perjantai 14. toukokuuta 2021

Jackie, vaatteet ja Marilyn

Koronakauhun aikana olen päässyt teatteriin vain kolme kertaa. On pitänyt etsiä vaihtoehtoja. Yksi sellainen löytyi, kun Suomen Goethe-Institut julkaisi kirjan kuudesta uudehkosta saksankielisestä näytelmästä. Yksi niistä on Elfriede Jelinekin pitkä monologi viisiosaisesta prinsessadraamasarjasta Tyttö ja kuolema, jossa Jacqueline Kennedy käy läpi elämäänsä presidenttimiehensä kanssa ja Marilyn Monroen sitä varjostaessa. Näytelmä sai kantaesityksensä Deutsches Theater Berlinissä 2002.


Jackie on jo kuollut, joten hän osaa kertoa kaiken. Käsikirjoituksen alussa kirjailija ensin antaa ohjeita teatterintekijöille: Jackie tulee näyttämölle Chanelin puvussa. Kuvittelen, että hän vetää perässään kaikkia kuolleitaan, siis lapsiaan, sikiö ja kaksi kuollutta vauvaa eivät ole kovin painavia, mutta kuolleet miehet ovat, Jack, Bobby, Telis (”Ari”). Vaaleanpunaisessa puvussa näkyy verta…

Vaatteet ovat tärkeitä. Jackie: ”Minun vaatteistani siellä puhuttiin, melkein enemmän kuin minusta. Vaatteeni olivat yksilöllisemmät kuin puheeni, ymmärrättekö, ja silti ne olivat pelkkiä viivasuoria linjoja ja perusmuotoja,
koko koreus pelkästään päälle pantua, korutonta, vain oleellista. Ympyrä, neliö, pallo, kuutio. Jakkutakkia käytän päivisin. Ostan niitä tusinoittain, vaikken saa niistä paljousalennusta.

”Minä olen vaatteeni, ja vaatteeni ovat minä. Minä olin unelmien vaahtoa tuntemattonille. Kuinka hassua. Voi herranen aika.”


Pahinta kuitenkin, että
John F. Kennedyn unelma oli vaahtopää Marilyn. Sitten Marilyn vielä meni Vogue-lehteen parodioimaan Jackieta mustassa muoviperuukissa, jonka latvat oli taivutettu ylöspäin hyppyreiksi, ja kaiken kukkuraksi kaikki ne kaulassa roikkuvat helmet! (kuvassa) - ”Mikä hullu. Ei ymmärtänyt mistään mitään. Yksikään ihminen ei voi koskaan olla yhtä merkittävä kuin minä.”

Marilyn ei kestänyt. Jackie kesti: ”Kurinalaisuus on kaikki kaikessa, minä olen kurinalainen, kuten kaikki muutkin tässä perheessä. Minä olen, mitenköhän sen sanoisin, luja.”

Vahvoja
kin vastaan luontokin kuitenkin kääntyy: ”Tässä esimerkki kääntymyksestä. Mieheni kärsi vuodesta 1940 lähtien kroonisesta uretriitista, tippurin aiheuttamasta virtsaputkentulehduksesta. Addisonin tauti esti sen paranemisen, sillä hänen immuunijärjestelmänsä oli heikentynyt. Hänen ruumiinavauksessaan havaittiin myös klamydia. Se tarttuu ainoastaan seksiteitse, niin että keneltä kenelle? Siis minä en takuulla ostanut sitä sairautta, mutta sain sen kuitenkin kaupan päälle. Keskenmenot ja kohtukuolemat olivat varmaankin seurausta tartunnasta.”

Monologi loppuu yksinäisyyteen: ”Minä jään yksin, ja kerron teille salaisuuden, ei kannata panna hynttyitä yhteen kenenkään kanssa! Menisin mieluiten lohduttamaan itseäni, mutta ketään ei enää ole. Ei edes hiuksia kuten Marilynilla. Ne lähtivät jo aikoja sitten omille teilleen sen helkkarin syövän takia.”

Elfriede Jelinek
(s. 1946) sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2004. Jackie-näytelmä esitettiin 2013 New Yorkissa, jolloin New York Times haastatteli Jelinekiä. Hän sanoi, että oli kasvanut ilman televisiota, joten ainoa yhteys Kennedyihin olivat sanomalehtien kuvat ja kieli, mitä heistä kirjoitettiin.

Tietysti omaksuin kaiken. Koska olin tuolloin hyvin nuori, Kennedy-aika heijastuu oman nuoruuteni valossa. Kirjoittaessani siitä irtauduin vanhuuden hihnasta ja heitin itseni siihen aikaan. Näytelmässäni yritin sekä tulkita myyttiä että palauttaa Jackien hahmolle hänen historiansa. Luultavasti lisäsin vain uuden myytin vanhaan”, sanoi Jelinek.

kari.naskinen@gmail.com