Hyvinvointivaltion suunta?

¤ Toisen maailmansodan jälkeen hyvinvointivaltio sai kannatusta yli puoluerajojen.

¤ Hyvinvointivaltion aikaansaama tasa-arvoisuus lisää ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta.

¤ Kansainvälisen talouden liberalisointi muutti työn ja pääoman keskinäisiä valtasuhteita pääoman hyväksi.

¤ Hyvinvointivaltion vaaliminen avoimessa taloudessa on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi.

¤ Sosiaalidemokraattisen hyvinvointivaltion kannatus jää vähemmistöön.

¤ Suomessa harjoitettu politiikka on lisännyt tuloeroja ja eriarvoisuutta.

¤ Tuloerot Suomessa ovat revenneet yhtä suuriksi kuin ne olivat 40 vuotta sitten.

¤ Lastensuojelun tarve on kasvanut voimakkaasti samaan aikaan kun tuloerot ovat lisääntyneet.

¤ Erilaiset eturyhmät ajavat itselleen edullisia muutoksia hyvinvointivaltioon.

¤ Nykyisin on eri puolueiden kannattajien välillä selviä eroja suhtautumisessa julkisiin palveluihin ja varsinkin verotuksen keventämiseen.

¤ Vuoden 2007 vaalitutkimuksessa enemmistö piti verotuksen keventämistä tärkeänä.

¤ Veroasteet ovat alentuneet eniten kaikkein suurituloisimmilla.

¤ Verotuksen kiristyminen ei haittaa pitkän aikavälin talouskasvua.

¤ Verotuksen painopisteen muuttaminen ansiotuloista kulutuksen verottamiseen ei juuri parantaisi työllisyyttä.

¤ Ihmisiä motivoivat vain lyhyen tähtäimen materiaaliset kannustimet, lähinnä raha.

¤ Vuonna 2008 alkanut taloustaantuma on lisännyt rajusti toimeentulotuen tarvetta, ts. köyhyyttä.

¤ Laaja julkinen palvelujen tarjonta/tuotanto yhdessä korkean verotuksen kanssa voi sittenkin olla tärkeimpiä syitä pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin menestykseen.

(Lähde: Heikki Taimio [toim]: Hyvinvointivaltion suunta – nousu vai lasku?; Työväen sivistysliitto, 2010)

kari.naskinen@gmail.com

Jack Kerouac on täällä taas

Kun 1960-luvun lopulla teini-ikäisenä pyörin Jyväskylän Kesän kultturelleissa ja yhteiskunnallisesti keskustelevissa ympyröissä, piti tuntea Jack Kerouacin beat-romaani Matkalla, joka oli ilmestynyt 1957 ja käännetty suomeksi 1964. Suomennoksen arvoa kaltaisteni silmissä nosti se, että kääntäjä oli Markku Lahtela, joka Sadankomitean kärkihenkilöihin kuuluneena oli polttanut sotilaspassinsa 1967.

Beat-sukupolvea olivat lähinnä boheemit taiteilijat ja muut luovat ”hullut”. Minä oikeastaan yhdistän heidät myöhempiin hippeihin, jotka kapinoivat sotaa, keskiluokkaisuutta ja konservatiivisia arvoja vastaan.

Nyt tästä Kerouacin romaanista on tehty elokuva. Jos kysymys ei olisi nimenomaan tällaisen kulttimaineen saaneesta kirjasta, ei elokuvaa kovin kummoiseksi tarvitsisi noteerata. Nyt se kuitenkin tarjoaa elokuvallisen näkymän siihen maailmaan, mistä beat-sukupolven henkinen isä Kerouac kirjoitti.

Walter Sallesin ohjaama elokuva kuvaa ilmeisen hyvin asiaansa. Se perustuu tarkasti Kerouacin omaelämäkerralliseen romaaniin siitä hillittömästä matkasta, mitä Kerouac ja kumppanit tekivät sekä fyysisesti että henkisesti. Jotkut puhuvat dokumenttiromaanista, ja sitä se varmaan onkin. Yhteiskunnan normeista vähät välitettiin, lyötiin läskiksi perinteiden kunnioittaminen ja annettiin palaa niin täysillä kuin voitiin. Tärkeintä oli vapaus, mihin tietenkin liittyivät alkoholi, huumeet, jazz ja naiminen (ryhmäseksikin oli tullut muotiin). Oli Kerouacin itsensä luonnehtimina ”huorapoikia, neekerihomoja, synkkiä revolverimiehiä, herkkäveitsisiä merimiehiä, laihoja, varovaisia morfinisteja ja joskus joku hyvin pukeutunut keski-ikäinen etsivä, joka näytteli laitonta vedonvälittäjää ja joka roikkui siellä puoliksi mielenkiinnon, puoliksi työnsä takia”.

Vapaa seksi oli keskeisessä osassa. - ”Dynamiittimies, kassakaappivaras ei ehdota lättähatulle vain tiettyä ullakkoa 14. kadulla, vaan myös että he makaavat yhdessä.” Kerran Kerouac ja Allen Ginsberg olivat myös paikalla Ritzyn baarissa, kun seksitutkija Alfred Kinseyn assistentti oli käynyt siellä haastattelemassa asiakkaita.

Jack Kerouac oli pako- ja etsimismatkalla. Paeta piti porvarillisen yhteiskunnan ahdistavia pelisääntöjä ja samalla etsittävä tietä omaan itseensä. Etsimisessä häntä auttoi Marcel Proustin Swannin tie (1913), ja muita kirjallisia esikuvia olivat ainakin Saul Bellow, William Faulkner ja James Joyce.

Kerouacin omakuvaa Sal Paradisea esittää tähän asti melko tuntematon brittinäyttelijä Sam Riley (kuvassa vas.). Sal (Kerouac) ei kuitenkaan tee itsestään numeroa, vaan tarkkailee ja tekee koko ajan muistiinpanoja. Kirjan tavoin elokuvakin loppuu Kerouacin viimeisiin muistiinpanoihin. Jos elokuva ei olisi Matkalla, vaan kertoisi Kerouacista, se loppuisi vuoteen 1969, jolloin Kerouac 47-vuotiaana kuoli viinaan.

Enemmän särmää elokuvaan tuo Kerouacin kaveri Neal Cassady, elokuvassa roolinimellä Dean Moriarty, jota esittää Garrett Hedlund (kuvassa oik.). Cassady oli huonoille tienesteille jäänyt kirjoittaja, joka kuoli huumeisiin Meksikossa 1968. Meksikossa kaverukset myös tekivät matkaa, mutta elokuvassa tämä reissaaminen ohitetaan aika vähällä.

Jotenkin siivolta elokuva muutenkin tuntuu. Kovin rajuja vastakkainasetteluja ei tehdä, vaikka esimerkiksi naisten jättämiset olivat näköjään tuolle jengille kuin ilmaa. Minkäänlaisia aggressiivisia kohtauksia ei myöskään ole, vaikka kai niitäkin huume- ja viinahöyryissä oli. Tosin beat-sukupolvi olikin vankasti pasifistista, joten kaikenlainen väkivalta oli ainakin periaatteessa pois laskuista.

Romaanin sisällöstä en enää tällaisia muista – täytyy panna uuteen luentaan ja noudattaa Helsingin Sanomien vanhaa arvostelua: kirja on ”messu, joka on luettava nurkassa narkoosissa, käheiden kaasulyhtyjen alla, kurkkuäänellä vahvasti svengaten”.

kari.naskinen@gmail.com

Olympialajeista puolet joutaisi pois

Viikko pitää ensin katsella täytelajeja, ennen kuin yleisurheilu alkaa. Aina kuitenkin valitetaan kuinka kalliiksi olympiakisojen järjestäminen tulee. Ainoat hyötyjät ovat Coca-Cola, McDonalds, Nike ja Kansainvälisen olympiakomitean herrakerho. Liian suuriksi paisuneina kisat aiheuttavat muunkinlaisia ongelmia. Puolet lajeista olisi kuitenkin helppo poistaa:

Ammunta. Kaikenlainen aseilla leikkiminen pois urheilusta muutenkin.
Avovesiuinti. Kyllä uimahalliuinti riittää.
Jalkapallo. On nykyisellään pelkästään alle 24-vuotiaiden junioriturnaus
Judo, taekwondo. Taistelu- ja miehenvääntölajeista riittävät nyrkkeily ja paini.
Koskimelonta. Hyväksytään, jos vaihdetaan kanoottien tilalle tukit tai vähintään tukkilautat.
Kävely. Älyttömin yleisurheilulaji.
Maahockey. Kun kerran tämä kuuluu kisaohjelmaan, pitäisi talviolympiakisoissa pelata jääpalloa.
Nykyaikainen 5-ottelu. Mitähän tuo sana ”nykyaikainen” tässä tarkoittaa, kun kysymyksessä kuitenkin on muinaismuisto.
Pyöräily. Kun juuri on kilpailtu Ranskan ympäriajossa, niin turha tällaisia rääppiäisiä on pitää.
Rantalentopallo. Jo nimi sanoo, että kysymyksessä ei ole varsinainen urheilulaji.
Ratsastus. Eläimet kuuluvat navettoihin ja luontoon.
Sulkapallo. Kesämökkilaji.
Taitouinti. Samaan kategoriaan uppopallon ja uppomunan kanssa.
Tennis. B-luokan turnaus, sillä Wimbledonin voitto on kymmenen kertaa arvokkaampi.
Trampoliini. Pikkulasten leikkivehje.
Triathlon. Keinotekoinen. Yhtä hyvin voisi talvikisoihin keksiä yhdistelmälajin: ensin kuusi tuntia pilkillä, sitten tunti kaunoluistelua ja lopuksi kaksi mäkihyppykierrosta.

kari.naskinen@gmail.com 

Ensimmäinen pankkikriisi koettiin Suomessa jo vuonna 1857

Pankkikriisejä on tullut ja mennyt, aina 1600-luvulta alkaen. Suomessa koettiin ensimmäinen heijastuma kansainvälisestä pankkikriisistä Krimin sodan jälkeen 1857. Seuraava kerta oli Argentiina-vetoinen kriisi 1890, jolloin ongelmia Suomessakin syntyi, koska Argentiinan kriisiä lähti purkamaan Englannin Pankki, ja Suomella oli noihin aikoihin tiiviit suhteet englantilaisiin pankkeihin. Sitten oli vuorossa New York vuonna 1907, taas heijastusvaikutukset ulottuivat Suomeenkin ja Suomen Pankki kärsi tappioita.

Euroopassa koettiin pankkikriisejä ennen toista maailmansotaa jatkuvasti: Ranskassa 8 kriisiä, Espanjassa 13 – ja Kreikassa ja Itävallassa oli krooninen pankkikriisi. Nyt on sitten oltu kriisissä vuodesta 2008 lähtien.

Pankkikriisien historiasta Lahdessa luennoinut Suomen Pankin tutkija ja Helsingin yliopiston dosentti Antti Kuusterä sanoi, että vaikka näitä kriisejä on hyvinkin tiuhaan tahtiin ollut, niin yksi rauhallinen jakso oli 1952-72, jolloin minkäänlaisia pankkikriisejä ei ollut.

”Tämä johtui siitä, että sodan jälkeen oli jäänyt voimaan tiukka säätelyjärjestelmä. Suomessakin oli pankeille määrätty korkosäätely. Tässä tosin pelattiin sillä tavalla, että isot yritykset saivat lainarahaa edelleen hieman halvemmalla ja korkotuotot otettiin muilta lainaajilta”, sanoi Kuusterä.

Sysäys muutokselle oli 1970-luvun öljykriisi. Öljyntuottajien tulot alkoivat nousta hurjaa vauhtia, ja tätä rahaa siirtyi kehittyvien maiden markkinoille. Rahoitus kansainvälistyi entisestään ja pankkivalvonta vaikeutui. Samalla liike- ja investointipankkien väliset erot hämärtyivät. Pankit myös alkoivat kehitellä uusia ansaintamahdollisuuksia, joihin kuitenkin liittyi aikaisempaa suurempia riskejä.

Euroopassa selvisi parhaiten Tanska, jossa pankeille asetetut vakavaraisuusvaatimukset olivat kaikkein kovimmat. Tanskassa ei kriisiydytty vielä 1990-luvullakaan.

Pankkikriisit öljykriisistä alkaen kehittyneissä maissa:

1974-76 Englanti
1977 Länsi-Saksa
1977 Espanja
1984 USA
1987 Norja
1991 Ruotsi
1991 Suomi
1992 Japani

Vuonna 2008 Yhdysvalloissa alkaneessa subprime-kriisissä ollaan edelleen. Kuusterä sanoi, että vuoden 2008 tapahtumat pääsivät valloilleen, kun USA:n investointipankit ja hedgerahastot olivat livahtaneet täysin pankkilainsäädännön ulkopuolelle. Samanlaista pankkitoiminnan liberalisointia oli kylläkin harjoitettu myös Englannissa ja Saksassa.

”Pankkikriisien taustalla on nyt se, että globalisoitumisen myötä pankit ovat kasvaneet liian suuriksi ja että niiden toimintamahdollisuuksien on annettu levitä”, sanoi Kuusterä.

”Lisäksi pankkien kannustinjärjestelmät ovat olleet älyttömiä. Ne ovat johtaneet lyhytjänteiseen voitonmaksimointiin ja harmaiden alueiden hyväksikäyttöön, koska valvonta ei toimi. On tehty myös suoranaisia laittomuuksia.”

”Markkinavoimat eivät ole saaneet kuria pankkien ahneudelle. Tämän takia tarvitaan tiukempaa pankkivalvontaa, näin siksi, että varsinkaan suurimpia pankkeja ei voi päästää konkurssiin, sillä vaikutukset ovat globaalistkin liian isot", sanoi Kuusterä Lahden kansanopiston ja Historian ystäväin liiton kesäseminaarissa kesäkuussa 2012.

kari.naskinen@gmail.com

Ranskalainen viikonloppu

On ollut huonoin elokuvakesä pitkiin aikoihin. Toukokuun puolivälistä meni kaksi kuukautta, ennen kuin tuli elokuva, minkä viitsin mennä katsomaan. Tämä koskee ainakin kotikaupunkiani Lahtea, jossa tilanteen pelasti nyt ”vaihtoehtoteatteri” Kino Iiris, kun se avasi ovensa kesätauon jälkeen.

Tämä kesän ensimmäinen kunnon elokuva on Julie Delpyn Ranskalainen viikonloppu. Pienimuotoinen kuvaus isoäidin ja tämän kahden sisaruksen luo maaseudulle saapuvasta lapsi- ja lastenlapsiporukasta. Jonkinlainen yleistys ainakin täällä Suomessa on, että ranskalaiset ovat tällaisessa tilanteessa kovia puhumaan ja puhuvat peräti fiksumpia kuin monet muut. Ei pidä paikkaansa. Kyllä samanlainen keskustelun ilotulitus syntyy vaikka suomalaisella kesämökillä, kun sinne vastaavanlainen kööri kokoontuu. Ero on vain siinä, että suomalaisessa elokuvassa ei tällaista tilaisuutta ole ainakaan toistaiseksi osattu kuvata samalla intensiteetillä kuin mitä Julie Delpy nyt tekee.

Dialogi on herkullista ja luontevaa. Jos tempo olisi hieman rauhallisempi, voisi kuvitella olevansa jossakin Tshehovin puistossa.

Ranskalainen viikonloppu ajoittuu tarkasti heinäkuuhun 1979, jolloin kohuttiin amerikkalaisen avaruusasemaromun Skylabin putoamisesta maahan. Elokuvan alkuperäinen nimikin on Le Skylab. Oli laskettu uhkakuva, että putoamisalue voisi olla Ranskan länsiosassa, jossa elokuvan viikonlopunviettäjät juuri olivat.

Skylab oli ollut epäonninen. Jo laukaisun yhteydessä se oli menettänyt osan säteilysuojistaan, miehitys asemalta oli poistettu jo aikoja sitten ja enää odotettiin sen putoamista, mistä pahimpien kansanomaisten arvioiden mukaan voisi seurata maailmanloppu.

Silti uuteen tekniikkaan myös luotettiin. Yksi viikonloppua viettämään tulleista miehistä oli tuonut mukanaan uuden pölynimurin, jonka myyjänä hän työelämässään toimi. Hauska kohtaus, kun mies vaimonsa kanssa esittelee muille pölynimuria, jonka seitsemän metriä pitkän johdon saa kelatuksi sisään nappia painamalla.

Viiniä nautitaan, lammasta syödään. Esille nousevat ajankohtaiset asiat. Feminismi on kova juttu, ja löylyä heittää yksi naisista, joka sanoo joutuvansa antamaan miehelleen 20 kertaa yössä. Viikonlopun aikana alkavat myös 11-vuotiaan tytön kuukautiset. Seksitabuja on 1970-luvulla jo murrettu. Elokuvassa äijät käyvät luontevasti läheisellä nudistirannalla vieraita naisia katsomassa ja nuoret pistäytyvät vonkaamassa diskossa mukanaan myös pienimmät lapset. Mitään härskiä ei elokuva kuitenkaan sisällä (K 12).

Taitavasti Julie Delpy tuo esille myös sukupolvierot ja vanhenemisen surumielisyyden.

Vaikein asia on hetkellisesti politiikka. Kun illemmalla ollaan jo vähän enemmän kännissä, näkyy televisiosta Francois Mitterrand, joka on tavoittelemassa presidentinvirkaa. Veljesten välille syntyy kova riita – että sosialistiko presidentiksi, vai että Mitterrand, joka lakkauttaisi kuolemanrangaistuksen, jaa että pitäisi murhamiehiä hyysätä kaviaariaterioilla vankiloissa, vaikka ainoa oikea ratkaisu on kuolemantuomio.

Jännitteitä miesten kesken aiheuttavat myös sotatraumat. Ranska on menettänyt siirtomaavalta-asemansa ja ainakin vanhin veli on kokenut kovia. Algeria, Vietnam, Tsad, kyllä niistä kärhämää saadaan aikaan. Kun joku heittää pöytään vielä rasisminkin, niin hetkellinen kaaoshan siitä syntyy. Mutta uusi aamu kaiken muuttaa voi. Niin nytkin. Skylab oli pudonnut mereen jossakin Australian lähellä, ja vaikka illalla perhe oli pahin, niin nyt se on taas paras. Hyvää kotimatkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Lehdenteko kesäterässä, myös kesällä

Suomen Espanjalta saamat vakuudet ovat tietenkin tämän päivän sanomalehtien tärkein sisältöaihe. Niin luulisi.

Etelä-Suomen Sanomissa etusivun iso pääotsikko koskee sitä, että kotimaista lampaanlihaa on liian vähän, pääuutissivun iso juttu kertoo tuhohyönteisistä, seuraava sivu on varattu vesitorneille. Seuraavien sivujen pääjutut käsittelevät kesän satoa ja rapukauden odottelua.

Suomen ja Espanjan sopimasta vakuusratkaisusta on pienehkö juttu sivu 9:n alareunassa.

Suomalaisen sanomalehdistön laatumittari on Helsingin Sanomat. Sen ns. premiäärisivulla (s. 3) on yli sivun vedetty otsikko vakuuksista ja itse asialle on varattu koko seuraava sivu.

ESS:n arvotuksen ymmärtäisi jotenkin, jos vakuusasian takana olisi ollut vasemmistolainen hallitus. Nyt meillä on kuitenkin lehteä lähellä olevan Kokoomuksen johtama hallitus, joka vakuusasiankin on hoitanut. Kysymys ei siis ole lehden manipuloivasta politiikanteosta, vaan pelkästään ammattitaidottomasta lehdenteosta, huonosta journalismista.

Etelä-Suomen Sanomat on muutaman viime vuoden aikana antanut lähtöpassit 15 vanhimmalle toimittajalleen. Nyt tämä näkyy. Lehteä tekevät aikaisemmin arvostettua pääkirjoitussivun Esalainen-palstaa myöten lähinnä juniorit, näin kesäisin kesäharjoittelijat.

kari.naskinen@gmail.com

Olen oikeasti sitä mieltä, että…

Muutaman viime vuoden aikana on varsinkin puhekieleen yleistynyt tapa vahvistaa sanomistaan sanalla ”oikeasti”. Poliitikko sanoo: ”Olen oikeasti sitä mieltä, että liittovaltiokehitys on torjuttava” tai ”Kyllä ihan oikeasti pitää tarkastella kuntaliitoksia kuntatalouden näkökulmasta”.

On aivan kuin niin, että jos ei sano tuota ”oikeasti”, niin sitten ei olekaan tosissaan. Ikään kuin kaikki muu aikaisempi puhe olisi ollut vähemmän vakavasti otettavaa.

Kai tämä tapa on tullut lasten kielenkäytöstä. Lasten puheessa esiintyi jo kauan aikaa sitten termi ”aikuisten oikeesti”, millä tarkoitetaan, että tällä kertaa ei ole kysymys leikistä. Nyt sitten aikuiset itse vakuuttavat kuulijoille, että kun he ovat jostakin asiasta jotakin mieltä oikeasti, niin vasta se on sanojan todellinen mielipide.

Toinen viime aikojen muotisana on ”ikinä”. Vanha oikea sana, mutta nyt se työnnetään joka väliin, kun vaihtoehtoisia sanontoja olisivat esimerkiksi ”koskaan” ja ”kautta aikojen”.

- Paras suomalainen ikinä.
- Hienoin kuulemani trumpettisoolo ikinä.

Kieli tietenkin muuttuu, mutta typerältä kuulostaa, kun jotkin muoti-ilmaisut yleistyvät liikaa.

kari.naskinen@gmail.com