George Clooney, filmitähti

Filmitähti-sana on vanhahtava, vie ajatukset 1950-60-luvuille, jolloin filmitähtien kuvia kerättiin ja liimattiin vihkoihin. Edelleen näitä tähtiä tietenkin on, ja ovat nytkin oleellinen osa elokuvateollisuutta. Tuli tämä mieleen, kun katsoin George Clooneyta elokuvassa The American, joka on vuoden parhaita leffoja.

Clooney on tavallaan tehnyt itse itsestään tähden. Hän on selvästi niitä näyttelijöitä, joilla on ollut varaa kulkea omia teitään. Clooney on ilmeisen tarkkaan valikoinut elokuvansa, eikä ole tehnyt huteja. Päinvastainen esimerkki on tällä hetkellä ohjelmistossa oleva RED; vuoden surkeimpia elokuvia, täyttä roskaa, päänäyttelijöinään Bruce Willis, John Malkovich, Morgan Freeman ja Helen Mirren.

Clooney ei ole jäänyt vain näyttelijäksi, vaan on ottanut aloitteet omiin käsiinsä, on lähtenyt tuottajaksi ja ohjaajaksi Clint Eastwoodin malliin. Tältä puolelta on kaksi erinomaista onnistumista: tuottajana Terrence Malickin sotaelokuvassa Veteen piirretty viiva (1998) ja ohjaajana CIA:n kähminnöistä kertovassa elokuvassa Good Night, and Good Luck (2005). Näyttelijänä Clooney on saanut miessivuosa-Oscarin Syrianasta (2006).

Hollantilaisen Anton Corbijnin ohjaama The American osuu hyvin tähän sarjaan. Se kertoo eläkepäivilleen valmistautuvasta palkkamurhaajasta, joka piileskelee viimeistä tehtäväänsä valmistellen Italiassa, pienessä Castel Del Monten kaupungissa Rooman korkeudella lähellä Pescaraa. Hienovireisen elokuvan kruunaa Martin Ruhen kuvaus, sama kuvaaja, joka teki yhteistyötä Corbijnin kanssa rock-elokuvassa Control (2007). The American on niitä elokuvia, jotka kuvauksensa takia on "pakko" katsoa elokuvateatterissa isolta kankaalta.

Ovathan elokuvassa mukana myös Irina Björklund ja Samuli Vauramo. Molemmat kuolevat parin minuutin jaksojensa päätteeksi. Pääsivät kuitenkin pitemmälle kuin Peter Franzén, joka esitti tv-sarjassa CSI: Miami valmiiksi kuollutta ruumista.

Yksi vanha tähti on puolestaan REDissä: Poikamiesillasta (1955) Oscarin voittanut Ernest Borgnine (93) esiintyy CIA:n päämajan arkistonhoitajana. Elokuvan ainoa kunnon roolisuoritus.

Filmitähdistä puheenollen Naomi Watts on myös sellainen. Jos minulla olisi naimaikäinen poika, olisi Naomi Watts ihanneminiä. Tosin olisi helpompaa, jos miniä puhuisi suomea, joten suosikkiminiä olisi sittenkin Krista Kosonen. Mukavaa naapurintyttöä muistuttava Naomi Watts on joka tapauksessa ykkösnaistähteni tällä hetkellä. Esillä hän on parhaillaan kahdessa erinomaisessa elokuvassa, Woody Allenin You Will Meet a Tall Dark Stranger ja Doug Limanin Fair Game.

Sitten ne kaikkien aikojen suurimmat filmitähdet, 30 parasta aakkosjärjestyksessä:

Brigitte Bardot
Ingrid Bergman
Humphrey Bogart
Marlon Brando
Charles Chaplin
Sean Connery
Gary Cooper
Bette Davis
Doris Day
James Dean
Robert DeNiro
Clint Eastwood
Errol Flynn
Jane Fonda
Clark Gable
Greta Garbo
Judy Garland
Cary Grant
Rita Hayworth
Audrey Hepburn
Grace Kelly
Sophia Loren
Steve McQueen
Marilyn Monroe
Jack Nicholson
Gregory Peck
Mary Pickford
James Stewart
Elizabeth Taylor
John Wayne

kari.naskinen@gmail.com

AKK haluaa rallin Lahteen

Autourheilun kansallinen keskusliitto (AKK) on jo vuosia yrittänyt saada Suomen MM-rallia siirretyksi Jyväskylästä Lahteen. Kun se ei ole rohjennut tehdä tätä siirtoa pelkällä sanelupäätöksellä, se on kaksi kertaa "kilpailuttanut" rallin järjestämisoikeuden Jyväskylän, Lahden ja Tampereen kesken. Molemmilla kerroilla on Jyväskylä näennäisesti voittanut. Nyt AKK on omaehtoisesti lähtenyt siitä, että rallin painopistettä siirretään etelämmäksi.

Kaiken pohjana on se, että Jyväskylä on liian kaukana Helsingistä. Killerin yleisö- ja Vip-erikoiskokeet Jyväskylän raviradalla piti jo lopettaa, koska ne eivät vetäneet riittävästi niitä kaikkein tärkeimpiä eli pääkaupunkiseudulta tulevia isorahaisia yritysasiakkaita. Lahteen olisi helpompi saada tätä porukkaa.

"Bisneksen vuoksi haluaisin rallin vierailevan muissakin kaupungeissa", sanoi AKK:n johtaja Jarmo Mahonen viime kesänä Jyväskylässä.

MM-ralli on iso bisnes, ja Suomessa ison bisneksen keskus on Helsinki. Sieltä on kuitenkin entistä vaikeampi saada maksavia asiakkaita kauas Jyväskylään, jossa kaiken lisäksi hotellikapasiteetti on aina rallin aikana tukossa. Jos Vip-erikoiskokeet järjestettäisiin Lahdessa, ei tätä ongelmaa olisi, koska yöksi voisi palata kotiin Helsinkiin.

Kansainvälisille vieraillekin Lahti olisi parempi paikka. Jos Citroenin pääjohtaja ensi kesänä haluaa tulla katsomaan Sebastien Loebin voittoa, hän panee sihteerinsä soittamaan AKK:hon ja varaamaan viiden tähden hotellisviitin. Sellaista ei Jyväskylästä löydy, mutta Helsingistä kyllä. Eikä kisapaikalle Lahteen piipahtaminen enää ole iso asia; sen sijaan Jyväskylässä ei piipahdeta, sinne pitää oikein matkustaa.

Lahden kaupunginhallitus ottaa maanantaina periaatteellisen kannan siihen, onko Lahti valmis toivottamaan MM-rallin tervetulleeksi.

Kun Lahdessa järjestettiin formulaveneiden MM-osakilpailut, niiden järjestäjille maksettiin "tervetulotoivotuksina" 60 000 euroa molempina vuosina. MM-ralli on aivan toisen kokoluokan tapahtuma, pohjoismaiden suurin.

Jos MM-rallin Vip-erikoiskoe järjestetään ensi tai seuraavana kesänä Jokimaalla, siitä ei ole pitkä matka siihen, että myös rallin keskuspaikka siirtyy Lahteen. Jyväskylässä hienona keskuspaikkana toimii messukeskus Paviljongin alue, Lahdessa urheilu- ja messukeskus on Paviljongin aluetta moninverroin parempi.

Seuraava vaihe tästä olisi, että jos keskuspaikka olisi Lahti, voitaisiin pari yleisöpikataivalta järjestää Helsingissä, ja se se vasta jotakin olisi bisneksen kannalta.

kari.naskinen@gmail.com

Ihmepoika Kristian

Ensi huhtikuussa Kristian Smeds (41) vastaanottaa Pietarissa EU:n myöntämän "uusien teatteritodellisuuksien" palkinnon, ensimmäisenä pohjoismaalaisena teatterintekijänä. Smedsin kohdalla palkinnon nimi on hyvin kohdallaan. Hänen uusin ohjauksensa, Paul Austerin (63)kummalliseen romaaniin Mr Vertigoon (1994) perustuva näytelmä on niin uudenlaista teatteritodellisuutta, että se ei enää ole pelkkää teatteria. Kysymyksessä on esitys, mikä välillä tuo mieleen modernin performanssin, välillä katsoja on kuin sisällä isossa installaatiossa, ja koko homma on kuin suurta taianomaista sirkusta. Kun ollaan oikein solmussa ja sisällä mysteerissä, soi hetken Twin Peaksin musiikki.

Teatterintekemisen ydintä Smeds ei silti ole hylännyt. Kun me katsojat istumme Kansallisteatterin pyörivän näyttämön päälle rakennetussa katsomossa ja kiepumme ympäri, näkyy tavallisesti näkymättömissä olevilta seiniltä vanhoja julisteita: Hamlet, Myrsky, Othello, Romeo ja Julia, Tukkijoella... Kunnioituksensa kansalliselle teatteriperinteelle Smeds osoittaa myös sillä, että mukana näytelmässä on upean roolityön tekevä Tea Ista (77).

Smeds tekee teatteria ylpeästi omalla polullaan - Smedsin sanoin: "Teatterin ei pidä ruveta kumartelemaan katsojille. Taiteen ei tarvitse miellyttää, taiteella pitää olla asiaa." Tällä Smeds tarkoittaa, että myös laitosteatterin pitäisi päästä eroon lipputulopaineistaan, jotka ovat pakottaneet ottamaan ohjelmistoon muotopuolisia musikaaleja ja muuta hömppää. Smeds lainaa mielellään Anton Tshehovia: "Ei pidä pudottaa Gogolia kansan tasolle, vaan nostaa kansa Gogolin tasolle". Smeds on näin menetellyt jo yli 20 vuotta.

Smeds ei hae isoja katsojamääriä. Ei hakenut silloinkaan, kun vuosikymmenen alkupuoliskolla työskenteli pienessä teatterissa kaukana Kajaanissa. Mr Vertigon esityksiin ei mahdu kuin 200 katsojaa kerralla.

Mr Vertigo kertoo kiehtovan tarinan ihmepoika Waltista, jonka Mestari Yehudi opettaa levitoimaan, lentämään. Tapahtuu ihme, ja onhan teatterikin eräänlainen ihmeiden taikapiiri - sopii ihmepoika Kristianille. Ihme ei kuitenkaan olisi ihme, jos se ei olisi ihme. Smedskin jättää salaisuuksia paljastamatta.

Kun täyttä ympyrää pyörivä katsomo ensimmäisen kerran lähtee liikkumaan, tunnelma on lähes maaginen. Ollaanhan me osittain pyörivässä katsomossa istuttu Pyynikin kesäteatterissa, mutta nyt tämä on aivan jotain muuta. Me olemme sisällä taikapiirissä, siinä "uudessa todellisuudessa". Tuossa toisessa todellisuudessa voi myös unelmoida uusista asioista - saa nähdä, toteutuvatko ne, mutta ainakin on lupa unelmoida ja uppoutua sadun ja mystiikan maailmaan.

Minulle Smedsin teatteri on tähän asti merkinnyt enimmillään Teatteri Takomon Jumala on kauneus -näytelmää (2000) ja nimenomaan Kajaani-trilogiaa (2001-04). Tuntematon sotilas (2007) oli tervetullut herätys, Mental Finlandista (2009) en oikein päässyt jyvälle, mutta Mr Vertigo on jotain ennen kokematonta. Se avaa ovia aivan uudenlaiseen ilmaisuun ja poistaa teatterilta sellaisia rajoja, joita sillä on ollut.

Saa nähdä, mitkä rajat menevät rikki, kun Smeds syksyllä 2011 tuo Turun kulttuuripääkaupunkivuotta hurjistamaan yhdessä virolaisten ja latvialaisten kavereittensa kanssa (Von Krahl Theatre) tekemän Karamazovin veljekset. Tämäkin on niitä Smedsin aikaansaannoksia: monikielistä ja -kulttuurista teatteria, eikä kuitenkaan tarvita tekstityslaitteita. Jäniksen vuodessa (2005) tämä toimi jo hyvin.

kari.naskinen@gmail.com

Räsänen huonompi kuin Toivola

Pelicansin alamäki on jyrkentynyt valmentajanvaihdon jälkeen. Pasi Räsäsen (kuva) valmennuksessa tulokset ovat huonommat kuin Mika Toivolan aikana.

Pelicansin toimitusjohtajan Ilkka Kaarnan ja omistaja-valmentaja Pasi Nurmisen olisi pitänyt muistaa syyskaudelta 2005, että Räsänen ei ole osaava valmentaja. Silloin Räsänen nostettiin samalla tavalla ykkösvalmentajaksi, kun Jami Kaupille oli annettu potkut. Odoteltaessa Hannu Aravirran tuloa Lahteen Räsänen toimi vt. päävalmentajana 20 ottelun ajan, eikä tulos ollut häävi: 10 tappiota, 5 tasapeliä ja vain 5 voittoa.

Nyt ollaan yhtä huonossa jamassa. Kolme viimeistä nollapeliä todistavat, että Räsänen on täysin hukassa.

Räsäsen valmennuksessa Pelicans on pelannut kaikkiaan 26 peliä. Näistä otteluista on voittoprosentti 36,5 (laskentatapa: voitto on voitto ja kaikki varsinaisella peliajalla tasan päättyvät ottelut ovat puolikkaita voittoja). Toivolan voittoprosentiksi Pelicansissa jäi 41,8 (tänä syksynäkin 40 %).

SYY ON KAARNAN
JA NURMISEN?

Jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvonen kirjoitti viime torstain Viikko-Hämeessä, että vastuu Pelicansin ennakoitua surkeammasta menestyksestä on myös Nurmisen ja toimitusjohtaja Ilkka Kaarnan. Hehän valmentajat ovat valinneet ja epäonnistuneet.

Kaarna ja Nurminen ovat valinneet Pelicansiin kolme päävalmentajaa, joista he ovat erottaneet kaksi. "Toimitusjohtajan ja pääomistajan osumatarkkuus on ollut näin muodoin erittäin heikko sillä osa-alueella, joka on heidän toimenkuvansa tärkeimpiä ulottuvuuksia", sanoo Sihvonen.

"Montako hutikutia Kaarnalle vielä sallitaan" kysyy Sihvonen. Nurmiselle tietenkin sallitaan, koska Nurminen on itse oma sallijansa.

kari.naskinen@gmail.com

Pizzaa ja Bemareita

Lahden sos.dem. kunnallisjärjestön nuori puheenjohtaja Pekka Komu on sanonut, että tulevien vaalien toritapahtumiin pitää saada soppatykkien rinnalle myös pizzatarjoilu. Hyvin hoksattu. Vaikka hernekeitto on hyvää sapuskaa, niin onhan se vanhanaikaista. Ei kai kukaan alle 50-vuotias menisi Raxiin, jos siellä tarjottaisiin hernekeittoa.

Sosiaalidemokraattien on muutenkin tultava ulos niiltä hernekeittoajoilta. Nyt kun demaritkin jo ajavat kymppitonneja maksavilla Bemareilla, esimerkiksi Lahden kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Mika Kari, on syytä tarkastella tilannetta vaikkapa Hannu Jouhkin ärhäkän Punakoneen viritysoppaan (WSOY, 2010) valossa.

Jouhki on 37-vuotias ekonomi, SDP:n jäsen, joka kirjassaan avaa näkökulmia vasemmiston uudistumiseen. Kirjassa katsotaan yhteiskuntaa ansiotyöllään itsensä elättävän keskiluokan silmin. Jouhkin viesti on, että jos SDP haluaa voittaa takaisin johtavan puolueen aseman, se ei saa leimautua pelkäksi edunsaajien puolueeksi. Sosiaalidemokraattien on tarjottava poliittinen koti tämän päivän työväelle, koulutetulle keskiluokalle.

"Ansiotyöllä elävä koulutettu keskiluokka ei kuulu mihinkään suojattuun eliittiin. Koulutetut asiantuntijat ovat yhtä lailla globalisaation armoilla kuin paperimiehet tai teollisuustyöntekijät. Yt-neuvottelut ja irtisanomiset voivat osua kenen tahansa myyntipäällikön, spesialistin tai it-ammattilaisen kohdalle. Silloin jää leasing-bemari firman talliin ja katoaa pohja elintasolta", sanoo Jouhki.

Onko sosiaalidemokratia menettänyt otettaan kansalaisista? Mitä se tarjoaa äänestäjille globalisaation, maahanmuuton ja lisääntyvän epävarmuuden aikakaudella? Jos SDP haluaa nousta, sen on muututtava nykyajan työväenliikkeeksi ja palveltava omalla ansiotyöllään elävää keskiluokkaa. Työtä tekevä ja koulutettu keskiluokka, toimihenkilöt ja asiantuntijat ovat työväenliikkeen unohdettu kansa.

Demarien on edelleen oltava myös kaikkein huono-osaisimpien asialla, mutta tällä asialla ei voi olla, jos ei ole valtaa. Eikä valtaa ole, jos ei ole hallituksessa. Pelkkien huono-osaisimpien ja köyhimpien äänillä ei enää valtaan pääse. Osaksi tämä johtuu siitäkin, että surkeimmassa asemassa olevat ihmiset eivät enää äänestä, koska ovat pettyneitä kaikkeen.

Tuoreet mielipidekyselyt todistavat, että vasemmistolaisen maailmankatsomuksen arvomaailma hyväksytään hyvin laajasti. Tämä hyväksyntä ei kuitenkaan realisoidu vaaleissa.

Suomessa on nyt kolme sellaista eduskuntapuoluetta, jotka vasemmisto-oikeistoakselilla voidaan sijoittaa vasemmalle. Perussuomalaiset on se kolmas. Sen kannattajakunnan enemmistö on ilmiselvästi duunareita. Timo Soinin kannanotot moniin tärkeisiin asioihin puolestaan ovat hyvin vasemmistolaisia, viimeksi veropolitiikkaan; myös Kreikka-asiassa Soini oli SDP:n kanssa samalla kannalla.

Ei olisi kovin kaukana edes se, että kevään eduskuntavaaleissa kolme vasemmistopuoluetta SDP, Vasemmistoliitto ja PS saisivat yhdessä yksinkertaisen enemmistön. Kun nykyisiä kannatuslukuja ynnäilee, päästään tulokseen SDP 20 %, Perussuomalaiset 14 %, Vasemmistoliitto 8 %, yhteensä 42 %. Tarvitaan vielä jonkin verran terästystä ja varsinkin nukkuvien puolueen herättelyä, niin päästäisiin yli 50 prosentin.

Jos kuitenkaan ei saavuteta tällaista 50 prosentin vasemmistoa, on joka tapauksessa täysin mahdollista, että vaalien jälkeen päästään toteuttamaan kepun toive kolmen suuren hallituksesta, koska Kokoomuksen ja SDP:n jälkeen kolmanneksi suurin puolue voi olla PS.

kari.naskinen@gmail.com

Kokoomuksella kiperät vaaliasetelmat Lahdessa

Lahden Kokoomuksella on lahtelaisittain mielenkiintoiset henkilöasetelmat kevään eduskuntavaaleissa. Kahden kansanedustajan eli Tuija Nurmen ja Ilkka Viljasen lisäksi Lahdesta ovat ehdokkaina kovaa poliittista nousua tekevä Sari Niinistö ja valtuustoryhmän puheenjohtaja Juha Rostedt. Ylimääräistä jännitettä tuo lisäksi Arto Viljanen (kuva), joka muutaman viime vuoden on asunut Hattulassa, mutta on kuitenkin tunnettu lahtelainen, entisen kansanedustajan Matti Viljasen poika.

Arto Viljanen on 46-vuotias varatuomari ja oikeustieteen kandidaatti. Urheilupiireissä hän on tuttu mies sekä Lahdessa että Kanta-Hämeen puolella, mm. Kuusysin, FC Hämeenlinnan ja Hämeenlinnan jalkapalloseuran hallitusten jäsen. Aktiiviuransa aikana Viljanen pelasi Kuusysissä ja FC Hämeenlinnassa. Kun Arto Viljanen on myös kova metsämies, on selvää, että Matti Viljasen tehokkaaksi tiedetty hirvimiesorganisaatio on tärkeässä asemassa vaalien lähestyessä. Arto Viljasen vaaliorganisaatioon kuuluu mm. Lahden Kokoomuksen valtuustoryhmän edellinen puheenjohtaja Jari Salonen.

Ilkka Viljasen taustalta löytyy puolestaan lestadiolaista jengiä, joka tunnetusti on tiiviisti omiensa takana. Rostedtin taustaporukkaa ovat tietenkin vapaamuurarit; aikaisemmin syksyllä Rostedt oli jo purjehdusreissulla Välimerellä Lahden rikkaimman miehen, rappariveli Harald Relanderin kanssa.

Tuija Nurmen apuna on tunnetusti tehokas tukiryhmä, joka koostuu ainakin maanpuolustus- ja kirkkoporukoista. Sari Niinistön tukiryhmää en osaa vastaavalla tavalla luokitella, mutta ainakin se on nähty, että hänen markkinointikampanjansa on hyvää tasoa.

Keiden kampanjat purevat parhaiten: lestadiolaisten, vapaamuurareiden, hirviporukoiden vai naisverkostojen?

kari.naskinen@gmail.com

Amerikkalaismallista väkivaltaa suomalaisittain

Rikosylikonstaapeli Timo Harjunpää on väkivaltainen sekopää. Toki hän selvittää tutkittavaksi tulevat murhatapaukset, mutta ei kaukaa hae, etteikö Harjunpää olisi hengenheimolainen murhaajan kanssa. Harjunpäästä paljastuu jopa sadistisia piirteitä. Tällaisen kuvan Harjunpäästä antaa Olli Saarelan elokuva Harjunpää ja pahan pappi.

Elokuva ei juurikaan poikkea esikuvinaan olleista amerikkalaisista väkivaltaelokuvista. Se on sisällöltään musta kuin yö, ja tätä korostavat kohtausten tummat sävyt. Eikä aihekaan ole omaperäinen, sillä sarjamurhaajan kloonit löytyvät Hollywoodista. Myös ruotsalaisissa rikoselokuvissa on jahdattu vastaavanlaisia murhaajia.

Jonkinlaisiksi referenssi-elokuvikseen Saarela on maininnut David Fincherin Seitsemän (1995) ja Abel Ferraran Pahan poliisin (1992).

Kun sitten katsoo elokuvaa toiselta kantilta, paljastuu se ammattitaitoiseksi työksi. Enää eivät suomalaiset rikoselokuvat jää jälkeen amerikkalaisista. Saarelankin elokuva on teknisesti huippuluokkaa.

Juoni etenee muuten sujuvasti, mutta Harjunpään "sielunmaisemaa" valottavia takaumia on liikaa. Toinen häiritsevä elementti ovat Kauniit ja rohkeat -tyyliset isot lähikuvat, ja sieltä Amerikastahan tämäkin on matkittu. Heiluvasta käsivarakamerasta joutuu nykyisin kärsimään jatkuvasti, niin nytkin. Ennen kun kuvattiin vaikkapa juoksujalkaa tapahtuvaa takaa-ajoa, tehtiin liikkuvaa kameraa varten kiskot; nyt kuvaaja juoksee kuvattaviensa kanssa ja jälki on sen näköistä.

Elokuva alkaa, kun Harjunpään teini-ikäinen tytär tapetaan. Kuolema hajottaa Harjunpään perheen ja Harjunpään mieli järkkyy. Tyttären murhaaja joutuu kiinni, mutta motiivia ei elokuvassa kunnolla selitetä. Työssään Harjunpää tutkii outoja metrokuolemia. Luullessaan pääsevänsä lähelle murhaajaa hän joutuu havaitsemaan, että murhaaja onkin päässyt lähemmäksi häntä. Samalla Harjunpäällä sekoittuvat oma kostonhalu ja tutkittavat murhat. Vaikea uskoa, että elämänhallintansa näin pahasti kadottanut poliisi elävässä elämässä saisi jatkaa työssään.

Saarela on perustellut näkemystään: "Minua kiinnostavat ne kohtaukset, joissa oikudenmukaisuuteen pyrkivä, tehokas ja palkjon pahaa nähnyt poliisi voi hajota ja pirstaloitua niin, että hänestä tulee tappaja. Voiko tällainen ihminen koskaan palata ennalleen? Enpä usko." (Lumo 1/2010)

Pelkkänä väkivaltaelokuvana tämä toimii näinkin, mutta kuten alkuperäiskirjan lukeneet kriitikot ovat todenneet, Matti Yrjänä Joensuun romaania ei elokuvasta paljon tunnista.

Kaiken huipuksi Saarela pilaa loputkin tarinasta tälläämällä elokuvan lopputekstiksi jonkin raamatunlauseen tai jotakin vastaavaa, missä puhutaan muistaakseni pelastuksesta, armosta tai sellaisista höpöhöpöjutuista.

kari.naskinen@gmail.com