sunnuntai 5. joulukuuta 2021

Jazzissa pitää olla riffiä, ruffia ja paljon bluffia


Suomen Perinnejazz ry. on julkaissut kirjan vanhan jazzin suomalaisesta historiasta ja nykypäivästä sekä tupla-cd:n, joka sisältää yhdistyksen oman bändin soittamina 39 kappaletta. Classic Jazz Society All Starsin esittämät kappaleet on äänitetty Savoy-teatterin konserteista 2017-19 ja jokaiseen kappaleeseen liittyen käydään kirjassa läpi
niiden tekijöitä, niiden historiallisia levytyksiä, jazzin tyylilajeja ja perinnejazzin sovittamisen keinoja. Kirjassa on myös erinomainen katsaus jazzin eri tyylikausien ja -lajien kehitykseen 1890-luvun ragtimesta nykyajan fuusiojazziin. Asiantuntijoina ovat Seppo Hovi, Wade Mikkola, Antti Sarpila ja yhdistyksen puheenjohtaja Jukka Laitasalo. Kirja on omistettu maaliskuussa 2021 kuolleen Pentti Lasasen muistolle; Lasanen oli perustamassa Perinnejazz ry:tä 2012 ja hän myös soittaa levyllä altto- ja tenorisaksofonia.


Kirjan nimi on
Takapotkun taikaa. Kun Seppo Hovi selitti takapotku-termiä Arto Nybergin tv-ohjelmassa, en saanut siitä paljon tolkkua. Kirjassa asia selviää maallikollekin vähän paremmin, kuten muutenkin se, mitä kaikkea jazz on. Kerrotaan, mikä on riffi, mikä ruffi ja mikä mitäkin. Seppo Hovi muistaa basisti Olle Lindströmin joskus neuvoneen nuorta muusikkoa: ”Kolme asiaa muistat, kun panet bändin pystyyn – siinä pitää olla riffiä, siinä pitää olla ruffia ja paljon bluffia, niin menee hyvin.”

Kirjassa on paljon jazzin historiaan liittyviä hauskoja tarinoita. Kun Eugen ja Georg Malmsten olivat molemmat tahoillaan kovia nimiä 1920-luvulla, ”Jori” neuvoi, miten hänen veljensä etunimi sanotaan: ”Minä olen Malmsten päivisin ja veli on öisin, niin osaatte suunnilleen lausua hänen etunimensä korrektisti.”

Eugen oli kerran kysynyt yhdeltä
Manulkinin muusikkoveljekseltä, mitä se jazz oikein on, johon sai vastauksen: ”Kuule, ku sä oot soittanu tähän asti ti taa titti ti taa, nyt ota diddi daa di diddi daa, se on jazzia.” Manulkinin veljekset olivat Marion Rungin enoja, joiden sisko eli Marionin äiti lauloi 1940-luvulla svengaavasti taiteilijanimellä Rosie Andrew.

Eugen Malmsten sai hyvinkin kiinni jazzin ytimestä, mutta ei se kaikkia miellyttänyt. Viipurin Pyöreässä tornissa hän oli esiintymässä 1930-luvun alussa, mutta kun hänen bändinsä oli ensimmäiset kolme varttia soittanut amerikanjazzia, eikä parketille ollut ilmestynyt yhtään tanssiparia, tuli kuitenkin ravintolan johtaja: ”Kuulkas Eukeni, jolletta työ kokonaan huomiseks muuta teijä ohjelmistoo, nii meil tulloo ero.”

Toivo Kärjelläkin oli jazzia veressä. Kesällä 1939 hän voitti englantilaisen Rhytm-lehden jazzsävellyskilpailun kappaleella Things happen that way. Topi päättikin ruveta jazzmuusikoksi ja suunnitteli laivalipun ostamista Amerikkaan, mutta sitten tuli käteen ilmainen junalippu Kannakselle tykistön tulenjohtotehtäviin. Siellä mietteet muuttuivat ja jatkosodan luppoaikoina hän alkoi Homorovitsissa Syvärin takana kirjoitella aihioita tuleviin suosikki-iskelmiin.

Tuon Kärjen jazzkappaleen on levyttänyt ainakin suomalais-puolalainen laulaja Ewa Kaarela yhtyeensä kanssa 2003. Englanninkieliset sanat teki Barbara Helsingius. Ewa Kaarela Swing Bandiä vahvistivat levytyksessä Lasanen ja Sarpila.

Sotahommissa oli myös Tapio Rautavaara. Maaselän radiossa hän kuulutti, että seuraava kappale on omistettu Rommelille ja hänen joukoilleen, ja Kauko Käyhkö aloitti: ”Erämaassa eksyin kerran...” Äänislinnasta tuli Rautavaaralle pian komendantin ilmoitus: ”Tiedän, että olette TUL:n miehiä, mutta tuollaisia ei mennä sanomaan. Jos tämä homma jatkuu, niin rintamalle tulee lähtö.”

Levyillä on paljon sovituksia myös kappaleista jazzin ulkopuolelta, esimerkiksi maakuntalaulusta Kesäpäivä Kangasalla, jolle Sarpila on antanut hauska jazzahtavan nimen Summer Day in Clothing Business.
Samoin ovat instrumentaaliversiot Emmasta, Hasta mananasta, Liljankukasta, O sole miosta ja kaikkien aikojen parhaasta suomalaisesta iskelmästä Etkö uskalla mua rakastaa (Erik Lindström),

Yksi sävellys levyllä on When Your Lover Has Gone, jonka tekijä on Pohjanmaalta Amerikkaan pienenä poikana vanhempiansa kanssa muuttanut Einar Swan. Nimi olisi ollut ehkä Eino Joutsen, jos perhe ei olisi lähtenyt siirtolaiseksi Amerikkaan. Kappale tuli tunnetuksi elokuvassa Blonde Crazy (1931) ja tarina kertoo, että Frank Sinatra lahjoitti kaikki ko. lauluun sisältyneet rojaltinsa nuorena kuolleen Einar Swanin Ann-leskelle.

Monenlaisia kertomuksia kirjasta saa lukea. Kun
Sibelius ja Merikanto olivat pitkän illallisen jälkeen tulleet ulos Kämpistä, ajoi ohi lantavankkuri, jonka kuski vihelteli Merikannon Kesäillan valssia. Merikanto sanoi Sibeliukselle, että ”tuo on mun tuotantoa”, johon Sibelius: ”Koko lastiko?”

Kirjan toimittanut Martti Koljonen lainaa Pentti Lasasen haastatteluaan vuodelta 2009: ”Sävellyksessä on yleensä kolme peruselementtiä, rytmi, melodia ja soinnut. Jazzissa rytminen lähestymistapa on päällimmäisenä. Alun perin jazzissa oli kaksi ainutlaatuista elementtiä, jotka poikkesivat kaikesta muusta musiikista. Ensimmäinen tekijä oli kolmimuunteinen synkopointi, jonka omaksuminen vaati synnynnäistä lahjakkuutta. Toinen perinteiselle jazzille tunnusomainen piirre on aito bluesasteikko. Ennen vanhaan ne muusikot, jotka eivät hallinneet näitä jazzin peruselementtejä, tippuivat pois pelistä. Koulutus ei voi muuta kuin laittaa rakoihin kittiä, jos jazzalahjakkuus puuttuu.”

Mutta kun jazz 1920-luvulla tuli Suomeen, nämä asiat olivat vielä hakusessa, kuten Seppo Hovi kertoo: ”Meilläkin olivat 20-luvun trendejä autot, alastomuus, Freud, urbaani kaupunkimiljöö ja jonkinlainen jazz, jonka keskeinen hahmo oli rummunsoittaja. Hänellä oli soittimina vaikka auton torvi, kahvimylly, puupenaali ja sätkyukko maskottina.” Siitä se kuitenkin lähti. Työläisnuoriso sai Dallape-vetoisen haitarijazzinsa ja oppikoululaiset, ruotsinkieliset ja lahjakkaat juutalaiset alkoivat ajan myötä löytää radiosta trendikkäitä säveliä. SYK:n lukiolainen Harry Bergström oli yksi ensimmäisistä friikeistä, joka tilasi pianonuotteja ja jopa kirjekurssin Amerikasta.

kari.naskinen@gmail.com