Tämänkaltainen yhteiskunnallinen ja poliittinen tila alkoi voimakkaasti kehittyä Donald Trumpin ensimmäisen presidenttikauden aikana. Hänen vaalikampanjassaan ja presidenttiaikanaan tuli esille päivänselviä valheita, jotka eivät heikentäneet hänen kannatustaan. Tähän samaan mylläkkään tuli koronapandemia, joka synnytti monenlaisia salaliittoteorioita ja sai aikaan rokotevastaisuutta. Sitten vielä populistiset oikeistopuolueet, jotka ottivat asiakseen esimerkiksi ilmastonmuutoksen kieltämisen. Tämä kaikki vetosi tunteisiin ja väärin perustein myös taloudellisiin intresseihin.
Vaikka kansainväliset media- ja muut tutkimukset ovat todistaneet, että suomalaiset tiedotusvälineet ovat maailman huippua, niin vainoharhaisesti niitäkin välillä tulkitaan. Niin kuin muutakin kautta julkisuuteen tulevaa tietoa. Tämän on saanut aikaan sekin, että kun poliitikon puhe vaikuttaa totuudenmukaiselta, niin sen tavoite on sittenkin usein vain shokeerata, hämmentää ja vedota kuulijoiden tunteisiin.
Salaliittoteoriat ovat jännittäviä. Sellainen voi tulla mieleen Suomen euroviisukatsinnoiden tuloslaskennastakin. Ihmiset antoivat voittajaa valitessaan puoli miljoonaa ääntä, mutta tulokseksi ilmoitettiin vain, että Pete Parkkosen ja Linda Lampeniuksen esitys sai 570 pistettä sekä Antti Paalasen laulu 210 pistettä. Lisäksi äänestykseen osallistui kansainvälinen raati. Mitä ihmeen pisteitä? Montako ääntä ehdokkaat olivat saaneet? Hämäräperäinen salaliitto etukäteen voittajaksi valitun varmistamiseksi?
Totuus tietenkin on olemassa, mutta monille ihmisille ja suorastaan valtaville kansanjoukoille ei ole tärkeää, onko jokin väite totta vai ei, kunhan se tuntuu oman mielen mukaiselta ja vahvistaa omaa maailmankuvaa.
Luin Tutkijaliiton esseesarjassa julkaistun kirjallisuusteoreetikon Eve Kosofsky Sedgwickin (1950 - 2009) tekstin, joka pureutuu ns. paranoidin lukutavan ongelmiin (Para-sarja nro 4, 2026). Hän esittää, että piilevää väkivaltaa ja sortoa paljastamaan pyrkivä vainoharhainen lukutapa on muuttunut niin vallitsevaksi kriittisen tutkimuksen kentällä, että muuta vaihtoehtoa sille ei oikeastaan edes ole. Sedgwickin mukaan paranoidi lukutapa on ennakoivaa ja negatiivisiin mielenliikutuksiin kiinnittyvää; se pyrkii eliminoimaan ikävät yllätykset ja sitä kautta se soveltaa omaa analyysikehikkoaan kaikkeen.
Sedgwick ei sano, että paranoidi tapa olisi aina väärä, vaan monissa tilanteissa epäluulo on täysin aiheellista. Ei ole mitenkään huono tapa paljastaa piilotettuja vaaroja, salaliittoja, sortavia rakenteita, epäreiluja valtasuhteita ja petoksia. Eikä aina edes tarvitse olla vainoharhainen nähdäkseen todisteita väärästä tai vääryydestä.
Mutta onko paranoidi, jos tulkitsee TPS:n Veli-Matti Savinaisen kieltäytymisen sateenkaariseksi muutetusta pelipaidasta joksikin muuksi kuin pelaajan mielipiteenvapaudeksi? Tai onko paranoidi, jos pitää valtion virkamiehen eriävää mielipidettä vääränä entisen TUL:n pikaluistelijan Mika Poutalan ministerilahjoituksesta kahdelle uskonnolliselle yhdistykselle?
Eve Kosofsky Sedgwickin kirjoitus on vaikea. Hän joka tapauksessa esittää, että paranoidin lukutavan sijasta olisi hedelmällisempää käyttää ”reparatiivista lukutapaa”, jonka ehkä voi suomentaa korjaavaaksi ja hyvittäväksi lukutavaksi. Kirjallisuusteoreetikon mielestä voisi ajatella, ”mitä kaunista, lohdullista, yllättävää, elämää rikastuttavaa tai korjaavaa tästä voisi löytyä itselleni tai muille". Eli kun Antti Häkkänen sanoo, että Suomeen olisi hyvä saada ydinaseita, niin ajatuksesta pitää löytää kaunista, lohdullista, elämää rikastuttavaa.
kari.naskinen@gmail.com
