Raijalla oma kuninkaanlinna Ruotsissa

Erinomaisessa tv-sarjassa Kuninkaittemme jäljillä käytiin lyhyellä vierailulla Ekolsundin linnassa lähellä Enköpingiä. Vanhoja linnojahan Ruotsissa riittää, mutta Ekolsund on sillä tavalla erikoisuus, että se on ainoa kuninkaiden käytössä ollut linna, joka nyt on yksityisomistuksessa. Sen omistajaa Raija Ohlinia (o.s. Liimatainen) ohjelmassa haastateltiin, mutta niin niukasti, että piti lähteä netistä etsimään lisää tietoja 68-vuotiaasta Raija-rouvasta.

Löytyihän sitä. Yle Areenan sivuilla on esittely Raija Ohlinista tehdystä dokumenttiohjelmasta, mutta se ei enää ole nähtävänä. Esittelyssa kerrotaan Raijan syntyneen mökkipahasessa Konginkankaalla huutolaispojan Eino Liimataisen ja Lilja Liimataisen viidenneksi lapseksi. Vuonna 1963 Liimataisen kahdeksanlapsinen perhe muutti Konginkankaalta Eskilstunaan. Tämän lyhyen ohjelmaesittelyn perusteella ei paljon selviä, mutta jotakin kuitenkin:

Raija on ollut opettajana, sen jälkeen hänellä oli lakiasiaintoimisto ja kirjapaino. Ensin hän osti jonkin pienen linnan, joka kahdeksan vuoden restauroinnin jälkeen myytiin ja sitten hän osti vuonna 2002 Ekolsundin linnan. Sen restaurointiin meni 12 vuotta. Nyt linnassa on majoitus- ja ravintolapalveluja, joissa terveyteen liittyvät tutkimukset ja hoidot ovat keskeisellä sijalla. Linnaa on usein käytetty myös historiallisten elokuvien kuvauksissa. Linnan ympärillä on 30 hehtaarin arboretum. Mutta miten tämä kaikki on mahdollista?

”Suomalaisen sisun voimalla. Minulla on paljon palloja yhtä aikaa ilmassa ja joskus niitä putoaa käsiinkin. Maahanmuuttajana olen aina joutunut tekemään tuplasti enemmän kuin muut”, hän sanoo. Raija Ohlin ei ole naimisissa, mutta siitä ei löytynyt tietoa, mistä on peräisin hänen sukunimensä Ohlin.

Ekolsund on alunperin 1300-luvulta, mutta nykyiset päärakennukset valmistuivat 1600-luvulla, jolloin se kuului Kustaa Vaasalle. Piirroskuva on vuodelta 1698. Parhaiten Ekolsund muistetaan kuitenkin Kustaa III:n mieluisimpana oleskelupaikkana. Hän oli saanut sen kasteen lahjaksi syntyessään 1747. Kuninkaana Kustaa III oli 1771-92, mutta niin suuriksi muodostuivat valtakunnan ja kuninkaan menot, että Kustaa III:n piti myydä linna. Menoja lisäsi varsinkin Venäjää vastaan käyty sota 1788-90.

Eilen tuli Yle Teemalta ensimmäinen osa Drottningholmin linnasta kertovasta ohjelmasta. Sen ensimmäisen version rakennutti 1500-luvulla Suomen herttua Juhana III puolisolleen Katariina Jagellonicalle.

kari.naskinen@gmail.com

Taiteilija speedwayradan varikolta

Kärpäsen koulun urheilukenttä Lahdessa oli aikoinaan myös speedwayrata. Sieltä nousivat monet lahtelaiset speedwayajajat Suomen mestaruuksiin ja muutamat myös ammattilaisiksi Englantiin. Kun Lahden Haukat ajoi siellä kilpailuissaan, oli varikolla 1970-luvulla melkein aina myös taiteilija Kosti Ahonen, jonka syntymästä tulee tänään kuluneeksi sata vuotta. Kosti Ahonen oli varikolla seuraamassa poikansa Heikki Ahosen toimintaa, ja SM-mitalisti Heikistäkin tuli.

Kosti Ahonen teki öljyvärimaalauksia, grafiikkaa ja puuveistoksia. Kodistaan Kiveriön kaupunginosassa Ahonen teki erikoisen kokonaistaideteoksen, jossa oli hänen teoksiaan lattiasta kattoon, kun pääosa huonekaluistakin oli hänen rakentamiaan.

Kosti Ahonen aloitti maalaamiseen jo koulupoikana yhdessä veljiensä kanssa. Lahden taideyhdistyksen piirustuskouluun hän meni 1949 ja ensimmäisen kerran hänen teoksiaan oli esillä 1950, kun oli päässyt jäseneksi Lahden taiteilijaseuraan. Puuveistokset tulivat mukaan 1960-luvun lopulla, ja varsinkin hänen huonekalunsa herättivät suurta kiinnostusta ulkomaita myöten. Koska olen enemmän moottoriurheilu- kuin kuvataidemiehiä, lainaan tähän tekstiä Päijät-Häme wiki -tietopankista:

”Kosti Ahosen monikäyttöhuonekalut olivat yhtä aikaa muotoiltuja taideteoksia ja samalla sänkyjä, pöytiä ja lipastoja, joiden varsinainen käyttötarkoitus miltei peittyi runsaan muotokielen alle. Ahonen teki myös muistomerkkejä ja alttariveistoksia. Uskonnollisuus ja ihmisen pienuus välittyy monesta hänen veistoksestaan. Ahosen teosten keskeisin aihepiiri oli maisema ja tuotannon pohja naturalistinen, kubistisin vivahtein. Informalistinen kausi osui 1960-luvulle.”

”Aiheensa Kosti Ahonen sai läheltä ja kaukaa. Hän ikuisti kadonneen Puu-Paavolan talot. Myös kotikaupunginosa Kiveriö oli tuttu aihe hänen teoksissaan. Maalauksia syntyi yli 50. Matkoillaan hän maalasi näkymiä ulkomailta ja hänen maalauksiaan oli esillä useissa Euroopan maissa sekä Australiassa.”

Tämän juttuni otsikkokuvana on Kosti Ahosen maalaus puukehyksineen: Aihe Laukaalta (1990). Sen hän toi minulle töihin, kun emme olleet pitkään aikaan tavanneet, koska speedway oli Lahdesta jokseenkin loppunut Kärpäsen kentän poistuttua tästä käytöstä. Kosti Ahonen tiesi, että olen syntyisin Jyväskylästä, joten toi minulle kuvan siitä läheltä Laukaasta. Maalauksen takana on teksti ”Samanhenkiselle Karille”.

Kysyin perusteita tuolle samanhenkisyydelle, johon Ahonen vastasi, että ollaan speedwaymiehiä ja vähän sellaisia omatekoisia naivisteja – olin kai joskus kertonut, että olin edennyt toimittajanurallani ilman ihmeempiä koulutuksia.

Kosti Ahonenkin kirjoitti. Julkaisin Uuden Lahden päätoimittajana ollessani hänen hauskoja kertomuksiaan mm. ulkomaanmatkoilta. Kosti Ahonen kuoli 83-vuotiaana 2003.

kari.naskinen@gmail.com

Kahdeksas samurai

Japanin samuraikulttuurissa tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla muutos. Oikeastaan se loppui kokonaan, sillä keisari Meijin valtakauden aikana 1868 - 1912 Japanissa lopetettiin feodaalijärjestelmä ja samalla alkoi Japanin nousu moderniksi suurvaltioksi. Varsinkin Akira Kurosawan (1910 - 1998) elokuvat ovat tehneet tunnetuksi näitä samuraiaikojen loppuvaiheita, ja yksi hienoimpia elokuvia on myös Yoji Yamadan (s. 1931) Samurai hämyisen illan (2002). Se kertoo köyhtyneestä samuraista Seibei Iguchista, jolla ei enää ollut vakanssia kenenkään isännän soturina ja turvamiehenä. Isojen tulo- ja statuserojen luokkayhteiskunnassa Seibei oli sentään saanut pienipalkkaisen virkamiehen työn klaanin varastossa, jossa hän piti kirjaa kuivatuista kaloista ja muista ruoka-aineista. Velat painoivat ja leskeksi jääneellä Seibeillä oli kotona huolehdittavanaan kaksi pientä lasta ja pahasti dementoitunut aitimuori.

Ajat ovat muutenkin vaikeat. Nälkään kuolleita ihmisiä pannaan jokeen virtaamaan kohti Buddhaa. Lisäksi lohikäärmeen vuoden kansalaissota on vastikään päättynyt ja yhteiskunta on sen jäljiltä hämärän repaleinen. Samuraiden asemakin oli muuttunut, kun heidän tulonsa olivat oleellisesti vähentyneet. Yamadan elokuvassa tilanne kriisiytyy vielä lisää, kun klaanin lääninherra kuolee ja alkaa uusi kamppailu vallasta.

Samuraielokuva ilman taisteluja ei kuitenkaan ole mitään. Seibei on kauan sitten käynyt tunnetun taisteluopettajan koulutuksessa, mutta nyt hän jo vastustaa väkivaltaa. Sitten tulee kuitenkin tilanne, jossa vanhoja taitoja tarvitaan. Seibei lupautuu kaksintaisteluun hyvän tuttavansa sijasta, koska tuttavamies ei sellaisesta mitenkään selviäisi. Kaksintaistelut on Meiji-kaudella jo kielletty, mutta niitä käydään edelleen.

Seibei ei kuitenkaan lähde taisteluun miekan kanssa, vaan ottaa aseekseen vain puukepin, jottei hän vahingossakaan tappaisi vastustajaansa. Seibei voittaa ja siitä tietenkin leviää tieto – voitti kepillä kaksintaistelun, jossa vastustajalla sentään oli miekka.

Klaanien määräyksistä sen sijaan saa tappaa. Jos joku samurai oli tyrinyt kovin pahasti – vaikkapa juopotellut itsensä kelvottomaan kuntoon – klaani voi määrätä näin kelvottoman samurain tekemään harakirin. Tällainen tilanne tulee eteen ja Seibein kaksintaisteluvoitosta tiedon saanut klaanin johto määrää Seibein tappamaan itsemurhasta kieltäytyneen samurain.

Seibei on vielä sen verran hyvissä kirjoissa, että hänellä on oikeus kantaa kahta miekkaa, ja pakko hänen myös on ottaa tappotehtävä vastaan. Jos ei ottaisi, hänellä olisi edessään häätö klaanin alueelta tai muuta vastaavaa. Seibei lähtee. Tapettavan miehen pihalla makaa jo yksi ruumis, joka on tehtävässä epäonnistunut. Seibei onnistuu.

Jos tämä ei olisi värielokuva, sitä voisi hyvin kuvitella vaikka Kurosawan tekemäksi. Se edustaa hienosti sitä esteettisesti ja hiljaisesti kohti vääjäämätöntä loppuratkaisua etenevää japanilaista kerrontaa, jossa syyt ja seuraukset tulevat taitavasti esille pienin piirroin. Kuvioon kuuluu myös suuri rakkaus, joka vaikuttaa Seibein ratkaisuihin.

Mielenkiintoinen filmografinen historiakin tähän elokuvaan saattaa sisältyä. Yoji Yamada on kokenut ohjaaja, joka ennen tätä elokuvaa oli tunnettu lähinnä B-luokan viihdeleffoista, joita oli tehnyt vuosittain 2-3. Nyt Yamada kuitenkin päätti tehdä läpimurron. Häntä ei kukaan pakottanut ”taide-elokuvan” tekemiseen, mutta jonkinlaiseen Seibein asemaan hänkin itsensä pani – nyt tai ei koskaan. Tulos oli täydellinen: elokuva sai peräti 13 Nippon Akademi -palkintoa ja valittiin Japanin ehdokkaaksi parhaan ei-englanninkielisen elokuvan Oscar-kilpailuun. Se pääsi viiden parhaan joukkoon, mutta Oscarin sai Denys Arcandin Barbaarien invaasio.

Seibein roolissa Hiroyuki Sanada on mahtava sekä suuresti kärsivänä perheenisänä että miekkailijana. Eikä ole yllättävää, että Sanadan henkilötiedoista paljastuu hänen aloittaneen taistelulajien harrastamisen jo 11-vuotiaana. Tässä elokuvassa Sanada näyttää senkin, miten moniosainen samuraimiekka on. Näyttelijänä hänen ansioluetteloonsa mahtuu myös sellainen erikoisuus, että 1999-2000 hän esiintyi Royal Shakespeare Companyn Kuningas Lear -näytelmässä ja sai siitä Brittiläisen imperiumin ritarikunnan kunniapalkinnon.

Kurosawan Ran (1985) perustuu Kuningas Leariin.

kari.naskinen@gmail.com

Psykoterapia Tunisiassa epäonnistuu

Näin koronakesänä ei uusia elokuvia ole paljon tullut. Niistä vähistä yksi iso pettymys on ranskalainen Terapiaa tunisialaisittain, jossa Pariisissa psykoterapeutiksi opiskellut Selma palaa kotimaahansa Tunisiaan ja aloittaa siellä vastaanoton. On pelkkä sketsikokoelma ja vieläpä niin, että sketsit jäävät ikään kuin puolitiehen. Komediaksi tarkoitettu, mutta ei hymyilytä eikä viihdytä.

Tunisiasta 2011 alkaneet arabikevään kansannousut ovat jo takana. Vielä näkyy joitakin protestoivia seinäkirjoituksia, sen sijaan yhteiskunnallisesta muutoksesta ei elokuvassa näy merkkejä. Tai on sentään yksi: hieman vapautuneessa, länsimaistuneessa ilmapiirissä voivat homot ja transut nyt hyppiä vapaina.

Selmaa esittää iranilainen Golshifteh Farahani, joka muistetaan ainakin Jim Jarmuschin sympaattisesta elokuvasta Paterson (2016). Nytkin hän tekee roolinsa aivan hyvin, mutta köyhä käsikirjoitus saa tämänkin osa-alueen elokuvasta latistumaan.

Ideasta olisi luullut saatavan irti jotakin, mutta kun ei niin ei. On vain yksi hyvä kohtaus, jossa Selma käy kampaamossa: Selma kertoo kuuntelevansa potilaiden ongelmia, johon kampaaja sanoo, että niin hänkin tekee ja sitten kun asiakas lähtee pois, hänellä on uusi kampaus tai uusi väri - ”mitä sinun vastaanotoltasi saa lähtiessä?

kari.naskinen@gmail.com

Kunnallispolitiikan päätöksentekojärjestelmä ei toimi oikein

Kaupunginhallitus päättää, että kaupungin kanta asiaan on tämä, mutta myöhemmin toisessa yhteydessä kaupungin toiset edustajat päätyvät muunlaiseen ratkaisuun, jolloin kaupungin tahto ei totedu.

Tällainen on mahdollista kunnallispolitiikassa. Konkreettisen esimerkin tarjosi Lahti, jonka kaupunginhallitus (kuvassa) oli päättänyt, että terveydenhuollossa ei perusteta yhteisyritystä Mehiläinen Oy:n kanssa. Koska terveydenhoidon tapauksessa kysymys on kuitenkin useamman kunnan yhteenliittymästä, ei pelkkä Lahden kaupunginhallituksen kanta riittänyt, vaan päätös piti tehdä ison kuntayhtymän kokouksessa. Tuossa kokouksessa kaksi Lahden Kokoomuksen edustajaa Maccaron ja Pohjalainen äänestivät vastoin oman kaupunkinsa kantaa mehiläisyhteistyön puolesta ja lisäksi Keskustan Karjala poistui kokouksesta äänestyksen ajaksi, koska ei halununut äänestää kaupunginhallituksen kannan vastaisesti, vaikka olikin yhteisyrityksen perustamisen kannalla.

Päätökseksi tuli, että Päijät-Hämeen hyvinvointikuntayhtymä perustaa yhteisyrityksen monikansallisen Mehiläinen Oy:n kanssa. Mitä järkeä tässä on? Miksi on olemassa kaupunginhallitus, jonka päätöksillä ei tällaisissa tilanteissa ole mitään merkitystä?

Kun kaupunginhallitus jotain päättää, sen luulisi olevan sitä myöten selvä juttu. Mutta ei ole, kuten nyt nähtiin. Erikoista on sekin, että tällaista kaupunginhallituksen päätöstä vastaan pystyy toimimaan henkilö, joka ei ole edes kaupunginvaltuutettu, kuten mehiläisäänestyksessä Terttu Pohjalainen.

Puolueiden sisälläkin on kummallisuuksia. SDP:n kanta yhteisyrityksen perustamiseen oli jyrkän kielteinen, mutta sen edustaja Lempiäinen loisti tämän päivän Etelä-Suomen Sanomien valokuvassa kuin aurinko saatuaan mieleisensä päätöksen. Kari Lempiäinen ei ollut edustajana kuntayhtymän yhtymäkokouksessa keskussairaalassa, mutta hän on toisen elimen yhtymähallituksen puheenjohtaja. Lempiäinen on koko ajan edustanut vastoin oman ryhmänsä kantaa mehiläisyhteistyötä.

Tämä kaikki antaa oudon kuvan päätöksenteosta kunnallispolitiikasta. Entä miten sekavaksi meininki muuttuu sitten, kun muutaman vuoden kuluttua ehkä aletaan äänestää edustajia maakuntavaltuustoihin?

kari.naskinen@gmail.com

Kullervo Rainio (93) kirjoitti muistelmat

Pravdassa luki tammikuussa 1973, että Georg C. Ehrnrooth, Tuure Junnila, Victor Procopé, Kullervo Rainio ja Veikko Vennamo olivat käyttäneet eduskunnan puhujakorokketta Suomen ulkopoliittisen linjan vastaiseen raivokkaaseen kampanjaan. Syynä oli, että he olivat vastustaneet Urho Kekkosen valitsemista presidentiksi poikkeuslailla, joka oli eduskunnassa hyväksytty äänin 170 - 28.

Fil. tri Kullervo Rainio (93) palaa noihinkin asioihin juuri ilmestyneessä muistelmakirjassaan Polkuja ja risteyksiä, jonka on julkaissut oikeistolainen ajatuspaja Libera. Kirjansa esipuheessa Rainio kiittää kirjoitustyönsä julkisuuteen saattamisessa erityisesti fil. tri Riku Keski-Rauskaa ja kansanedustaja Elina Lepomäkeä.

Olivathan ne Rainion ja muiden poikkeuslain vastustajien puheet rajuja ja paikoin hauskojakin, kuten Rainiolla, joka puheensa lopussa esitti arvattavaksi, kuka oli näin sanonut: ”Niitä on sellaisia periaatteella ratsastavia jääräpäitä, joiden mielestä perustuslakien pyhyys on tärkeämpi asia kuin kansakunnan onni ja menestys.” Tuolla hetkellä kuulosti joltakin Kekkosen sanonnalta, mutta Rainio selvensi, että oli kuitenkin Hitlerin.

Poikkeuslain hyväksymisen puolesta äänestivät kokonaisuudessaan SDP, Keskustapuolue, SKDL ja SKYP. Vastaan olivat vain SMP ja Kristillinen liitto, ja äänet jakautuivat Kokoomuksessa, RKP:ssa ja LKP:ssä. Kullervo Rainio oli ensimmäisen kauden kansanedustaja, joka Kokoomuksen sisällä erityisesti Junnilan kanssa vastusti Kekkosen politiikkaa. Toisella vaalikaudellaan Rainio loikkasikin Ehrnroothin perustaman Perustuslaillisen kansanpuolueen eduskuntaryhmään. Kolmatta vaalikautta ei enää tullut Rainion ollessa Ehrnroothin puolueen ehdokkaana 1979.

Rainion tultua valituksi Kokoomuksen kansanedustajaksi 1972 sai puolue 34 paikkaa. Vaikka se antoi vasta neljännen sijan, oli oleellista, että 34 kansanedustajaa riitti juuri estämään perustuslaillisessa järjestyksessä säädettävän lain kiireellisyyden.

”Tämä edellyttää, että ryhmä on yksimielinen, mutta huomasin aikaa myöten, että sitä Kokoomuksen ryhmä oli harvoin”, harmittelee Rainio vieläkin. Yhden porukan muodostivat Kokoomuksen ”remonttimiehet”, jonka jäsenet olivat tärkeysjärjestyksessä Juha Vikatmaa, Ilkka Suominen, Antero Salmenkivi, Jouni Mykkänen, Matti Jaatinen, Sinikka Linkomies-Pohjala ja Matti Hokkanen. Heidän sitoutumattomia myötäilijöitään olivat Harri Holkeri, Erkki Huurtamo, Pertti Salolainen ja Elsi Hetemäki-Olander.

Rainio kirjoittaa, että eri leireihin jakaumisessa eivät varsinaisena syynä olleet ideologiset näkemyserot, vaan yksinkertaisesti se, että nuoret kansanedustajat puheenjohtaja Holkeri mukaan luettuna odottivat pääsyä joskus ministereiksi.

”Siksi oli kaikessa myötäiltävä Kekkosta ja kekkosmyönteisiä puolueita. Vain Huurtamo ja Junnila olivat joskus olleet Kokoomuksen ministereinä, Huurtamo Johannes Virolaisen hallituksessa 1964-66 ja Junnila joskus muinaisuudessa 1950-luvun alkupuolella”, kirjoittaa Rainio.

”Tullessani eduskuntaan minulla ei ollut aavistustakaan poliittisesta pommista, jonka pitkä sytyslanka oli sihissyt jo vuodesta 1967, jolloin Kekkonen oli vaaleissa niukkana pitämänsä voiton johdosta turhaantunut ja lausunut, että seuraavissa presidentinvaaleissa hän ei enää suostu ehdokkaaksi.”

Sitten Ahti Karjalainen ehdotti, että jos kuitenkin ”riittävän voimakas ja laaja kansalaismielipide pyytää Kekkosta olemaan vuoden 1974 jälkeenkin käytettävissä, niin häntä pyydettäisiin harkitsemaan tilannetta uudelleen”.

Kekkonen muuttikin mielensä uhrautuvasti: ”Jos kansan enemmistö katsoo parhaaksi, että jatkan presidentintointa vielä maaliskuun 1. päivän jälkeen 1974, on minun jatkettava palvelustani. En osaa arvioida, millä tavalla tämä tulos on saavutettavissa, mutta se ei olekaan minun huoleni.”

Avuksi tuli kesällä 1972 EEC-sopimus, joka oli saatu valmiiksi, mutta piti vielä hyväksyä. Virolainen ilmoitti syksyllä Suomenmaassa, että EEC-sopimusta ei voida ratifioida, ellei Kekkosen toimikautta saada jatketuksi. EEC-sopimus oli Kokoomuksellekin erityisen tärkeä, sillä se olisi tiukka side länsimaihin. Kekkonen tuli peliin: hän lupasi, että jos Suomi ratifioi sopimuksen, hän ottaa henkilökohtaisesti vastuun Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden pysymisestä hyvinä. Homma selvä.

Rainio ja kumppanit eivät kuitenkaan luovuttaneet. Tammikuussa 1973 järjestettiin Messuhallissa tilaisuus, jossa puhuivat Ehrnrooth, Junnila, Rainio ja Vennamo. Tilaisuus aloitettiin torvisoittokunnan Jääkärimarssilla ja lehtimiehet pääsivät apajalle: ”Äärioikeisto kiihotti kansaa, Jääkärinmarssi soi sotaisesti, kuulijoina joukko 50-60-vuotiaita pääasiassa ruotsia puhuvia, krimiturkkeihin ja minkkihattuihin pukeutuneita henkilöitä.”

Poikkeuslain käsittely eduskunnassa alkoi ja Helsingin Sanomissa oli neljän palstan otsikko: ”Rainio ryhtyy opposition johtajaksi – Salainen nimilista aseena UKK:ta vastaan.”

Kokoomuksen 34 edustajaa olisivat yksimielisenä ryhmänä voinut estää perustuslain muutoksen, mutta tällaista yksimielisyyttä ei ollut. Lain kolmannessa käsittelyssä Rainio kuuli kekkoslaisten puheissa ”samaa lorinaa kuin aiemminkin”, ja itse hän sanoi: ”Perustuslain kytkeminen jollakin tavalla ulkopoliittiseen linjaan ja perustuslain puoltajien häikäilemätön leimaaminen ulkopoliittisen epäilyttävyyden poltinmerkillä on jyrkästi torjuttava. Se on häpeällistä ja herra pääministerin (Kalevi Sorsa) puheenvuorossa käytettynä se on huolestuttava osoitus asiaperusteiden puutteesta.”

Sorsa oli sanonut, että jos lain vastustajat eivät näitä asioita ymmärrä, heidän taipumuksillaan olisi parempi harrastella jotakin muuta kuin vastuullista valtiollista toimintaa. Sorsa mainitsi äärioikeistolaisen ryhmittymän, joka erilaisin valeverhoin esiintyy.

Niin Kekkonen sai poikkeuslakinsa ja yhdeksän kuukautta myöhemmin lokakuussa 1973 Suomi EEC-sopimuksen. Joulukuussa Rainio sai Suomen Leijonan komentajamerkin, jonka myöntämisasiakirjan oli Urho Kekkonen allekirjoittanut.

”Tutkimattomia ovat Herran tiet ja Kekkosen aatokset”, kommentoi Rainio nyt.

Vuosia myöhemmin yhdessä veteraanikansanedustajien kokoontumisessa silloinen puhemies Johannes Virolainen sanoi puheessaan: ”Me teimme virheen, kun säädimme eduskunnassa se poikkeuslain.” Siihen Rainio oli huudahtanut: ”Ketkä me?”

kari.naskinen@gmail.com

Hiljaa virtasi Don, Venäjä ei

”Vanhan suomalaisen viisauden mukaan kasakka vie kaiken mikä irti lähtee”, on Sauli Niinistö varoittanut amerikkalaisia jo kahteen kertaan. Tästä kasakoiden tavasta on yhtenä painettuna todisteena kasakkakirjailija Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don (1928-40). Siinä kaksi kasakkasotilasta keskustelevat ensimmäisen maailmasodan aikana lähellä Itävallan rajaa:

- Meikäläinen ei voi hyvin, jollei näpistä jotakin.
- Mikä tahansa tavara takertuu kasakkaan.

Eri sodista kertovissa kirjoissa tällaista henkeä on kaikkien muidenkin maiden sotilailla – kuitenkin ainoina poikkeuksina suomalaiset sotilaat, jotka eivät esimerkiksi Itä-Karjalaa valoittaessaan varastaneet mukaansa pienintäkään matkamuistoa.

Kasakoista varoittaessaan Niinistö jätti sanomatta, että ovat myös kovia häntäheikkejä ja vielä kovempia ottamaan votkaa. Yhden railakkaan ryyppyillan aikana tulee puhetta naisista:

- Sinun pitäisi mennä naimisiin, hyvä naapuri.
- Mitä te puhutte? Mihin minä vanhan panen?
- Vanhan… Mitäpä vanhasta… Luuletko ettei vanhaakin voi käyttää? Eukko on kuin tamma; ajat niin kauan kuin hampaat suussa ovat tallella… Jos ei vanha kelpaa, me etsimme sinulle nuoren.

Pelotonta, hurjaa porukkaa kasakat ovat. Haavanhoitokin sujuu rintamalla omin keinoin: ”Tshubatyi otti kiväärinpanoksen, väänsi luodin irti ja karisti ruudin kouraansa. Koshevoi irrotti sapelinkärjellä katonrajasta hämähäkinseittiä ja antoi Tshubatyille. Hämähäkinseitin ja ruudin hän sotki yhteen ja pureskeli kauan suussaan. Tällä sakealla limaisella taikinalla hän voiteli Melehovin vertatihkuvan haavan. Kolmen vuorokauden kuluttua se olisi ihan terve.”

Parranajokin tapahtuu omaperäisesti, mutta hieman kipua tuottavalla tavalla: ”Parta sytytettiin tulitikulla palamaan, ja sillä hetkellä kun karvoja nuoleskeleva liekki alkoi koskettaa ihoa, kasvoja siveltiin märällä pyyheliinalla.”

Se sota meni vielä jonkinlaisessa yhteisymmärryksessä tsaarin armeijassa, jossa kasakkarykmentti taisteli vihollista vastaan siinä missä muutkin venäläiset. Jonkinlaista tyytymättömyyttäkin kuitenkin jo ilmeni - ”tsaari on tyhjäntoimittaja, herrojen voitot sodasta kasvavat, sotamiesten ruumiit maassa maatuvat. Tehtailija herkut ja viinat suuhunsa lappaa, sotamies täitä tappaa”.

Vänrikki Ilja Buntshuk oli jo 1915 saanut käsiinsä kirjoituksia, joissa mainittiin mm. proletariaatin diktatuuri. Myös Karl Marxin joku ottaa esille. Varsinainen kahtiajako tapahtui sitten, kun Venäjällä oli alkanut vallankumous. Ylä-Donin piirikuntien vähävaraiset rintamakasakat menivät bolshevikkien joukkoihin ja alisten piirikuntien kasakat taistelivat heitä vastaan. Sholohov kertoo hyvin siitä sekavasta tilanteesta, mihin 1917 jouduttiin. Tavalliset kasakkaäijät ja -akat olivat ihmeissään, kun ei kunnolla tiennyt, keitä ne päälle tulevat joukot oikein olivat, bolshevikkeja, kommunisteja, punaisia, uuden hallituksen joukkoja – ja mitä tämä kaikki tarkoitti, kun ne meidän elämää tulivat sekoittamaan.

Kun me kaikki tiedämme hyvin vallankumouksen Pietarissa, niin Sholohov kuvaa nimenomaan sitä seurannutta viiden vuoden jaksoa, jolloin kansalaissotaa (grazdanskaja voina) käytiin, ennen kuin lopullinen neuvostojen maa oli saatu jonkinlaiseen järjestykseen. Se oli asetelmaltaan mutkikas, kun punaisten ja valkoisten raja hajotti perheitä ja kun vihanpito ulottui myös siviileihin. Kirjan päähenkilö Grigori Melehovkin vaihtaa puolta kaksi kertaa, mikä kuvastaa paljon sekasortoista tilannetta. Naisiakin Grigorilla on kaksi, ja suuri rakkausromaanikin tämä kirja on. (Kuva on Sergei Gerasimovin ohjaamasta elokuvasta 1957 ja senkin mukaan Grigorin valitsema Aksinja on vetävämpi mimmi kuin Natalia, vaikka Aksinja pitääkin viedä tämän aviomieheltä.)

Mihail Sholohov oli syntyperäisen kasakan poika, meni sisällissodan aikana bolshevikkien puolelle, liittyi puolueeseen 1932, sai sosialistisen työn sankarin arvonimen, Leninin ja Stalinin palkinnot sekä 1965 Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Hiljaa virtaa Don ei kuitenkaan ole mitenkään punaiseksi värittynyt. Siinä molempien puolien hirmuteot teloituksineen ja muine karkeuksineen esitetään tasaisen pahoina puolin ja toisin. Kannanottoihin ei Sholohov lähtenyt.

Toisesta suuresta venäläisesttä sotakirjasta, Leo Tolstoin Sodasta ja rauhasta poiketen Sholohov kuvaa taisteluja pääasiassa yksilöiden kannalta. Kun Tolstoi esittelee suuria strategisia järjestyksiä ja taktiikoita, Sholohov kuvaa yksityiskoihtaisesti vaikkapa sitä, kun Grigori Melehov halkaisee vastustajan sapelillaan solisluusta vinottain alas vyötäröön. Tolstoin sotakuvaus on mielenkiintoisempi.

VAPAAHERRA FREEDERICKSZ

Venäjän historiaa käsittelevissä kirjoissa on melkein aina myös suomalaisia. Sholohovin 1600-sivuisessa eepoksessa saa maininnan kreivi, vapaaherra Woldemar Freedericksz, joka istuu umpiautossa valtansa jo menettäneen Nikolai II:n rinnalla. Freedericksz syntyi Pietarissa 1838 ja oli hoviministerinä Nikolai II:n aikana. Kansalaisuudeltaan hän oli suomalainen ja ritarihuoneen jäsenkin. Suomeen hän pääsi aivan laillista tietä 1923 ja kuoli Kauniaisissa 1927.

Mannerheimia ei tällä kertaa mainita, mutta kun tietokirjallisuudesta tutkailin Sholohovin kirjan todellisten henkilöiden tietoja, näkyi Mannerheim olleen kesällä 1916 samoissa taisteluissa eversti Aleksei Kaledinin kanssa. Kaledin komensi sitä kasakkarykmenttiä, johon Grigori Melehov kuului.

Pertti Luntisen kirjassa Sota Venäjällä – Venäjä sodassa (SKS, 2008) kerrotaan Venäjän hyökkäyksestä Romanian rajalla, eikä se mennyt niin kuin olisi pitänyt: ”Kaledin jarrutti toisten edelle pyrkiviä armeijakuntia hitaampien tasalle. Ratsuväkeä ei osattu panna takaa-ajoon, ja 12. ratsuväkidivisioonan komentaja Mannerheim pyysi esikunnasta lupaa takaa-ajoon, vaikka olisi pitänyt mennä kyselemättä.”

Donilla on myös Singer-ompelukoneita myyvä Josif Stockman, mutta koska sukunimessä on vain yksi n-kirjain, ei taida olla sukua meille tutummalle Stockmannille. Huonosti kävi kuitenkin Singer-kauppiaallekin, joka tuli ammutuksi sen jälkeen, kun oli liittynyt sosiaalidemokraattiseen puolueeseen.

DON

”Synnyinseutuni! Tuima tuuli riuhtoo lauman tammojen ja oriitten harjoja. Hevoset korskuvat ja hengittävät suolankirpeitä tuoksuja, hirnuvat huulet auki tuntien tuulen ja auringon sivumaun. Aro, kotiseutuni, Donin matalan taivaan alla! Polveilevia rotkoja, kuivuneita notkoja, punasavisia rinteitä, sulkaheinää kasvavaa rannatonta väljyyttä, kurgaanit viisaanvaiteliaina varjelemassa haudattua kasakkamainetta… Kumarran syvään ja suutelen rakastavana poikana sinun suolatonta maatasi, sinä Donin kasakkain kuumasta verestä kostunut aro!”

kari.naskinen@gmail.com