestelmää, jonka kauniina ideana oli saattaa maailma yhdeksi markkinaksi. Haluttiin, että maailma ei kilpailisi sodassa, vaan taloudessa. Pojanpoika Mr. Smith ei viittaa Euroopan unioniin eikä euroon, mutta analogia on selvä viittaamattakin.

”Yhteiskunta vaikenee, kun rahamarkkinoiden valta kasvaa - - - Rahaa ei tehdä työllä, vaan rahalla. - - - Henki on kuollut, aine hallitsee.”

Mr. Smith on romaani idän ja lännen, menneen ja nykyisen, toden ja kuvitellun rajalta. Tai onko se romaani vai ennemminkin pamfletti siitä, mitä on tapahtunut siirryttäessä vanhasta maailmasta globalisaation sekasortoon ja Euroopan kukoistuksen päivistä materialisoituneen maailman auringonlaskuun?

Kirjan yksi henkilöistä on eläkkeelle jäänyt päätoimittaja Orvo Manninen. Jäi eläkkeelle juuri ennen kuin lehti siirtyi paperista digitaaliseen tuloksentekoon. Tällä hetkellä sanomalehdet yrittävät kompromissia: ”tabletin sijasta aluksi tabloid, koska sanat muistuttavat toisiaan”.

Mannisen poika on älypuhelinpalveluita kehittävän firman palveluksessa. Nyt kuka tahansa voi kännykän avulla panna nettiin jutun, mikä saa koko maailman huomion. Kuka tahansa juokale on journalisti.

Seppälän omakin maailma on muuttunut. Enää ei tärkeintä ole kirjallisuus, vaan kirjailijat. On oltava julkkis, ja varsinkin nöyrä: ”Mene, kun pyydetään. Avaa kaappisi, kun käsketään. Jätä jalkasi jokaisen oven väliin. Naura huonoille vitseille. Kerro nimet. Raiskaa itsesi suorassa lähetyksessä. Ole kaupan. Ellet, päädyt mustalle listalle.”

Juha Seppälä ei mene aamutelevisioon eikä iltatelevisioon. Tämän takia kirjakauppiaatkaan eivät Seppälää tunne. Minäkään en Seppälän kirjaa saanut kirjakaupan hyllystä, vaan se piti erikseen tilata. Täällä sata kilometriä Helsingistä.

Juha Seppälä ei myöskään kirjoita tarinaa, kuten pitäisi, jos aikoisi isoihin painoksiin. Mr. Smith ei etene loogisesti, ei niin kuin elämä kulkee. Seppälä kirjoittaa silti, vaikka kirjaa ei enää varsinaisesti ole - on vain julkaisualustoja.

Finlandia-palkintoa ei Seppälä saa. Ei saanut Haavikkokaan.

kari.naskinen@gmail.com

Loiri ja Edelmann matkalla pohjoiseen

Viihde-elokuvan kaupallinen onnistuminen maksimoidaan tunnetuilla näyttelijöillä. Mika Kaurismäki hyödyntää tämän tosiasian elokuvassaan Tie pohjoiseen. Päärooleissa ovat kansan suursuosikki Vesa-Matti Loiri ja suosikkisarjaan myös kuuluva Samuli Edelmann. Muut roolit ovat pieniä, mutta niissäkin esiintyvät sellaiset tv:stä tutut näyttelijät kuin Irina Björklund, Peter Franzén, Aake Kalliala, Elina Knihtilä, Eeva Litmanen, Rea Mauranen, Mari Perankoski, Eila Roine, Eija Vilpas ja Jukka Virtanen. Kuukauden kuluttua saa puolestaan ensi-iltansa Kaurismäen tuottama dokumenttielokuva lähes Loiriin verrattavasta suosikista Jari Litmasesta.

Tie pohjoiseen -leffan alkukuvissa nähdään pätkiä Jack Kerouac -elokuvasta Matkalla. Matkalla ollaan Kaurismäenkin elokuvassa, mutta ei yhtä rajusti ja syvältä luotaavasti. Alun komediallisten jaksojen jälkeen matkanteko muuttuu surumieliseksi balladiksi, kun isän ja pojan suhde sekä taakse jääneen elämän salaisuudet vähitellen paljastuvat. On iloja ja suruja. Koska kysymyksessä kuitenkin on leimallisesti viihde-elokuva, pyöristyvät jyrkimmätkin asiat pehmeäreunaisiksi. Meininki ei silti ole yhtä hauskaa kuin Junnu Vainion rallissa Matkalla pohjoiseen.

Loiri sanoi pari vuotta sitten, että ei enää lähtisi elokuviin, ellei käsikirjoitus olisi todella kiinnostava. Kaurismäen ja Sami Keski-Vähälän käsikirjoitus tähän elokuvaan ei ole kovin kummoinen, mutta kyllähän se pitää myöntää, että Loiri saa omalla karismallaan juttuun ytyä. Edelmannin puisevuuskaan ei haittaa, sillä vastakohtana Loirille hän tekee vain lisää tilaa Loirille.

Loiri on kuin Litmanen, ylitse muiden. Kun joku sanoo Loirille, että haista sinä vittu, niin yleisö on myyty Loirin vastatessa, että hyvä idea.

Elokuvassa on joitakin loistavia jaksoja, ehkä paras, kun Loiri ja Edelmann menevät hotellin hiljaisen ravintolan orkesterikorokkeelle ja esittävät pöydässä istuvalle naiskaksikolle Kuolleet lehdet. Lopputekstien aikana kuullaan vielä duettona Juha Tapion Tuomittuna kulkemaan.

Kaikkiaan mukava tarina, joka aikanaan tulee televisiossa saamaan miljoonayleisön. Siitä huolimatta, että tarina on epäuskottava. Ei Musiikkitalossa esiintyvä tähtipianisti noin helposti olisi vedätettävissä hulttioisänsä reissulle varastetulla Pontiacilla Helsingistä Vaajakosken ja Tuurin kautta Kemijärvelle.

kari.naskinen@gmail.com