Dnestr-joki, Venäjän ja EU:n herkkä raja

Suomen itäraja on osa EU:n ja Venäjän rauhallista rajaa. Joka paikassa raja ei ole yhtä helppo. Television Ulkolinja-ohjelmassa kerrottiin Dnestr-joesta, jonka länsipuolella on EU:n jäseneksi haluava Moldova ja itäpuolella siitä yksipuolisesti itsenäistynyt Transnistrian alue. Ohjelma tulee uusintana Tv 1:stä keskiviikkoiltana.

Transnistriaa sanotaan maailmanpolitiikassa ”jäätyneeksi konfliktiksi”, jonka osapuolina ovat Venäjä ja Moldova. Konflikti puhkesi, kun Transnistria irtosi Moldovasta 1992 käydyn sodan seurauksena. Sodassa kuoli toistatuhatta ihmistä, ja siitä lähtien tilanne on ollut tulehtunut. Vuonna 2006 Transnistriassa järjestetyssä kansanäänestyksessä 97 prosenttia kannatti liittymistä Venäjään ja 2013 Transnistrian Korkein neuvosto hyväksyi lain, minkä mukaan alueella on voimassa Venäjän federaation laki. Vuonna 2014 Transnistria vielä pyysi, että se saisi liittyä Venäjään.

Venäjä ei kuitenkaan ole pyyntöön suostunut. Eikä se edes ole tunnustanut 200 km pitkää ja 20 km leveää Transnistrian alueen itsenäisyyttä.

Tv-ohjelmassa ihmiset sanoivat, että Transnistria joka tapauksessa elää Venäjän tuella. Venäjä antaa Transnistrialle rahaa rahastoon, josta mm. maksetaan ihmisille eläkkeitä ja josta saa halpaa lainaa. Tilanne vaikeutui varsinkin sen jälkeen, kun Venäjä otti Krimin: Ukraina sulki rajansa, mistä johtuen esimerkiksi maataloustuotteiden vienti Transnistriasta Venäjälle ja Ukrainaan tyssäsi. Lisäksi tilannetta kiristää se, että Ukraina on tuonut rajan lähelle joukkojaan, mm. C 300 -ilmatorjuntadivisioonan. Venäjä puolestaan on sijoittanut Transnistriaan 400 rauhanturvaajaa ja tuhat sotilasta Venäjän puolustusvoimiin kuuluvasta Operatiivisesta ryhmästä.

”Toivomme, että Venäjä ottaisi meidät niin kuin otti Krimin”, sanoi yksikin tv-ohjelmassa haastateltu.

Toisin kuin muu osa nykyistä Moldovaa, ei maan Transnistria ole koskaan ollut osa Romaniaa. Alue on kuulunut slaavilaiseen vaikutuspiiriin 1700-luvun lopulta asti. Vuonna 1924 Neuvostoliitto perusti Moldovan autonomisen sosialistisen neuvostotasavallan, johon kuuluivat Transnistria ja osa nykyisestä Ukrainasta.

Toinen maailmansota toi taas muutoksia. Vuonna 1947 nykyinen Transnistrian ja Moldovan alue liitettiin virallisesti Neuvostoliittoon Pariisin rauhan yhteydessä. Tästä alkoi alueen määrätietoinen venäläistäminen: venäjän kieli julistettiin alueen ensisijaiseksi kieleksi ja kyrilliset aakkoset myös romanian ja moldovan kielen viralliseksi kirjoitusasuksi. Romania ja moldova ovat kielinä lähes identtiset. Nyt Transnistriassa käytetään kyrillisiä kirjaimia, mutta Moldova on siirtynyt länsimaisiin aakkosiin.

Paluuta Moldovan yhteyteen ei enää ole. Eikä Moldovan EU-lähentyminenkään suju hyvin, kun paljastui, että ainakin miljardin euron verran valtion varoja oli siirretty kolmen pankin kautta yksityisille oligarkeille ja edelleen paratiisisaarille tai muualle harmaaseen tuntemattomuuteen. Hävinneen omaisuuden suuruus vastasi 15:tä prosenttia maan bruttokansantuotteesta.

Transnistria ei kuitenkaan ole Moldovan ainoa geopoliittinen ongelma. Toinen on maan eteläosassa sijaitseva autonominen Gagauzian alue lähellä Ukrainan Odessan alueen rajaa. Tilanne on ollut tällainen vuodesta 1994 lähtien. Gagauzialla on omat poliisivoimansa ja aluetta johtaa venäläismielinen kuvernööri Mihail Formuzal. Venäjä on antanut Gagauzialle erityisaseman muuhun Moldovaan nähden, eikä se rajoita viinin tai maataloustuotteiden tuontia Gagauziasta. Tämä on mahdollista, koska kuljetukset tapahtuvat lentoteitse, mikä taas ei ole mahdollista Transnistriasta.

kari.naskinen@gmail.com

Markka-ajan suurimmat talousmunaukset

Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seuran Pamaus ry:n kokouksessa piti kanslianeuvos, KHT Yrjö Tuokko esitelmän Suomen talouselämän 1980- ja 1990-luvuista, jotka hänen mukaansa ovat olleet taloushistoriamme tuhoisimmat vuosikymmenet. Tuokko kävi läpi suurimmat markka-ajan miljardimunaukset ja yritykset, joiden kehitys ja tulevaisuus olisi voinut olla parempi ilman virheitä:


1. Valco: kaikki hallituksen jäsenet olivat riippuvaisia yhtiöstä, normaali hallintosääntö unohdettiin. Toimitusjohtaja toimi myös hallituksen puheenjohtajana ja jäsenet olivat hänen alaisiaan.

2. Wärtsilä Meriteollisuus.
3. Hankkija/Novera: vauhtisokeus ja kasvuhalukkuus mursivat vanhan perinteisen yrityksen.
4. Eka-Yhtymä: pyrkimys Amerikan valloitukseen Hakalla.
5. SKOP + suomalaisen liikepankkitoiminnan myynti Ruotsiin.
6. Sonera: Umts-kaupat.
7. Metsä-Serla: Ruotsista ostetusta liiketoiminnasta tulleet tappiot.
8. Stora-Enso.
9. Nokia: lunasti amerikkalaisilta sijoittajilta 19 miljardilla omia osakkeitaan ja mitätöi ne osakkeet.

Tuokko mainitsi, että listaa voisi kyllä jatkaa vielä pidemmällekin. Samalla hän ilmaisi huolensa nykytilanteesta, jossa esim. terveydenhuollosta suuri osa on ulkomaisten pääomasijoittajien käsissä.

Taustaksi listaukselleen Tuokko kertoi, että 1986 vapautettiin ulkomaiset luotot telakoille ja suuryrityksille sekä 1987 kaikille yrityksille. Tämän jälkeen pankit lähtivät myymään rahaa yrittäjille: ”Ottakaa ulkomaista luottoa, se on niin edullista. Korkoero on niin suuri, että kestää minkälaisen devalvaation tahansa.”

Pk-sektorin yrityksille tarjottiin siis lainaa helppoheikkimäisesti ja nämä olivatkin lukumäärältään suurin valuuttalainojen ottaja. Lainanannon seurauksena, vuoteen 1991 mennessä eli runsaassa kolmessa vuodessa, ulkomaisen rahan määrä viisin-kuusinkertaistui. Vasta 1991 vapautettiin ulkomainen luotonotto tavallisille ihmisille.

”Yrityksiä meni 1990-luvulla konkurssiin 48 500. Viime aikojen historiassa vain sota ylittää 90-luvun laman vaikutukset, ja tilanne vaikutti ja vaikuttaa yhä lähes puolentoista miljoonan suomalaisen elämään. Kyseessä oli siis suurin omaisuuden uusjako Suomessa”, sanoi Tuokko.

”Pankkikriisin yhteydessä pankkien luottotappiot nousivat 85 miljardiin markkaan. Säästöpankkijärjestelmä mureni, 50 % liikepankkitoiminnasta myytiin Ruotsiin. Veronmaksajat maksoivat kaiken, valtio velkaantui 1993-96, pankkituki 1990-luvulla oli yhteensä noin 50 miljardia markkaa. Lopputuloksena laajoista säästöpankkioikeudenkäynneistä ei saatu rahoja takaisin ja heräsikin kysymys, mitkä ovat vastuunkantajien velvollisuudet ja vastuut.”

Tuokko kysyi, miksi tätä ei ole liiemmälti käsitelty julkisuudessa.

PAMAUS

Teollisuuden- ja liikkeenharjoittajain seura Pamauksen perustivat Viipurissa 1891 Viipurin suomenmieliset liikemiehet toimimaan kansallisessa hengessä kaupungin käsityöläisten ja liikkeenharjoittajain piirissä. Sotien jälkeen seura on jatkanut toimintaansa Helsingissä. Seuran toimintaan on alkuajoista asti kuulunut esitelmäperinne ja se muodostaa nykyisen toiminnan rungon jäsenistön kokoontuessa kuukausittain kuulemaan alustusta ajankohtaisista taloudellisista ja yhteiskunnallisista aiheista. Seuraan kuuluu tällä hetkellä runsaat 700 karjalaistaustaista miesjäsentä.

kari.naskinen@gmail.com

Karjalan laulumailla – vanhaa ja uutta

Jos kerran Elias Lönnrot lähes 200 vuotta sitten, niin miksen minäkin nyt. Lönnrotilla ei runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalaan (Беломорская Карелия, Belomorskaja Karelija) ollut käytössään edes mopoautoa, joten nyt pikkubussilla reissaaminen oli pelkkää mukavaa turismia. Runoja en kuitenkaan kerännyt, kokemuksia vain.

Ei tosin täysin mukavaa. Tiet alueella ovat nimittäin kurjassa kunnossa. Pikkubussin takapenkillä ei uskaltanut edes mehu- tai votkapulloa nostaa huulilleen, sillä jos samaan aikaan auto olisi kolauttanut johonkin syvään kuoppaan, olisivat hampaat voineet katketa. Eikä tietenkään ajettu mitään mateluvauhtia.

Tämä tieasia on suurin este mielenkiintoisen alueen kulttuuri- ja muunkin matkailun voimakkaalle lisääntymiselle. Parhaillaan tehdään kunnon autobaanaa Muurmanskista Pietariin, mutta sen ulkopuolella muut maantiet ovat huonoja. Karjalan tasavallan liikennekomiteassakin on asiaan kiinnitetty suurta huomiota: jokainen tienrakennus- ja korjaushallinto on nyt velvoitettu huolehtimaan omien alueittensa autoteiden kunnossapidosta. Pääurakoitsijaksi tulee Remstroikomplekt-yhtiö.

Osuin matkalle lokakuun toisella viikolla, jolloin siellä oli yöpakkasia ja luntakin satoi. Yhtenä päivä tienposkessa oli rekan vetoauto katollaan ja toisella puolella tietä tukkikuorma hajallaan. Seuraavana päivänä liukasteli oma pikkubussimme jäisellä tiellä niin pahasti, että lopullinen lähtö oli jo lähellä.

MELKEIN KUIN
KOTONA OLISI

Vienan Karjala ulottuu Vienanmereltä Suomen itärajalle, pohjoisessa se rajoittuu Muurmanskin alueeseen ja etelässä Aunuksen Karjalaan. Vienan Karjalassa on jo vuosituhansia asunut suomalais-ugrilaisia kansoja, jotka ovat nykyisten suomalaisten esi-isiä. Vienankarjalaiset ovat suomalaisten lähin sukulaiskansa, ja mikä parasta, me ymmärrämme toisiamme. Karjalan kielellä ei ole mitään tekemistä Karjalankannaksella puhutun suomen kielen karjalaismurteen kanssa, eikä olisi kai iso virhe puhua Vienassa puhuttavasta karjalasta myös murteena.

Hyvin kotoisalta tuntui myös yksi yöpyminen karjalaiskodissa Vuokkiniemessä, jossa leskirouva Tonja Karlova innostui illalla laulamaankin meille. Samanlaisista kokemuksista kertoivat Värttinä-yhtyeen laulajat, jotka juuri ilmestyneeseen levyynsä olivat hakeneet aineksia ja innoitusta samoilta kyliltä: ”Karjalainen välittömyys huokui. Mummot kertoivat tarinoita ja lauloivat meille. Vieraanvaraisuus pulppusi, aina pantiin parasta pöytään. - - - Asuimme näiden ihmisten luona ja elimme heidän arkeaan, sillä ei siellä mitään hotelleja ole.” (HS 13.10.2015)

Niin meilläkin. Tonja-rouva oli aamulla käynyt verkoilla ja saanut hyvän muikkusaaliin, jonka annista nautimme päivällisellä. Illalla hän lähti taas naapurinrouvan kanssa perämoottoriveneellä laskemaan verkkoja, jotka kävi nostamassa seuraavana aamuna ennen heräämistämme.

Hotelleja ei joka kylässä ole, mutta esimerkiksi Kalevalassa (ent. Uhtua) yövyimme uudehkossa Welt-hotellissa ja Kostamuksessa komeassa pyöröhirsimajatalossa. Myös maatilamatkailua on saatu käyntiin.

Yksi erikoinen paikka on Haikolan kylä, Vienan Karjalan kansankirjailijan Ortjo Stepanovin (1920 -1998) kotikylä, jossa nyt toimii Stepanovin kirjallisuusmuseo. Siellä on myös myynnissä Stepanovin kirjoja, joita ei Suomalaisesta kirjakaupasta taida saada, esimerkiksi 6-osainen romaanisarja Kotikunnan tarina Vienan Karjalan vaiheista 1920-luvulta 1960-luvulle.

Kahtena vuonna on Haikolan kylässä järjestetty dokumenttielokuvafestivaali. Kylässä ei ole sähköä, mutta aggregaatilla homma hoituu. Taas syyskuussa 2016 festivaali järjestetään.

MYYTIIN METSÄÄ,
RAKENNETTIIN KOULU

Luonnonkaunein kohde matkallamme oli Venehjärven kylä, joka on tullut tunnetuksi myös I.K. Inhan valokuvista sadan vuoden takaa. Kylä on Lesosen suvun aluetta. Ainakin minulle tuttu nimi, sillä liikemies Veikko Lesonen on yksi Oulun Kärppien ”takapiruja”. Venehjärvellä suvun paikkaa pitää velipoika Santeri Lesonen.

Vienan Karjalassa on yleistä, että kutakin kylää hallitsevat jotkin suvut, esimerkiksi Latvajärveä Perttuset ja Karhuset, Vuonnista Maliset, Bogdanovit ja Kieleväiset, Kostamusta Peksujevit, Vataset ja Rugojevit sekä Vuokkiniemeä Lipposet, Remsut ja Remsujevit.

Vuokkiniemessä tehtiin muutama vuosi sitten näyttävä investointi, kun rakennettiin uusi koulu. Miten se oli mahdollista, kun Kostamuksen aluevaltuustoonkaan ei kuulu kuin yksi vuokkiniemeläinen, eikä peruskouluikäisiä oppilaitakaan ole kuin alle 50? Määrätietoisella lobbaamisella päästiin ratkaisuun: valtio antoi kylälle luvan hakata ja myydä metsää niin paljon, että rahat riittäisivät koulun rakentamiseen. Riittiväthän ne, kun puut oli myyty Suomeen. Tuli kolme erillistä rakennusta isoista pyöröhirsistä – kauniita, eikä varmaan hometta. Vanhasta koulutalosta tuli Kylätalo, jossa eri harrastuspiirit nyt kokoontuvat.

TARINOITA RIITTÄÄ

Ei ihme, että Elias Lönnrot kiinnostui näistä runokylistä. Tarinoita laulettaviksi riittää edelleen, ja niitä myös tallennetaan koko ajan. Tätä Lönnrotin alullepanee työtä jatkaa nyt Juminkeko-säätiötä johtava Markku Nieminen.

Lönnrot teki ensimmäisen runonkeruumatkansa Vienan Karjalaan 1832, ja lisää sen jälkeen, kun oli virassa Kajaanin piirilääkärinä 1833-53. Ensimmäisiä runokirjoja olivat mm. Väinämöinen (1867 säettä) ja Lemminkäinen (825 säettä), joiden jälkeen 1935 ilmestyi Kalevala taikka Vanhoja Karjalan Runoja (32 runoa, 12 078 säettä). Lopullinen Kalevala (50 runoa, 22 795 säettä) ilmestyi 1849. Kaikkiaan Lönnrotilla oli käytössään noin 40 000 säettä, joista 65 prosenttia oli keruumatkoilta Vienan Karjalasta.,

Kalevalan 180 vuotta pitkän historian merkeissä on tämä vuonna ilmestynyt uusi vienankarjalainen käännös Kalevalasta.

Linnut liitteli shanoja,
puijen latvat lausehija.
Nepä mie kerällä kiärin,
shovittelin shommelolla.

Tällä hetkellä karjalan kieltä lukee noin 2300 oppilasta tasavallan 25 koulussa. Venäjän karjalaisista asuu 75 prosenttia Karjalan tasavallassa.

kari.naskinen@gmail.com

Hytti nro 7

”Juna Muurmanskiin lähtee raiteelta 1 klo 19.48.” Olemme matkaseurueemme kanssa Laatokan (Ladotskaya) asemalla Pietarissa. Matkamme tällä Kirovin radalla ei ulotu aivan Muurmanskiin asti, vaan tulemme jäämään pois junasta Vienan Kemissä, sillä kohteemme on Vienan Karjala. Pitkä yöjunamatka joka tapauksessa edessä, 837 km. Siispä matkaan.

Punaharmaa juna näyttää pitkältä, ainakin 20 vaunua. Junaan ei mennä ihan miten vain. Passit ja viisumitkin tarkastetaan vaunun ovella. Sitten etsimään omaa makuupaikkaa, joka on tämän vaunu nro 15:n hytissä nro 7 alapetillä nro 28. Ulla-vaimoni saa yläpedin 29. Ahdasta tietenkin niin kuin makuuvaunujen hyteissä aina. Ulla saa pitää paikkansa yläpetillä, koska minä kuitenkin käyn yöllä vessassa useammin.

Käyn tarkistamassa, keitä on viereisessä hytti nro 6:ssa - ei näy Rosa Liksomia.

Kaksin emme saa hytti nro 7:ää itsellemme. Ensin tulee noin 30-vuotias mies ja vähän ajan päästä sotilaspukuinen nuorukainen. Vanhempi osaa englantia ja kun minäkin osaan riittävästi rallienglantia, teemme tuttavuutta. Hyvin ruskettunut mies on Dmitri (Ulla panee merkille myös kauniisti ruskettuneet sääret) ja hän kertoo olevansa psykiatri tai psykologi (en saa selvää, kumpi), joka on palaamassa töihinsä Muurmanskiin lomalta Mustanmeren aurinkorannoilta Abhasiasta.

Sitten juna lähtee. Kiihdyttää hitaasti. Mies kertoo käyneensä myös Suomessa – Helsinki on kaunis ja siisti.

Solttupoika on Sergei, mutta puhuu vain venättä. Dmitri kertoo Sergein olevan lomaltapaluumatkalla takaisin armeijayksikköönsä Muurmanskiin. Selvä tapaus. Sitten lähden etsimään matkanjohtajaamme Antti Holopaista ja Sinikka Holopaista. Pyydän heidät mukaani ravintolavaunuun, samoin Arvo Korkkisen, Annikki ja Emppu Saarelan sekä tulkkinamme olevan Nelli Lensun.

Ensimmäinen yllätys ravintolavaunussa: votkaa ei ole myynnissä. Jo toista vuotta kuulemma tällainen tilanne. Saman olemme kokeneet jo asemaravintolassa, ei votkaa. Borsh-keitto ravintolavaunussa on erinomaista, mutta kyllä se muutaman snapsin olisi vaatinut. Ruokajuomiksi ovat tarjolla olut ja viini.

Ensimmäinen pysähdys melkein kaksi tuntia lähdöstä: Olhava. Siinä on se iso joki.

Ennen nukkumaanmenoa jään vaunu 15:n käytävälle katsomaan maisemia. Metsää, metsää, metsää. Juna kolkkaa niin kuin junat ennen kolkkasivat. Suomessahan Intercityt ja Pendolinot menevät kuin sukkasillaan. Lunnajoki, Sääsjoki, Valkamjoki, Telsava, Joki, Vänitsä, Jehkilä, Paksujoki…

Nyt kuitenkin nukkumaan. Uni ei tule heti, ja sitten juna pysähtyy. Lähden vessaan ja huomaan seisovamme Lotinapellon asemalla Laatokan itäpuolella, tuttu joistakin sotajutuista. Etenemme kohti Aunuksen kannasta. Vaunun seinältä luen, että seuraavat pysähdyspaikat ovat Syväri, Petroskoi, Kontupohja ja Karhumäki.

Hytti nro 7:ssä hiljaista. Nyt nukuttaa ja vielä toisen yöllisen vessakäynnin jälkeen herään 7-8:n aikoihin, kun juna seisoo Segezhan asemalla. Vielä on kuitenkin matkaa. Vaunuosaston päästä saa teetä ja jotain pientä aamupalaa. Tee tulee erikoisesta, monimutkaisesta laitteesta, joka ennen on kuumennettu pienellä uunilla, mutta nyt sähköllä. Kymmeneltä aukeaa taas ravintolavaunu ja sieltä tilaan kolme munaa paistettuina.

Seuraavat pysähdyspaikat ovat Vojatsu, Kuusi, Kesäkylä, Petäjistö, Belomorsk, Suiku ja klo 10.52 Vienan Kemi; kättelemme Dmitrin ja Sergein, joille on matkaa Murmanskiin vielä 612 km. Ovat perillä illalla kymmenen aikaan.

Pitkällä asemalaiturilla on vastassa karpalonmyyjiä. Erityisesti meitä on vastassa Jaakko, joka lähtee kuskaamaan meitä pikkubussillaan kohti Karjalan laulumaita. Ensin hän kuitenkin neuvoo meidät aivan vieressä olevan kauppaan, josta saa matkaevästä edessä olevaa pitkää automatkaa varten. Siinä aseman ja kaupan lähellä ei kuitenkaan saa ottaa aamuryyppyä, koska sellaisesta tulisi sakot. Eikä tupakoidakaan saa. Jos näitä kieltoja ei olisi tullut, olisi Putinin ´kannatus varmaankin 100 posenttia.

Päivän määränpäämme pikkubussilla on Kalevala (ent. Uhtua), mutta se on jo toisen jutun väärtti. Kolmatta juttua sen sijaan ei tule reissusta, jonka tekisin junalla Vladivostokiin katsomaan Jokereiden peliä.

(Sen verran kuitenkin hyppään yli ja tarinan loppuun, että viiden päivän reissun lopussa sairastuin, nousi korkea kuume ja alkoi ripuli. Oma matkani päättyikin Päijät-Hämeen keskussairaalaan osastolle nro 33 huoneeseen nro 7.)

kari.naskinen@gmail.com

Smeds hylkäsi puheteatterin

Kun Kristian Smedsin Tabu-näytelmän alusta on kulunut 45 minuuttia, sanoo Seela Sella näytelmän ensimmäisen repliikin, missä ilmoittaa hylkäävänsä Jumalan. Smeds itse on hylännyt puheteatterin ja tehnyt Kansallisteatterin päänäyttämölle täysin älyttömän pantomiimiperformanssin.

Se on olevinaan Timo K. Mukan pienoisromaanista Tabu (1965) tehty näyttämöversio. Mutta ei järjenhäivää. Ensimmäiset 15 minuuttia katsojat istuvat täysin pimeässä teatterisalissa, eikä mitään muuta ole kuin Pekka Kuusiston säveltämä monotoninen musiikki, jossa instrumentteina ovat kai viulu ja urut. Sitten yhtä pimeälle näyttämölle tulee Seela Sella kynttilänvalossa, mutta vieläkään ei tapahdu mitään. Toinen näyttelijä Tero Jartti ilmestyy paikalle 40 minuutin kohdalla, ja kohta sen jälkeen Seela Sella sanoo repliikkinsä.

Odotin vielä kymmenen minuuttia, mutta kun mitään ei edelleenkään tapahtunut, lähdin pois. Tunti olisi vielä pitänyt varttua ”juonen” kehittelyä, mutta minulle tämä taide riitti.

Olen nähnyt kaikki Smedsin Suomessa esitetyt näytelmät viimeisten 20 vuoden aikana. Smeds on ollut Suomen johtava teatterintekijä, mutta nyt Smeds meni sellaisen rajan yli, että tällaisen tavallisen tallaajan äly ei yksinkertaisesti riittänyt.

Verovaroin ylläpidettävän Kansallisteatterin kuuluu tuoda esille myös kokeilevaa teatteria, mutta kaikkein hölmöimmän roskan pitäisi kuulua sen pienemmille näyttämöille.

kari.naskinen@gmail.com

Ulla Puolanne 1931 – 2015

Kun Kokoomuksen pitkä oppositiokausi  päättyi 1987, oli Ulla Puolanne luonteva valinta ministeriksi sinipunahallitukseen. Tuskin häntä olisi syrjäytetty myöskään porvarihallituksesta, jos Ilkka Suomisen alkuperäinen suunnitelma sellaisen perustamiseksi yhteistyössä Keskustapuolueen ja RKP:n kanssa olisi toteutunut. Ulla Puolanne asettui eduskuntaryhmässä Harri Holkerin taakse ja muistutti, että koska tasavallan presidentti Mauno Koivisto oli antanut tehtäväksi tunnustella ensisijaisesti Kokoomuksen ja SDP:n hallitusta, tämä oli otettava huomioon. Ulla Puolanteen mukaan oli muistettava myös se näkökulma, että hallitusyhteistyö voisi jatkua vuoden 1988 presidentinvaalien jälkeen. Sinänsä sekä SDP- että porvariyhteistyöllä oli hyvät ja huonot puolensa, eikä hallituskumppanin valitseminen merkinnyt samaistumista tähän, "pikemminkin päinvastoin", hän lisäsi. Keskustayhteistyön painottajista Ulla Puolanne sanoi: "Jos jotkut meistä uskovat, että me kokoomuslaiset emme pysty rakentamaan ilman kepua tasapuolista ja järkevää aluepolitiikkaa ja maatalouspolitiikkaa, heidän on syytä äänestää seuraavissa vaaleissa varmuuden vuoksi suoraan keskustapuoluetta."

Ulla Kaija Puolanne (o.s. Raivo) oli syntynyt Lahdessa 28.6.1931. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Lahden tyttölyseosta 1951 ja valmistui ekonomiksi Kauppakorkeakoulusta 1954. Ulla Puolanne kuoli kotikaupungissaan 26.9.2015.

Kun tein blogin sadasta merkittävimmästä lahtelaisesta kautta aikojen, panin listalle myös Ulla Puolanteen, ja mukana lyhyt luonnehdinta: oli veroministerinä Holkerin hallituksen "ainoa mies". (Mustaa valkoisella 14.10.2008) Nyt tähän juttuun lainaan Vesa Vareksen kirjoitusta Ulla Puolenteesta Suomalaisen kirjallisuuden seuran biografiakeskuksen internetsivulta. Kuva on Etelä-Suomen Sanomista.

Hallituksessa 1987-91 Ulla Puolanne toimi toisena valtiovarainministerinä ja sai olla toteuttamassa hallituksen pitkään rummuttamaa verouudistusta. Sen piti taata kokoomuslaisille se tavoite, jota puolueen piirissä hallitukselta oli erityisesti odotettu: verotuksen keventäminen. "Verotus kevenee" oli se mantra, jolla kokoomuslaiset puolustautuivat, kun vuosien mittaan kenttäväen taholta nousi yhä enemmän esille tyytymättömyydenosoituksia. Kentällä koettiin, että SDP oli hallituksen selvästi johtava osapuoli, ja oman puolueen nähtiin pelkäävän oppositioon joutumista niin paljon, ettei se pärjännyt SDP:n kokeneille pelureille.

Ulla Puolanteen epäkiitollinen tehtävä oli olla se kokoomuslainen, joka joutui ajamaan uudistuksia nimenomaan veroministerinä ilman ratkaisuvaltaa, sillä johtavana valtiovarainministerinä oli kuitenkin SDP:n Erkki Liikanen. Ulla Puolannetta pidettiin lähinnä asioihin ja joskus liikaa muotoihin keskittyvänä henkilönä, mistä kertoo myös joidenkin selän takana viljelemä kutsumanimi "prokuristi".

Ulla Puolanne jäi hallituksen sisäisellä kakkosketjun vaikuttajaksi, eikä hän myöskään ollut toisaalta mikään varsinainen mediahahmo selittämään tyytymättömille puoluetovereille ja julkisuudelle tehtyjä ratkaisuja, kun hän oli näiden mielestä omaksunut liikaa sosiaalidemokraattisten virkamiesten kantoja.

Holkerin hallituksen verouudistusta on ruodittu runsaasti, ja yleensä arviot ovat olleet kriittisiä. Verotuksen keveneminen jäi marginaaliseksi ja hetkelliseksi, kun 1990-luvun alun talouskehitys syöksi Suomen historiallisen syvään lamaan. Toisaalta on pidetty yhtenä lamaa vauhdittaneena tekijänä sitä, että samaan aikaan kun säännöstelyä purettiin, verotulojen väheneminen oli vain pahentanut asioita. Tavoitteena toki oli ollut nimenomaan lisätä verotuloja vauhdittamalla talouskasvua ja laajentamalla veropohjaa, etenkin kun liikevaihtovero muuttuisi arvonlisäveroksi. Jonkinlainen veronkevennys oli tavallaan poliittinen elinehto Kokoomukselle tyytymättömän kenttäväen ja yrittäjäsiiven kritiikin edessä.

Ulla Puolanteen ministeri- ja kansanedustajataipaleet päättyivät keväällä 1991, kun Holkerin hallitus kärsi kirvelevän vaalitappion. Sinipuna sai puolestaan väistyä keskustajohtoisen porvarihallituksen tieltä.

EROSI PUOLUEESTA

Ulla Puolanne erosi puolueesta 2010 erityisesti vastalauseena puolueen hänen mielestään liian sallivalle kannalle sukupuolineutraalista avioliitosta. "Olen mielelläni vanhoillinen ja vanhakantainen ja vanhanaikainen, mutta tämä moderni suuntaus on menossa kovalla vauhdilla eteenpäin", hän totesi.

Ulla Puolanne oli 1980-luvulla Kokoomuksen näkyvimpiä naispoliitikkoja, joskin häntä pidettiin enemmän talousasioiden osaajana kuin sukupuolensa edustajana. Kokoomuksen sisällä Ulla Puolanne ei koskaan profiloitunut varsinaiseksi ideologiksi tai fraktion edustajaksi. Hän edusti nuorempaa sukupolvea kuin Arvo Salmisen, Jussi Saukkosen, Päiviö Hetemäen tai Tuure Junnilan kaltaiset puolueen kärkinimet, mutta selvästi vanhempaa kuin puolueen nuoren polven näkyvät nimet 1960-70-lukujen politisoitumisen murroksessa. Puolanne oli suunnilleen samanikäinen kuin Juha Rihtniemi, selvästi vanhempi kuin Harri Holkeri ja yli 15 vuotta vanhempi kuin Ilkka Kanervan sukupolvi. Kuitenkin hänestä tuli kansanedustaja vasta 1975 eli samaan aikaan kuin Kanervasta.

Puolanne oli esimerkki siitä, kuinka kokoomuslaisuudessa kansanedustajan paikoille oli olemassa myös eräänlainen ammatillisen asiaosaajuuden väylä. Ulla Puolanne ei ollut näkyvä julistaja sen enempää eduskunnassa kuin puolueen kokouksissakaan. Tuoreena kansanedustajana hän kritisoi nimenomaan hallituksen talouspolitiikkaa, erityisesti maassa vallitsevaa korkeaa varallisuusveroa, joka hänen mukaansa vei yrittäjyydeltä ja säästäväisyydeltä pohjaa samalla tapaa kuin inflaatio. Hän selitti, että Suomessa pyrittiin kaiken aikaa sosialismiin kasvattamalla valtiovallan omistus- ja päätäntäoikeutta sekä kaventamalla yksilöiden vastaavia oikeuksia.

Lahden kaupunginvaltuuston jäsen Ulla Puolanne oli 1969-84 ja kaupunginhallituksen jäsen 1972-75. Kansallisen Kokoomuksen puoluevaltuuston jäsen hän oli 1975-76. Lahden kaupungin kultaisen mitalin Ulla Puolanne sai 1995.

kari.naskinen@gmail.com

”Oletko koskaan nähnyt kauniin kaupungin?”

Otsikon kysymyksen esitti arkkitehti Alvar Aalto jollekin ulkomaalaiselle kollegalleen ja jatkoi asian pohdintaa Suomen arkkitehtiliiton neuvottelupäivillä 1966. Kysymykseen kuului myös jatko-osa, millä Aalto täsmensi kysymystään: orgaanista ja hyvin toimivaa kaupunkia, siis hyvää kaupunkia. Hän ei saanut vastausta kysymykseensä, eivätkä hänen omatkaan vastauksensa kovin isoja kuvioita avanneet: ”suhteellisen täydellisinä esimerkkeinä” hän mainitsi kuitenkin Venetsiassa olevan San Marcon torin ympäristöineen ja historiallisen Sienan kaupungin, jonka hän sanoi olevan ”orgaanisuudessaan melkein voittamaton kaupunki”.

Saman kysymyksen esitti Jussi Jäppinen tohtorinväitöskirjassaan (2005), joka käsitteli Jyväskylän ruutuasemakaava-alueen vaiheita 1800-luvulta 2000-luvulle. Jäppinenkään ei hae vastausta Aallon esittämään kysymykseen, mutta kun olen nyt muutaman kuukauden aikana lukenut ja katsellut Jäppisen väitöskirjasta tehtyä isoa kuluttajateosta meille tavallisille lukijoille, niin sen voin sanoa, että tämä on paras ja komein suomalainen arkkitehtuurikirja, mikä on käsiini sattunut.

Jyväskylässä Aren korttelissa syntyneenä ja yli 20 vuotta asuneena tietenkin harmittaa, että vanhan kotitaloni paikalla Ilmarisenkadun ja Kalevankadun kulmassa on nyt iso pysäköintitalo. Jyväskylässä on kuitenkin paljon vanhoja, säilytettyjä rakennuksia, mikä osaksi johtunee siitä, että Jyväskylässä aloitettiin kivitalojen rakentaminen jo varhain.

Jäppisen kirjassa kerrotaan ensimmäisen pienen kivitalon valmistuneen jo 1865 Kauppakadun ja Gummeruksenkadun kulmaan. Toinen kivitalo tuli kadun toiselle puolelle 1886 ja kolmantena oli vuorossa A. Fredriksonin lakki-, kravatti- ja hansikastehtaan tontille 1899 rakennettu liike- ja asuinrakennus 1899 Kauppakatu 25:ssä.

Myöhemmin Fredriksonin lakkitehdas siirtyi Harjukadun (nyk. Yliopistonkatu) varrelle Lyseon naapuriksi. Lokakuun 3. päivänä 2015 vanhassa Lyseo-talossa vietetään koulun 157-vuotisjuhlia, mutta sille paikalle koulu tuli uuteen rakennukseen ”vasta” 1902. Nykyisin tämä arvorakennus on tyhjillään, koska koululaiset siirrettiin jonnekin Schildtin pellolle, koska vanhan koulurakennuksen kunnostaminen nykyvaatimusten tasolle olisi maksanut liikaa nykyvaltuutettujen mielestä. Juhlissa tapaan varmaan myös luokkakaverini, museomies Erkki Fredriksonin. Keitähän muita tuttuja tulee - Tapani Erling, Hannu Kahakorpi, Kari Kihlström, Timo Kotanen, Jukka Lemilä, Jarmo Mali, Kari Mustonen, Eero Patrikka, Tapio Rouru, Risto Ryti...?

Muita vanhoja kivitaloja, 1900-luvun alussa valmistuneita, ovat Strengin talo Vaasankatu 3:ssa, Ruthin leipomorakennus ja ”Magasiinirakennus” Harjukatu 26:ssa sekä Halosen harmonikkatehdas Hannikaisenkatu 29:ssä. Harmonikkatehtaasta tuli hieno, sillä suunnittelija Antti Halonen oli aikaisemmin suunnitellut erämaa-ateljeen veljelleen Pekka Haloselle Tuusulanjärven rannalle, ja tehtaaseenkin tuli samanlaisia kansallisromanttisia elementtejä. Siitä talostakin oli meidän luokalla yksi poika, muistaakseni Heikki Halonen.

Sata vuotta sitten 1915 valmistui ensimmäinen yksityinen iso kivikerrostalo: Kansallis-osake-pankki Kauppakadun ja Kilpisenkadun kulmaan. Se ei kaikkia miellyttänyt. Seminaarin lehtorina toiminut arkkitehti Toivo Salervo piti Kunnallisseuran kokouksessa 1916 esitelmän, jossa hän arvosteli KOP:n taloa liian korkeaksi.

Oli tietenkin outoa, että matalaan maaseutukaupunkiin alettiin tehdä tuollaisia kolosseja. Jäppinen muistuttaa kirjassaan, että noihin aikoihin keskellä kaupunkia oli vielä varsin maalaismaista elämää – lehtileike myynti-ilmoituksesta sanomalehti Keski-Suomessa 1916: ”Marraskuussa kantavia Lehmiä myytävänä talossa N:o 9, Vaasankadun varrella.”

Alvar Aallon kädenjälki näkyy tietenkin Jyväskylässä, jossa hän kirjoitti ylioppilaaksi Lyseosta 1916. Teknillisestä korkeakoulusta hän valmistui 1921 ja perusti oman arkkitehtitoimiston Jyväskylään 1923. En koulupoikana Jyväskylässä kiinnittänyt huomiota Aallon enkä muidenkaan arkkitehtuuriin, mutta läheiseksi paikaksi tuli työväentalo (1924) Kauppakadun ja Väinönkadun kulmassa. Talossa toimi Jyväskylän työväenteatteri ja koska äitini toimi siellä kampaajana, olin siellä hyvin usein mukana – oli kivempi paikka kuin Ryhtilä, jossa taas olin mukana isän koripalloharjoituksissa (Toverit).

Toinen arkkitehtoninen kohde minulle oli elokuvateatteri Salome Asemakatu 5:ssä. Sen oli rakennuttanut virvoitusjuomatehtailija Gustaf Jämes 1926, ja oli ulkonäöltään erikoinen, kun sen toisen kerroksen ikkunat olivat kuin jotakin itämaista minareettityyliä. Ei ole enää, purettiin 1980 Anttilan tavaratalon tieltä.

Sen sijaan lähellä olevaa, Asemakadun ja Vapaudenkadun kulmassa olevaa puutaloa ei pureta. Se valmistui 1899 hotelliksi, ja menestys oli taattu, kun kaksi vuotta aikaisemmin valmistunut rautatie asemineen oli vain yhden korttelin päässä. Vuosina 1923-24 tässä Nikolainkulmaksi nykyisin sanottavassa talossa toimi myös Alvar Aallon Arkkitehtuuri- ja monumentaalitaiteen toimisto.

Vapaudenkatu oli vielä tuolloin Nikolainkatu sen kunniaksi, että Nikolai I oli 1837 allekirjoittanut Jyväskylän kaupungin perustamiskirjan. Sattumalta ravintolanomistajakin oli Nikolai Wahlgren. Vapaudenkaduksi nimi muutettiin 1966. Muissa kaupungeissa on menetelty vastaavasti, Nikolainkadut ovat nyt Helsingissä Snellmaninkatu, Haminassa Kadettikoulunkatu, Joensuussa Kirkkokatu, Lahdessa Vapaudenkatu, Mikkelissä Porrassalmenkatu, Porvoossa Mannerheiminkatu.

Wahlgrenin jälkeen hotelli vaihtoi omistajaa monta kertaa. Jyväskylän kaupunki osti sen 1919, jolloin hotelli ristittiin Kaupunginhotelliksi. Sotien aikana rakennus toimi sotasairaalana, ja jatkosodan aikana rakennuksessa oli myös 23. divisioonan esikunta. Ravintolatoiminnan päätyttyä talo on ollut julkishallinnon käytössä viimeiset 40 vuotta. Alakerrassa on nyt Wilhelmiina-kahvila skä yläkerrassa Nikolainsali ja Jääkärikabinetti, joita vuokrataan.

TÄRKEIN ON
KUITENKIN ARE

Minulle tärkein talo oli ARE. Kirjainlyhenne tulee firman toimialoista: auto, radio, elektrisiteetti. Tämän nimen Kalle Heinonen (1898 - 1984) antoi yritykselleen 1938 samalla, kun uusi 6-kerroksinen talo valmistui (kuvassa). Toiminta oli alkanut 1924 Kauppakatu 26:ssa, jossa Keski-Suomen Sähköliike harjoitti ”sähkölaitteiden ja -koneiden korjausta, sähköjohtojen laittamista ynnä sähkö- ja radiotarpeiden kauppaa”.

Aren aukiolla oli Kalle Heinosen ensimmäinenkin työpaikka. Taulumäeltä kotoisin ollut Heinonen kertoo Are-yhtymän historiakirjassa: ”Ensimmäistä työpaikkaani etsin kulkemalla Kauppakatua päästä päähän käyden jokaisessa liikkeessä kysymässä, onko töitä. Katu oli kurainen ja liejuinen, eihän päällysteitä silloin 1910-luvulla ollut. Viimein kadun alapäässä olleesta Sorretun Voima -lehdestä sain lehdenjakajan paikan.” Sorretun Voiman nimi muuttui myöhemmin Työn Voimaksi (SDP).

Aren auto-osasto aloitti toimintansa 1927, jolloin Heinosen Kalle ryhtyi myymään Chrysler-henkilöautoja. Seuraavana vuonna tuli ohjelmaan Plymouth. Automies Heinonen oli ollut jo vuosia, sillä 1918 hän oli hankkinut itselleen T-mallin Fordin. Aren merkki Fordista tuli 1929 ja siinä vaiheessa Heinonen otti käyttöön myös toiminimen Keski-Suomen Auto. Jo seuraavana vuonna Are menestyi Ford-myyjänä niin hyvin, että Heinonen sai palkintomatkan Yhdysvaltoihin.

Jatkosodan sytyttyä osa Aren toimitiloista piti luovuttaa puolustusvoimien käyttöön. Sotavuosina Aresta tuli myös Citroen-kuorma-autojen korjaamo, ja sodan päättyessä Are oli Suomen suurin yksityinen korjaamo.

Citroenin ansiosta minäkin synnyin Jyväskylään. Sodan aikana isäni oli ollut Citroen-eksperttinä Tampereen autovarikolla, ja kun Are sitten sodan loputtua tarvitsi uusia työntekijöitä, pääsi isäni Sitikka-miehen ominaisuudessa Aren varaosaosastolle.

Meidän asuintaloa vastapäätä kulmittain Kalevankadun ja Ilmarisenkadun risteyksessä oli toinen autoliike, Väinö Nyströmin perustama GM-kauppa ja -korjaamo (1942). Siinä firmassa mielenkiintoisinta oli nuoren ”Jammu” Nyströmin hurjastelu avo-Jeepillä ja milloin milläkin. Tunnettuja nyyssiläisiä minulle olivat lisäksi TT-ajaja "Pikku" Pekka Salminen ja mäkihyppytuomari Olli Tuominen. Samassa kadunkulmauksessa oli myös Sorrin puutalo, jossa toimi kalastusvälinekauppa, ja talossa asui yhtenä kaverinani Ari Oinonen, josta isona tuli Mainos-television musiikkipäällikkö. Meidän talossa Aren työsuhdeasunnoissa taas asui minua vähän vanhempi tyttö, joka aikanaan Helsinkiin muutettuaan meni naimisiin jonkun Sipilän kanssa, ja heidän lapsensa on rikoskirjailija Jarkko Sipilä.

Tuttuja arelaisia olivat mm. TT-ajaja Jouko Veijanen ja HoNsUn koppari Osku Oksala. Aren pääjohtajaksi nimitettiin 1979 Kallen poika Juhani Heinonen. Jonkin aikaa siinä vielä meni, kunnes Aren komea hiostoria alkoi olla päätöksessään - Talouselämä-lehden etusivulla oli Juhani Heinosen kuva ja testi: "Viulunsoittaja putosi katolta".

NIKOLAINKULMA VIELÄ

Mutta kaunis kaupunki? Jussi Jäppinen ei erikseen sano Jyväskylää kauniiksi kaupungiksi, mutta kun olen katsellut kirjan 800:aa kuvaa, niin minä sanon.

Vuonna 2001 Keskisuomalainen järjesti lukijakyselyn siitä, mikä on Jyväskylän kaunein talo. Kymmenen eniten ääniä saaneiden joukossa oli kuusi yli 90-vuotiasta rakennusta ja ensimmäiselle sijalle nousi Nikolainkulma.

Kymmenen kauneimman joukkoon mahtui yksi rakennus 1990-luvulta: Arto Sipisen suunnittelema Jyväskylän yliopiston Ylistönrinteen rakennusryhmä. Alvar Aallon suunnittelema yliopiston päärakennus 1950-luvulta oli kuudennella sijalla.

Toisinkin voi nähdä. Hannu Taanila oli 2003 vetämässä erästä keskustelutilaisuutta yliopistolla, ja Taanila aloitti kertomalla, että oli hiljattain nähnyt valokuvia liittoutuneiden pommittamasta Dresdenistä - ”Tänne tullessani lensin Jyväskylän keskustan yli ja huomasin, että jumalauta, täällähän ne ovat itse tehneet saman.”

kari.naskinen@gmail.com