lauantai 30. lokakuuta 2021

Nykyinen elämämme on vasta esipuhe tulevalle digitaaliselle elämälle


Television
Efter nio -ohjelmassa Miki Liukkonen sanoi, että hänen romaaninsa Elämä: Esipuhe (WSOY, 2021) on tämän vuoden paras kirja Suomessa. Vaikea kommentoida, mutta ainakin se on iso ja sisälleen imevä. Kirjan nimi saisi kuitenkin olla oikein kirjoitettu, sillä sääntö on, että kaksoispisteen jälkeen virke alkaa pienellä kirjaimella, paitsi jos kaksoispisteellä johdatetaan useampaan kuin yhteen virkkeeseen. Erikoista on sekin, että kirjassa käytetään väärän nykymuodin mukaisesti normi-sanaa normaalin tilalla ja että juuri-adverbi on vääristellysti juurikin. Muodinmukaisesti Liukkoselle on kertomus narratiivi ja tietokonepeleistä tuttua immersiivisyyttä hän käyttää tilanteissa, joissa voisi suomen kieltä käyttämällä puhua siirtymisestä todellisuudesta epätodellisuuteen.

Nämä nyt ovat pieniä kauneusvirheitä, mutta
aiheuttavat säröjä ainakin tällaisen vanhan bumerangin silmin. Samoin on erikoista, että Liukkonen käyttää julmetun määrän sivistyssanoja ja tieteellisiä termejä, joita lukijan on vaikea ymmärtää ilman hakemista: abaksiaalinen, anakoreetti, mirtatsapiini, erytrasma, sibilanssi, soliptinen, tektiilivälke, trilobiitti, vigoitetti jne. Nuorisokieli tulee myös esille: ”luento kesti tyyliin ikuisuuden.”

Kirja on yli tuhatsivuinen, ja siitä tehtiin myös 500 kappaleen erikoispainos, joka sisältää 200 sivua varsinaisesta painoksesta poistettua tekstiä. Tämä painos on loppuunmyyty. Kun on lukenut ensimmäiset sata sivua, on vielä ihan pihalla siitä, mihin ollaan menossa. Tällaisten paksujen kirjojen
kanssa näin käy usein, mutta se tekee kirjasta jännittävän. Vähän sama asia kuin se, että menee jäähalliin jo tuntia ennen ottelun alkamista, jolloin näkee pelaajien alkulämmittelyn ja saa tilanteesta kokonaiskuvaa. Samoin teatterin kanssa, puoli tuntia pitää ensin oleskella aulassa, juoda kupin kahvia tai ottaa vaikka ryypyn, niin pääsee aistimaan atmosfäärin.

Kirjan päähenkilö Henri Classic työskentelee isänsä perustamassa arkkiteht
uuritoimistossa ja hänen työnään on sisustuksen suunnitteleminen uuteen elokuvateatteriin. Nuorempana hän on tutustunut Wienin kansainvälisessä vaihtoehtoisessa laitoksessa (WKVL) Torkswiftin veljeksiin Eeliin ja Paveliin. Nimet ovat kummallisia, mutta henkilöt ovat suomalaisia, muita sukunimiä esimerkiksi Bidé, Kelmenkaistale, Meero, Melden, Nauberschnack, Oodel, Piilmo. WKVL:ssä nuoret ovat, koska heidän vanhempansa ovat nähneet lapsissa jonkinasteisia identiteettihäiriöitä, ja laitoksessa heidän toivottiin ”löytävän itsensä”.

Mutta
Pavel Torkswift. Sivulla 345 selviää tausta kirjan nimelle. Pavel Torkswiftista tulee jonkinlaisen lahkon Mestari, joka julistaa, että maanpäällinen elämämme on pelkkä esipuhe sitä seuraavalle elämälle ikuisessa bittimaailmassa. WKVL:ssä opiskeleville kerrotaan, että Elon Muskin yhtiö on jo kehitellyt implanttina ihmiseen pantavan laitteen, joka kykenee lukemaan yksilön mieltä. WKVL:ssä ollaan samoilla jäljillä: Henri Classicin takaraivoon on asennettu siru, jonka avulla voidaan ohjailla Henrin näköhavaintoja ja aistimuksia ja sitä kauttaa elämää.

Voidaanko ihmisen dna koodata ja muunnella jotenkin biteiksi ja siirtää ihminen internettiin? Pavel tietää, että tämä on mahdollista, ellei internettiä pikaisesti suljeta kokonaan. Muussa tapauksessa internetin ihmiskäyttäjät itseorganisoituvat hajautetuiksi verkkoalgoritmeiksi – ihminen katoaa verkkoon… tietoisuus algoritmina… sielu… hajanaista. Asiaan kuuluu passelisti, että Liukkonen mainitsee myös japanilaisen Hiroshi Ishiguron, joka on saanut aikaan jonkinlaisen humanoidirobotin, Geminoid-androidin

Yksi romaanihenkilöistä on jo niin aivopesty, että hän on ruvennut kuulemaan amalgaamipaikkoistaan propagandalähetyksiä läheisiltä radiotaajuuksilta. Tällä viikolla on puolestaan lehdissä kerrottu Facebook-yhtiön muuttavan nimensä Metaksi, joka tulee päivittämään Oculus-virtuaalilasituotteitaan uusilla keino- ja lisätyn todellisuuden tuotteilla vielä tänä vuonna. Tämän digitalisaation seuraava vaihe on valetodellisuuteen perustuva metaversumi. Koronarokotteissa olevista siruista Liukkonen ei kuitenkaan kirjoita. Mestari Torkswift sen sijaan sanoo, että nykymuotoinen elämä ei tarjoa mahdollisuutta todelliselle keskittymiselle, joten ainoa vaihtoehto on ruumiin kuolettaminen ja mielen saattaminen osaksi digitaalista todellisuutta.

To
rkswiftin lahkon esikuva on 1300-luvulla elänyt mystikko Katariina Sienalainen, joka on yksi kuudesta Euroopan suojelupyhimyksistä. Kun Sienassa hänen aikanaan puhkesi ruttoepidemia, mutta koska rokotteita ei ollut, ryhtyi Katariina auttamaan sairastuneita niin onnistuneesti, että hänen kerrotaan saaneen 1.4.1375 Kristukselta palkkioksi stigmat.

Paljon on Liukkosella asiaa, mutta kaikkea ei ymmärrä alkuunkaan. Kuten vaikka, että jos hajotamme atomin ja vapautamme sen energian, niin viis siitä, että jokainen ääretön joukko A on yhtä mahtava karteesien tulon A x A kanssa. Mahtavuusjärjestys. Kardinaliteetti.

Eikä helppoa ole Henri Classicin äidilläkään, joka on lastenkirjailija. Hänen kirjojaan oli alettu pitää kryptisinä, eikä ymmärretty, mitä niillä yritettiin sanoa.
Äidin kirjan olivat muuttuneet omituisiksi, joku kriitikko kirjoitti niistä, että ne olivat kuin puhelinluetteloista tehtyjä fantasiasovituksia.

Jotain tällaista on Liukkosenkin kirjassa. Lukukokemuksena, joka minulta vei seitsemän päivää, se oli joka t
apauksessa vetävä. Tarralappuja panin sivuille noin 50, joita kohtia nyt tarkastellessani huomaan, että käsittelen niistä tässä vain muutamia. Vaativimpia luettavia ovat ne kohdat, joissa asiaa viedään eteenpäin kymmenen tai useammankin sivun kappalejaottomina virtauksina. Sitten välillä on virkkeitä sulkumerkeissä ja niiden sisällä virkkeitä hakasulkumerkeissä.

Kirjan yksi iso teema on yhteisöllisyyden katoaminen, mikä koskee niin perheitä, kouluja, työpaikkoja, taloyhtiöitä kuin koko yhteiskuntaa. Politiikkaa Liukkonen ei kuitenkaan käsittele ollenkaan.
Pari vuotta sitten tapasin Liukkosen Itäkeskuksen kirjastossa, jossa hän yleisötilaisuudessa sanoi, että ”itsensä sijoittaminen maailmaan on vaikeaa. Mikä olen? En esimerkiksi osaa sanoa sitä, olenko oikeistolainen vai vasemmistolainen. En ole.”

Pahinta on järjestelmällisyyden puuttuminen ja kaikenlaisen hölmöyden nouseminen pintaan.
Pääfilosofina toimii painosten kuningas, hengellistynyt Paulo Coelho ja televisiosta katsotaan kokkiohjelmia. Kaikkea huuhaata on liikaa, trendejä joka lähtöön, uusia dieettejä, hyönteisruokavalioita, kauneusleikkauksia, askelmääräsuosituksia, bitcoineja... Eikä nuorilla ihmisillä ole omaa elämää vasta kuin silloin, kun tulee nähdyksi Instagramissa tai näissä muissa julkisuuspökellyksissä. Jos ei näy, ei ole olemassa. Sitten kun tässä näkyväksi tekemisessä ollaan mukana, altistuu identiteettivarkauksille, joiden uhriksi tai ainakin niiden yritysten uhriksi joutuu vuosittain yli 500 000 suomalaista.

Itseironiaakin Liukkonen harrastaa.
Mainosmies Olof Beskow haukkuu Ludwig Wittgensteinin raiskaajat, joista yksi pahimpia on se helvetin Liukkonen: ”Jos joku on onnistunut käsittämään Wittgenstein väärin niin Liukkonen. Mikä riivatun pakkomielle kaikilla intellektuelleiksi itsensä naurettavasti mieltävillä on nimenomaan Wittgensteiniin.” Samaan syssyyn Eemeli von Dietrich muistuttaa Beskowille, että Liukkosen kuolema oli kammottava: ”Kuinka joku voi sössiä pyöränpumpun kanssa sillä tavalla?” Ei enempää selitystä.

Lahden kaupunginteatterissa menee parhaillaan näytelmä Kulta, ollaan kotona, jossa sanotaan nostalgian olevan sairaus. WKVL:n yksi opettaja luennoi välitunnilla, että ihmisten koko sisäinen elämä on vääränlaisen nostalgian läpäisemää, koska me kasvatamme sisällämme mahdottomien, typerien, latteiden toiveiden ja haaveiden kaihoa, ajatusta jostain paremmasta, aina jokin on paremmin kuin nyt, vika on aina tässä hetkessä. Niinpä niin, nostalgia sanana muodostuu kreikan kielen sanoista nostos (paluu) ja algos (tuskallinen). Sanan otti käyttöön lääkäriopiskelija Johannes Hofner 1678. Tällaisia tiedonpaloja Liukkosen kirja on täynnä. Dr. Pepper -limsan alkuperää pohditaan, samoin Parker-kuulakärkikynän ja selitetään perinpohjin sinisen värin synty.

Olisi mielenkiintoista saada käsiinsä se kirjan erikoispainos, johon
kustannustoimittaja Samuli Knuuti on kirjoittanut esipuheen. Ilman sitäkin Liukkosen kirja on jännittävä, ei lainkaan sellainen, jollaiseksi Helsingin Sanomat sen haukkui 17.10.

Tähän loppuun vielä, vaikka tästä jutustanikin taisi tulla liian pitkä, Henri Classicin isän elämänohjeet pojalleen:

1. Et voi koskaan ennakoida
mikä saa sinut näkemään
2. Voit sekä olla että et juurikaan olla
3. Kaikki maailmassa pyrkii kohti putoamista
4. Muista: tämä (?) voi olla ainoa mahdollisuutesi
5. Tee iso numero tästä paskasta, hermostuttavasta avuttomuudesta, sisäisestä elämästä
6. Aika kuluu
7. Logiikan ja valinnan risteyskohta on helvetti
8. Muista: kaikki haluavat enemmän ja enemmän ja enemmän, muista. Ja enemmän
9. Älä muuten yritä avata viinipulloa marakassill
a

kari.naskinen@gmail.com