Israelilaisen Savyon Liebrechtin (64) näytelmä Hannah ja rakkaus on alkuperäiseltä nimeltään The Banality of Love, missä on viittaus politiikan teoreetikon Hannah Arendtin kirjaan The Banality of Evil. Pahuuden arkipäiväisyydestä näytelmä nimenomaan kertoo. Se on kuvaus Hannah Arendtin ja filosofi Martin Heideggerin rakkaussuhteesta, mikä oli kaikin tavoin epäsymmetrinen. Kun suhde alkoi 1924, oli Heidegger 35-vuotias yliopiston lehtori ja Hannah 18-vuotias opiskelija. Heidegger oli kova natsi ja Hannah juutalainen, Heideggerin oma "pikku jude".Heidän rakkaudessaan sinänsä ei ollut mitään pahaa. Rakkaus vain oli suurempi kuin Heideggerin silloin levittämä pahuus. Heidegger oli kansallissosialistisen puolueen jäsen ja 1933 hänet nimitettiin Freiburgin yliopiston rehtoriksi, joka virkaanastujaispuheessaan kehotti kuulijoitaan kannattamaan Adolf Hitleriä. Hän myös antoi määräyksen natsitervehdyksen käyttämisestä yliopistoalueella. Heideggeria pidettiin yhtenä natsien ideologina vuoteen 1934, jolloin hänen sanotaan eronneen puolueesta. Toisten tietojen mukaan hän kuitenkin maksoi jäsenmaksunsa aina vuoteen 1945 asti; näin sanoo ainakin Heideggerin natsismia tutkinut Victor Farias.
Vuosia sinne tai tänne, natsi Heidegger oli. Hänen filosofisen ajattelunsa on kuitenkin mielenkiintoista, kun sitä tietenkin peilaa nimenomaan natsismiin, sillä Heideggerin yksi perusprinsiippejä oli "silleen jättäminen", mistä hän kirjoitti kirjankin. Saksassakin asiat jätettiin aikoinaan "silleen", annettiin vain viedä eikä vikisty.
Hannah Arendt oli samaa mieltä. Hän selitti natsien pahuuden niin, että se oli silloin arkipäiväisyyttä, jonka annettiin rullata eteenpäin omaa rullaustaan. Toteltiin niin kuin alamaisten kuuliaisesti piti. Tätä problematiikkaa käsittelee myös Jari Juutinen näytelmässään Minä olen Adolf Eichmann (2005). Eichmannkin oli vain "junanlähettäjä", joka noudatti aikatauluja - junien piti lähteä täsmällisesti ajallaan, oli sitten määränpäänä Auschwitz tai Dachau. Juutisen mielestä 2000-luvun mukavuudenhakuisella ja itsekeskeisellä länsimaisella ihmisellä ei ole juuri varaa tuomita Adolf Eichmannia. - "Me käymme Thaimaassa lomalla, vaikka tiedämme lentämisen vaikutukset ympäristöön. Ostamme tuotteita, jotka tiedämme lasten valmistaneen keskitysleiriolosuhteissa. Onkohan meistä todella heittämään sitä ensimmäistä kiveä?"
Liebrecht on sanonut, että "pahan arkipäiväisyys on mekanismi, joka auttoi natseja tekemään eron itsen ja todellisuuden välille. Arendtilla oli tämä sama erottelu omassa elämässään ja omissa tunteissaan. Siitä huolimatta, että hän tiesi sen olevan väärin. Hän tiesi, mutta seurasi sydäntään."
Teki väärin. Ei rakkaudenkaan nimissä saisi tehdä mitä tahansa. Vielä aikuisenakin, Yhdysvaltoihin muuttaneena, hän yritti käännättää Heideggerin käsikirjoituksia englanniksi. Vuonna 1961 hän oli Israelissa raportoimassa Eichmannin oikeudenkäyntiä New Yorker -lehdelle, ja kun hän kirjoitti tapahtumista myös kirjan, hän toi esille saksanjuutalaisten johdon yhteistyöhankkeita natsien kanssa toisen maailmansodan aikana. Israelissa Arendtia syytettiin Eichmannin puolustuksen avustamisesta.
Liebrechtin näytelmä palkittiin Israelissa 2009 vuoden parhaana näytelmänä. Erinomainen se on nyt myös Suomessa, jossa sen ensi-ilta oli viime kesänä Korjaamolla Helsingin teatterifestivaaleilla. Nyt sama produktio menee Lahden kaupunginteatterissa, 15.2. se siirtyy Turun kaupunginteatteriin ja 28.2. Tampereen työväen teatteriin.
Esitys on hyvä. Taru Mäkelä on ohjannut sen perinteisen puheteatterin kaavaan, ei ole videopätkiä keskitysleireistä eikä muutakaan modernia, vaan tarinaa vie eteenpäin Kirsti Simonsuuren suomentama teksti. Hannah Arendtia esittävät Elena Leeve ja Seela Sella, Heideggeriä Matti Onnismaa sekä kahta muuta henkilöhahmoa Kasimir Baltzar. Vaikka näyttelijät tekevät hienoa työtä, niin Hannahin ja Heideggerin intohimon esittäminen jää vaisuksi, sillä rajusta intohimostahan kysymys oli.
kari.naskinen@gmail.com
