Maapallo, loputtoman pitkä hautausmaa kaatumatautiselle ihmiskunnalle

Parhaiten Günter Grassin kirjojen suomentajana tunnettu Oili Suominen sanoi 80-vuotishaastattelussaan ihailevansa W.G. Sebaldia ”ehkä vieläkin enemmän kuin Grassia” (HeSa 24.2.2021). Piti siis perehtyä, ja Aleksis K -antikvariaatista löytyikin Sebaldin teos Saturnuksen renkaat (Tammi, 2010). Eikä ihme, että Oili Suominen on innoissaan, vaikka en Sebaldia ainakaan tämän yhden kirjan perusteella nosta Grassin ohi viimeisten sadan vuoden parhaaksi kirjailijaksi.

Winfried Georg Maximilian Sebald syntyi 1944 Wertachissa Saksassa, muutti 1970 pysyvästi Englantiin, jossa toimi eurooppalaisen kirjallisuuden professorina Itä-Englannin yliopistossa Norwichissa. Vuonna 2001 hän kuoli auto-onnettomuudessa. Niissä maisemissa Sebald liikkuu myös Saturnuksen renkaissa – kävely- ja muita retkiä Pohjanmeren rannikkoalueilla, tutkielmia historiasta, kulttuurista ja lopulta kaiken katoavaisuudesta. Romaani tämä ei ole, vaan eräänlainen esseekokoelma ilman väliotsikoita. Niin syvälle menevää kerrontaa ja pohdiskelua, että Sebaldin kaikki suomeksi ilmestyneet kirjat kääntäneen Oili Suomisen sanonta pitää paikkansa: ”Hän on vaativa mutta lumoava kirjailija; kun pääsee sisään hänen kirjaansa, sieltä ei pääse enää pois.”

Kirjan aihemaailma on laaja, Rembrandtin Nicolas Tulpin anatomialuennosta silkkiäistoukkien kasvatukseen ja Kiinan historiasta Jerusalemin temppelin pienoismalliin, jonka hän oli löytänyt Yoxfordista. Pimeyden ytimissä Sebald viipyy perusteellisesti Joseph Conradin yhteydessä, ja sitten laajemminkin, kun hän käy läpi maailmanhistorian surkeutta sotien kautta: ”Yön varjo kulkee maan yli kuin laahus - - - laskevaa aurinkoa seuraamalla voisi nähdä maapallolla vain riveittäin oikosenaan makaavia, kuin Saturnuksen viikatteen niittämiä ja korjaamia ruumiita – loputtoman pitkän hautausmaan kaatumatautiselle ihmiskunnalle.”

Tämä lainaus on tosin Sir Thomas Brownelta, 1600-luvulla eläneeltä oppineelta, joka kulkee Sebaldin kirjassa tiiviisti mukana. Daily Expressin numerosta vuodelta 1933 Sebald oli löytänyt laajan jutun sotien aiheuttamista kärsimyksistä varoitukseksi tulossa olevista. Oli kuvia hävitetyistä kaupungeista, raiskatuista ja silvotuista ruumiista, loputtomista pakolaisvirroista. Eikä tulevaisuus paremmaksi muuttunut.

Toisesta maailmansodasta kirjoittaessaan Sebald ottaa esille Armeijaryhmä E:n, joka 1942-44 teloitti Jugoslaviassa tuhansia partisaaneja ja siviilejä sekä vei tuhansia Kreikan juutalaisia kuolemanleireille. Tässä kohdin Sebald huomauttaa, että Armeijaryhmä E:n tiedustelupalvelussa toimi tuohon aikaan nuori wieniläinen juristi, jonka pääasiallisena tehtävänä oli laatia muistioita väestönsiirroista. Näistä perusteellisesti tekemistään muistioista tämä luutnantti sai Kroatian fasistijohtajalta Ante Pavelicilta hopeisen urhoollisuusmitalin. Sebald ei tämän fasistiluutnantin nimeä mainitse, mutta kaikki tietävät, että kyseessä oli Kurt Waldheim.

Sebald jatkaa: ”Sodan jälkeen tämä jo uransa alussa lupaavaksi todettu ja hallintotoimissaan erittäin pätevä upseeri pääsi hyvinkin korkeisiin virkoihin, muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi. Tässä ominaisuudessa hän kuulemma sai myös lukea nauhalle tervehdyksen mahdollisille maapallon ulkopuolisille universumin asukkaille, ja nyt tämä hänen tervehdyksensä kulkee muiden ihmiskunnan kallisarvoisten muistojen mukana avaruusluotain Voyager II:n matkassa kohti aurinkokuntamme äärirajoja.”

Jos ulkoavaruuden väki joskus pääsee kuulemaan Voyagerin viestin, siinä he saavat heti tuntuman oman planeettamme natsirikollisuuteen. En tunne viestin sisältöä, mutta varmaan se on jotain kaunista ja ylentävää. Waldheimin nykyiset perusseuraajat ovat taas vaihteeksi suorapuheisempia. Onneksi vaaleissa Saksassa saivat eilen takapakkia, siis AfD.

Sebald itsekin sivuaa nykyaikaa muutamissa kohdissa. Haagissa käydessään hän etsii ravintolaa ja ohittaa siinä kävellessään Bristol Barin, Yuksels Cafén ja Euro-Sex-Shopin. Ohi ajaa krominkiiltävä avolimusiini, jossa istuu sutenööri valkoisessa puvussa, nenällä kultasankaiset aurinkolasit ja päässä naurettava tirolilaishattu. Lopulta Sebald menee McDonaldsiin, jonka tiskin ääressä seisoessaan tuntee olevansa kuin kaikista maista jo pitkään etsitty rikollinen, ostaa pussillisen ranskalaisia, jotka syö pikkuhiljaa kävellessään takaisin hotellille.

En ole kirjallisuusarvostelija, mutta kyllä Oili Suominen oli oikeassa sanoessaan Sebaldista, ettei tästä enää pääse pois. Seuraavaksi pitää etsiä Sebaldin kirja pahaenteisellä nimellä Austerlitz (2001).

kari.naskinen@gmail.com