maanantai 17. kesäkuuta 2019

Natsismi kärsinyt inflaation

Nyt on natseja joka puolella. Jos haukkuu vaikka sushiruuan pataluhaksi, on ruokanatsi. Jos taas väittää, että räppiesitykset eivät ole musiikkia, on musiikkinatsi. Natsi-sanan tilalla voi käyttää myös fasistia.

Uusinta uutta on, että natsismiin syyllistyy, jos käyttää jonkin yhdistyksen tai minkä tahansa poppoon lipussa
Hitlerin natsilipun värejä punaista, mustaa ja valkoista.

”Vihapuhe” on toinen tällainen kieleen tullut hokema. Jos Ruotsi vielä joskus voittaisi Suomen jääkiekossa jollakin kummallisella hanhimaalilla ja joku sanoisi, että ”vittu mä vihaan
kaikkia ruotsalaisia”, se tulkittaisiin vihapuheeksi.

Minäkin olen muutaman vuosikymmenen aikana kirjoittanut julkisesti niin ilkeästi ja vihaisesti monesta asiasta, että olen kai oikein multivihapuhuja. Todellisuudessa en kuitenkaan vihaa muita kuin huonoja televisio-ohjelmia ja maksalaatikkoa.

Tarkkaan ottaen en näillä kuitenkin varsinaisesti pääse vihapuhujaksi, koska vihapuheella tarkoitetaan erityisesti vähemmistöihin kohdistuvaa vihaa. Television huonoja viihdeohjelmia kuitenkin katsoo enemmistö ja maksalaatikostakin tykkää enemmistö ainakin lapsista.

Näitä laajennetun käytön saaneita ilmaisuja on myös rasismi. Aika usein se yhdistetään vihapuheeseen ja päinvastoin. Tyypillistä on, että jos lohkaisee kriittisesti halaistun sanankin Suomen pakolaispolitiikasta, syyllistyy rasismiin. Minkäänlaista maahanmuuttokritiikkiä eivät näiden leimaussanojen käyttäjät hyväksy.

Rasismi on selvä asia. Sillä tarkoitetaan syrjintää rodul
taan, ihonväriltään tai syntyperältään toisenlaisia ihmisiä kohtaan. Voimakkaasti kasvaneen maahanmuuton arvosteleminen sinänsä ei kuitenkaan automaattisesti ole rasismia, koska kritiikki kohdistua monesti nimenomaan maahanmuuton määrään, ei laatuun.

Jos Suomeen
virtaisi jatkuvalla syötöllä suomen kieltä osaamattomia, valkonaamaisia ruotsalaisia yhtä paljon kuin nykyisin näitä tummempia pakolaisia, aiheuttaisi sekin maahanmuuttokritiikkiä, mutta se ei olisi rasismia, koska ruotsalaiset ovat samaa rotua meidän kanssamme. Kysymys on siis määrästä ja sen aiheuttamista ongelmista. Näin oli esimerkiksi syksystä 2015 talveen 2016, kun Suomeen tuli puolen vuoden aikana 35 000 pakolaista.

Jos meidän talon pihaan ilmestyisi majailemaan jänis tai valkoposkihanhi ja vaikka pareittain, niin se olisi ihan mukava juttu. Mutta jos niitä tulisi tuhat, asetelma olisi aivan toinen, syntyisi niiden määrään suuntautuva viha.

Uusi ilmaus on myös ”uhriutuminen”. Poliitikot ja muutkin julkisuudessa pyörivät ihmiset heittäytyvät uhreiksi, kun kokevat tulleensa väärin perustein moitituiksi. Uhriutuja pyrkii marttyyrin asemaan ja haluaa sääliä ja otsikoita, koska syyllisiä hänen tilaansa ovat kaikki muut. Mallia on otettu jalkapalloilija Cristiano Ronaldosta, joka jää kentälle tuskissaan kiemurtelemaan aina kun joku on hipaissut häntä.

Ei näissä uusissa nimittelyissä muutenkaan järkeä ole. Kun joku sanoo toisia natseiksi, pitäisi ensin perehtyä historiaan. Eivät musiikki-, ruoka- tai ilmastonatsit esimerkiksi vaadi toisinajattelevia krematoriossa poltettaviksi
eivätkä edes tarraa vaatteisiin. Vihreän liiton uusi puheenjohtaja-ministeri Marina Ohisalo joka tapauksessa haluaa olla se, joka tästä eteenpäin määrittelee sen, ketkä ovat Suomessa ”natseja”.

kari.naskinen@gmail.com

sunnuntai 16. kesäkuuta 2019

Taiteilijat narisevat aina

Taiteilijat ovat samanlaisia kuin yrittäjät, valittavat aina. Pitää saada arvostusta ja apurahoja. Yrittäjien kohdalla apurahoista käytetään termiä yritystuki.

Tulivat tällaiset asiat mieleen, kun tutustuin Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa pidettyihin alustuksiin. Yksi kirjailija valitti sitäkin, että kun oli ollut joillakin kutsuilla, häntä pidettiin vain kirjailijana eikä ihmisenä. Luulisi olleen tyytyväinen, että hänet sentään tunnettiin, sillä Suomenkin tuhannesta kirjailijasta tunnettuja on yleisesti ottaen vain kymmenkunta (kuolleista muistetaan Väinö Linna ja Kalle Päätalo).

Otin esille Googlen ja hain tiedon siitä, millainen kirjailija tämä valittaja on. Nimi on Hannele Taivassalo (kuvassa) ja hän on kirjoittanut monta kirjaa sekä saanut niistä kolme palkintoa. Ei hän kirjailijakokouksessa muuten valittanut, mutta onhan se kurjaa, kun kirjailija tunnistetaan kirjailijaksi ja sitten tietenkin aletaan hänen kanssaan keskustellakin kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta. Kannattaisi vaihtaa töihin vaikka marketin hyllyjentäyttäjäksi tai jäteauton apumieheksi, niin eivät koko ajan olisi hihasta nykimässä ja työasioista jauhamassa

Sekin Wikipediasta selvisi, että Hannele Taivassalon juuret ovat ”absuridistisessa ja surrealistisessa elämännäkemyksessä”. Erinomainen tämä Internetin maailma, kun sen avulla voi kätevästi hoitaa pois alta kaikki surrealistiset taidekokoukset. Minullakin molemmat kokouspäivät menivät netin ääressä, kun suorat realistiset lähetykset Sardinian MM-rallista veivät perjantain ja lauantain aamusta iltaan.
(Apurahaurheilijoitakin on, mutta ei Sardiniassa.)

Kyllähän taidetta tietysti tarvitaan. Mutta jos tehtävä taide on sellaista, että se ei kenellekään muulle kelpaa, niin tilanne on tietenkin surrealistinen. Tällaisen taiteilijan mielestä me muut olemme kuitenkin väärässä ja hän oikeassa. Siksi hän vaatii, että koska me emme osta hänen tuotantoaan, hänen toimeentulonsa on kustannettava mutkan kautta meidän verorahoillamme. Työvoimatoimistoon tällainen epäkelpo taiteilija ei mene, vaikka oma työ ei siis leiville lyökään.

Toinen ääripää taideporukoissa ovat hyvin menestyvät taiteilijat. He puolestaan valittavat siksi, että heidän pitää maksaa veroja, koska eihän taiteilijan luova työ saisi olla millään muotoa verotuksen kohteena.

Yksi kirjailija Lahden kansanopistolla järjestetyssä kokouksessa otti sentään esille rahankin. Etelä-Vietnamista Kanadaan 1978 paennut Kim Thúyn siteerasi maailman rikkaimpien joukkoon kuuluvaa Warren Buffetia: ”Hinta on se, mitä maksat. Arvo on se, mitä saat.”

Jos ostaa vaikka kirjan, äänilevyn tai taulun, on hinta mikä on ja arvo selviää myöhemmin, kun on tykönään perehtynyt hankintaansa. Eikä sillä väliä, tuottaako ostos lopulta ilon vai pettymyksen,
sillä tuotteen voi nykyisin palauttaa kahden viikon sisällä ilman perusteluja, jos on kuitti tallessa.

Kim Thúyn sanoi kirjoittavansa myös laatiakseen listoja, ja tässä häneltä yksi sellainen:

sokeri ja/tai täysruokosokeri
maltodextriini
päärynäsosetiiviste
maissisiirappi
muunnettu palmuöljy
karrageeni
sitrushappo
monoglyseridejä
natriumsitraatti
asetyloitu monoglyseridi
superhappo
ksantaanikumi
askorbiinihappo
johanneksenbleipäpuujauhe
kaliumsitraatit
luonnolliset aromit
väri.

En ymmärrä listan logiikkaa, mutta en olekaan surrealisti; oma eilinen listani muodostui selväpiirteisenä tällaiseksi, vähän happoja siinäkin:

kaurapuuroa ja metsämarjasoppaa
Juhla-Mokkaa
pitkä
bratwursti Kansainvälisillä markkinoilla
A.Le Coq saunassa
Pulla-Poikien kauraleipä
ä, päälle Koskenlaskijaa
Pirkka-banaani
Russkij Standart -votkaa Jukolan viestin alkaessa
Vana Tallinnaa Jukolan viestin jatkuessa.


kari.naskinen@gmail.com

lauantai 15. kesäkuuta 2019

Rakas tietokone

Sveitsiläinen Noëlle Revaz (51) Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa:

Oi tietokone, siamilainen kaksoseni
Kaiken me teemme yhdessä,
Kaiken, mitä olemme saavuttaneet
Teemme sen kaiken myös uudestaan, niin toivon
olet väsymätön, toisin kuin minä
olet aina valmiina kun herään
nousen vuoteestani
olet aina läsnä
katselet pikkuisella lampullasi
pikku majakkasi kieppuu
koko yön minun kanssani
sykit hiljaa
ja toisinaan jyrähdät
tai kuorsaat
mutta et kovin pitkään
lähetät hyviä aaltojasi.
Olet pieni, olet kevyt, nielet kaiken,
mitä sinulle annan
kuin valtava aarrearkku
jonka äärtä en näe milloinkaan
Sanon sinua pikku peilikseni
suureksi peiliksi minun pitäisi sinua sanoa
Ajattelen usein, että sisälläsi
on omaelämäkertani
ja jos joku niistä hepuista, joilla on paksut silmälasit,
tulisi ja avaisi sinut
hän löytäisi sieltä minun elämäni
miljardeina ja miljardeina merkkeinä
aarteeni, tietokone

Jos jonakin päivänä taloni palaa
Sinut minä otan kainalooni ja kannan turvaan

(Noëlle Revaz on sen verran nuori, että hän ei varmaankaan ehtinyt Remingtoneilla tai Oliveteilla kirjoittamaankaan. Suomeksi häneltä on ilmestynyt romaani Eläintenkö ehdoilla?, Lurra Editions 2016.)

perjantai 14. kesäkuuta 2019

Voisivatko naiset pelastaa maailman väestökatastrofilta?

Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen aiheena on tällä kertaa ”Kirjailijan luonto”. Avajaispäivänä tänään kanadalainen Rachel Rose (48) alusti keskustelun myös naisten luonnosta. Hän otti esille maapallon liikakansoituksen, joka ei ehkä sittenkään räjähdä niin suureksi kuin on pelätty. Yksi ansio tästä ehkä kuuluu naisille:

”Kun naiset muuttavat kaupunkeihin, he valitsevat itse omat ystävänsä ja perheen painostuksen merkitys vähenee. Naiset käyvät palkkatyössä ja heillä on enemmän itsenäisyyttä. Ja arvatkaapa mitä – kun naisilla on enemmän vapautta, heidän perheensä ovat pienempiä; joillain ei ole lapsia ollenkaan.”

Voisiko naisten vapaus siis olla se seikka, joka riittäisi hidastamaan kohti tuhoa etenevää väestönkasvua? Ehkä ei sittenkään, kuten Rachel Rose alustusta jatkaessaan sanoi:

”On ironista, ettei naisten arvostusta ole nostanut se, että naisia on vähemmän tässä täyteen ahdetussa maailmassa. Se ei ole johtanut miesten ja naisten yhteenliittymiseen. Maissa, joissa poikalapsi on paljon tervetulleempi kuin tytär, on naimakelpoisten naisten puute johtanut väkivaltaan ja kärsimykseen, ei tasa-arvoon.”

Tällaisessa tilanteessa Rachel Rose pohti, mikä kirjoittajan tehtävä olisi. Kuinka käsitellä pelkoa, murhanhimoista naisvihaa ja niiden häpäisemistä, jotka eivät ole kaltaisiamme? Mutta ei ole helppoa kirjailijoillakaan. Omissa kuplissaan hekin elävät:

"Kerroin kerran vilpittömästi ystävälleni, toiselle kirjailijalle, että uudenvuodenlupaukseni oli ystävystyä jonkun sellaisen kanssa, joka ei ole kirjailija. Me elämme liikaa päämme sisällä, emmekä tarpeeksi ruumiissamme ja sydämessämme. Voimme kuitenkin pyrkiä parempaan. Voimme kuunnella. Voimme tehdä havaintoja ja kirjoittaa totuuden. Levottomina aikoina nämä ovat pyhiä velvollisuuksia."

Rachel Rose on kirjoittanut neljä runokokoelmaa ja muistelmateoksen
The Dog Lover Unit: Lessons in Courage from the World’s K9 Cops, joka oli ehdolla Arthur Ellis Awardin voittajaksi parhaana tosipohjaisena rikoskirjana. Rachel Rose on työskennellyt tutkijana Iowan yliopiston International Writing Program -ohjelmassa ja hänelle on myönnetty Vancouverin Poet Laureate Emerita -arvonimi.

kari.naskinen@gmail.com

torstai 13. kesäkuuta 2019

TUL 100

Suomen Työväen Urheiluliiton perustamisesta tuli tammikuussa kuluneeksi sata vuotta. Pääjuhlallisuuksia vietetään tänä viikonvaihteena Helsingissä. TUL:n seuroja on tällä hetkellä vajaat 900 ja niissä jäseniä 240 000.

TUL:n toiminta on nykyisin suuntautunut pääasiassa harraste-, kunto- ja terveysliikuntaan, mutta seuroissa on edelleen myös kovia kilpaurheilijoita, jotka menestyksellisesti kamppailevat SM-mitaleista. Historiallisesti tarkastellen huippu-urheilukin kuului aikoinaan oleellisena osana TUL:n toimintaan, mistä todisteina ovat mm. 21 urheilijan olympiamitalit.

Juhlavuoden kunniaksi ja enemmän huippu-urheilusta kiinnostuneena laadin listan TUL:n kaikkien aikojen parhaista urheilijoista. Rajanveto osoittautui vaikeaksi, sillä osa urheilijoista ehti edustaa parhaina vuosinaan sekä TUL:ää että SVUL:ää. Esimerkkinä vaikkapa Jorma Limmonen, jonka seura Helsingin Tarmo oli ensin TUL:n ja myöhemmin SVUL:n seura. Rooman olympiakisoissa 1960 Limmonen voitti pronssia porvariseuran nyrkkeilijänä.

Entä ammattinyrkkeilijät? Eiväthän he enää ammattilaisina omia lähtöseurojaan edusta. Eivätkä KTP:n jalkapalloilijat Arto Tolsa ja Teemu Pukki maailmalla pelatessaan enää Tullin miehiä ole olleet.

Tässä joka tapauksessa 20 parasta aakkosjärjestyksessä:

Gunnar Bärlund, Helsingin Jyry, kaikkien aikojen paras suomalainen nyrkkeilijä.
Ismo Falck, Suomussalmen Vastus, olympiakisoissa jousiammunnan joukkuekilpailuissa Soulissa neljäs, Barcelonassa hopeaa.
Kelpo Gröndahl, Reposaaren Kunto, olympiakultaa Helsingissä 1952.
Voitto Hellsten, TuTo, pronssia Melbournessa 1956, Ruotsin-tappaja.
Juhani Järvinen, HTL, 1959 MM- ja EM-kullat sekä maailmanennätys 1500 metrillä.
Valentin Kononen, Korson Kaiku, 50 km:n MM-kultaa ja -hopeaa sekä EM-hopeaa.
Lasse Laine, Tampereen Sisu, MM-kulta permantovoimistelussa 1967.
Raimo "Spike" Lindholm, TMP, koripallomaajoukkueessa kaksissa olympiakisoissa 1952 ja 1964.
Olli Mäki, Kokkolan Työväen Urheilijat, EM-kulta 1959 ja MM-ottelu 1962.
Soini Nikkinen, Lahden Kaleva, keihäänheiton EM-pronssi 1954 ja ME Kuhmoisissa 1956.
Hannu Rantakari, Tampereen Sisu, voimistelun hypyissä olympiapronssia Tokiossa 1964.
Tapio Rautavaara (kuvassa), Oulunkylän Tähti, TUL:n ensimmäinen olympiavoittaja 1948, jousiammunnassa MM-joukkuekultaa 1958.
Marjut Rolig (o.s. Lukkarinen), Lohjan Louhi, Albertvillessa 1992 kultaa ja hopeaa, seuraavana vuonna MM-pronssi.
Reima Salonen, Turun Weikot, EM-pronssi 1976 ja EM-kulta 1982.
Toivo Salonen, HTL, Cortinan olympiakisoissa 1956 pronssia, MM-kisoissa ja EM-kisoissa hopeaa.
Jani Sievinen, Nummelan Kisaajat, MM-kulta, viisi EM-kultaa ja olympiahopeaa Atlantassa 1996.
Tapio Sipilä, Muhoksen Voitto, olympiahopea Los Angelesista, yksi MM-kulta ja seitsemän muuta arvokisamitalia.
Eero Tapio, Haukiputaan Heitto, MM-paineista kultaa, hopeaa ja pronssia, EM-paineista kultaa ja hopeaa.

Tarmo Uusivirta, Jyväskylän Työväen Nyrkkeilijät, kaksi MM-hopeaa ja EM-kulta. Ammattilaisena ylemmän keskisarjan toinen haastaja.
Jorma Valkama, Elannon Isku, Melbournessa 1956 pituushypyn pronssia.

kari.naskinen@gmail.com

keskiviikko 12. kesäkuuta 2019

Solveigin laulu


Turkulainen säveltäjä ja kuoronjohtaja Gottfrid Gräsbeck (1927 - 2010) sekä hänen lapsensa, viulisti Manfred Gräsbeck ja pianisti Folke Gräsbeck ovat hyvin tuttuja nimiä. Lapsia on vielä kolme lisää, joista niminä jonkin verran tuttuja ovat viulisti Eva Gräsbeck, laulaja Yvonne Gräsbeck - ja nyt sain käsiini Solveig Gräsbeckin levyn, jolla hän laulaa säveltämiään ja sanoittamiaan lauluja. Hieno yllätys, että tämäntyylistä iskelmämusiikkia edelleen tehdään näin laadukkaasti.

Iskelmä on tähän ehkä liian rajoittunut ilmaisu, sillä Solveigin lauluista saa selviä mielleyhtymiä myös jatsahtavampaan suuntaan. Aina kun tällainen uusi tuttavuus osuus kohdalle, tulee automaattisesti tehdyksi vertailuja joihinkin ennestään tuttuihin, jotta voi uuden laulajan sijoittaa johonkin lokeroon. Tässä tapauksessa mielikuviini yhdistyvät esimerkiksi Helena Siltala ja Maynie Siren. Lisäksi kun levyllä olevat kappaleet ovat yhtä lukuunottamatta englanninkielisiä, hakee korva vastaavasta tyylilajista amerikkalaisia esikuvia. Rohkeasti heitän tähän, mutta mieleen tulee esimerkiksi Jo Staffordin kevyet hitit 1940-50-luvuilta.

Kuulijan kannalta joutuu kuitenkin harmittelemaan sitä, että sävellykset ovat kovin samanlaisia keskenään. Mukava poikkeus on yksi ruotsinkielinen laulu, joka siis kieleltään erottuu joukosta.

Sovitukset on tehnyt alan ammattimies Seppo Korhonen, joka tämän tyylilajin hyvin hallitsee. Sellaista keinuvaa, kaunista menoa. Levyllä Korhonen myös soittaa kosketinsoittimia.

Solveig Gräsbeckistä en internetistä löytänyt muuta kuin hänen kotisivunsa, joiden tietojen mukaan Solveig suoritti pianopedagogiikan loppututkinnon 1997, filosofian maisterintutkinnon musiikkifilosofiassa 2002 ja toimii pianonsoitonopettajana Helsingissä. Jo 1981 hän oli voittanut Hannikaisen pianokilpailuissa Jyväskylässä sekä samana vuonna Göteborgin ja Turun musiikkitapatumissa.

Hieman lisää tietoa sää levykotelon esittelytekstistä, jonka on kirjoittanut Folke Gräsbeck. Solveig on esiintynyt monissa yhtyeissä, jotka myös ovat esittäneet hänen tekemiään kappaleita, mm. Beat-yhtye ja Nikkilä All Stars. Lisäksi hän on esiintynyt vanhemman siskonsa Yvonne kanssa, voittivat kerran sarjansa Nuorison taidetapahtumassakin.

Juuri ilmestyneen levyn on tuottanut tunnetun musiikkimiehen Ari Hakulisen Turun Tähtituotanto Oy. Levyllä soittavat Seppo Korhosen lisäksi Vesa Anttila (kitara), Jay Kortehisto (vetopasuuna), Topi Kurki (rummut), Anssi Nykänen (rummut, percussion), Heikki Pohto (saksofoni), Timo Pratskin (kosketinsoittimet), Harri Rantanen (basso), Timo Seppänen (kitara) ja Mikko Vuorela (basso).

Tärkeintä on kuitenkin Solveigin laulu. Se soi niin kuin laulujen sisällöt edellyttävät, on rakkautta, kaipuuta ja toivoa, pettymyksiä, tätä kaikkea niin kuin iskelmissä pitää - What We Really Feel, Shut Me in Your Arms, Let Our Stars Shine... ja viimeisenä kappaleena ruotsinkielinen Man leker ej med kärleken. Kyllä näitä mieluummin kuuntelee kuin suurinta osaa nykyisestä popmusiikin tuotannosta.

kari.naskinen@gmail.com

tiistai 11. kesäkuuta 2019

Paavo Nurmi vai Mikael Agricola?

Sata vuotta sitten kesäkuun puolivälissä Paavo Nurmi oli Turun urheilupuistossa 5000 metrin juoksussa kolmas. Näin pitkiä matkoja ei Paavo Nurmen nimikkokilpailuissakaan enää tänä iltana juosta.

Paavo Nurmi on monien mielestä Suomen kaikkien aikojen paras urheilija. Olympiavoitoillaan ja maailmanennätyksillään Nurmi sai aikaan myös vääristymää, kuten Matti Kurjensaari 1962 kirjoitti Suomen Kuvalehdessä avoimessa kirjeessään Nurmelle: "Teidän kauttanne urheilu tuli ylimitoitetuksi kansakunnan elämässä."

En mene tänään kilpailuja katsomaan, mutta kun pari viikkoa sitten ajoin Turkuun, oli tienposkessa iso plakaatti, jossa ylimitoitetusti toivotettiin tervetulleeksi "Paavo Nurmen kaupunkiin". Turku on suomalaisen sivistyksen synnyinsija, joten kyllä se on muutakin kuin yhden juoksijan kaupunki.

Toisaalta jos toivotettaisiin tervetulleeksi Mikael Agricolan, Pietari Brahen, Henrik Gabriel Porthanin tai Juhana III:n kaupunkiin, niin menisi harakoille, koska näitä nimiä ei esiinny somessa.

Paavo Nurmi oli omalaatuinen ihminen. Eikä keskivertoihminen koskaan voi maailman parhaaksi tullakaan, ei missään asiassa. Nurmi oli "suuri vaikenija", joka piti etäisyyttä muihin. Radioonkin Nurmi suostui 75-vuotispäivänään haastateltavaksi vain, kun haastattelijaksi hommattiin presidentti Urho Kekkonen. Siinä sivussa pääsivät sitten omia kysymyksiään esittämään myös kauppaneuvos Kalle Kaihari, urheiluselostaja Pekka Tiilikainen ja maratonjuoksun olympiamitalisti Armas Toivonen.

Urheilu-uransa jälkeen Nurmi ryhtyi rakennusurakoitsijaksi. Lisäksi hän perusti Helsinkiin herrainvaatehtimon. Paavo Nurmi oli Suomen suurin julkkis. Kaikki tiesivät, että Nurmi oli presidentistä seuraava, vai olikohan toisinpäin.

Kerran Nurmi oli istunut iltaa Savoyssa entisen turkulaisen rakennusmestarin ja urheilumiehen Allan Mannerkorven kanssa. Pois lähdettiin Nurmen autolla, jonka poliisi pysäytti Stockmannin edessä. Tietenkin poliisimies tunnisti Nurmen ja senkin, että miehet autossa olivat maistissa. Nurmi vähän kimpaantui, mutta suostui sitten menemään takapenkille, kun poliisi lupasi ajaa Nurmen ja Mannerkorven koteihinsa.

"Koko ajomatkan hän motkotti takapenkiltä, että kuinka poliisimies voi ajaa noin kömpelösti, rikkoo vaihteet, koko auton", muisteli Mannerkorpi.

Turun urheilupuistossa Paavo Nurmi kilpaili viimeisen kerran 1933, jolloin hän voitti Kalevan kisoissa 1500 metriä.

Paavo Nurmen ennätys 1500 metrillä 3.52,3, Lasse Virenin 3.41,8.
Paavo Nurmen ennätys 5000 metrillä 14.28,2, Lasse Virenin 13.16,4.

kari.naskinen@gmail.com