EU:n maatalous yritetään saada uuteen uskoon

Yksi kateuslista julkaistiin taas tällä viikolla. Maataloustukia maksettiin Suomessa viime vuonna runsaat kaksi miljardia euroa, joista 814 miljoonaa euroa tuli EU:lta. Tuensaajia oli yhteensä noin 58 000, joista maatiloja 51 000. Suurimmat yksittäiset viljelijätuet olivat reippaasti yli miljoona euroa. Viljelijäväestön sisäistä kateutta vähentää kuitenkin se, että eniten tukea saavat muut kuin yksityiset maataloudenharjoittajat. Viime vuonna suurimmat tuettavat olivat Luonnonvarakeskus (Luke), 3,5 milj. euroa, Suomen metsäkeskus 3,1 milj. euroa ja Jyväskylän ammattikorkeakoulu 1,9 milj. euroa.

Luke on valtiollinen tutkimuslaitos, joka muodostettiin yhdistämällä Maa- ja elintarviketeollisuuden tutkimuskeskuksesta, Metsäntutkimuslaitos Metlasta, Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta sekä Maa- ja metsätalousministeriön tietopalvelukeskuksesta. Luke tekee sitä työtä, mikä nimenomaan tukee EU:n uudistuvaa maatalouspolitiikkaa. Se tutkii uusiutuvien luonnonvarojen kestävää käyttöä tieteellisesti ja kaikkea sitä, millä myös kansainvälistä yhteistyötä voitaisiin kehittää. Tämä liittyy siihen EU:n vihreän kehityksen ohjelmaan, jota Ursula von der Leyenin johtama komissio pitää yhtenä kärkihankkeista.

Maatalous on iso asia EU:ssa. Rahaa siihen jaetaan 55 miljardia euroa vuodessa. Ulkopolitiikka-lehden uusimmassa numerossa on lueteltu EU:n suorien maataloustukien suurimmat saajat 2018 (miljardeja euroja):

Ranska 7,2
Espanja 5,1
Saksa 4,8
Italia 3,7
Puola 3,4
Britannia 3,1
Kreikka 2,0
Romania 1,8
Unkari 1,3
Irlanti 1,2

Lehdessä haastatellut asiantuntijat eivät ole kovin luottavaisia EU:n vihreän siirtymän näkymiin maataloudessa. Luken tutkimusprofessori Jyrki Niemi sanoo, että komission esitys ei sisällä sellaisia työkaluja, joilla maatalouden ilmastopäästöjä voidaan vähentää merkittävästi. Asia on tärkeä, sillä komission laskelmien mukaan maatalous aiheuttaa 10 prosenttia kaikista EU-alueen päästöistä. Tämä ei kuitenkaan sisällä epäsuoria päästöjä, jotka mukaan laskien nostavat maatalouden päästöosuuden 17 prosenttiin. Suomessa tämä on vielä paljon suurempikin, UP-lehden hankkimien tietojen mukaan 25 prosenttia. Tähän vertailuksi, että tieliikenteen päästöt ovat 17 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä.

Toinen asia sitten on, tarvitaanko maataloustukia ollenkaan. Esimerkiksi Uusi-Seelanti on lopettanut ne, eikä se ole aiheuttanut ongelmia viljelijöille. Maaseudun Tulevaisuudessa olleen jutun mukaan näin on, sillä tuet valuivat ruokaketjussa pääosin muille osapuolille kuin viljelijöille. Aurinkoinen Uusi-Seelanti on tietenkin toista kuin luminen Suomi, ja Ruotsikin on meitä paremmassa asemassa. Ruotsissa viljeltävistä pelloista 80 prosenttia on Hangon tasoa etelämpänä, jonka ansiosta siellä on jo luovuttu kansallisista maataloustuista. EU-tuet tietenkin otetaan.

Erikoista EU-tuissa on se, että maatilat saavat niitä eniten Keski-Euroopassa, jossa viljelijöiden keskitulot ylittäisivät EU-alueen mediaanitulot ilman tukiakin. Lisäksi pinta-alaan sidottu tukijärjestelmä suosii isoja maanomistajia, kuten Britanniassa ennen brexitiä kuningatar Elisabethiä.

Luken ja Pellervon taloustutkimuksen (PTT) tuoreesta tutkimusraportissa sanotaan, että Suomen maatalouden EU-rahoitus kasvaa kaudella 2021-27 nimellisin hinnoin 2,5 prosenttia kauteen 2014-20 verrattuna.

Luken tutkimusprofessorin sanoo tuen merkityksen maataloudelle on Suomessa selvästi suurempi kuin muissa EU-maissa, sillä tuotantokustannukset Suomessa ovat luonnonolosuhteiden vuoksi selvästi markkinahintoja korkeammat. Koska EU:n maksamat tuet säilyvät hyvinä, pysyy maataloustuotannon taso Suomessa edelleen lähellä nykyistä tasoa.

EU:n vihreän kehityksen ohjelman kaikista yksityiskohdista ei kuitenkaan vielä kaikkea tiedetä. Jyrki Niemi sanoo Luken nettisivulla kuitenkin, että kiristyvät vaatimukset edellyttävät sitoutumista lisäkustannuksia aiheuttaviin ympäristö- ja ilmastokuormitusta vähentäviin toimenpiteisiin, jos haluaa tukia saada, ja tämä vaikuttaa tilojen talouteen ja lisäävät todennäköisesti viljelijöiden hallinnollista taakkaa.

kari.naskinen@gmail.com

Kylmä sota täällä taas

USA:n presidentti Joe Biden on palauttanut maailman kylmään sotaan. Asetelma on USA vastaan Kiina ja Venäjä. Näennäisesti syyksi sanotaan Kiinan ja Venäjän ihmisoikeusrikkomukset, mutta enemmästäkin on kysymys.

Tänään ja huomenna pidetään Brysselissä Naton ulkoministerikokous, jossa aiheena on Venäjä. Mukana ovat myös Suomi ja Ruotsi. Tästä näkee, että tilanne on Suomen kannalta toisenlainen kuin edellisen kylmän sodan vuosikymmeninä, jolloin Suomi oli puolueeton maa.

Bidenille tämä on keskeinen politiikan alue. Pitkällä poliittisella urallaan hän on keskittynyt nimenomaan ulkopolitiikkaan ja on suhtautunut siihen selvästi haukkamaisemmin kuin kaksi edellistä presidenttiä. Irakin sotaan Biden suhtautui myönteisesti, ja hän on muutenkin herkempi käyttämään väkivaltaa kuin oli Barack Obama. Harwardin yliopiston professori Matthew Baum on luonnehtinut Bideniä liberaaliksi internationalistiksi, joka uskoo voimankäyttöön liberaalien tavoitteiden saavuttamiseksi.

Tätä kuvaava henkilövalinta oli, että Biden otti puolustusministeriksi entisen neljän tähden kenraalin Lloyd Austinin, joka johti Obaman kaudella Yhdysvaltain Lähi-idän joukkoja. Myöhemmin hän oli suunnittelemassa sotilaskampanjaa Isisin tuhoamiseksi Irakissa ja Syyriassa. Austin toimi myös johtajana Centcom-virastossa, joka oli keskeisesti vastuussa USA:n sotilaallisista operaatioista Afganistanissa ja Jemenissä. Vuonna 2016 Austinista tuli myös asevarustelukonserni Raytheonin hallintoneuvoston jäsen.

Donald Trump irtisanoi Iranin kanssa aikaansaadun ydinsopimuksen, mutta Biden ei lupauksistaan huolimatta olekaan jatkanut sopimusta, vaan sen sijaan esitti Iranille useita ennakkoehtoja ja vaatimuksia. Lisäksi Biden on jatkanut myös B-52-pommittajien voimannäyttölentoja Iranin uhkailussa.

Tuore asia on, että Biden/Nato on sijoittanut neljä valtavaa B-1-pommikonetta Norjaan Trondheimin lähelle, jossa niiden kanssa harjoitellaan hyökkäämistä. Näin Norja on rikkonut sopimuksensa, jonka se Natoon liittyesään teki sotilasliiton kanssa (ettei siellä olisi pysyvästi Naton joukkoja).

Helsingin Sanomissa todettiin viime viikolla, että Biden on vienyt Yhdysvallat "kahden rintaman sanasotaan Kiinan ja Venäjän kanssa". Sanasotaa se oli silloinkin, kun Neuvostoliitto vielä oli olemassa, mutta sormet olivat muutaman kerran jo lähellä ydinasenappuloita.

USA:n sotilasmenot ovat nykyisin noin 750 miljardia dollaria vuodessa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Siis pari miljardia päivää kohti.

kari.naskinen@gmail.com

Henrik VIII nosti englantilaisen elokuvan huipulle

London Film Productions on unkarilaissyntyisen Alexander Kordan 1932 perustama elokuvayhtiö. Seuraavana vuonna Korda itse ohjasi elokuvan Henrik VIII:n yksityiselämä ja siitä tuli suurmenestys. Koska alaa hallitsi tuolloin Hollywood, päätti Kordakin viedä elokuvansa ensi-illan New Yorkiin, jossa se teki heti ensimmäisellä viikollaan lokakuussa 1933 kassaennätyksen. Marraskuussa sama toistui Lontoossa, ja kun vielä Charles Laughton sai kuningasroolistaan Oscarin, olivat englantilainen elokuva ja myös Laughton nousseet huipulle.

Vuosia myöhemmin Sir Alexander Korda ja Lordi Rupert Guinness vertailivat huvijahtejaan ja niiden ylläpitokustannuksia. Guinness sanoi, että hänen aluksensa purjehtii oluen voimalla, mihin Korda vastasi: ”Niin, sinulla on olut, minulla on Henrik VIII ja hänen kuusi vaimoaan, jotka kustantavat jahtini.”

Eikä siitäkään isoa harmia ollut, ettei Korda ollut hankkinut filmausoikeuksia Francis Hackettilta, jolta neljä vuotta aiemmin oli ilmestynyt elämäkertakirja Henrik VIII:sta. Oikeusjuttu tuli, mutta Korda maksoi tietenkin.

Elokuva on hyvä. Se on komediallinen kertomus Henrikistä ja hänen ongelmistaan kuuden puolisonsa kanssa. Kaksi hän teloituttaa, ja kuudennen kanssakin on ongelmia, kun Katariina Parr alkaa pitää kotona jöötä. Siinä vaiheessa Henrik on kuitenkin jo muuttunut leppoisaksi ukoksi ja tottelee Katariinaa kiltisti. Näin Laughton tekee tyrannista lopulta suorastaan sympaattisen hahmon. Lopulta Henrikki sanookin latinaksi: mea culpa, mea maximun culpa, anteeksi, paljon anteeksi.

Kuvallisesti elokuva on hyvin tavanomainen. Se muistuttaa lähinnä filmattua teatteria. Teloituksia ei näytetä, eikä ulkokuvia muutenkaan. Studiolavastuksissa pyöritään. Laughtonille tämä sopi, tuttu rooli, sillä hän oli juuri ennen kuvausten alkamista näytellyt roolia lontoolaisessa teatterissa. Olemukseltaan hän sopii Henrikiksi hyvin, sillä mitenkään komeaksi naistenmieheksi häntä ei voi sanoa. Pituutta on vain 173 senttiä ja sellainen pyöreä pullukka. Mutta ei kuninkaan tietenkään miltään tarvitse näyttääkään, kyllä kunkulle aina naisia järjestetään. Tämän jutun kuvassa Laughton on viidettä vaimoa Katariina Howardia esittäneen Binnie Barnesin kanssa.

Tässäkään elokuvassa ei kerrota Henrik VIII:n hallitsemisesta eli työnteosta. Hän sentään oli kuninkaana 1500-luvulla lähes 40 vuotta, joten kyllä siinä muutakian touhua oli kuin naisten kanssa pelehtiminen. Yhdessä repliikissä sentään sanotaan, että Henrik kasvattaa sotalaivaston viidestä 55:een. Englannin laivaston isänä häntä pidetäänkin. Hänen ensimmäinen avioeronsa johti Englannin ja katolisen kirkon välirikkoon, itsenäisen Englannin kirkon perustamiseen ja oli siten ensimmäinen vaihe Englannin uskonpuhdistuksessa.

Charles Laughton on elokuvan suvereeni tähti. Hän oli jo muutaman vuoden ajan tehnyt Hollywoodissa elokuvia Paramountille, MGM:lle ja Universalille, oli niiden ansiosta tunnettu nimi, mutta tämä Henrik VIII:n rooli kotimaassaan teki Laughtonista supertähden.

Charles Laughton oli naimisissa Anna Kleveläisen roolin esittäneen Elsa Lanchesterin kanssa ja Alexander Korda meni myöhemmin naimisiin Anne Boleynin roolin esittäneen Merle Oberonin kanssa.

kari.naskinen@gmail.com

Liian onnellisen kansan liian suosittu pääministeri

Pääministeri Sanna Marinilla on nyt niin paljon kavereita ja kannattajia, että tulee ruuhkaa, kun kaikki haluavat samaan pyöräoven lokeroon. Yleisradion pyöröovi meni tämän takia hetkeksi jumiin. Siitä selviydyttyä Ylen joku päällikkö kysyi Sanna Marinilta, että “päivät ovat täysiä?”, johon tämä vastasi: “On.” Näin niukasti ei saisi vastata, vaan pitäisi olla leppoisampi, julistettiin somessa.

Tilanne on hankala. Suomalaisista 63 prosenttia on tyytyväisiä pääministerin toimintaan koronakriisiin liittyvissä asioissa. Kaiken lisäksi tuli uutta harmitusta, kun jälleen kerran kansainvälisessä selvityksessä kävi ilmi, että suomalaiset ovat keskimäärin maailman onnellisin kansa. Näin ei saisi olla, koska pääministeri on paska viherpunikki, sosialisti, eikä tuo onnellisuus voi mitenkään pitää paikkaansa.

Eikä tässä kaikki. Ensin BBC ja Forbes nostivat Sanna Marinin huipulle ja sitten vielä Time-lehti pani kuvan etusivulleen. Lohtua peruskatkerille toi kuitenkin se, että kuva ei ollut Timen paperilehdessä, vaan nettilehdessä.

Suomessakin jopa porvarilehdissä on syyllistytty luokkapetturuuteen. Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa todettiin jo viime vuoden puolella, että talouselämänkin pitäisi olla tyytyväinen Sanna Marinin hallitukseen, joka on jakanut yrityksille suuria koronatukia, on pudottanut nollaan teollisuuden sähköveron, kannustanut työttömiä töihin aktiivimallilla ja poistanut eläkeputken. Viikko sitten Helsingin Sanomat täydensi vielä, että ”Suomella on ollut hyvä johtajaonni, kun Sanna Marin on pitänyt ohjat käsissään ja johtanut maata taitavasti vaikeassa tilanteessa”.

Tällä viikolla peruskonservatiivit saivat kuitenkin tyydytystä, kun Sanna Marin sanoi Nesteen todennäköisesti tulevasta Rotterdam-päätöksestä, että se ”menee harmillisesti Rotterdamiin, mutta se on osa tätä vihreää siirtymää, ja sitä on syytä tukea”. Tämän ääneen sanominen oli ehkä virhe, ja saattoi mennä kovan paineen piikkiin. Mutta pienetkin lipsahdukset lasketaan, kun on tarpeen. Tämäkin lausunto tullaan vielä satoja kertoja ottamaan esille, kun punavihreään politiikkaan ja naisvihaan keskittyvää Sanna Marin -kritiikkiä esitetään.

The Politico -lehdessä tämä aihe jo otettiinkin esille, kun uutisoitiin Naton strategisen viestinnän Stratcom-yksikön uudesta raportista, jossa käsiteltiin Suomen hallituksen naisministereihin kohdistuvaa Twitter-häirintä. Pääosa analysoiduista törkyviesteistä on peräisin oikeistolaisilta. Tutkimuksessa todetaan, että tällainen vihapuhe ja alatyylinen palaute ovat uhka Suomen demokratialle. Tällä Stratcom viittaa aikaisemmin tekemäänsä selvitykseen, jonka mukaan 28 prosenttia vihapuheen kohteeksi joutuneista päätöksentekijöistä kokee halunsa osallistua poliittiseen päätöksentekoon vähentyneen.

Onneksi Sanna Marin ei luultavasti kuulu tähän luovuttajien joukkoon. Jotkut ovat ennenaikaisesti puhuneet hänestä seuraavana tasavallan presidenttinä, mutta mitä sitä näin vaatimattomiin tavoitteisiin kannattaa jäädä? Voitaisiinhan YK:n pääsihteeriksi 2026 valita maailman onnellisimman kansan pääministeri.

kari.naskinen@gmail.com

Gustav II Adolf den store

Oli Aleksanteri Suuri, Pietari Suuri ja Gustav II Adolf den store. Ruotsin kuninkaana 1611-32 toiminut Kustaa II Aadolf on ainoa, jolle Ruotsin valtiopäivät on antanut tämän suuruutta koskevan arvonimen, kaksi vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen. Muita komeita nimityksiä Kustaa II Aadolf sai jo eläessään: Pohjolan leijona ja Lumikuningas. Oman leivoksen hän sai nimiinsä 1909, kun göteborgilainen kondiittori halusi sillä kunnioittaa kaupungin perustajan muistoa. Parhaiten leivosta myydään aina Kustaa Aadolfin kuolinpäivänä marraskuun kuudentena. Suomessa 6.11. on Svenska dagen, jolloin ainakin Ekbergin kahvilassa Bulevardilla saa tätä leivosta.

Kun seurasin Helsingin työväenopistosta kirjailija Esa Mäkijärven kahta luentoa Kustaa II Aadolfista, palautui taas mieleen tämän Ruotsin merkittävimmän hallitsijan suuri vaikutus Suomeenkin. Hän teki tänne valtakuntansa itäosaan monta pitkää matkaakin, ja hänen valtakaudellaan ja sen jälkeenkin hänen alullepaneminaan uudistuksina yhteiskunnalliset olot Suomessa uudistuivat suuresti. Hallinto, verotus ja oikeudenkäynti täsmentyivät asiallisiksi, teitä ja siltoja alettiin rakentaa ja postilaitoskin sai lopulta alkunsa 1636. Olot vakiintuivat ja suomalaiset ilahtuivat erityisesti, kun virkamiesten omavaltaisuutta saatiin kuriin.

Toinen hyvä hallitsija ennen Suomen itsenäistymistä oli Suomen suuriruhtinas Aleksanteri II, jonka komea patsaskokonaisuus on Senaatintorilla. Kustaa II Aadolfin muistokivi obeliskin yhteydessä Helsingin Vanhankaupungin Kellomäellä paljastettiin 1932, kun hänen kuolemasta Lützenin taistelussa tuli kuluneeksi 300 vuotta. Kivessä ovat Vaasa-suvun vaakuna, Helsingin kaupungin vaakuna ja teksti: ”Täällä vanhassa Helsingissä Kustaa II Aadolf piti kokousta Suomen säätyjen kanssa [1616] turvattuaan uuden itärajamme.”

Noihin aikoihin Suomen tärkein kaupunki oli kuitenkin Turku, jossa Kustaa II Aadolfin näköispatsas on kuninkaan 1623 perustaman Turun hovioikeuden edustalla. Kokkolassa on erikoinen, moottorisahalla tehty puuveistos kuninkaasta, joka määräsi kaupungin perustettavaksi 1620.

Suomalaiset pitivät Kustaa Aadolfista kovin, mutta ei hän silti mitenkään voimallisesti Suomea suomalaistanut. Tämä näkyi mm. siinä, ettei kuningas Suomen tärkeimpiin virkoihin täkäläisiä miehiä nimittänyt, vaan virat menivät hänen lähimmän miehensä, valtakunnankansleri Axel Oxenstiernan lähipiiriin kuuluville. Linnoitusten käskynhaltijoiksikaan ei suomalaisia uskallettu panna, etteivät he vain tilaisuuden tullen siirtyisi vihollisen puolelle. Puola ja Venäjä olivat lähellä, ja varsinkin sitä Kustaa Aadolf pelkäsi, että Puolan Sigismund yrittäisi Baltian kautta tulla valloitusretkelle Suomeen.

Luultavasti tämä Suomen geopoliittinen asema oli yksi syy, miksi Kustaa Aadolf useaan kertaan vieraili Suomessa 1610-luvulla. Ensimmäisen kerran hän tuli tänne maaliskuussa 1614 Tornion kautta. Teitä ei juurikaan ollut, mutta kelkoilla pääsi öiseen aikaan ja aikaisin aamulla ajamaan pitkin hankikantoja. Tällä matkalla hän viipyi Turussa toista kuukautta. Vuonna 1616 kuningas matkusti Helsingin maapäivien jälkeen taas Turkuun, jossa viipyi peräti kolme kuukautta.

Kun olin kuunnellut Esa Mäkijärven kaksi luentoa, piti heti lähteä kirjastoon lainaamaan Pohjoismaiden historian dosentin Mirkka Lappalaisen kirja Pohjolan leijona (Siltala, 2014) ja sen jälkeen on otettava iltalukemiseksi 1600-luvun Eurooppaa tutkivan Olli Bäckströmin Lumikuningas (Gaudeamus, 2020). Pohjolan leijona -nimitys on peräisin Paracelsuksen ennustuksesta, jonka mukaan Pohjolan leijona "kukistaisi jumalattomat viholliset ja perustaisi uuden valtakunnan". Paracelsus oli sveitsiläinen lääkäri, astrologi ja okkultisti. Lumikuninkaaksi Kustaa Aadolfia puolestaan kutsuivat keskieurooppalaiset 30-vuotisen sodan aikana. Se oli alkuun vähättelevä nimitys, mutta tosipaikan tullen nähtiin, että Lumikuningas ei sulanut, vaan oli sotataktikkona ylivertainen. Myöhemmin myös Napoleon ja sotateoreetikko von Clausewitz arvostivat Kustaa Aadolfin strategiat ja taktiikat korkealle. Suurvalta Ruotsista Kustaa Aadolfin aikana tulikin.

Kustaa Aadolf uudisti sodankäyntiä. Hän pani tykistön, ratsuväen ja jalkaväen sillä tavalla yhteen, että ne pystyivät tukemaan toisiaan. Tähän liittyi sekin, että joukkojen liikkuvuutta lisättiin, myös tykistön. Samalla kuningas muutti armeijan eri joukko-osastot samapalkkaisuuden alle. Enää ei ratsumies ollut arvokkaampi kuin jalkamies. Lisäksi Kustaa Aadolf loi modernin laivaston, joka Itämerta seilaten toi joukoille ruokaa, juomaa ja varusteita. Surkeasti vain kävi, kun Vasa-laiva liian painavana ja painopisteeltään epäonnistuneena upposi heti alkuunsa 10.8.1628. Laivan keulassa oli hieno patsas loikkaavasta leijonasta.

”Tämä Kustaa II Aadolfin kuninkuusvaihe oli Ruotsin valtiollista kulta-aikaa. Hänen ansiostaan säädettiin uusi valtiopäiväjärjestyskin ja se oli ensimmäinen askel kohti demokraattista kansankotia. Ruotsi muuttui keskusjohtoiseksi kuningaskunnaksi, joka oli perusolemukseltaan monessa suhteessa jo oikeusvaltio. Jos ruotsalaisia nykyisin pidetään hieman ylpeinä, niin tämän mielenlaadun juuret ovat Kustaa Aadolfin ajassa”, sanoi Mäkijärvi.

kari.naskinen@gmail.com

Suomen kielessä maailma nähdään parhaiten

Kun englanninkielinen puhuu maapallosta, hän käyttää sanaa earth, saksalaiselle se on Welt, ranskalaiselle monde, ruotsalaiselle värld, venäläiselle svet, espanjalaiselle mundo ja latinaksi maapallo on mundus. Kaikki vajaita ilmaisuja. En maailman kaikkia kieliä tarkistanut, mutta ainakin suomen kielessä maapallo ja maailma ilmaistaan paremmin. Suomessa ikivanha sana maailma on yhdistelmä sanoista maa ja ilma, maailma. Täällä tiedetään, että maapallolla ei voisi elää, jos ei olisi ilmaa.

Tuli tämä suomen kielen erinomaisuus esille, kun löytyi akateemikko Ilkka Niiniluodon avauspuhe Suomen filosofisen yhdistyksen järjestämässä seminaarissa Jyväskylässä 2009. Yhdistys pitää vuosittain tapahtuman, jossa paneudutaan johonkin yksittäiseen asiaan, tuolloin ”Maailmaa” tarkoittaviin sanoihin.

”Suomalaisten muinaisen ajattelutavan mukaan vaakatasossa levittyvä maa lisättynä taivasta kohti ulottuvalla ilmalla antaa meille koko maailman”, sanoi Niiniluoto. Suppeammassa englannin kielessä earth viittasi aluksi sekä maan pintaan (”pudota maahan”) että aineeseen (”maasta olet sinä tullut”) ja myöhemmin myös koko maapalloon. Monissa muissakin kielissä maapalloon ja maailmaan voidaan viitata samalla sanalla. Kreikan maa-termin ge pohjalta puhutaan geometriasta, geofysiikasta, geologiasta, geografiasta (maantieteestä) ja geopolitiikasta. Palloa merkitsevästä latinan globus-termistä on johdettu laatusana ”globaali” ja maapalloistumista merkitsevä nykyinen muotisana ”globalisaatio”.

Meille tämä koko juttu on täysin selvä. Johan Kalevalassa kerrotaan, että vaikka maailma ei vielä ollut edes syntynyt, niin ilmaa oli. Toisaalta ei ollut maata, koska oli vain vettä, ja ilmassa liihotteli Ilmatar, ilman impi. Toinen liihottelija oli sotka, jonka seitsemästä munasta Ilmatar hautoi maan, taivaan, auringon, kuun, tähdet ja pilvet, niin syntyi maailma (kuvassa).

Niiniluotokin käsitteli sitä sana-asiaa, että jotkut muutkin yrittävät omilla sanoillaan selittää maailmaa kokonaisvaltaisemmin, ”lainomaisena järjestyneenä kokonaisuutena (kaaoksen vastakohtana)”. Tähän viittaavat kreikan kosmos ja latinan universum. Muinaisgermaaninen werold taas on pohjana maailmaa merkitseville sanoille Welt, world ja värld.

Venäjän kielessä on sellainen erikoisuus, että svet-sanan lisäksi maailmasta käytetään myös sana mir, joka tarkoittaa myös rauhaa. Kun Neuvostoliitto 1986 rakensi avaruuteen miehitetyn Mir-avaruusaseman, nimi oli looginen tässäkin mielessä.

kari.naskinen@gmail.com

Maapallo, loputtoman pitkä hautausmaa kaatumatautiselle ihmiskunnalle

Parhaiten Günter Grassin kirjojen suomentajana tunnettu Oili Suominen sanoi 80-vuotishaastattelussaan ihailevansa W.G. Sebaldia ”ehkä vieläkin enemmän kuin Grassia” (HeSa 24.2.2021). Piti siis perehtyä, ja Aleksis K -antikvariaatista löytyikin Sebaldin teos Saturnuksen renkaat (Tammi, 2010). Eikä ihme, että Oili Suominen on innoissaan, vaikka en Sebaldia ainakaan tämän yhden kirjan perusteella nosta Grassin ohi viimeisten sadan vuoden parhaaksi kirjailijaksi.

Winfried Georg Maximilian Sebald syntyi 1944 Wertachissa Saksassa, muutti 1970 pysyvästi Englantiin, jossa toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina Itä-Englannin yliopistossa Norwichissa. Vuonna 2001 hän kuoli auto-onnettomuudessa. Niissä maisemissa Sebald liikkuu myös Saturnuksen renkaissa – kävely- ja muita retkiä Pohjanmeren rannikkoalueilla, tutkielmia historiasta, kulttuurista ja lopulta kaiken katoavaisuudesta. Romaani tämä ei ole, vaan eräänlainen esseekokoelma ilman väliotsikoita. Niin syvälle menevää kerrontaa ja pohdiskelua, että Sebaldin kaikki suomeksi ilmestyneet kirjat kääntäneen Oili Suomisen sanonta pitää paikkansa: ”Hän on vaativa mutta lumoava kirjailija; kun pääsee sisään hänen kirjaansa, sieltä ei pääse enää pois.”

Kirjan aihemaailma on laaja, Rembrandtin Nicolas Tulpin anatomialuennosta silkkiäistoukkien kasvatukseen ja Kiinan historiasta Jerusalemin temppelin pienoismalliin, jonka hän oli löytänyt Yoxfordista. Pimeyden ytimissä Sebald viipyy perusteellisesti Joseph Conradin yhteydessä, ja sitten laajemminkin, kun hän käy läpi maailmanhistorian surkeutta sotien kautta: ”Yön varjo kulkee maan yli kuin laahus - - - laskevaa aurinkoa seuraamalla voisi nähdä maapallolla vain riveittäin oikosenaan makaavia, kuin Saturnuksen viikatteen niittämiä ja korjaamia ruumiita – loputtoman pitkän hautausmaan kaatumatautiselle ihmiskunnalle.”

Tämä lainaus on tosin Sir Thomas Brownelta, 1600-luvulla eläneeltä oppineelta, joka kulkee Sebaldin kirjassa tiiviisti mukana. Daily Expressin numerosta vuodelta 1933 Sebald oli löytänyt laajan jutun sotien aiheuttamista kärsimyksistä varoitukseksi tulossa olevista. Oli kuvia hävitetyistä kaupungeista, raiskatuista ja silvotuista ruumiista, loputtomista pakolaisvirroista. Eikä tulevaisuus paremmaksi muuttunut.

Toisesta maailmansodasta kirjoittaessaan Sebald ottaa esille Armeijaryhmä E:n, joka 1942-44 teloitti Jugoslaviassa tuhansia partisaaneja ja siviilejä sekä vei tuhansia Kreikan juutalaisia kuolemanleireille. Tässä kohdin Sebald huomauttaa, että Armeijaryhmä E:n tiedustelupalvelussa toimi tuohon aikaan nuori wieniläinen juristi, jonka pääasiallisena tehtävänä oli laatia muistioita väestönsiirroista. Näistä perusteellisesti tekemistään muistioista tämä luutnantti sai Kroatian fasistijohtajalta Ante Pavelicilta hopeisen urhoollisuusmitalin. Sebald ei tämän fasistiluutnantin nimeä mainitse, mutta kaikki tietävät, että kyseessä oli Kurt Waldheim.

Sebald jatkaa: ”Sodan jälkeen tämä jo uransa alussa lupaavaksi todettu ja hallintotoimissaan erittäin pätevä upseeri pääsi hyvinkin korkeisiin virkoihin, muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi. Tässä ominaisuudessa hän kuulemma sai myös lukea nauhalle tervehdyksen mahdollisille maapallon ulkopuolisille universumin asukkaille, ja nyt tämä hänen tervehdyksensä kulkee muiden ihmiskunnan kallisarvoisten muistojen mukana avaruusluotain Voyager II:n matkassa kohti aurinkokuntamme äärirajoja.”

Jos ulkoavaruuden väki joskus pääsee kuulemaan Voyagerin viestin, siinä he saavat heti tuntuman oman planeettamme natsirikollisuuteen. En tunne viestin sisältöä, mutta varmaan se on jotain kaunista ja ylentävää. Waldheimin nykyiset perusseuraajat ovat taas vaihteeksi suorapuheisempia. Onneksi vaaleissa Saksassa saivat eilen takapakkia, siis AfD.

Sebald itsekin sivuaa nykyaikaa muutamissa kohdissa. Haagissa käydessään hän etsii ravintolaa ja ohittaa siinä kävellessään Bristol Barin, Yuksels Cafén ja Euro-Sex-Shopin. Ohi ajaa krominkiiltävä avolimusiini, jossa istuu sutenööri valkoisessa puvussa, nenällä kultasankaiset aurinkolasit ja päässä naurettava tirolilaishattu. Lopulta Sebald menee McDonaldsiin, jonka tiskin ääressä seisoessaan tuntee olevansa kuin kaikista maista jo pitkään etsitty rikollinen, ostaa pussillisen ranskalaisia, jotka syö pikkuhiljaa kävellessään takaisin hotellille.

En ole kirjallisuusarvostelija, mutta kyllä Oili Suominen oli oikeassa sanoessaan Sebaldista, ettei tästä enää pääse pois. Seuraavaksi pitää etsiä Sebaldin kirja pahaenteisellä nimellä Austerlitz (2001).

kari.naskinen@gmail.com